Sukellus sosiaalisen median mustaan aukkoon (17.2.2011)
Blogin perustaminen on jo pitkään ollut harkinnan alla. Ihan jo pelkästään siitä syystä, että olen suurimman osan elämästäni pitänyt jonkinlaista päiväkirjaa. Kuitenkin sosiaalisen median mustan aukon edessä on ollut iso kynnys, jota en ole vielä halunnut ylittää.
En ole ikinä ollut ensimmäisten joukossa tarttumassa uusiin keksintöihin, varsinkaan sosiaaliseen mediaan liittyen. MySpace oli jotain ihan hirvittävää. En ole ikinä tajunnut Twitteriä ja Facebook lähinnä lisäsi valtavaa repulsiota kaikkiin yhteisöpalveluihin.
Vaikka kuulunkin joihinkin netin laajoista yhteisöistä (mm. Last.Fm) ja erääseen kansainväliseen fantasia- ja science fiction -forumiin (jossa olen pitänyt päiväkirjaa englanniksi jo vuodesta 2004), en ole kokenut tarpeelliseksi liittyä Naamakirjaan. Suurin syy tähän on maailman huonoin perustelu: kaikki on jo siellä.
Miksi minun pitäisi tehdä jotain vain siksi, että kaikki muutkin tekevät niin? Tämä on seikka, jota en ole koskaan ymmärtänyt.
Siksi ne kaikki kutsut, joita vanhat ystäväni, sukulaiseni ja perheenjäseneni minulle lähettivät tuonne Naamakirjan valtavaan yhteisömaailmaan, lensivät suoraan sähköpostin roskakoriin ja sieltä bittitaivaaseen.
En välitä, vaikka Facebookin uumenissa postailisi itse Johnny Depp, joka vain odottaisi kommenttejani. Se paikka on vihoviimeinen rotankolo, jonne menen vasta sitten, kun kaikki toivo on heitetty. Tai että työni ja urani minut sinne pakottavat.
Ymmärrän Facebookin hyvät puolet. Sen avulla pystyy pitämään yhteyttä kaukana asuviin ystäviin ja sukulaisiin ja näkemään heti, mitä heille kuuluu. Ongelmana on kuitenkin se, että kaikki eivät osaa käyttää niitä suodattimia eivätkä tajua kirjoittaessaan, että mitä nettiin joskus lähettää, sitä ei välttämättä ikinä saa pois.
Parhaimmista (=pahimmista) tulee sitten niitä Internet-meemejä ja vitsejä feissarimokiin. Kyllähän nekin tuovat lisänsä tämän hetkiseen urbaaniin kulttuuriin, mutta itse en ehkä haluaisi tulla tunnetuksi sinä tyyppinä, jonka netti ei toiminut, mutta facebookiinhan tietysti pääsi.
Netti netti netti.
Siksi tämäkin blogi on oma riskinsä. Se, että kirjoittaa julkista blogia omalla nimellään on aina riski. Siinä antautuu osaksi sosiaalista mediaa ja heittäytyy niiden kommenttien ryöpytettäviksi, joita saa – tai joita ei saa.
Olen kuitenkin seurannut jo jonkin aikaa muutamia sarjakuvablogeja ja ihaillut sitä, miten nämä nuoret taiteilijat heittävät itsensä alttiiksi. Osa heistä on jo julkaissut materiaalia valtakunnallisella tasolla ja no, Milla Paloniemen tietävät kaikki. Millan blogi on yksi lemppareistani ja se, jonka päivityksiä odotan suurimmalla innolla.
Tässä nyt olen sitten itse. Sarjakuvafani ja -tutkija, joka tasapainottelee akateemisen ja populaarin välimaastossa. Vaikka tulenkin kirjoittamaan pääosin tutkimuksestani Ankka-universumissa ja kirjallisista harrasteistani, tänne saattaa eksyä jotain muutakin. Viittauksia elokuviin tai kommentteja arjen hankaluuksista. Lukuvinkkejä, huomioita tai something completely different…
Tervetuloa.
Pelottavan postmodernismin äärellä (20.2.2011)
Perjantain tutkijaseminaarissa tuli erittäin hyviä vinkkejä niin työstämäni artikkelin kuin itse väitöskirjankin suhteen. Olen ollut hieman siirtymävaiheessa viimeisen puoli vuotta, kun en ole saanut teorioitani toimimaan yhteen. Ongelmia on aiheuttanut mimesis ja sen moninaiset määrittelyt. Tiesin jo, että minun pitää valita ne tavat, joilla haluan mimesistä lähestyä ja määritellä erittäin tarkasti, mitä sillä tarkoitan. Mutta mimesiksen peikko on poukkoillut edestakaisin ilman, että olen saanut siitä otetta.
Tiedän tasan tarkkaan, mitä haluan Rosan sarjakuvista tutkia ja mikä niistä tekee mielenkiintoisia. Minulle vinkattiin postmodernismia jo ennen joulua ja otin sen mietintään, mutta vasta nyt minulle valkeni, miten sitä voisin oikeasti hyödyntää Aku Ankan tutkimisessa. En tiedä, miten ehdin sitä käsitellä tässä seuraavassa artikkelissani (deadline kummittelee kuun lopussa), mutta ainakin väitöskirjan suhteen asiaa sietää pohtia tarkemmin.
Tässä vaiheessa on tehtävä nolo tunnustus. Kirjallisuuden tutkimussuuntaukset eivät ikinä ole tuntuneet minulle läheisiltä. Postmodernismi on jo sanana sellainen, mitä ihmiset heittelevät keskusteluissa puolin ja toisin, mutta se, mitä se oikeasti tarkoittaa kirjallisuuden tutkimuksessa, ei olekaan niin selvää.
Ja kyllä, pääaineeni maisterivaiheessa oli yleinen kirjallisuus.
Eräs treenikaverini suoraan sanoen kettuili minulle, että olen selvittänyt itseni yliopiston läpi lukemalla pelkkää Aku Ankkaa.
Ei se ihan niin ole.
Ihan.
Olen kahlannut läpi kaikki perusopintoihin kuuluvat suuret klassikkoteokset Jumalaisesta näytelmästä Arosuteen (ja molemmat löytyvät henkilökohtaisesta kirjastostani). Ja olen kyllä kuluttanut aikaani niin teorian kuin (klassisen) kaunokirjallisuudenkin parissa.
Minä nyt vain satuin suorittamaan perusopintoni avoimessa yliopistossa ja loikkasin suoraan aineopintoihin päästyäni yliopistoon. Tällöin olikin jo aika valita kursseja hieman laajemmalta tasolta ja minuun kun esimerkiksi venäläinen realismi ei ole ikinä purrut.
Kerran erehdyin sanomaan, että ei se Dostojevskin Rikos ja rangaistus nyt niin hyvä ole ja voi kamala, kun yksi poika suuttui. Hänellä oli todennäköisesti pyhä suhde kyseiseen teokseen. Siksi olo tuntuikin välillä ulkopuoliselta, kun ensimmäisen parin vuoden aikana kuunteli vanhempien opiskelijoiden puheita Sartre sitä, Heidegger tätä ja Derrida tuota. Minä istuin siellä nurkassa ja mutisin, että minusta Harry Potter on aika kiva. Selvisin yliopistosta lukematta Sartrea, Heideggeria ja Derridaa (kahta jälkimmäistä hieman sivuten), mutta Potterit on luettu etu- ja takaperin ja Tylypahkaa on tutkittu unia myöten.
Nyt en enää häpeile, että satun lukemaan mieluummin fantasiaa kuin venäläisiä klassikoita. (Tosin Saatana saapuu Moskovaan oli melko loistava, eikö Gogolin Kuolleet sielut mitenkään huono ollut.) Ja nyt nykykulttuurin puolelle loikanneena tutkijana voin rehellisesti ilmoittaa, että olen sarjakuva- ja fantasiaharrastaja, joka tutkii sitä, mikä on kiinnostavaa, mikä herättää tunteita ja minkä parissa niin moni suomalainenkin on kasvanut.
Kuten entinen kirjallisuuden professorinikin sanoi: Tutkijalla on oltava intohimoinen suhde tutkittavaansa. Ja sitähän ei minulta puutu.
Ehkä se postmodernismikin alkaa kohta taittua.
Ilmestys – Kirja – NYT! (23.2.2011)
Nyt se tuli. Ilmestys nimittäin.
Olin juuri päässyt pari viikkoa sitten kirjoittamasta tutkijaporukan vertaistukiblogiin siitä, että jonkinlaisen murroksen partaalla tässä seistään. Että jossain tuolla tajunnan reunalla kurkkii se vihoviimeinen neronleimaus, jonka tutkimukseni vaatii.
Ja nyt se sitten tuli, tai tarkalleen ottaen se tuli eilen ja se vaati Linda Hutcheonin kirjan Politics of Postmodernism saavuttaakseen ilmestyksen statuksen. Kiitos tästä kuuluu kotimaisen kirjallisuuden määräaikaiselle professorille, joka vinkkasi teoksen minulle perjantain seminaarissa.
(Kiitos ja kumarrus.)
Hämmennyin niin pahasti, että ahmin neljännesosan koko opuksesta ja vielä teki mieli lisää. Nyt olen lukenut päälle puolet, enkä saa millään tarpeeksi.
Kyse oli siis postmodernismista ja sen suhteuttamisesta Rosan sarjakuviin ja koko tutkimukseeni. Postmodernismi on se avain, jota tarvitsin mimesiksen tueksi. Nyt mimesis ei muodostakaan enää sitä kolikon kääntöpuolta, vaan sen tilalle hivuttautuu postmodernismin käsitys historiallisen ja fiktiivisen kirjoittamisen sekoittamisesta. Ja toisella puolella seisoo fantasia. Halleluja ja aamen.
Pitää kirjoittaa koko tutkimussuunnitelma uusiksi, mutta sillä ei ole väliä. Tutkimuskysymykset ja -ongelmat eivät sinänsä ole muuttuneet, vaan se teoriapohja, johon nojaan. Nyt analyysini saa tukevan pilarin, johon voi ripustautua.
Nyt kun vielä tulisi se apuraha jostain, niin johan alkaisi Katja kirjoittamaan.
Kyllä kasipallo tietää (4.3.2011)
Olen koko alkuvuoden tuskaillut tutkijanuran suurimmassa sudenkuopassa eli rahapulassa. Kun laitos on pieni, ei sillä ole varaa pitää montaa tutkijaa palkkalistoillaan ja apurahojen saanti on aina niin arpapeliä, ettei sitä voi pitää varmana tulonlähteenä. Viime vuonna olin onnekas ja sain puolen vuoden apurahan yksityiseltä säätiöltä. Tänä vuonna pidän edelleen peukkuja saman asian suhteen.
Tutkijan ja jatko-opiskelijan pahin ongelma on se, että tässä ollaan niin sanotusti väliinputoajia. Kun jatko-opiskelija ei ole oikeutettu mihinkään opintotukiin eikä työkkärissäkään innosta hihkuta, kun sieltä menee nätisti kysymään, onko minkäänlaisia mahdollisuuksia saada vaikka työmarkkinatukea – jatko-opinnothan ovat ihan täysin sivutoimisia.
Sain kuulla, että tällainen ennakkotapaus on ollut olemassa. Kyseinen jatko-opiskelija haki, taisteli ja sai työmarkkinatukea, mutta joutui sen saadakseen kirjautumaan pois yliopistosta. Että se siitä sitten.
Vuoden alussa, jolloin apurahani alkoi hitaasti vedellä viimeisiään, kysyin hyvän ystäväni kasipallolta kevään kohtalostani. Tiedättehän magic eight ballin, jolta kysytään kysymys, ravistetaan ja käännetään pallo ympäri. Pallon sisälle piilotettu 20-sivuinen noppa kertoo vastauksen kysymykseen ja ratkaisee kaikki ongelmasi.
Kysyin siis kasipallolta, saanko tänä vuonna apurahaa. Kasipallon lähteet sanoivat, että ei. Kysyin uudestaan, että saanko sitten töitä. Vastaus oli lyhyt ja ytimekäs kyllä.
Nyt tiistaiaamuna minulle sitten soitettiin, että tulisinko työhaastatteluun vielä samana päivänä. Kävin haastattelussa ja päädyin töihin jo seuraavaksi päiväksi. Vaikka työ onkin osa-aikaista ja olen niin kutsuttu ”tarvittaessa” -mies, olen silti enemmän kuin tyytyväinen. Rahatilanteeni paranee huomattavasti, eikä minun tarvitse elää miehen siivellä. Sen lisäksi saan tarvitsemaani työkokemusta ja saan samalla tehdä jotain oikeasti fyysistä hommaa sen sijaan, että istuisin päivät pitkät koneen ääressä naputtelemassa akateemista jargonia.
Elättelen kuitenkin edelleen toiveita siitä apurahasta. Jos voisin tehdä töitä kevään ja kesän, pääsisin mahdollisesti ammattikorkeaan suorittamaan niitä pedagogisia ja saisin vielä sen apurahan, jonka voisin ottaa sitten syksyllä, niin tämä vuosi olisikin loppujen lopuksi ihan hyvä.
Minulla ei valitettavasti ole kasipalloa, mutta suurena Star Wars -fanina kaiken sälän joukosta löytyy totuuden kertova Yoda. Kerropas, Yoda, saanko minä nyt sen apurahan?
Darth Vaderin naama. Oletan, että se on ei. Kyllä se kasipallo tietää, kun Yodakin on samaa mieltä.
Tekijänoikeuksia ja tuskaa (8.3.2011)
Ihan heti aluksi haluan sanoa, että arvostan suuresti tekijänoikeuksia. Kyllä siinä alkaisi savu nousta korvista, jos saisi kuulla omaa työtänsä lainattavan surutta ilman minkäänlaisia viittauksia tekijään – saati sitten, jos joku kopioisi kirjoituksiani omiin nimiinsä.
Yliopiston käyneenä tutkijana joudun koko ajan viittaamaan olemassa olevaan tutkimukseen ja pitämään huolta tekijänoikeuksista. Kirjallisissa lähteissä se on hyvinkin helppoa ja kuuluu ihan täysin yleissivistykseen. (En ole varma nykypäivän opetussuunnitelmista, mutta kyllä se viimeistään toisen asteen oppilaitoksissa opetetaan.) Sitaattioikeus sallii teosten lainaamisen tutkimuskäyttöön tietyssä määrin – kunhan sitä ei ala koko teosta työhönsä kopioimaan. Mutta kun päästään kuvalähteisiin, niiden viitekäytäntöön ja tekijänoikeuksiin, ollaan jo melkoisen suon äärellä.
Jouduin tuskailemaan tämän seikan kanssa hieman jo graduvaiheessa ja nyt taas uudelleen väitöskirjan alkupuolella, koska siirryin suomennoksista alkuperäissarjakuviin. Olin julkaisemassa artikkelia Rosan pahiksista erään konferenssiesitelmän pohjalta ja järjestäjät ilmoittivat tarvitsevansa kirjallisen luvan, jotta voisivat sisällyttää artikkelini kuvineen teokseensa.
Siinä sitten soiteltiin läpi Aku Ankan toimitushenkilöstöä aina päätoimittajaan saakka, ja lopulta sain yhteyden Disneyn Saksan alajaoston Publishing Manageriin, mukavaan herra Jürgeniin, joka kertoi sitaattioikeuden pätevän myös sarjakuvaruutuihin. Kunhan vain muistaisin lisätä niiden yhteyteen aina © Disney.
Tämä ei tietenkään riittänyt konferenssin järjestäjille, joilla oli aiemmin ollut ongelmia kuvien tekijänoikeuksien kanssa. Sain kuitenkin tältä saksalaiselta herralta kirjallisen luvan, johon oli listattu tasan tarkkaan kaikki ne sarjakuvat, niiden sivunumerot ja ruutujen numerot, joita tulisin artikkelissani käyttämään. Se sitten kelpasi.
Onneksi en joutuisi samaan rumbaan väitöskirjani kanssa.
Nyt sitten ollaan jälleen saman tuskan äärellä. Viimeistelin juuri artikkelia Rosan Sammon salaisuudesta, kun sain kuulla, että ne pari Gallen-Kallelan maalausta, joista Rosa on tehnyt omat adaptaationsa, ja jotka halusin liittää mukaan vertailun vuoksi, vaativatkin jotain ihan muuta käytäntöä.
Vaikka itse maalausten tekijänoikeudet ovat rauenneet, koska Gallen-Kallelan kuolemasta on kulunut 70 vuotta, niistä otetut valokuvat ovat asia aivan erikseen. Valokuvaajilla on luonnollisesti tekijänoikeudet ottamiinsa kuviin ja nämä täytyy huomioida. Mutta kun sekään ei tunnu riittävän, vaan museot sun muut arkistot laskuttavat niiden kuvien käytöstä.
Tottakai taiteilijan (kuten valokuvaajan) kuuluu saada palkkionsa, mutta luulisi nyt, että tunnettujen maalausten valokuvia voisi käyttää tutkimustarkoituksissa ongelmitta. Mutta ei. Maksa parikymppiä, niin saat lisätä kuvan Sammon taonnasta väitöskirjaasi. Jos haluat saman kuvan vielä artikkeliisi, hinta riippuu ihan täysin artikkelisi levikistä. Jos se on alle 5000 kappaletta, sinun ei tarvitse maksaa kuin 70-90€.
Tämähän ei olisi ongelma, jos olisin akateeminen porvari, mutta yleensä nämä kaksi sulkevat toisensa pois ja mikäli ne esiintyvät samassa lauseessa, tämä tuntuu aiheuttavan anomalian, joka luo mustan aukon todellisuuteen.
Kaikesta tästä voi nyt päätellä, että Katja on hyvin turhautunut ja suunnittelee jättävänsä Gallen-Kallelan Kalevala-kuvat tyystin pois artikkelistaan. Ylemmän tason ohjeita odotellessa.
Kummittelua Prahassa (26.3.2011)
Vietin viime viikonlopun Prahassa, jossa pidettiin Inter-disciplinary.netin järjestämä 2nd Global Conference on Magic & Supernatural, joka yhdistyi kahdenteentoista konferenssiin aiheesta Perspectives on Evil. Konferenssi pidettiin Riverside Hotellissa, aivan Prahan halki virtaavan Vltavan vieressä. Kertakaikkisen upea paikka; sekä hotelli että kaupunki tietenkin. Valitettavasti suurin osa ajastani meni luonnollisesti konferenssissa, joten en ehtinyt nauttia kaupungin nähtävyyksistä. (Ja reissuni meni muutenkin hyvin pienellä budjetilla, joten vanhan kaupungin torilla ihailemani seppien takomat miekat ja tikarit jäivät sinne odottamaan seuraavaa matkaani.)
Tämä oli toinen ID-netin järjestämä konferenssi, johon pääsin osallistumaan. Kävin viime syksynä Oxfordissa Villains & Villainy -konferenssissa puhumassa Rosan käyttämistä pahiksista ja tällä kertaa aiheenani olivat Roopen kotilinnassa Skotlannissa kummittelevat esi-isät. Puhuin siis Sir Richard Ankanmielestä Roopen suunnitelmiin vaikuttajana; siitä, miten Roope koki eräänlaisen ”rajatilakokemuksen”, jossa hän tapasi joukon esi-isiään; sekä tietenkin tärkeimmästä seikasta, eli kuinka Roopen isä kuolee ja muuttuu hengeksi esi-isien joukkoon. Seikka, jota kukaan aikaisempi Disney-piirtäjä ei ole kuvannut: tärkeän hahmon kuolema.
Sain jälleen todella hyvää palautetta ja ihmiset olivat aidosti kiinnostuneita. Eräskin nainen sanoi, että kaiken sen pahuuden jälkeen oli erittäin mukava kuulla kummituksista, jotka olivat hyväntahtoisia, koska sellainen puoli yleensä unohdetaan tyystin.
Vuoden loppuun mennessä konferenssiesityksistä pitäisi tulla eBook, jonka linkin voin postata blogiini kiinnostuneita varten. Julkaisun ajankohdasta ei vain vielä ole tietoa, koska jostain syystä ID:n julkaisutoiminta vaikuttaa melko hitaalta. Syyskuun Oxfordin keikan eBook-versiokaan ei vielä ole julkaistu, saati sitten valikoiduista artikkeleista koottu kirja. Mutta hyvää kannattaa odottaa.
Koko konferenssiohjelma oli erittäin mielenkiintoinen näin fantasiatutkijan näkökulmasta. Erityisesti mieleeni jäivät esitykset vampyyreista, muodonmuuttajista, velhokouluista ja indonesialaisista maagisista sotureista. Oli erittäin mukava seurata George Hershin, eläkeikäisen vanhan miehen innostunutta selostusta erilaisissa fantasiateoksissa esiintyvistä velhokouluista. Mukana olivat luonnollisesti Tylypahka, Näkymätön yliopisto ja Roke Maameren tarinoista.
Hän vielä myöhemmin kertoi sekä minulle että itävaltalaiselle Sophialle, että keskustellessaan vampyyreista ja Aku Ankasta meidän kanssaan hänelle tuli sellainen olo, ettei hän ole vielä kuollut. Vastasin heti, ettei kukaan tuon ikäinen vanha herrasmies, joka puhuu Harry Potterista, voi olla mitenkään kuollut.
Ehkä mielenkiintoisin oli kuitenkin Bianca Smithin esitys näistä Indonesialaisista naissotureista, jotka harjoittavat islamilaiseen uskoon sekoittunutta paikallisväriä omaavaa ”noituutta”, johon kuuluvat erityisesti muodonmuutos ja lentäminen. Tämän esityksen teki erityiseksi se, että kyseessä ei ollut fiktiiviseen teokseen pohjautuva puhe, vaan osa oikeaa kulttuuria. Bianca vielä sanoi, että näistä indonesialaisista ihmisistä koko meidän konferenssimme olisi ollut naurettava. Se, mikä meille on yliluonnollista, on heille osa arkea. Bianca tekee tutkimusta Indonesian Lombok-saarella, josta hänen miehensä on kotoisin. Odotan innolla hänen tulevaa kirjaansa.
Matkan kruunasi vanhan kaupungin Ghost Tour, jonne Sophia ystävällisesti otti minut mukaan. Opas kertoi meille Prahaa vaivaavista erilaisista kummituksista, kuten päätön ratsumies, nainen, joka yrittää kuristaa miehiä, vauva, joka aivasteli Kaarlen sillalla (tosin tämä tapaus on jo ratkaistu: vauvalle täytyi vain sanoa terveydeksi ja se lakkasi kummittelemasta) sekä tietenkin Iron Man.
Minun täytyy kertoa Iron Manista hieman tarkemmin, koska näin hänen patsaansa ennen kuin tiesin koko tarinasta mitään. Sanoinkin Sophialle, että tuo patsas muistuttaa ihan…
”Darth Vaderia,” tuli vastaus.
Täsmälleen. Ja kun kuulin, että kyseessä oleva hahmo ei koskaan ottanut haarniskaansa pois päältä, se vain lisäsi yhtäläisyyttä Vaderiin. Iron Man kummittelee Prahassa etsimässä rakkautta ja joka sadas vuosi hänellä on mahdollisuus pelastua, jos neitsyt suostuu viettämään yön hänen kanssaan.
Praha jätti jälkeensä halun palata. Ehkä seuraavana vuonna uudelleen, mikäli rahatilanne sallii.
Hyvä uutinen oli kuitenkin se, että sain eilen kirjeen Alfred Kordelinin säätiöltä, joka oli myöntänyt minulle matka-apurahan juuri tätä Prahan keikkaa varten. Nyt minun ei tarvitse kauhistua visalaskua, kun saan hoidettua kaikki kustannukset tällä pienellä summalla.
Kiitos Praha ja terveisiä Sophialle Itävaltaan ja Agnieszkalle Puolaan. Oli mahtavaa tutustua teihin.
Suomeksi vai englanniksi? (29.3.2011)
Ajattelin nyt vaahdota hieman tästäkin asiasta tänne. Olemme jo hieman pohtineet asiaa vertaistukiryhmän (eli Taikun tohtoriopiskelijoiden) yksityisessä blogissa ja halusin kommentoida asiaa myös ihan julkisesti. Muut ryhmäläiset kävivät kuuntelemassa paneelikeskustelua, joka käsitteli suomenkielistä tutkimusta. Itse jouduin töihin, enkä päässyt paikalle – valitettavasti, sillä keskustelu oli herättänyt paljon ajatuksia.
Englannin valta tutkimusalalla on painava. Mikäli haluat saada mainetta kansainvälisesti, tutkimus olisi syytä tehdä englanniksi. Tähän liittyy myös uusi Julkaisufoorumi-hanke, joka arvottaa tutkimuksen erilaisiin laatuluokkiin, joissa kieli on yksi painava tekijä. Ja kun itse teen väitöskirjaa Disney-sarjakuvista, englannin kieli olisi mitä loogisin väline tuoda tutkimus ilmi muuallakin kuin Suomessa.
Olen joutunut pohtimaan tätä seikkaa nyt reilun puoli vuotta, siitä lähtien kun kävin syksyllä Oxfordissa ensimmäisessä kansainvälisessä (ja ulkomaisessa) konferenssissani. Kiinnostusta nimittäin riitti. Joka ikinen kerta, kun olen puhunut Don Rosan ankoista ulkomailla, ihmiset ovat kyselleet tutkimukseni julkaisusta ja erityisesti kielestä. Mietinkin jo hetken, pitäisikö minun sittenkin kirjoittaa englanniksi. Mutta karu totuus tuli vastaan.
Vaikka puhun ja kirjoitan englantia sujuvasti, en ole ikinä osannut asetella niitä pahuksen prepositioita oikein. Ja koska olen kirjoittajana perfektionisti, tämä ei vain sovi.
Minulle suomen kieli on se luontevin vaihtoehto. Se on äidinkieleni ja sillä ilmaisen itseäni parhaiten – ensin kirjoittamalla, sitten vasta puhumalla. Vaikka teenkin tutkimusta amerikkalaisista sarjakuvista (ja tietenkin niistä englanninkielisistä alkuperäisversioista), en koe maailmaa kaatavana seikkana kirjoittaa väitöskirjaani suomeksi.
Aku Ankka ja Don Rosa on niin iso juttu, ei pelkästään Suomessa, vaan myös Skandinaviassa, Hollannissa, Saksassa, Ranskassa ja Italiassa, että kaikki nämä pienet englanninkieliset esitelmäni ja artikkelini kyllä varmasti jossain vaiheessa kiinnittävät oikeiden ihmisten huomion. (Jos ei muuten, niin sitten lähetän niitä niille itse.) Ja jos kiinnostusta on, nämä oikeat ihmiset ovat varmasti valmiita kääntämään tai käännättämään tutkimukseni englanniksi.
Koska eipähän sitä ole aiemmin väitelty tohtoriksi Aku Ankasta. Saati Don Rosasta.
E vastaan Kirja (7.4.2011)
Näin kirjamessujen jälkimainingeissa haluaisin sanoa muutaman sanan e-kirjasta, joka oli saanut messuillakin melkoisesti tilaa.
Koska elämme teknologiayhteiskunnassa, oli vaan ajan kysymys, milloin tavalliselle kuluttajalle esitellään e-kirja ja sen lukulaite, johon on mahdollista ladata uskomaton määrä sivuja. Siinä sitten jokainen tavan tallaaja voi vilautella touchpadiaan (vai miksi sitä nykyisin pitäisikään kutsua) vierustoverilleen ja kehaista lukevansa juuri Dostojevskia näytöltä. On se vaan niin hienoa tämä tekniikka nykyisin.
Jos joku onneton sattuu minulle tekemään junassa näin, voi vaan kärsiä seuraukset. Siksi onkin parempi, että puran tuntoni nyt tässä ja heti – tähän blogiin.
Myönnän kyllä heti kättelyssä, että e-kirja sattuu olemaan mahdottoman kätevä keksintö. Kun tässä viime kuussa tuskailin erään tarvitsemani kirjan olevan koko ajan lainassa, löysin pelastuksekseni saman opuksen e-muodossa netistä. E-kirja on kätevä julkaisu, koska se saavuttaa heti useamman lukijan kuin tavallinen kannellinen edeltäjänsä. Lukulaitteeseen mahtuu tuhansia teoksia. Jos tuntuu siltä, että voisi lukea romantiikan sijaan hieman jännitystä, niin ei tarvitse raahata kiloittain kirjoja repussaan, vaan valitsemansa teoksen löytää muutamalla sormen painalluksella.
Siihen ne sitten jäävätkin. Ne hyvät puolet nimittäin.
Minulle kirja on esine. Kirjassa on kannet, olivat ne sitten pokkarin pehmeät tai kovakantisen tukevat kannet. Niissä saattaa olla kuva tai sitten ei. Kirjassa lukee teoksen ja sen kirjoittajan nimi. Siinä on sivuja, jotka tuoksuvat musteelta.
Se ei ole mikään persoonaton läpyskä, jota lukemalla viestität maailmalle ainoastaan sen, että olet mukana nykypäivän kiireisessä elämäntyylissä, jossa silmät sirrillään tuijotat kirkasta ruutua ja tavaat sieltä kirjaimia.
Kun kirjan saa käteen, sen voi vain aukaista ja pääset heti tarinan maailmaan. Lukulaite pitää käynnistää. Siitä voi loppua akku. Kenen kirjasta on joskus loppunut akku?
Kirjoitin pienen kolumnin kirjallisuuden opiskelijoiden Naaga-lehteen vuonna 2007. Sen nimi oli ”Kirja, Ystäväni”, ja se käsitteli juuri tätä samaa asiaa. Lainaan tuosta vanhasta tekstistäni tähän pari otetta:
”En ymmärrä kirjoja hylkiviä ihmisiä. Ne ovat taatusti jostain kaukaisesta galaksista, jossa ei ymmärretä hyvän päälle. Kirja on elämä ja elämä on tarina sen sivuilla. On ihan eri asia lukea tekstiä paperisilta sivuilta kuin liikuttaa nuolinäppäimillä kuvaruutua ylös- ja alaspäin. Kirjoja on haisteltava ja maisteltava. Niitä on aseteltava aakkosjärjestykseen hyllyillä ja avattava yhä uudestaan ja uudestaan. On haluttava jakaa niiden maailma ja tuntea itsensä osaksi tarinaa. On oltava niiden ystävä.” (Kirjallisuuslehti Naaga 2007, s. 13.)
”Haluan ikioman kirjaston. Haluan koota maailman kauneimmat, itkettävimmät, pelottavimmat ja tärkeimmät teokset turvaan kirjoja hylkiviltä ihmisiltä, jotka mieluummin lataavat sadoittain sivuja kannettavaan laitteeseen kuin haistelevat aitoa painomusteen tuoksua. Haluan takan, nojatuolin, kirjan ja rajattomasti aikaa seikkailla ystävieni kanssa toisessa maailmassa. Ja ehkä joskus itsekin osaan luoda mielikuvituksestani ystävän, jonka seuraan joku kaltaiseni haluaa hakeutua yhä uudelleen.” (Kirjallisuuslehti Naaga 2007, s. 13.)
Ehkä joillekin e-kirja on se oikea vaihtoehto. Minulle se ei kuitenkaan ole. Minä haluan kirjani esineinä, joita voi asetella hyllyyn. Esineinä, joita voi esitellä ihan hiljaisesti sille vierustoverille junassa. Ei sitä tarvitse mainostaa ääneen, kun jo kansikuvan perusteella tunnistaa, että Harry Potterhan siinä on menossa.
Vaikka olenkin näin vanhanaikainen kirjojen suhteen, en halua tuomita e-kirjaa täysin. Kuten jo sanoin, siinä on hyvätkin puolensa. Joudun jatkossakin tutustumaan uusiin e-kirjoihin ja käyttämään niitä lähteinä.
Tai sitten julkaisemaan omia tekstejäni tässä kätevässä muodossa.
Tämä ryöpytys onkin hyvä päättää ilmoitukseen, että ensimmäinen artikkelini on ilmestynyt – e-kirjamuodossa. Se käsittelee luonnollisesti Don Rosaa ja on nimeltään ”The Triumvirate of Evil: Major Villains of Don Rosa’s Donald Duck Comics”. Laajempi versio ilmestyy myöhemmin ja tällöin ihan oikeassa kirjassa.
Runsaasti Rosaa (13.4.2011)
Olisi hirvittävä kirjoitusinspiraatio ja into väsätä hieman väikkäriä, mutta vuorokaudessa on liian vähän tunteja nukkumiseen, töihin ja kirjoittamiseen. Voisihan sitä tässä nytkin vaikka ottaa tutkimussuunnitelman suurennuslasin alle ja kirjoittaa koko 10-sivuisen sepustuksen uusiksi. Ajattelin kuitenkin keskittyä siihen vasta ensi viikolla ja tunkea blogiini hieman Rosa-materiaalia.
Tällä hetkellä omistan Rosan Suomessa julkaistusta tuotannosta valtaosan. Minulla on kaikki Aku Ankka -lehdissä ilmestyneet tarinat (sekä Roope-sedän vuoden 1991 B-numerossa ilmestynyt ”Takaisin Xanaduun”), runsaasti fanikuvia (mm. Roope-keräilykuvasarja Roope-setä -lehdestä), vuoden 2005 ja 2008 kalenterit (vuoden 2003 puuttuu), ne kaksi postimerkkiä, aimo kasa julisteita, lukujärjestyksiä ja tietenkin kaikki kovakantiset albumit.
Sen lisäksi omistan pehmeäkantisen The Life and Times of Scrooge McDuck -kokoelman, jonka hyvä amerikkalainen ystäväni lähetti minulle Kentuckysta (!). (Hän asuu siellä ja pitää miehensä kanssa sarjakuvakauppaa – ehkä yksi maailman hienoimpia ammatteja.)
Nyt Rosan koko tuotanto ollaan julkaisemassa kronologisessa järjestyksessä massiivisina keräilyalbumeina. Seitsenosaisen sarjan ensimmäinen osa julkaistaan tämän vuoden syksynä ja viimeinen osa (oletettavasti) vuoden 2012 lopussa.
Kuulostaa lupaavalta, sillä Rosa on itse mukana projektissa, jossa jokainen puhekupla syynätään tarkkaan ja tehdään mahdollisimman paljon alkuperäistä vastaava käännös. Tämä on hienoa, sillä esimerkiksi Rosan alkupuolen tuotannon nimiä väänneltiin Aku Ankassa ennen kuin selvisi, ettei Rosa pidä siitä – hänhän käyttää todellisia henkilöitä seikkailuissaan.
On vain pieni ongelma: sarjaa tehdään vain rajoitettu määrä, aivan kuten Barksin vastaavaa kokoelmaa, joten se tulee olemaan keräilijöille arvokas kaikin puolin. Norja, joka on asian virallinen puuhamaa (sarja julkaistaan myös Ruotsissa ja Saksassa), on tiedottanut sarjasta seuraavaa, mistä tarkemmin Ankkalinnakkeen blogissa. Eli hintaakin setillä tulee olemaan, mutta pakkohankintahan se on näin tutkijalle ja fanille.
Tutkimuskäyttöön se tulee kuitenkin vain tueksi, sillä väitöskirjani käsittelee luonnollisesti alkuperäisteoksia (mikä on myös mielenkiintoista, koska amerikkalaisissa versioissa on harrastettu reippaasti sensuuria esimerkiksi piilotettujen Mikki Hiiri -hahmojen osalta…). Joten tämän valtavan kokoelman lisäksi palkkani menee Yhdysvalloista tilattuihin sarjakuviin. Disneyn sähköpostilistalla minulle suositeltiin nettikauppaa Mile High Comics , joten jossain vaiheessa pitää lähettää valtava sarjakuvatilaus sinne. Tutkimuskäyttöön tietenkin.
Myös italialaisen Alberto Becattinin Rosa-elämäkerta Don Rosa e il rinascimento disneyano (1996) kuuluisi kirjahyllyyni. Tämä teos on tosin vain italiaksi eikä sitä ole tietojeni mukaan julkaistu tai käännetty muille kielille. Ongelmani on siis se, etten puhu italiaa, mutta ranskan voimin selviän ehkä tarpeeksi pitkälle.
Ja onhan sanakirjat keksitty. Lisätään se ostoslistaan.
Toinen hieno asia, jonka opin Ankkalinnakkeen blogista on Don Rosa -elämäkertaelokuva, joka on tekeillä Tanskassa. Minun pitää ehdottomasti ottaa jossain vaiheessa yhteyttä filmin tekijöihin ja selvittää sen status. Joko se on valmiina, milloin se ilmestyy ja mistä sitä saa.
Ehkäpä se apuraha napsahtaisi tänäkin vuonna, niin voisi pistää tutkimusmateriaalitilauksen tulille.
Rappiolla oli hyvä olla (17.4.2011)
Viime perjantai meni mukavasti Porissa RAPPIO! -seminaarissa. Ensimmäistä kertaa järjestetty päivän mittainen seminaari ”turhan” tutkijoille oli erittäin virkistävä kokemus kaikin puolin niin itse virallisesta ohjelmasta iltaohjelmaan. Kun on itse joutunut perustelemaan tutkimuskohdettaan omalle professorilleen jo graduvaiheessa, oli helpottavaa kuulla, ettei se muidenkaan tutkijoiden elämä mitään ruusuilla tanssimista ole aina ollut.
Kävin siis pitämässä parinkymmenen minuutin esityksen oman tutkimukseni aiheesta, sen synnystä ja sen saamasta vastaanotosta eri tahoilla. Koska ensimmäiseksi kaavailtu esitys oli täysin AV-muodossa (itse puhuja oli maapallon toisella puolella nukkumassa), sessiota johtanut Frans Mäyrä siirsi minut ensimmäiseksi. Olimme vielä kollegani Katja Fältin ja Fransin kanssa myöhästyneet seminaarin alusta koska VR, joten en ehtinyt turhia panikoida ennen puhettani. Tunnustan kuitenkin suoraan, että jännitän edelleen yleisön edessä puhumista, vaikka se ei olekaan niin voimakasta, mitä joskus yläasteen aikoina.
Esitys meni kokonaisuudessaan tosi hyvin. Herra Rosa ei kaivannut lainkaan esittelyä, mikä ei sinänsä ollut erityinen yllätys – suomalaisethan ovat täysin Aku Ankka -kansaa. Viime kesän Finnconissakin yleisön joukossa oli tasan kaksi ihmistä, joille nimi Don Rosa ei oikeastaan sanonut mitään. Ihmiset vaikuttivat tosi kiinnostuneilta ja sainkin paljon hyviä kysymyksiä ja kommentteja, vaikka minusta aina tuntuukin siltä, etten osaa vastata vaikeampiin kysymyksiin tyhjentävästi noin äkkiä. Tarvitsisin aina hieman miettimisaikaa, paperia ja kynän – tai sitten läppärin. Ilmaisen aina itseäni paremmin kirjallisesti. Mutta oli ihanaa kuulla kannustavia kommentteja muilta, jotka ovat olleet vastaavan kaltaisissa tilanteissa.
Sain myös kuulla, että Turun yliopistossa on tehty jälleen yksi Rosa-gradu. Meitä taitaa nyt olla ainakin viisi Rosa-graduilijaa ja yksi sivulavin tehnyt tapaus. Ehkä tässä pitäisi pistää oikeasti harkintaan se ajatus, jonka sain jo graduni loppusuoralla: kerätä kaikki gradun tehneet yhteen ja kasata pieni artikkelikokoelma aiheistamme. Joskohan joku kustantaja innostuisi?
Koko seminaari oli täynnä mielenkiintoisia esityksiä, harmi vain, ettei niitä kaikkia päässyt näkemään päällekkäisyyksien vuoksi. Ainakin Katriina Heljakan AV-esitys aikuisten leluista oli erityisen kiinnostava, kuten myös Markus Montolan Pelkoa ja inhoa roolipeleissä. Muutenkin pelaaminen oli vahvasti edustettuna myös digitaalisessa muodossa ja ilta menikin mukavasti keskustellessa muiden roolipeliharrastajien kanssa. Työpajassakin testasimme OFF TOPIC -nimistä korttipeliä, joka on tosiaan vielä työ- ja testausvaiheessa, mutta varmasti julkaisun jälkeen tuleva hitti.
Huomasin myös tässä nerokkaasti jälkikäteen (mies nauraa minulle aina, että minulla on tosi huono spotti*), että seminaariohjelmalehtisessä oli maininta esitysten koostamisesta seminaarijulkaisuksi, joka näkisi päivänvalon loppuvuodesta. Pitäneekin heti ilmoittautua ja ruveta pohtimaan, miten muokkaisin puheeni hieman virallisempaan suuntaan. Rappiolla oli hyvä olla. Virallinen deadline on kuitenkin vasta elokuussa ja muitakin projekteja olisi tarjolla sitä ennen…
Mutta kiitos Pori, kiitos Rappio!, kiitos kaikki ihanat tapaamani ihmiset kannustavista ja innostavista kommenteista, kiitos Sari Östman, Riikka Turtiainen, Usva Friman ja muut projektilaiset. Jyväskylä kiittää ja kumartaa ja ensi vuonna uudestaan!
* spot: tietyissä roolipeleissä oleva taito/kyky havaita esineitä/asioita. Olen tullut siihen tulokseen, että kun nousen seuraavalle tasolle, minun pitää nostaa spottiani, tästä ei muuten tule yhtään mitään.
Perjantai ja 13. päivä (13.5.2011)
Kaikki tietävät, että tämän päivän pitäisi olla epäonninen, mutta kuinka moni tietää, miksi näin on? Perjantaista, 13:nnesta päivästä, tuli epäonninen vuonna 1307, jolloin Ranskan velkaantunut kuningas päätti hankkia hieman lisää pääomaa tyhjään kassaansa ja otti silmätikukseen temppeliritarit eli temppeliherrat, joilla oli vaurautta ympäri Eurooppaa. Ranskan kuningas Philip IV päätti syyttää ritareita petturuudesta ja harhaoppisuudesta ja vangitutti maansa temppeliherrat perjantaina, 13. lokakuuta vuonna 1307.
Ja ei, en käyttänyt Googlea, enkä edes Wikipediaa. Vastaus löytyy, mistäs muualta kuin, Aku Ankasta. Tarkemmin sanottuna Don Rosan sarjakuvasta ”Temppeliherrojen kätketty kruunu” (”The Crown of the Crusader Kings”), joka jatko-osansa ”Kirje kotoa” (”A Letter from Home”) kanssa on ehdottomasti lempiseikkailutarinoitani.
(Ankka-tutkimuksen tila on tällä hetkellä hieman jämähtänyt, mutta olen saanut kuitenkin lähetettyä abstraktin FINFAR-tapaamiseen ja seuraava pitäisi pistää sunnuntaihin mennessä ensimmäiseen PCA-Finland (Popular Culture Association) summer schooliin. Se olisi kesällä Turun saaristossa ja kuulosti aika hienolta.
Luen myös T. H. Whiten The Once and Future Kingiä, jonka nimeen Rosa pohjaa tarinansa Ankka kuningas Arthurin hovissa eli The Once and Future Duck. Mark Twainin Jenkki kuningas Arthurin hovissa on seuraavana vuorossa.)
En ole tämän päivän suhteen mitenkään taikauskoinen, mutta kävin kuitenkin koettamassa onneani – ostin Fantasiapeleistä uuden noppasetin ropettamista ajatellen. Ehkä 13. päivä ja perjantai manaa noppiini jonkinasteista magiaa. Jotkuthan pitävät noppiaan esille kuutoset ylhäällä, jotta nopat ”muistaisivat” luvun paremmin. Itse en moiseen usko. Noppien pitää olla ykköset ylöspäin – näin huonot numerot kuluvat pois!
Päivä on muutenkin ollut tähän mennessä kaikkea muuta kuin epäonninen, vaikka aamupäivä töissä meni melkoista haipakkaa ja stressiä pukaten. Päivän pelasti tekstiviesti, joka kertoi kauan kaivatun läppärini palanneen huollosta. Eihän siinä malttanut odottaa huomiseen, vaan hain rakkaan lapseni heti takaisin ja nyt on taas kaikki hyvin valtakunnassa. Kone on korjattu ja rikkinäiset osat vaihdettu. Eikä mitään kadonnut muistista. Darth Vaderkin seisoo vakavana taustakuvassa.
Toisin kävi kännykkäni kanssa. Hain sen huollosta viime viikolla ja tajusin, ettei se pelitä vieläkään. Tällä kertaa puhelin kyllä käynnistyi, mutta ei sillä voinut soittaa saati lähettää tekstiviestejä, kun se mokoma ei löytänyt verkkoa. Mitähän ne sille siellä huollossa oikein tekivät? Pistin Samsungin takaisin nootin kanssa. Mielessä siintää yhä se Nokian qwerty-puhelin. Pinkkinä.
Niin, ja onhan tänään muutenkin tärkeä päivä. Maagiset neljä vuotta yhdessä. Tässä vaiheessa sen kriisin pitäisi sitten tulla, jos on tullakseen. Pitänee kysyä mieheltä, kun hän tulee töistä, että haluaako hän kriisiytyä. Minulle ei ole niin väliksi.
Ehkä kriisiydymme, jos ja kun Suomi häviää tänään Venäjälle. Sehän se vielä puuttuisi, että sunnuntaina olisi Suomi-Ruotsi-finaali. Nitrojahan tässä pitäisi jo hommata.
Verkostoitumista (22.5.2011)
Akateemisen maailman sosiaalisissa ympyröissä tutkijan tärkeimpiä tekoja on verkostoituminen. Pitää pystyä luomaan kontakteja oikeisiin ihmisiin, jotka mahdollisesti voivat tarjota julkaisukanavia, puhe-esiintymisiä tai vain antavat hyviä neuvoja uran kannalta.
Itse stereotyyppisenä suomalaisena olen aina ollut huono small talkissa erityisesti tuntemattomien ihmisten kanssa. Tuntuu, että siihen oikein pitää pakottaa itsensä, että menee itse juttelemaan jonkun toisen kanssa. Jos joku toinen puolestaan lähestyy minua, keskustelun aloittaminen ja jatkaminen on huomattavasti helpompaa.
Akateemisissa keskusteluissa olo tuntuu muutenkin useimmiten vieraalta, kun oma tutkimuskohde on erittäin populaari. Mutta jos liikutaan siellä akateemisen maailman ulkopuolella, fanien kansoittamassa periferiassa, olo alkaakin tuntua äärimmäisen kotoisalta. Rappio! -seminaarissa juttua riitti niin ankoista kuin roolipelaamisesta. Missä tahansa fantasia-konferenssissa tai -seminaarissa yhteisiä mielenkiinnon kohteita löytyy ties sun mistä aiheesta. Eikä kukaan ala arvostella, jos nyt et sattunutkaan pitämään siitä Dostojevskista.
Tällä hetkellä verkostoidun kovasti DCML:n eli Disney Comics Mailin Listin kautta. Sieltä olen saanut paljon yhteydenottoja ja kommentteja, miten hienoa on, kun joku tekee väitöskirjaa Aku Ankka -sarjakuvista – ja erityisesti Don Rosan ankoista.
Ranskalainen Olivier kyseli jo viime vuoden puolella, olisinko kiinnostunut avustamaan hänen nettisivujensa Of Mice and Ducks kartta-osion päivityksessä. Siihen tulisi siis kartoitettua Roope Ankan seikkailut ympäri maailmaa aikajärjestyksessä. Ilmoitin olevani kiinnostunut, mutta en pystynyt lupaamaan mitään aikataulujeni kiireellisyyksien takia. Ehkä joskus tulevaisuudessa.
Nyt vaihdan sähköposteja tanskalaisen Andersin kanssa, joka on työskennellyt ja työskentelee parhaillaankin itse herra Rosan kanssa. Anders on ihan innoissaan väitöskirjastani ja lupasin lähettää hänelle graduni PDF:nä – vaikka hän ei osaa sanaakaan suomea. Anders on myös luvannut toimittaa minulle kopion tästä tanskalaisten julkaisemasta Rosa-dokumentista, mikä on kertakaikkisen hienoa. (Lupasin tietenkin maksaa hänelle vaivoistaan.) Anders tuntuu tuntevan kaikki sarjakuva-alan ihmiset siellä päin ja kyseli, olisinko kiinnostunut heidän toimittamastaan fanzinesta nimeltä Rappet. Hän vihjasi myös, että voisin kirjoittaa siihen artikkelin tutkimuksestani, jos innostuisin ajatuksesta.
Enhän minä tietenkään innostu mahdollisuudesta kirjoittaa rakkaasta tutkimuskohteestani johonkin julkaisuun – oli se sitten akateeminen tai populaari.
Tajusin myös, että itsensä tyrkylle asettaminen on myös hyvä tapa tuoda tutkimustaan julki. Siinä ei ole mitään pahaa, jos tarjoaa itseään puhumaan jonnekin. Viime kesänä tarjouduin Finnconiin puhumaan fantasiasta Rosan Disney-sarjakuvissa. Se esitys oli menestys ja poiki kutsun tämänvuotiseen Finnconiin Turkuun. Aihe on vielä vähän epävarma, mutta vastasin jo ehdottomasti kyllä, jos he minut sinne huolivat.
Kesällä tuleekin siis reissattua taas puhumisen merkeissä. Ja ehkä pystyn verkostoitumaan vielä lisää niin akateemisen kuin populaarinkin maailman puolelle. Molempi parempi.
Postilaatikossa Rosahti (1.6.2011)
Toissapäivänä suuri odotus täyttyi, kun posti toi tullessaan kauan odotetun The Life and Times of Scrooge McDuck Companionin. Olin yrittänyt tilata sitä jo aiemmin, mutta nettikaupassa olleen virheellisen nimen ja kuvauksen perusteella sainkin kaksiosaisen The Life and Times of Scrooge McDuckin jälkimmäisen osan. (Ja oli muuten taas melkoinen projekti palautella väärää tuotetta.)
Kyseessä on siis tämä Roope Ankan elämä ja teot osa 2, eli kaikki Roopen nuoruusvuosien niin sanotut B- ja C-osat. Kirja sisältää reilustia hienoja sarjakuvia, mm. ”The Cowboy Captain of Cutty Sark”, ”The Prisoner of White Agony Creek”, joka valaisee Roopen ja Kultun suhdetta, sekä yksi lempitarinoistani ”The Dream of a Lifetime”.
Mutta nyt on oikea teos hyllyssä ja valtakunnassa hetki hyvin. Kuvan teoksen sijaan tilasin siis tietenkin kovakantisen version, josta pikkuisen yli parikymppiä ei missään nimessä ole liikaa. Seuraavan kerran onkin tilattava Amerikoista ja se onkin sitten ihan uusi kokemus se.
Tällä hetkellä Suomen nettikaupoista tuntuu saavan englanniksi juuri nuo Roope Ankan elämä ja teot -kirjat ja joitain muutamia yksittäisiä sarjakuvia. Samasta paikasta onnistuin hankkimaan Uncle Scrooge Adventures: The Barks/Rosa Collection Volume 1:n, joka sisältää sarjakuvat ”Land of the Pygmy Indians” ja ”War of the Wendigo”. Tiedän, että tälläinen kokonaisuus on myös sarjakuvista ”Kultainen kypärä” ja ”Kolumbuksen kadonneet kartat”, mutta sitä ei nyt ainakaan löytynyt. Ehkä pitää tarkastaa Amazonin nettikaupat.
Cdonin kirjaosastolta löytyy myös jotain aivan uutta, jonka pitäisi ilmestyä 7.6. Boom Studiosin kustantama Walt Disney Treasury: Donald Duck Volume 1, jota kuvataan näin:
With its new series, WALT DISNEY TREASURY, BOOM Kids! brings you classic Disney stories, never-before-collected in North America. In this first volume, Eisner Award-winning writer/artist Don Rosa’s very first Donald Duck stories are collected in the order they were originally printed! These are Donald Duck’s greatest stories and he’s bringing along all of his old friends, including Uncle Scrooge, Gladstone Gander, Flintheart Glomgold and those mischievous nephews of his, Huey, Dewey and Louie!
Tulossa on näköjään myös osat kaksi ja kolme, joten ehkä niitä Rosan tuotoksia ei kaikkia tarvitsekaan tilata erikseen Jenkeistä. Varsinkin, kun tällä ensimmäisellä osalla on hintaa vain 12,95€ ja sivuja kuitenkin 160. Pehmeäkantinenhan tuo näyttää olevan, mutta sen kanssa on vain elettävä. Ostan aina mahdollisuuksien mukaan kirjani kovakantisina, mutta tiettyjen teosten kanssa pokkarimallia on vain siedettävä (kuten jotkut sarjakuvat ja englanninkieliset Star Wars -pokkarit, joita tuskin koskaan tullaan suomentamaan).
Inducksin hakukone ei vielä tätä teosta löytänyt, joten sen sisältämät tarinat jäävät arvoitukseksi. Sivumäärän perusteella voisi kuitenkin olettaa, että siihen on mahdutettu (aikajärjestyksestä kun puhutaan) Rosan tuotanto vuodesta 1987 vuoden 1988 puoliväliin saakka – ja otetaan tietenkin lukuun mukaan myös (hyvin toivottavat) esipuheet.
Eli katsellaan sitten ensi viikolla, josko sivusto olisi päivittänyt itsensä ja ensimmäinen osa olisi tilattavissa. Ainakin sen pystyy jo varaamaan.
EDIT: Selatessani osien 2 ja 3 kuvauksia tajusin, että kyseessä onkin ainoastaan kirjaimellisesti Rosan Aku Ankka -sarjakuvat – eli siis ne, joissa Aku esiintyy pääosassa. Ja kirjoja julkaistaan nuo kolme kappaletta. Tanskalainen ystäväni Anders kertoi saman seikan ja lisäsi, ettei noiden teosten julkaisija ole itse Rosan kanssa missään tekemisissä, vaan saa julkaista kyseiset sarjakuvat pelkästään siksi, koska sillä on Disney-lisenssi. Tästä Disneyn copyright-asiasta voisi sanoa paljonkin, mutta ehkä en nyt mene siihen.
Kirjahyllystä kaiveltuna Walt Disney (14.6.2011)
Löysin tässä keväällä Kirjatorilta Walt Disneyn elämäkerran vain kahdellatoista eurolla. Hetki piti harkita, sitten tämä massiivinen opus lähti mukaan. Kirja on juuri nyt kesken ja täytyy sanoa, ettei ollut turha ostos.
Neal Gabler on ensimmäinen kirjoittaja, jolla on ollut vapaa pääsy Disneyn arkistoihin, joten voisi olettaa tämän kirjan sisältävän aivan uutta tietoa (ja paljastuksia). Niistä paljastuksista ei nyt niinkään, mutta se, mikä tässä kirjassa on mielenkiintoista, on juuri Disneyn monumentaalisen imperiumin synty. Miten tämä mies teki nimestään brändin?
Kirja on lukulistalla myös tutkimustarkoituksessa. Aku Ankan synty tulee olemaan osa väitöskirjani johdantoa – miten ensin oli Disney, sitten tuli Barks ja lopulta Rosa. Mutta mikä eritoten kiinnostaa, on Disneyn nimi. Kirjassa mainitaan, miten hänen kerrotaan sanoneen aloittavalle animaattorille, että täällä myydään Walt Disneyn nimeä. Jos se ei sinulle käy ja haluat myydä omaasi, niin kiitos ja hei.
Kun selvittelin Aku Ankkojen tekijänoikeusasioita, minulle kerrottiin, että sarjakuvaruutujen yhteyteen riittää maininta (C) Disney. Siis pelkkä Disney. Vaikka olisit kuka tahansa piirtäjä tai kuka tahansa käsikirjoittaja, jos käytät Disneyn hahmoja, Disneyn imperiumilla on työhösi täydet oikeudet. Melko raakaa peliä ja aika iso epäkohta taiteilijoiden uran kannalta.
Rosa oli Suomessa 90-luvun puolivälin hujakoilla ensimmäinen, joka sai oman nimensä Aku Ankan kanteen. Ja vasta samalla vuosikymmenellä alkoi myös yleistyä piirtäjien ja käsikirjoittajien mainitseminen heidän teostensa yhteydessä. Aiemmin he kaikki olivat anonyymeja ja kunnia meni Walt Disneylle.
Tällä hetkellä olen menossa vasta Disneyn uran käännekohdassa, eli kuinka Lumikki teki Disneystä suuren nimen ja uranuurtajan pitkien animaatioelokuvien luomisessa. Minua kiinnostaa, miten näitä Disneyn oikeuksia tullaan lopulta käsittelemään ja miten paljon sarjakuvasta lopulta puhutaan kaiken muun oheiskrääsän lisäksi. Ja mainitaanko Disneyn harrastamasta sensuurista mitään.
Henkilönä Walt Disney oli ristiriitainen: hän oli samaan aikaan fundamentalisti ja radikaali, ja lisäksi hirveä perfektionisti, ja hänen sanotaan halunneen luoda animaatioillaan täydellisen maailman, johon paeta lapsuutensa muistoja. Disneystä voidaan olla montaa mieltä, mutta hän teki sen, mistä monet vain haaveilivat: hän loi omaa nimeään kantavan imperiumin, joka valloitti animaation, sarjakuvan, oheistuotteet ja pisti pystyyn useita omia itsenäisiä maailmojaan eri puolille maailmaa.
Kun joskus pääsen Disneylandiin, en aio halata Mikkiä, vaan etsin käsiini Akun. Aku syntyi Mikin muututtua tylsäksi ja varasti lopulta koko shown. Vaikka Mikki on monille (amerikkalaisille) edelleen se Disneyn ainut oikea symboli, me Euroopassa tiedämme, kuka on Disneyn todellinen tähti ja sankari.
Postilaatikossa Rosahtelee jälleen (21.6.2011)
Vaikka postilaatikkomme lukko päätti jumiutua niin, että kaikki mainosposti, lehdet ja mahdolliset laskut ovat saavuttamattomissa, se ei kuitenkaan estänyt minua ahtamasta kättäni luukun raosta sisään ja sieppaamasta uusinta pakettiani suoraan Tanskasta.
Tanskalainen ankisti ja uusi tuttavuuteni Anders postitti minulle juuri uuden uutukaisen Don Rosa -dokumentin Life and Times of Don Rosa. 75 minuutin mittainen dokumentti on tanskalaista tekoa, mutta englanniksi puhuttu. En ole vielä ehtinyt elokuvaa katsoa, mutta toivon, että se toisi Rosasta henkilönä esille jotain uutta sen lisäksi, että saisin siitä myös lähdemateriaalia väikkäriini. DVD on myös siitä tärkeä, etten ole varma, julkaistaanko sitä ikinä muualla kuin Tanskassa. Joten iso kiitos, Anders!
Anders postitti minulle myös kaksi viimeisintä tanskalaisten Donaldistien fanzinea, Rappettia. Ne ovat luonnollisesti tanskaksi, jota en ole opiskellut ikinä pätkääkään, mutta pienellä tavaamisella tekstiä alkaa ymmärtää jo pelkän ruotsinkin pohjalta. Nämä lehdet siksi, koska Anders pyysi minua kirjoittamaan heidän julkaisuunsa (englanniksi, jonka he sitten kääntävät tanskaksi), ja halusin vilkaista, minkälaista materiaalia he tuottavat. Ja koska vain jäsenet voivat saada kyseistä lehteä, päädyinkin sitten liittymään tanskalaisten Donaldistien joukkoon. (Postituslistassa oli tietenkin herra Rosa itsekin ja kolme suomalaista, joista yksi oli Aku Ankan päätoimittaja Jukka Heiskanen.)
Tässä vaiheessa olisi varmaan syytä myös liittyä Suomen Ankisteihin.
Ensi kuukausi tulee olemaan kiireinen. Heinäkuun puolessavälissä esitän paperini FINFARin tutkijapäivillä Turussa Finnconin yhteydessä ja tänään tuli varmistus, että puhun myös itse conissa. Näin ollen minulla on ensi kuussa kolme varmistunutta esitystä, kun Ropecon lasketaan mukaan. Näihin aiheisiin palaan vielä myöhemmin ja mainostan tapahtumia täällä häpeilemättä.
Minulla oli myös tapaaminen professorini ja ohjaajani kanssa päivitetystä tutkimussuunnitelmastani ja tutkimukseni tilasta. Vieläkin suunnitelma kaipaa viilausta, mutta se on varmaan valmis vasta sitten kun väikkärikin. Tutkimuskysymykseni olivat kuitenkin nyt selkeitä ja hyvin esillä.
(Kiitoksia tästä Rappio! -seminaarin piinaaville kyselijöille!)
Elättelen edelleen epätoivoisia haaveita apurahasta, joka pelastaisi väsymyksessä rämpivän elämäni. Jotenkin tuntuu siltä, että tällä hetkellä pienikin ylimääräinen raha ratkaisisi kaikki ongelmat, mikä on aivan sietämätöntä. Kun haaveissa siintää omakotitalo ja maksettu opintolaina, ei sivutoimisella työllä pitkälle pötkitä, kun viime tilikauteen tuli kaksi ja puoli päivää töitä.
Muistan, kun minulle sanottiin kirjallisuuden laitokselta, että varsinkin aloittelevan tutkijan elämä on kovaa ja rahaa ei vain ole. Viime vuonna olin liian onnekas, kun sain puolen vuoden apurahan. Nyt se rahattomuus tuntuu kahta kauheammalta, vaikka täytyy myöntää, että ilman sitä apurahaa en olisi näinkään pitkällä. Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Asioilla on taipumus järjestyä.
Niin minä ainakin yritän uskoa.
Kiireinen kesä (3.7.2011)
Ihan alkajaiseksi täytyy toivotella myöhästyneet syntymäpäiväonnitelut herra Don Rosalle. 29.6. tuli täyteen 60 vuotta, onnea!
Tuli sitten sen kunniaksi tilattua ennakkoon Rosan koko tuotanto, jota myydään vain rajoitettu määrä. Taivas, mikä hinta, mutta pakkohan se on hankkia. Ihan jo tutkimusmielessäkin. No, enpä saa sitten mieheltä synttäri- saati joululahjoja. Ainakaan tänä vuonna.
Tuli myös katsottua Don Rosa -dokumentti, joka oli kertakaikkisen hieno ja koskettava. Siitä saan oivan lähteen väikkäriini, enkä vielä edes katsonut kaikkia extroja. Ei makeaa mahan täydeltä. (Anders kertoi myöhemmin, että dokumentin ohjaaja olisi halunnut lahjoittaa minulle oman kappaleen, mutta lähetin sellaisia terveisiä, että tuin ilomielin heidän projektiaan. Ja olisin tukenut jo aiemmin, jos olisin tajunnut, että sellainen dokumentti oli tekeillä Tanskassa.)
Kesäni on näillä näkymin melko kiireinen. Viimeistelin tänään paperiani FINFAR-tutkijatapaamiseen ja ensi viikolla pitäisi väsätä Finnconin esitelmä Turkuun. (Mainostan tätä myöhemmin häpeilemättä.) Sitten parin viikon tauko ja Ropeconiin puhumaan Roopesta. (Tätäkin mainostan myöhemmin tarkemmin, kunhan ohjelma ilmestyy nettiin.)
Mitäs vielä? Elokuun alussa on Rappio! -seminaarikirjan deadline, että sinne pitäisi saada ajatukset tiivistettyä. Sen lisäksi minut hyväksyttiin PCA -summer schooliin puhumaan tutkimuksestani. Pitäisi siis suunnata Turkuun jo toistamiseen elokuun puolessavälissä. Kutsu tuli myös Madridiin ensimmäiseen Comics and Graphic novels -konferenssiin. Se on vasta marraskuussa, mutta jostain pitäisi sinnekin nykäistä rahaa.
Töitä onneksi riittää nyt seuraavat kolme viikkoa putkeen, niin saa nuo conireissut hoidettua kunnialla. Mutta ainahan se apuraha lämmittäisi mieltä enemmän. Varsinkin, kun tämä vaihe tuntuu kaikin puolin jotenkin niin puuduttavalta. Ei huvita ja väsyttää. Osasyynä voi pitää noita hirvittäviä helteitä, jotka taitavat onneksi olla ohi ainakin hetkeksi.
En voi sietää kuumuutta ja paahdetta, joten kaikki nämä niin ihanat hellepäivät on menneet mukavasti neljän seinän sisällä verhot ikkunoissa. Juhannuskin meni miehen kanssa kaksin juuri oikealla meiningillä: friteerattuja kanansiipiä ja Salaiset kansiot -maraton. Mikäs sen mukavampaa?
Viime aikoina olen myös lukenut liikaa Paulo Coelhoa. Taidan olla addikti.
Ja kuunnellut jostain syystä Jenni Vartiaista.
Spefi-tutkijoiden kohtaaminen (16.7.2011)
Näin vielä täysin Finncon-menojen keskellä voisin raportoida torstain ja perjantain tutkijatapaamisesta. Eli meillä oli järjestyksessään kahdestoista FINFAR-tutkijatapaaminen (Finnish Network of Fantasy Research), joka ajoittui juuri Finnconin alkuun. Noudatimme conin teemaa, eli papereiden toivottiin koskevan myyttejä.
Itselleni tämä oli toinen virallinen tutkijatapaaminen, jos Jyväskylässä syksyllä 2009 pidettyjä kulttuurintutkimuksen päiviä ei lasketa mukaan. Oma paperini keskittyi Rosan sarjakuvaan ”Ankka kuningas Arthurin hovissa” (”The Once and Future Duck”) ja käsitteli sitä, miten Rosa on kirjoittanut ankat osaksi Arthurin myyttiä, miten hän on rakentanut Arthurin ja Merlinin (eli siis Myrddinin) hahmot ja millaisia intertekstuaalisia viittauksia tekstistä löytyy T. H. Whiten romaaniin The Once and Future King sekä Mark Twainin teokseen A Connecticut Yankee in King Arthur’s Court.
Rehellisesti myönsin heti kättelyssä, että koko paperi oli kirjoitettu hirveässä kiireessä, joten melkein hävetti tuoda se kaikkien muiden hienojen esitysten joukkoon. Meillä oli siis papereita Isaac Asimovista, conin vieraasta Nalo Hopkinsonista, fiktiivisten kulttuurikonseptien kääntämisestä ja tietenkin Tolkienista.
Valitettavasti todella moni tutkija perui tulonsa. Toivottavasti ensi vuonna meitä on runsaammin ja että myös uusia ihmisiä uskaltautuisi mukaan. Emme me ketään syö tai uhraa Cthulhulle.
Pääasia oli kuitenkin se, että sain hyvää ja rakentavaa palautetta ja ehdotuksia siitä, miten voisin kehittää tekstiä eteenpäin artikkeliksi – ja myös tietenkin väitöskirjani alaluvuksi. Kiitos paljon siis erityisesti Irma Hirsjärvelle, Cheryl Morganille ja Merja Polviselle näistä kommenteista. (Ja kiitos Merjalle Whiten romaanin lahjoituksesta – sainpahan alkuperäislähteen itselleni.)
Sain myös pyynnön, jota toivoin: artikkelilleni löytyi julkaisija. Milloin se tapahtuu, on vielä kysymysmerkki, enkä tässä rupea hihkumaan sitä, missä paperini julkaistaan. Sen verran voin sanoa, että suomenkielinen ja ei-akateeminen teksti on luvassa.
Tutkijatapaamisen tulevaisuuskin näytti hyvältä ja suunnittelimme jo hieman laajentumista. Mainostankin jo etukäteen, että vaikka olisit vasta graduvaiheessa, niin voit liittyä seuraamme ensi vuonna Tampereen Finnconissa. Vertaistuki on aina plussaa, varsinkin muilta spefi (spekulatiivisen fiktio) -tutkijoilta. Olisi tosin mukavaa, jos tapaamisia olisi useamminkin kuin kerran vuodessa.
Coneilua Turussa (21.7.2011)
Viime viikonloppu meni lahjakkaasti toisessa todellisuudessa eli fantasiamaailmassa nimeltä Finncon. Piipahdin tosin muutamaan otteeseen Animeconinkin puolella, vaikken siellä mitään ohjelmaa katsastanutkaan. Pari numeroa olisi kiinnostanut, erityisesti lauantaina ollut Edo-ajan shogunaatti (ihan vain siksi, että James Clavellin Shogun on aivan loistava teos). Muita mielenkiintoisia aiheita oli Länsimainen ja japanilainen sarjakuva sekä tietysti massiivinen cosplay-kisa. Enhän minä tosin ummikkona sieltä mitään hahmoja olisi tunnistanut, korkeintaan Studio Ghibli -elokuviin tai Nintendo-peleihin liittyviä pukuja, mutta pelkästään niiden asujen laadukkuus olisi riittänyt minulle. Mutta – kuten aina coneissa – jostain pitää luopua, kun jotain muuta kivaa menee päällekkäin.
Perjantain ohjelmasta minulle riitti Kirjoittamisesta, joka käsitteli spekulatiivisen fiktion kirjoittamista Suomessa. Sain ainakin muutaman hyvän vinkin oman kirjoittamiseni suhteen. (Ja sitten kun vielä saisi kelloon muutaman tunnin lisää, jotta sitä spekulatiivista fiktiota ehtisi kirjoittaa.)
Lauantaina kävin kuuntelemassa Merja Leppälahden luennon kotimaisista uskomusolennoista, Teoksen kirjoituskilpailun voittajan julistuksen ja päädyin sitten puhumaan Tutkija ja harrastaja -paneelissa, mikä oli hyvin antoisa kokemus. Merja veti paneelia, jossa minä, Sofia ja Emmi (pahus, toivottavasti muistin nimen oikein, nolottaa) puhuimme hieman tutkijuudestamme ja suhteestamme faniuteen – me kun tutkimme omia fanituksen kohteitamme: Sofia science fiction -elokuvia, minä Rosan sarjakuvia ja Emmi vampyyreja.
(Satuimme myös sopivasti olemaan ”kolmella eri tasolla”, koska Sofia tekee post-dociaan, minä väsään väitöskirjaa ja Emmi viimeistelee graduaan.)
Meillä oli yleisöäkin ihan mukavasti ja keskustelua syntyi muun muassa muiden ihmisten suhtautumisesta meidän ”hörhö-tutkimukseemme”. Sanoinkin, että vaikka rakkaat siskoni eivät aina jaksa kuunnella (”Taas se Katja luennoi!”), parhaan kommentin olen ehkä saanut perusduunari-isältäni, jolla on ainoastaan kansakoulutausta. Kun olin saanut hyväksynnän, että pääsen syksyllä 2010 Oxfordiin puhumaan Rosan pahiksista, iskä oli innoissaan kertonut kaikille sukulaisille, että ”meijän tyttö se lähtee Englantiin puhumaan Aku Ankasta!” Siinä vaiheessa tuntui aika hyvältä.
Oma virallinen esitelmäni olikin sitten vasta sunnuntaina aivan conin loppuvaiheilla. Satuin vielä sitten huomaamaan, että ohjelmalehtiseen oli painettu KAKSI eri aikaa: ohjelmakartassa oli se oikea aika eli kello kolme, mutta kuvauksessa aloitusajaksi oli laitettu 15.45. Siinä sitten jännitti parikymmentä minuuttia ennen esitystä, että tuleekohan sinne ketään ja mihin aikaan.
Olin vielä nähnyt torstaiyönä painajaista, että tekniikka oli kusahtanut täysin, eikä PP-esitykseni sopinut yhteen paikan läppärin kanssa, minkä säätämisessä meni tunti. Ja kun se oli saatu kuntoon ja ihmiset kutsuttu takaisin sisään, alettiin salin nurkassa olevassa keittiössä (!) tehdä ruokaa niin, että koko luokka savusi. Eihän siellä kukaan halunnut enää olla. Onneksi unet on unia ja no, niistähän minä sunnuntaina puhuinkin, eli Rosan tarinasta ”Unelmoiden läpi elämän” (”The Dream of a Lifetime” 2002).
Kävin läpi unifantasian teoriaa ja sitä, miten Rosan sarjakuva eroaa tavallisesta unifantasiasta, joksi tyypillisesti määritellään Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa. Tietysti minun piti verrata sarjakuvaa jo pienen kohun aiheuttaneeseen Christopher Nolanin Inceptioniin, jonka katsoin juuri tätä puhetta varten. En nyt mene sen tarkemmin niihin lukuisiin yhtäläisyyksiin, tarkempia kommentteja löytyy tästä loistavasta artikkelista: 5 Amazing Things Invented by Donald Duck. Kuvasin myös Rosan käyttämää unimaailmaa ja sitä, miten Roope sitä hallitsee ja miten ulkopuoliset tekijät vaikuttavat siihen. Pahus, kun haluaisin kirjoittaa tästäkin artikkelin johonkin.
Yleisöä oli varsin kiitettävästi ja hienoa oli huomata, että melko moni oli ollut kuuntelemassa esitystäni Rosan fantasiasta jo viime vuoden conissa. Olin aika otettu. Kysymyksiä ja kommenttejakin tuli ja haluankin kiittää kaikkia niitä, jotka uskalsitte avata suunne. Minulla oli ainakin antoisa tuntinen, toivottavasti myös teillä, vaikka varatusta ajasta jäi paljon käyttämättä. (Yleensä puhun liikaa, joten ehkä parempi näin.)
Coni oli kokonaisuudessaan ihana ja oli ihan mielettömän vaikeaa palata takaisin arkeen ja töihin maanantaiaamuna. Vaikka täytyy kyllä sanoa, että huomasi conin järjestäjien olevan aloittelijoita. Ohjelman suunnittelussa olisi voinut vähän miettiä, mitä tapahtuu ja mihin aikaan ja minkä kanssa päällekkäin, mutta jostainhan se on tällaistenkin tapahtumien järjestämiset aloitettava. Minulla ei kuitenkaan ollut valittamisen aihetta omien esitysteni suhteen.
Haluaisin vielä lopuksi mainita muutaman ihanan cosplay-asun, joita tuli pongattua viikonlopun aikana. Stormtrooperit luonnollisesti (I’m a silly fangirl) ja loistavat Ghostbustersit. Rorschach, joka on ehdoton lempihahmoni Watchmenista, mahtava Obi-wan ja Anakin sekä tietenkin Finland Humonin sarjakuvasta Scandinavia and the World. (Jos ette Humonia tiedä, niin hävetkää.)
Huh, olipas repäisy. Katja kiittää ja kumartaa vielä kerran.
P.S. Enhän minä voinut pysyä poissa scifi-kirppikseltä, vaan pistin viimeiset rahani Revenge of the Sithiin ja Kuolemanportti-sarjan neljänteen osaan. Yksitoista kirjaa riittää varmaan tämän kuun osalta.
P.P.S. Tässä muuten kiinnostuneille linkki graduuni. Nyt jälkikäteen kieli on paikoitellen hirveän kökköä, mutta ehkä sitä vielä pystyy lukemaan.
Oikaisu (25.7.2011)
Tajusin tuossa eilissäpäivänä, kun väsäsin esitelmääni Roopesta ensi viikonlopun Ropeconiin, että olin Finnconin esitykseni jälkeen puhunut ihan läpiä päähäni. Eli tämä oikaisu menee niille tytöille, jotka kävitte kysymässä esitykseni jälkeen sen Barksin tarinan nimeä, josta Spielberg ja Lucas ovat saaneet ideansa Indiana Jonesiin.
Ja minähän nerokkaana väitin, että kyseessä on ”Kadonneen lampun metsästys”. Sen siitä saa, kun Rosa-asiantuntija rupeaa puhumaan Barksista. Menin siis sekaisin kuvasta, joka on siis peräisin Ankronikka-elokuvasta nimeltä Treasure of the Lost Lamp. Tämä elokuva on julkaistu tietojeni mukaan vasta 1990 eli reilusti Indiana Jonesin jälkeen – tästä tietenkin on adaptoitu elokuvan fontti.
Mutta jos olisin tarkastanut asian itse artikkelista, kuten minun olisi pitänyt, se olisi kertonut, että itse asiassa sekä Spielberg että Lucas ovat saaneet inspiraationsa Indiana Jonesin alkukohtaukseen kahdesta (!) Barksin sarjakuvasta, jotka ovat ”The Seven Cities of Cibola” ja ”The Prize of Pizarro” (Barksin kuvitus).
Pahoitteluni, toivottavasti olette jostain saaneet oikean tiedon, jos ette nyt viimeistään tästä.
Viikonloppu nörttimaailmassa (3.8.2011)
Taas meni yksi viikonloppu toisessa todellisuudessa, kun kahden autollisen verran ropeporukkaamme suuntasi Espoon Dipoliin muiden nörttien joukkoon. Tästä on muutama vuosi, kun edellisen kerran kävin Ropeconissa, joten oli ihanaa päästä taas ihailemaan upeita asuja ja vaan pelkästään pyörimään muiden ”kaltaistensa” kanssa. Harkitsin jo vakavasti pelaamistakin perjantaina, mutta en sitten uskaltanut kirjoittaa nimeäni listaan ja seuraavalla kerralla peli olikin täysi. No, ehkä ensi vuonna. (Ja mikäs muu peli se olisikaan ollut kuin ”Zombeja Ankkalinnassa”…)
Oma conivierailuni keskittyikin sitten lähinnä puheohjelmiin. Perjantaina päädyin puolivahingossa kuuntelemaan ”Get Real: Tuliaseet” -luentoa ja jumituinkin sinne koko ajaksi. Erittäin mielenkiintoinen ja avaava tällaiselle ihmiselle, joka ei tiedä pyssyistä paljon mitään ja kuvittelee kaikkea mahdollista ja mahdotonta lähinnä elokuvien perusteella. Nyt tiedän sitten hieman enemmänkin. Harmitti vain, kun kaikkien kysymysten ja välikommenttien takia koko luento jäi hieman kesken.
Sitten mainostan (taas) häpeilemättömästi – tällä kertaa uutta suomalaista roolipeliä, Bliaronia, jonka esittelyä kävin katsomassa perjantai-illan lopussa. Bliaron on taikuutta käsittelevä, hieman pronssikaudenomaiseen maailmaan sijoittuva pelikokonaisuus, eli sisältää siis niin pelisysteemin kuin maailmankuvauksen ja niin edelleen. Animismia, shamaaneja, inkvisition kaltaisia ”magiavahteja” ja muuta kivaa.
Tämä mainos ihan vain siksi, että eräs ystäväni oli tekemässä tätä peliä ja peliporukkamme on ollut avustamassa projektia eri tavoin. Jos joku kiinnostui (conissa tai nyt) pelistä tarkemmin, voi ottaa minuun yhteyttä ja pistän viestiä eteenpäin asianomaiselle henkilölle.
Lauantaina kaiken muun säätämisen ohella jäi pari mielenkiintoista esitystä katsomatta. Aamuinen ”Idän urhot – katsaus Japanin sankareihin” (ihan vain sen takia, että yövyin Haagassa ystäväni luona ja eihän sieltä sitten jaksanut kymmeneksi singahtaa Dipoliin) sekä ”Historian eriskummalliset sankarit”, koska jossain välissä piti syödä ja jäin suustani kiinni useampaan otteeseen oman puheeni jälkeen.
Puhuin siis lauantaina aiheesta ”Roope Ankka – Ankkalinnan Indiana Jones” eli Disneyn erilainen sankari Don Rosan näkökulmasta. Kävin läpi Roopen hahmon kehityshistoriaa Barksin kautta, koska kun puhuu Roopesta, on pakko puhua Barksista. Sitten siirryin hahmon historiaan, jota Rosa on vienyt eteenpäin kaikkien Barksin tarjoamien vihjeiden perusteella. Käsittelin erityisesti Roopen persoonan kehitystä ja mitkä asiat ovat vaikuttaneet siihen ja puhuin myös Joseph Campbellin sankarihahmosta ja monomyytistä – eli täyttääkö Roope sankarin määritelmän. (Campbellin teos on muuten nimeltään Sankarin tuhannet kasvot.)
45 minuuttia oli aika lyhyt aika, mutta koska puhun jännittyneenä paljon nopeammin, sain kaiken oleellisen sanottua ja jäi vielä hyvin aikaa kysymyksille ja kommenteillekin, joita tulikin sitten ihan mukavasti. Ja pieni sali oli aivan täysi, mikä oli hienoa. Tajusin muuten esitykseni jälkeen, että eihän Roope-esitelmä voi olla missään muussa salissa kuin Klondykessa. Nerokasta.
Täytyy tunnustaa, että jännitin tätä puhetta paljon enemmän kuin Finnconin esitystäni. Osasyy oli ajan lyhyys, osasyy se, että tällä kertaa yleisössä napotti melko paljon rakkaita ystäviäni. Ja tietenkin se, että hei, olen Aku Ankka -tutkija ja puhun täällä Roopesta. Tämä ei liity mitenkään roolipeleihin, mutta ehkä tämä teemaltaan sopisi tänne… Mutta ainahan minä ujona ihmisenä jännitän yleisön edessä puhumista.
Ja on hyvä olla niitä läheisiä ihmisiä yleisössä, koska he tulevat sitten suoraan sanomaan, mikä toimi ja mikä ei ja antavat teknistä palautetta esimerkiksi äänestä ja sen suuntauksesta. Nähtävästi puhun edelleen liikaa sivuun, kun esittelen dioja, minkä huomasin jo puheviestinnän kurssien videoinneista. Pahus. Pitää treenata. (Ja minulle selvisi vasta myöhemmin, että tilassa oli oikeasti mikki ja olisin voinut käyttää sitä. Pahoittelen, jos takarivi ei kuullut kunnolla.)
Lauantai-iltana tuli vielä katsottua gaala (musikaali veti voiton kotiin), mutta sitten oli aika viettää rauhallinen ilta ystävän luona. Sunnuntaiaamuna palasin takaisin katsomaan hieman ufologian luentoa, jonka valitettavasti jätin kesken. Ehkä asiaan olisi perehdytty uusista ja tarkemmista näkökulmista esityksen toisella tunnilla, mutta alkupuoli oli tällaiselle asiasta joskus innostuneelle X-Files -fanille hieman liian tuttua, että sitä olisi jaksanut kuunnella. Mutta ”Maailman pelastaminen – tieteellinen näkökulma” olikin sitten loistava. Jos zombit tulevat, me emme voi mitään. Ellei kyseessä ole viruksen/bakteerin/tms. aiheuttava zombius, jolloin rokote voi ehkä pelastaa ihmiskunnan.
Olen edelleen sitä mieltä, että sellainen lasikopissa oleva pesäpallomaila, jossa on kyltti ”in case of zombies break the glass” olisi hieno sisustuselementti.
Ja eihän tällainen kirjafriikki voi mennä mennä Kaubamajaan ostamatta mitään. Jumituin lauantaina yhdelle kojulle vouhaamaan ensin Star Warsista (ostin kolme pokkaria, jotka käsittelivät bounty huntereita ja Mos Eisleyn kuuluisaa cantinaa) ja sitten elokuvista. Kun tarjous oli kolme pokkaria ja leffa kympillä. Siinä sitten tulikin tyypillinen ”tämä on hyvä”, ”Joo, se löytyy hyllystä”, ”tämäkin on klassikko”, ”niin on, sekin meillä on” -dialogi. (Laskin eilen, että meillä on 259 elokuvaa. Plus tv-sarjat. Plus animaatiot ja piirretyt.) Mutta löysin kuitenkin amerikkalaisen ystäväni lempielokuvan Arkajalat (The Goonies). Otin sitten sen ihan vain kehujen pohjalta. En muista nimittäin nähneeni koko teosta. Mies sanoi kotona katsoneensa lapsena sitä tuntitolkulla VHS-kasetilta, mutta se, miltä se nykyisin näyttää, onkin ihan eri asia.
Palasin sitten sunnuntaina vielä takaisin samalle myyntipisteelle hakemaan myyjän mainostaman Thrawn-trilogian sarjakuvamuodossa. 18 erinomaisessa kunnossa olevaa sarjakuvalehteä viidellätoista eurolla.
Fanityttö kiittää.
Ostin myös Varustelekasta brittiläisen koppalakin. Tilasivat sen minulle sinne sovitettavaksi. Kokardia ei valitettavasti ollut, joten pitänee ottaa myöhemmin yhteyttä ja kysyä, löytyikö varastosta sellainen. Älyttömän hyvä palvelu. Jäi hirveän hyvä mieli niistä kaupoista. Nyt minulla on sitten hattu brittiläiseen upseerintakkiini. Pitää vaan venyttää hattua paremmin oman pään muotoon. Ja hankkia se kokardi. Ja natsat takkiin.
Päättäjäisjuhlan jälkeen alkoikin väsynyt matka kotiin. Haaveilen cosplay-asusta ensi vuodeksi, mutta saa nyt nähdä onko aikaa ja rahaa. Kaikkien niiden hienojen asujen jälkeen tuli vain sellainen ”minäkin haluan” -olo. Harmitti vain, kun törmäsin Endlesseistä ainoastaan Uneen ja Kohtaloon. Olivat kuulemma kaikki paikalla.
Vielä lopuksi on pakko sanoa: minua olivat myös kuuntelemassa Obi-wan Kenobi ja Anakin. ❤
PCA-Finland ja kesän päätös (18.8.2011)
Melkein tuntuu, että kesä päättyi viime tiistaihin, kun palasin takaisin Jyväskylään PCA-Finlandin (Popular Culture Association) ensimmäisestä kesäkoulusta Seilin saarelta. Jo pelkästään siksi, että kyseessä oli kesän viimeinen esitykseni, mutta myös siksi, että sää muuttui heti sateiseksi. Mutta pieni sadekaan ei haitannut meitä kymmentä populaarikulttuurin tutkijaa, jotka kokoonnuimme Turun saaristossa sijaitsevalle pienelle saarelle nimeltä Seili.
Teemana oli ”Breaking of Taboos of Study of Popular Culture”, eli käsittelimme omia tutkimuskohteitamme sekä niiden saamaa vastaanottoa niin akateemisella kuin muillakin tahoilla. Suurin osa porukasta oli akselilta Turku-Helsinki, mutta myös Englannin ja Japanin yliopistot olivat edustettuina. Pieni kansainvälisyys toi mukavan tuulahduksen ja koska meitä oli niin vähän, porukka pystyi rauhassa keskittymään jokaiseen paperiin ja tutustumaan toisiinsa. Hienoa oli myös se, että Katriina Heljakka, jonka Manifest for Adult Play oli innostanut minua jo Rappio! -seminaarissa, oli mukana myös PCA-tapahtumassa ja pääsimme keskustelemaan molemmille niin rakkaasta Tähtien sodasta, nukeista, leluista ja kaikista hienoista konferensseista, joissa olimme olleet sekä jakamaan kokemuksiamme tutkimustemme saamasta vastaanotosta. Myös pari muuta tuttua naamaa Porin keikalta oli päätynyt mukaan PCA-miittiin.
Oma puheeni oli myös rakennettu aika pitkälti Rappio! -seminaarin aiheen pohjalta, eli käsittelin sitä, miten akateeminen maailma on suhtautunut tutkimusaiheeseeni ja minkälaista palautetta olen saanut eri tahoilta. Kun tietyt henkilöt ovat lähes suoraan tyrmänneet aiheeni ennen jatko-opinto-oikeuden saamista, oli ihanaa kuulla kannustavaa palautetta ja tukea tutkimuksen jatkamiselle. Olin erittäin otettu siitäkin, miten lämpimästi minut toivotettiin tervetulleeksi jatkossakin osallistumaan PCA-Finlandin tapahtumiin ja täytyy sanoa, että jos vain rahaa riittää ja teema sopii, niin eihän mikään saa minua pysymään poissa.
Ihastuin myös Seiliin miljöönä aivan täysin. Kun minulle selvisi, että pääsen osallistumaan PCA-Finlandin kesäkouluun, ensimmäinen asia oli selvittää Seilin salaisuus. Mitä Jenni Vartiainen siitä laulaa ja miksi?Wikipedia kertoikin äärimmäisen mielenkiintoisia historiallisia seikkoja Seilistä. Päärakennus, joka nykyisin toimi Turun yliopiston meribiologian tutkimuslaitoksena, oli ensin leprasairaala ja sitten naisten mielisairaala – myöhemmin parantumattomille tapauksille.
Koska olen katsonut aivan liikaa Supernaturalia, odotin kolkkoa laitosta, jonka kalseilla käytävillä liikkuisi ammoisina aikoina kuolleiden potilaiden valittavia haamuja. Kaikkea muuta. Minua odotti idyllinen saaristolaismaisema lehmineen kaikkineen. Oma ala-asteenikin oli laitosmaisempi kuin tämä paikka. Olimme tutkijoina erityisasemassa, sillä päärakennus ei ollut turisteille auki, ja saimme nähdä sairaala-ajoista autenttisena säilytetyn sellin, jonka pedillä lojui vanha pakkopaita. Oliko joku oikeasti käyttänyt sitä, en tiedä.
Myös Seilin vanha puukirkko oli näkemisen arvoinen. Päätimme maanantai-iltana kymmenen jälkeen mennä sitten katsomaan kirkkoa ja sen takana olevaa hautausmaata tyttöporukalla. Pieniä kylmiä väreitä kulki selkäpiitä pitkin, kun kirkko ilmestyi pimeän metsän takaa näkyviin, mutta ei sen enempää. Hautausmaalla toivoimme, että olisi päivä, mutta vain siksi, että näkisimme paremmin valkoisiin risteihin kirjoitetut nimet.
En tarvinnut Winchesterin veljeksiä tällä kertaa.
PCA-Finlandin tulevaisuus vaikutti hyvältä. Suunnittelutilaisuudet paisuivat valtaviksi ja ideoita heiteltiin puolin ja toisin hillittömyyksiin asti. Mutta jotain saatiin myös aikaan. Turun konferenssi vuonna 2014 kuulosti uskomattoman hyvältä, mutta tapaamisia tullaan näillä näkymin järjestämään vuosittain – todennäköisesti jälleen Seilissä. Näemme siellä.
Me pääsimme pois. Jotkut jäivät.
Lisää tutkimusmateriaalia! (19.8.2011)
Posti toi viikon alussa kerrassaan mainion paketin tulevaa väikkäriäni ajatellen. Ensinnäkin jo Ropeconissa mainostamani loistava Thomas Andraen Barks-teos Carl Barks and the Disney Comic Book. Unmasking the Myth of Modernity. Teos kertoo kaiken olennaisen Barksin henkilöhistoriasta ja hänen urastaan unohtamatta tietenkään maestron tuotantoa ja sen analysointia. Kirjailija väittää kyseessä olevan ensimmäinen kriittinen tutkimus Barksista, mikä on hämmentävää, koska teos on julkaistu vasta 2006. Eikö Barksia ole oikeasti tutkittu aiemmin? Tämä on kuitenkin pakko-ostos kaikille harrastajille, erityisesti Barks-faneille. Kertakaikkisen mainio teos.
Postin mukana tuli myös kaksi uutta englanninkielistä Rosa-kokoelmaa, BOOM!:n julkaisemat Walt Disney Treasuryn volumet 1 ja 2. Kyseessä on siis kronologiseen julkaisujärjestykseen laitetut Rosan Aku Ankka -sarjakuvat – ja siis nimenomaan ne, joissa Aku on pääosassa. Eli siis kaikki Roope-tarinat on jätetty pois, mutta eipä voi mitään. Ja koska nämä ovat ainoat englanninkieliset Rosa-kokoelmat The Life and Times of Scrooge McDuck -teosten lisäksi, pitää olla vain tyytyväinen, että niitä saa edes jossain muodossa.
Se vähän harmittaa, että teoksista puuttuu täysin suomenkielisen lukijan tottumat esipuheet. Tämä voi johtua siitä, ettei Rosa kuulemma ole näiden BOOM!:n julkaisemien teosten kanssa missään tekemisissä. Kuulin tosiaan näin Tanskan Donaldist Societyn puheenjohtajalta Andersilta, että käytännössä Disney-lisenssin omistamat firmat voivat julkaista Rosan sarjakuvia täysin surutta ilman, että herra itse saa mitään korvauksia. Disneyn tavat tiedetään, mutta tällainen on silkkaa vääryyttä.
Jos olisin parempi ihminen, olisin jättänyt nämä ostamatta ihan pelkästään sen takia, mutta valitettavasti tutkija tarvitsee lähteensä ja näihin kokoelmiin sisältyy minulle erittäin tarpeelliset sarjakuvat ”Return to Plain Awful” (vol. 1); ”On Stolen Time”, ”Super Snooper Strikes Again” ja ”The Duck Who Never Was” (vol. 2.).
Toinen pettymys koski netissä olevaa kakkos-osan kuvausta, joka väitti kyseisen osan sisältävän tarinan ”The Once and Future Duck”, mutta eipä sitä sitten löytynytkään itse kirjasta. Hieman otti päähän, koska olen juuri väsäämässä tästä sarjakuvasta artikkelia ja nyt pitää sitten odottaa kolmannen ja viimeisen osan ilmestymiseen eli lokakuun alkuun saakka.
Laitan asiasta palautetta.
Näitä siis saa CDONilta ja BookPlussasta, tosin näytti vähän siltä, että volume 1 olisi tällä hetkellä poissa valikoimista. Ehkä se on väliaikaisesti loppuunmyyty, koska kuvausta ei löytynyt. Toivottavasti lisää kappaleita saapuu varastoon piakkoin.
Rosa-tutkimus Suomessa (23.8.2011)
Löysinpä tässä eilissäpäivänä netin tietoverkoston pohjalta tämän Kotimaa24-sivustolla olleen Tommi Niemisen blogikirjoituksen, joka käsitteli Don Rosan sarjakuvia. Hieno kirjoitus ja hyviä huomioita ja kommentteja kirjoittajalla, varsinkin, kun Rosan arvostus tihkui lauseiden lomasta. Oli vain aivan pakko rekisteröityä sivustolle, että pääsi kommentoimaan pientä seikkaa, eli tietenkin Rosasta tehtyä tutkimusta, jota Niemisen mukaan oli tehty vain yhden gradullisen verran.
Lainaan tähän pätkän kommentistani niille, jotka eivät koko ketjua jaksa lukea [edit: blogitekstiä ei enää verkosta löydy]:
”Rosastahan siis on tehty jo viisi gradua, joista tunnetuin on ehdottomasti tämä Marja Ritolan intertekstuaalisuutta käsittelevä gradu (2000) – lähinnä siksi, että Ritola pääsi kirjoittamaan esipuheet Kymmenen avataran aarre -kokoelmaan. Sen lisäksi Marika Rantala on tutkinut Rosan huumoria (2001) Vaasan yliopistossa, Heini Pellinen Rosan sarjakuvien kääntämistä (2009) Turun yliopistossa ja itse tutkin Rosan sarjakuvissa esiintyvää fantasiaa (2009) Jyväskylän yliopistossa. Viime keväänä taidettiin lisäksi julkaista myös Turun yliopistossa yksi Rosa-gradu, josta en valitettavasti tiedä sen tarkemmin. Sen lisäksi Kai Saarto on kirjoittanut Rosasta tekijänä ja fanina sivulaudatur-työn Turussa.”
Tämän viidennen Rosa-gradun tekijän nimi on muistaakseni Petra Kotro, ainakin näin populaarikulttuurin tutkija-kollegani Kimi Kärki minulle vihjasi. Aiheesta en tosiaan tiedä sen tarkemmin, mutta tarkoituksenani olisi jossain vaiheessa ottaa yhteyttä kaikkiin Rosa-graduilijoihin. Jos saisimme jotain yhteistä artikkelikokoelmaa väsättyä, se olisi hienoa, mutta ainakin tahtoisin lukea heidän työnsä – niihin joutuu kuitenkin todennäköisesti viittaamaan jossain vaiheessa.
Pikku hiljaa se oma tutkimusmainekin alkaa karttua. Eräs toinen kollegani Helsingin yliopistosta kuunteli tuttavansa kertomusta Rappio! -seminaarista ja kun kuuli, että ”siellä oli yksi Aku Ankka -tutkijakin”, tiesi heti, että Katjahan se.
Rosa Suomeen!? (26.8.2011)
Koska olen edelleen anti-Facebook, saan tietoni aivan muilta kanavilta. Olen nyt ahkerasti lukenut Kvaak.fin Don Rosaa käsitteleviä ketjuja ja pongasin sieltä tiedon, että Rosa tulee Suomeen Helsingin kirjamessuille, jotka järjestetään lokakuun viimeisenä viikonloppuna 27.-30.10.! Rosa tulee siis mainostamaan uutta Kootut-kirjasarjaansa. Tarkempaa tietoa esimerkiksi virallisesta päivämäärästä ei ollut, ehkä Aku Ankan Facebook-sivut kertovat enemmän. Haluaako joku naamakirjaa käyttävä lukija tarkentaa faktoja? Sinne on nähtävästi lähdettävä.
Viime vuonna tein päivän mittaisen ex tempore -reissun Helsinkiin hakemaan Don Rosalta nimmaria 25.9.2010. Jotenkin aina onnistun kuulemaan näistä vierailuista aivan liian myöhään, joten tänä vuonna olenkin hyvissä ajoin varustautuneena. Viime vuonna siis tapasin Rosan ensimmäistä kertaa, vaikka olinkin jo aiemmin lähettänyt hänelle sähköpostia ja kertonut tutkimuksestani. Ja Rosa muisti minut siitä!
Voiko hienompaa hetkeä olla!
Jonotin tosiaan reilut pari tuntia – signeeraustilaisuus alkoi kahdeltatoista jo itse olin paikalla kymmeneltä – ja päädyin kirjakauppa Infon eteiseen. Sain oman nimikirjoitukseni siinä vartin yli kaksitoista, joten jono liikkui ihan mukavasti. Ehdin jopa vaihtaa muutaman sanan herra Rosan kanssa ja antaa hänelle kirjeen, jossa kerroin väitöskirjastani.
Siinä vaiheessa jono oli oikeasti varmaan 150 metriä pitkä. Ihmettelen, jos kaikki saivat nimikirjoituksensa…(Ja Rosahan siis antoi pelkän nimikirjoituksen, ei omistuskirjoituksia saati piirroksia. Jos joskus saisin Rosalta henkilökohtaisen piirroksen, olisin siitä valmis maksamaan vaivanpalkkaa ihan kunnolla.)
Tässä vaiheessa on hieno hetki heittää suora lainaus, jonka eräs yliopiston professori minulle tokaisi, kun ilmoitin haluni tehdä väitöskirjani Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvista. ”Eihän ketään kiinnosta joku Don Rosa.”
Käsi ylös kuinka moni on eri mieltä?
Tämä viikko on mennyt ”The Once and Future Duck” -tarinaan liittyvää artikkelia väsätessä. Lähetin eilen ensimmäisen version eteenpäin ja odotan palautetta ensi viikolla. Ilmoittelen sitten, kun tiedän, milloin se julkaistaan.
EDIT: Ankkalinnakkeen blogi kertoi juuri samaa: Rosa siis on tulossa Suomeen ja Rosa-dokumenttiakin pääsee katsomaan Riihimäellä – sinne siis, jos hieno kokemus kiinnostaa!
Tutkimuksen tila tai ”tilattomuus” (16.9.2011)
Minulla on ollut jo pitkään tapana tehdä listoja kaikesta mahdollisesta. Tällä hetkellä listailen kirjastoni kirjoja, elokuvakirjastomme leffoja (aakkosjärjestykseen tietenkin) ja Tähtien sota -rompettani. Mutta tärkein on se ”To Do” -lista, eli mitä pitäisi tehdä ja mielellään mihin mennessä. Tällä hetkellä siihen on kirjoitettu kaikkea hienoa tutkimukseen liittyvää, johon minun pitäisi jostain repiä aikaa – ja mielellään myös rahaa.
Koska olen varaton ja rahaton vapaa tutkija, apurahahakemukset ovat aina listan kärkipäässä. Pistin juuri matka-apurahahakemuksen vetämään laitokselle – josko he suostuisivat avustamaan minua marraskuun reissussani Madridiin. Siellä olisi ensimmäinen sarjakuvakonferenssi, jonka olen pongannut ajoissa ja jonne minut on siis hyväksytty puhumaan Disneyn sensuurista koskien Rosan piilottamia Mikki Hiiri -hahmoja. (Kiitos kuuluu kollegalleni Agniezkalle, joka heitti linkin sähköpostiini tuossa keväällä.) Ja siellä olisi niin hienoja esityksiä ainakin Alan Mooresta ja taisipa olla yksi Neil Gaimaniinkin liittyen… Sinne pitäisi myös se esitys rustata tässä jossain vaiheessa, mutta sillä ei ole vielä kiire.
”The Once and Future Duck” -sarjakuvaa käsittelevä artikkelini on myös viimeistelyä vaille valmis. Sain siitä hyvää palautetta ja ainoastaan rakenne kaipasi hieman muutoksia. Sen yritän nykäistä mahdollisimman pian valmiiksi, jotta se pääsisi julkaistavaksi. En tosin tiedä vielä ollenkaan ajankohtaa, enkä ihan vielä halua ilmaista, mihin se on tulossa – ennen kuin teksti on perillä ja menossa painoon. Mutta sen nimi tulee joka tapauksessa olemaan ”Aku, Arthur ja aikakone.” Ja sitten jotain tarkentavaa päälle.
Pistin myös abstraktin ensi kevään Magic and the Supernatural -konferenssiin, siihen samaan, jossa olin myös tänä keväänä. Praha oli niin kaunis paikka, että haluan ehdottomasti palata sinne ja mikä olisikaan parempi tapa kuin yhdistää työ ja huvi. Jos minut hyväksytään, menen puhumaan sinne Bombi-zombista. Tännekin tarvittaisiin sitä rahaa.
Olen ollut nyt yli puolitoista vuotta jatko-opiskelijana, enkä ole kirjoittanut vielä sanaakaan väitöskirjaani. Ainakaan siis suoranaisesti. Kaikki konferenssi- ja seminaariesitelmät ovat tietysti osa suurta projektiani, ja jotkut paperit tulevat olemaan suoranaisia alalukuja analyysiosiossa, mutta varsinaista leipätekstiä minulla ei ole laisinkaan. En ole edes tehnyt mitään väitöskirjakansiota läppärilleni. Tämän asian pyrin korjaamaan tässä syksyn aikana.
Koska ohjaajani ilmoitti tutkijaseminaarin käynnistymisestä (ensi viikolla on ensimmäinen tapaaminen), ajattelin ottaa härkää sarvista ja ilmoittaa pitäväni seminaariesityksen ennen joulua. Ja tähän esitykseen pyrin tuomaan sitä ihan oikeaa väitöskirjamateriaalia. Ajattelin aloittaa taustaluvuista ja kirjoittaa Akun synnystä ja kehityksestä Disneyn ja Barksin kautta Rosaan eli mihin on päädytty 30-luvulta. Hieman henkilöhistoriaa ja tyypillisten (sarjakuvanteko-)ominaisuuksien esittelyä, ja Disneystä tietysti myös niitä ristiriitaisia piirteitä juuri nimenkäyttöön ja tekijänoikeuksiin liittyen.
Ensi vuoden projektini ja suuri haaveeni on Rosa-artikkelikokoelma. Se lähti jostain hullusta ideasta, en edes muista milloin (ainakin keväällä mainitsin asiasta tutkijoiden vertaistukiryhmässä), ja kun nyt satuin mainitsemaan asiasta taannoin blogissani, minulla on jo kaksi innokasta Rosa-graduilijaa osallistumassa projektiini. (Hurraa sosiaalinen media!) Minun pitää nyt selvitellä muiden sähköpostiosoitteet ja tiedustella heidän kiinnostustaan aiheeseen. Ja kysellä myös ohjaajaltani, onko tämä koko ajatus täyttä hulluutta vai hieno mahdollisuus, koska lukijoita varmasti olisi niin akateemisella kuin populaarimmallakin puolella. Olisi kuitenkin hyvä tehdä kokoelmasta sellainen, joka voisi olla myös tieteellinen lähde tulevia tutkijoita ajatellen. Ehkä se innostaisi muitakin ihmisiä tutkimaan – ei pelkästään Aku Ankkaa, vaan myös sarjakuvia yleensä!
Tapaan Petra Kotron Helsingin kirjamessuilla ja keskustelemme asiasta lisää. (Petran Rosa-gradu löytyy muuten täältä. Vaikuttaa ihan hillittömän mielenkiintoiselta, toivottavasti ehdin lukea sen pian.)
Huh, kun olen innostunut.
Helsingin kirjamessuille siis on suunta ja Rosaa katsomaan. Senkin uhalla, että saatan joutua tinkimään yhdestä jatko-opintokurssista ja joudun jättämään väliin pirskatin kiintoisan sarjakuvatutkijoiden tapaamisen, joka järjestettäisiin Tanskassa samana viikonloppuna. Pitää laittaa sinne sähköpostia ja pyytää heitä liittämään minut jollekin sähköpostilistalle, jossa tiedotetaan tulevista tapaamisista. Jonkinlainen pohjoismainen sarjakuvatutkijoiden verkosto on vissiin perusteilla, ellei jo perustettu.
Niin, ja valittiinhan minut myös vastaperustetun Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen tutkijat -yhdistyksen (tuttavallisemmin Taikun tutkijat) hallitukseen edustamaan omaa oppiainettani. Jotain siis kuplii koko ajan pinnan alla.
Edistysaskel eli julkaisu numero 2 (6.10.2011)
Ihan aluksi haluan mainostaa yli-innokkaasti: olen saanut toisen julkaisuni! (Tähän väliin tulee fanfaareja ja villejä tanssinumeroita.) Akateeminen maailma ja yliopistot arvottavat jatko-opiskelijoitaan ja tutkijoitaan julkaisujen määrällä, joten tämä on pelkkää plussaa. Ette arvaakaan, miten ärsyttävää on tietää, että niitä artikkeleja on kirjoitettu ja ne on menossa julkaistavaksi, mutta kun se julkaisupäivämäärä vain antaa odottaa itseään.
Kyseessä on siis artikkelini ”Ancestor Haunts: Ghosts in Don Rosa’s Donald Duck Comics”, joka pohjautuu keväällä Prahan konferenssissa pitämääni esitelmään. Se on harmittavan lyhyt (materiaalia olisi ollut vielä ties kuinka), mutta pääasia on se, että se on kansainvälinen julkaisu e-kirjamuodossa.
Minulla oli tänään tapaaminen ohjaajan kanssa ja syksyn ensimmäinen vertaistukiryhmä. Tekemistä riittää: olen jo ilmoittanut pitäväni sen seminaariesitelmän joulukuussa, sitten on Madridin konferenssi (johon pitäisi ilmoittautua NYT), selvitettävä loppujen Rosa-graduilijoiden sähköpostiosoitteet ja kiinnostus mahdolliseen artikkelikokoelmaan (ohjaaja näytti sille vihreää valoa) ja kaikenmoista muuta pientä kuten vertaistukiryhmän tehtävät.
Päivän keskustelu ajautui dekaanimme korostamaan ajatukseen siitä, että nyky-yliopistossa väitöskirjankin väsääminen on pelkkää makkaratehtailua. Valmiiksi mahdollisimman nopeasti laadusta niin kauheasti välittämättä. Pelottavaa.
Ensinnäkin siksi, että tämä tyttö on perfektionisti. Jos se ei miellytä minua, se ei ole valmis.
Toisekseen, tämä vaikuttaa väitöskirjojen pituuteen, mikä on pitkän proosan kirjoittajalle pahuksen iso ongelma. Kun gradunikin täytti täydet 150 sivua (melko) painavaa tekstiä, olisi maksimissaan 200-sivuinen väitöskirja jo ongelma. Mihin ihmeeseen tungen ne kaikki uudet hienot huomioni? Vaikka tällainen ajatusmaailma alkaa olla jo valloillaan, toivon kuitenkin, että pystyn kirjoittamaan oman tutkimukseni ilman turhia pituusrajoitteita – jos teksti vain siis on täyttä ja liittyvää asiaa.
Ja minähän sitten teen siitä niin hyvän kuin mahdollista enkä mitään lauantaimakkaraa.
Huhhuh. Jos selviän viikonlopun yli kuolematta ahdistukseen, se on jo saavutus. Elämäni ja kohtaloni ratkeaa huomenna. Ehkä itken siitä sitten lisää ensi viikolla.
Kauan sitten kaukaisessa galaksissa… (7.10.2011)
… kun olin vielä suht pieni ja viaton 14-vuotias, silloinen paras kaverini antoi minulle videokasetin eräällä välitunnilla ja käski katsoa siinä olevan ”tajuttoman hyvän leffan”. Nimi ei sanonut minulle siinä vaiheessa mitään, mutta otin kasetin ja vein sen kotiin katsottavaksi läksyjen teon ohessa.
Jossain vaiheessa ne läksyt sitten unohtuivatkin. Seuraavana päivänä vein videon takaisin ystävälleni ja vuodatin leffan uskomattoman ihanuuden hänen niskaansa. ”Kiva, kun tykkäsit. Tässä on sen jatko-osa,” hän vastasi ja ojensi minulle Imperiumin vastaiskun.
Tähtien sota tuli elämääni verrattain myöhään, mutta se tuli jäädäkseen. Kun jotkut vaiheet voi lukea nuoruuden hairahduksiin, Tähtien sota -faniuteni on vuosien mittaan räjähtänyt käsiin. Kun huomaa käyttävänsä Voimaa liikennevalojen vaihtumiseen tai kauppojen automaattiovien avautumiseen ja saa kohtauksia kuullessaan James Earl Jonesin äänen, voi ehkä alkaa jo pitää itseään Star Wars -nörttinä.
Kun muut pukeutuivat jääkiekkoilijoiksi, pupuiksi ja Väinämöisiksi Penkkareissa, minä kapusin kuorma-auton lavalle Jedi-asussa. Sithin koston ensi-illassa taisin päätyä maakuntalehden kulttuurisivulle, kun olin jälleen vetänyt ruskean kaavun ylleni.
Minulla on romaaneja, tietokirjoja, kuuntelukasetteja, videoita, DVD-levyjä, figuja ja legoja. Penaalissani majailee R2D2-avaimenperä, joka piippailee aina sopivasti kesken luennon. Minulla on t-paitoja, sukkia, C3PO-reppu ja Darth Vader -kypärä, kolme valomiekkaa, Death Star -rantapallo ja Yoda, joka kertoo tulevaisuuteni. Jos ovikello soisi ja oven takana seisoisi sekä Han Solo että Darth Vader, en tiedä kumman mukaan lähtisin. Mutta lähtisin kyllä.
Jotain kertoo myös se, miten kovasti suunnittelin viime vuoden Pariisin matkallani etsiväni uusia kenkiä ja ehkä nahkatakkia, mutta päädyin sarjakuvia ja fanisälää täynnä olevaan kauppaan, josta ostin itselleni pienen Yoda-patsaan. Mutta kun siinä ovella oli Stormtrooper! Eihän sinne voinut olla menemättä!
Olen myös vanhan koulukunnan fani. Imperiumin vastaisku on paras kolmesta, mutta en vihaa Ewokkejakaan. Kolmea uusinta episodia ei voi verrata vanhaan trilogiaan, jota Lucas yrittää koko ajan pilata sorkkimalla niitä rahanahneilla sormillaan.
Sain kohtauksen, kun Hayden Christensen oli isketty Jedin paluun loppuun enkä varmasti ollut ainut. (Se tyyppi on pahimman sortin näyttelykyvytön pökkelö.) Saan varmaan toisen kohtauksen, kun kuulen Darth Vaderin ”NOOOOO!” -huudon samaisen elokuvan Blu-ray-versiossa. Vielä en ole niitä katsonut, mutta ah, ne kolme levyä extroja kutsuvat minua…
Tosin ne remasteroidut 90-luvun versiot ovat ne minun elokuvani, joten ehkä tietyt hoocee-fanit eivät laskisi minua vanhaan koulukuntaan, mutta aivan sama. (Han’s Equation: EP 4-6 > EP 1-3) Ja kyllä, minulle on aivan sama, kumpi ampuu ensin, Han vai Greedo, koska Han on kovempi jätkä.
Kuinka moni 28-vuotias voi sanoa viettäneensä keskiviikkoiltansa miehensä kanssa keittiönpöydän ääressä kasaamassa Lego Slave I:stä ja vielä saavansa siitä kriisin, kumpi saa enemmän paloja? Vaikka mies meinasi omia koko Legoaluksen, täytyy siitä kaikesta huolimatta pitää kiinni. Koska jos tulee ero, Star Wars Blu-ray collection menee miehelle. Samaten valtava Lego AT-ST. Se kyllä kismittäisi. Taidankin olla jumissa tässä suhteessa lopun ikääni.
Olkoon Voima kanssanne, toivoo tämä ei enää niin pieni ja viaton nörtti.
Ja nyt muuten harmittaa oikeasti (15.10.2011)
Nyt kun olen hieman rauhoittunut, seuraa vuodatus siitä asiasta, josta lupasin itkeä viime viikolla. Nimittäin Populaarikulttuurin tutkimuksen tohtoriohjelma, joka oli niiiiin lähellä, mutta ei aivan. Kyseessä on siis Turun yliopiston koordinoima valtakunnallinen ohjelma, johon otettiin 5 tohtorikoulutettavaa kuudesta oppiaineesta eri yliopistoista. 53 hakijaa ja viisi sisälle. Seminaareja, koulutusta, ohjausta, vertaistukea ja ennen kaikkea rahoitus maksimissaan neljälle vuodelle.
Unelmapaikka. Valitettavasti en sitten kuitenkaan ollut yksi niistä viidestä. Kaikkein eniten tässä ottaa päähän se, että se oli oikeasti niin lähellä. Se oli joko minä tai sitten eräs toinen opiskelija meidän oppiaineesta ja ohjaajani mukaan olin saanut loistavat arviot. Mutta nähtävästi ne eivät sitten aivan riittäneet.
Tieto asiasta tuli sähköpostilla maanantaina ja kun olin tulossa illalla bussilla kotiin avaamaan tietokonetta ensimmäistä kertaa koko päivänä, tuli juuri sellainen olo, että ei. En tasan tarkkaan ole päässyt siihen ohjelmaan. Ehkä juuri siksi se ei maanantai-iltana vielä tuntunut missään, koska olin koko viikonlopun onnistunut stressaamaan aivan muista asioista.
Mutta voi apua, kun tiistaina tuntui pahalta lähteä töihin. Tuli juuri sellainen olo, että sinne olen jumittunut, enkä pääse elämässä eteenpäin.
Harmistus on vielä melko pinnassa, joten en osaa iloita tohtoriohjelman positiivisemmasta puolesta. Minut nimittäin valittiin ohjelman liitännäisopiskelijaksi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että minulla on oikeus osallistua ohjelman järjestämään opetukseen, vaikka en olekaan rahoitettuna mukana. Tällä hetkellä se on aika laiha lohtu, mutta sitten, kun pahin kettuuntuneisuus on kadonnut, alan todennäköisesti nähdä senkin ihan uskomattoman hyvänä mahdollisuutena.
Mutta se rahoitus… Kun sitä jostain saisi.
Jotain positiivisempaa vielä tähän loppuun. Sain laitoksen matka-apurahan. Madridin konferenssi on maksettu ja liput varattu. Sinne sitten ensi kuussa puhumaan Rosan Mikki Hiiri -hahmoista ja Disneyn sensuurista.
Kirjamessutunnelmissa (ennakkoon) (26.10.2011)
Postilaatikkoon tipahti eilen lippu kirjamessuille Sanoma Magazinesin kutsumana. Huh, kun tuntuu taas hyvältä. Valmistautuminen on kovassa vauhdissa. Hain viime viikolla Yliopistopainosta graduni kopion. Tai sen erikoisversion, jonka olen antamassa herra Don Rosalle. Suomeksihan se on, että eipä siitä suurta iloa välttämättä saa, mutta käänsin kuitenkin pakollisen abstraktin englanniksi Rosaa ajatellen. Pitää vielä muistaa kirjoittaa omistuskirjoitus. Ankkoja piirtämään en kyllä rupea, vaikka sekin olisi hienoa…
Vielä pieni tarkennus Rosan messuvierailuajoista: Luin ristiriitaista tietoa siitä, alkaako Rosan lauantainen nimmarikeikka yhdeltä vai kahdelta. En omista messulehteä, joten varmaksi en pääse sanomaan. Myös se, että Rosa vierailisi lauantaina Helsingin Akateemisessa tuntuu hassulta – missä vaiheessa hän ehtisi sinne nykäistä? Joten pahoittelen jo etukäteen, jos tietoni ovat vääriä. Olen vain ihminen ja vieläpä humanisti.
Minulla on hirveän mittainen ostoslista, joten saapa nähdä, miten monta kiloa kirjoja Petra ja minä messuilta raahaamme. Toivottavasti ei nyt ihan liikoja. Budjetti pitää vielä suunnitella ja saada naisellinen kohtaus aiheesta ”mitä-ihmettä-minä-nyt-laitan-sinne-päälle?”. En tosin ole ihan hirvittävän hyvä naisellisissa kohtauksissa, mutta voihan sitä kokeilla.
Muita uutisia sen verran, että meikätyttö lähtee taas maaliskuussa Prahaan. Sähköpostiin tuli kutsu Urban fantasies: 3rd Global Conference on Magic and the Supernatural -konferenssiin. Ja siellähän meinasin puhua ihanasta Bombi-zombista. Tietenkin myös Barksin näkökulmasta. Ehkä tällä kertaa jopa ehtisin hieman katsella nähtävyyksiä ja tehdä ostoksia. Se tietenkin riippuu siitä, saanko apurahaa ensi vuonna.
Peukut ja varpaat pystyyn.
Kirjamessuilla fanityttö-moodissa (1.11.2011)
Ehkä nyt olen pitänyt niitä muutamaa blogini lukijaa tarpeeksi pitkään jännityksessä, että on aika kirjoittaa kirjamessumerkintä. Varoituksen sana: tämä blogimerkintä sisältää vouhaa, hitusen hehkutusta ja yhden tutkijan, joka meni fanityttö-moodiin. Ainakin hetkeksi.
Lauantain reissu meinasi tyssätä heti alkuunsa paniikkiin, kun tajusin, että erikoisbussikyytiin olisi tietenkin pitänyt varata paikkalippu. Enhän minä sellaisia kaikessa jännityksessä tajunnut, mutta onneksi kuski oli ihana mies ja päästi minut kyytiin, kun muutama paikka oli jäljellä. Huh. Säästin tuollakin kyydillä melkein 25 euroa.
Messuilla olinkin jo yhdentoista aikaan ja ehdin kaiken sen hermostuksen sekaisen odottelun aikana kiertää pikaisesti pääasian, eli antikvaariset messut – tosin pintapuoleisesti. Mutta jo hyvissä ajoin ennen kahtatoista piti suunnata Aleksis Kivi -lavalle, jota sillä hetkellä kansoitti Martti ja Eeva Ahtisaari. Ajattelin, että tottakai suurin osa valtavasta ihmismassasta häipyy entisen presidenttiparin lopetettua, että pääsen istumaan, mutta eikä mitä. Ihmismassa tuntui ilmiintyvän tyhjästä eikä sitä sitten istuttukaan.
Tapasimme Petran kanssa juuri ennen Rosan haastattelua ja vahtasimme sitten lavan sivusta kameroiden kanssa koko haastattelun ajan Rosaa ja häntä haastatelleita Sanoma Magazinesin Riku Perälää ja Aku Ankan entistä päätoimittajaa Jukka Heiskasta. Rosa puhui tulevasta Kootut-sarjastaan, suhteestaan Mikki Hiireen, kertoi matkoistaan Suomeen ja mainitsi, että Suomessa on eniten naispuolisia ankka-faneja. Hän myös mainitsi uuden sarjan sisältävän hänen ihka ensimmäisen sarjakuvansa (mies ostaa hatun) sekä netissä jo huhutun underground-sarjakuvan, joka ei ehkä täysin sovellu Disneyn mallimaailmaan huumeilla, väkivallalla ja murhilla…
Yleisömäärä oli niin valtava, että Rosa liikuttui miltei kyyneliin asti. Tämä oli kuulemma hänen elämänsä isoin yleisö.
Ehdimme Petran kanssa rauhassa kiertää messuja ennen neljää, kun sovittu tapaaminen alkoi Sanoma Magazinesin osastolta. Me olimme siis molemmat olleet Rosaan yhteydessä sähköpostitse edellisellä viikolla ja keskustelu oli päätynyt sitten siihen, että Rosa kutsui meidät molemmat syömään.
Pääsimme siis Petran kanssa takahuoneeseen, jossa tapasimme Rosan ja edellä mainittujen haastattelijoiden lisäksi muun muassa Elli Kotovirran – jonka jokaisen Rosa-fanin pitäisi tietää ainakin ”Sammon salaisuuden” esipuheesta – joka auttoi meitä ujoja suomalaisia rikkomaan jään suuren mestarin kanssa. Lahjoitimme molemmat Rosalle kopiot graduistamme, mistä herra oli hyvin otettu.
Kävimme satamassa kävelemässä ja kahvilla Fazerin kahviossa, missä eräs hyvin onnellinen Rosa-fani uskaltautui pyytämään idoliltaan nimikirjoitusta lyijykynällä ryppyiseen paperiin. Kun Rosa sitten otti taskustaan paksun tussin ja Petra kaiveli Roope-kortin repustaan, sai poika sellaisen lahjan, että varmasti koko päivä oli pelastettu. Se oli jotenkin kaunis tilanne.
Rosa tarjosi meille illallisen ja puhui hyvin vapautuneesti lopettamisensa syistä, suhtautumisestaan kustannustoimittajiin, flipperikokoelmastaan ja autoistaan. Pieni ujo fanityttö minussa sai välillä vallan, mutta onneksi meitä oli kaksi, joten toinen sai rauhoittua, kun toinen veti keskustelua. Ruoka oli hyvää, seuraa aivan loistavaa, ja jollei minulla olisi illasta todistusaineistoa, luulisin nähneeni unta.
Kun pääsin rautatieasemalle illalla puoli kymmenen jälkeen, minulla oli Roope Ankan elämä ja teot -special edition omistuskirjoituksella, pari tilattua nimmaria (Rosan sanoin: tämä on urani helpoin asia, jos voin sillä tavalla tuottaa iloa faneille, niin tottakai annan nimikirjoituksia) ja pussillinen Rosan kasvattamia chilejä. Olo oli väsynyt, mutta erittäin onnellinen.
Lupasimme olla yhteyksissä jatkossakin. Varsinkin, kun hän tarjosi apuaan tutkimukseni tekoon.
Kiitos Riku Perälälle messulipuista ja tapaamisen järjestämisestä!
Kiitos Jukka Heiskaselle esittelyistä!
Kiitos Elli Kotovirralle jään rikkomisesta!
Kiitos Petralle seurasta ja tuesta ja kaikesta muusta!
Ja kaikista isoin kiitos Donille, että jaoit aikaasi kahdelle fanille ja tutkijalle, joiden lauantai-ilta oli paras mahdollinen!
Äkäisyyskynnyksen ylitys (11.11.2011)
Olen tällä hetkellä sarjakuvakonferenssissa, josta päivitän myöhemmin kunnon merkinnän, mutta koska ärsytyskynnykseni ylittyi juuri eräällä tutkimukseeni liittyvällä asialla, minun on pakko purkautua siitä.
Tilasin viime kuun puolivälissä aivan innoissani Akateemisesta pienen kasan Uncle Scrooge -lehtiä ja yhden isomman sarjakuvakirjan, joka sisälsi yhden Rosa-tarinan lisäksi myös muun muassa Barksin sarjakuvan. Olen niitä odottanut tässä aivan täpinöissäni, kunnes tällä viikolla sähköpostiini on pudonnut useampi viesti aiheesta ”Tilauksesi on peruuntunut”. Nähtävästi mitään niistä lehdistä ei ole enää saatavilla, vaan painos on loppunut myös kustantajilta. Joten miksi ihmeessä nämä tuotteet edes olivat siellä? ARGH. No, eihän kirjakauppa oikeasti voi aina tietää tällaisia asioita, mutta kun kerrankin olisin saanut lisää lähdemateriaalia suoraan kotiin, niin kyllähän sitä tutkijaa ketuttaa ja ketuttaa niin maan vietävästi.
Tämän lisäksi aiemmin mainitsemani kolmen sarjakuvakirjan kokoelma Walt Disney Treasury on jostain syystä jumiutunut niihin kahteen ensimmäiseen osaan. Kolmannen osan piti ilmestyä jo lokakuun alussa, mutta mitään ei näy eikä kuulu ja kyseinen tuote on kadonnut sekä CDonin että BookPlussan nettisivuilta – sitä ei näy edes tulevissa tuotteissa. Mitä ihmettä?
Tämä kolmas osa oli se kaikkein tärkein ja paras, jonka piti sisältää kaikki ne oleellisimmat Aku-tarinat, joita tarvitsen väikkäriäni varten. Onko tässä nyt joku salaliitto, joka pyrkii estämään Aku Ankan akateemisen tutkimuksen? Johan nyt on ¤&%*@!!!
Vähän mukavampana sivuhuomautuksena lisään, että postilaatikkoon tipahti juuri maanantaina kerrassaan loistava lähdeteos aivan eri toimituspaikasta, mutta siitä lisää myöhemmin. Tällä tutkijalla on ollut pitkä konferenssipäivä ja aamulla pitää olla virkeänä kuuntelemassa kahta puhetta Neil Gaimanista ja yhtä Joss Whedonista. Ihanaa olla samanhenkisten (nörttien) ympäröimänä.
Ihka ensimmäinen sarjiskonferenssini (15.11.2011)
Ihan aluksi voisin korjata erään omasta huolimattomuudestani johtuneen ajatuskatkon koskien sarjakuvakonferenssia, josta palauduin Suomeen lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. The First International Conference on Comics and Graphic Novels ei siis sijoittunut Madridiin, vaan sen läheiseen vanhaan kaupunkiin nimeltä Alcalá de Henares. Vaikka entinen kirjallisuuden opiskelija olenkin, paikka ei soittanut kelloja ennen kuin kaupunkikierroksen oppaamme kertoi, että Alcalá on kuuluisa kolmesta asiasta:
- Yliopistosta (Vanha yliopisto sijaitsi Alcalássa – sitten se siirrettiin Madridiin, koska pääkaupungissa ei ollut omaa. Nyt Alcalássa on jälleen yliopisto.)
- Haikaroista. Niitä oli joka puolella.
- ja… Cervantesista.
Olisihan se nyt pitänyt jossain määrin tietää, missä modernin romaanin kehittäjä on syntynyt. Voitte vain kuvitella, miten paljon Cervantes- ja Don Quijote -sälää kaupungista löytyi turisteille.
Konferenssi alkoi keskiviikkona neljän jälkeen ja ehdinkin hyvin sitä ennen hankkia neljän tunnin yöunien univelan Helsingin lentokentältä, päätyä Amsterdamin kautta Madridiin, jossa vielä onnistuin seikkailemaan täsmälleen oikeilla busseilla Alcalán keskustaan. Majapaikkani oli vanha yliopistorakennus, jonka sisäpihalta löysin Residencia San Ildefonson – ensin kierrettyäni San Diego Plazaa ympäri etsiessäni kyseistä paikkaa. Erityisesti konferenssivieraille suunnattu hostelli oli mukava vähään tottuneelle opiskelijalle (oma kylppäri on aina ihana asia), mutta aamiasta paikka ei tarjonnut. Ainakaan siinä määrin, missä minä aamiaisen ymmärrän. Muovikääreisiin pakatut makeat leivonnaiset ja automaattitee eivät sitä ole, joten kävin lähihotellin kahvilassa syömässä jotain hieman tukevampaa.
Konferenssi pidettiin Alcalán yliopiston Instituto Franklinissa, joka on erikoistunut pohjoisamerikkalaiseen kirjallisuuteen (nimi tulee tietenkin Benjamin Franklinilta). Osaanotto oli sen verran vilkasta, että konferenssia oli jo venytetty yksi ylimääräinen päivä lisää ja silti meni 2-3 paneelia päällekkäin. Sanottakoonkin heti näin kärkeen, että konferenssin isoin miinus oli kieli. Kun viralliset kielet olivat sekä englanti että espanja, olin automaattisesti olettanut, että meillä olisi tulkkaus molemmilta kieliltä, kuten viime vuoden Pariisin fantasia-konferenssissa. Mutta eipä ollut. Jäi sitten kaksi mahtavalta kuulostanutta From Hell -esitystä ja yksi Neil Gaiman -puhe katsomatta, kun en espanjaa osaa kuin sen pari hassua sanaa. (Tosin tällä reissulla opin tilaamaan espanjaksi teen maidolla. Hiphei!)
Mutta muuten kaikki sujui oikein supsikkaasti, kuten meillä päin sanotaan. Koko konferenssi oli täynnä ihan hillittömän mielenkiintoisia esityksiä ja mahtavia ihmisiä. Vaikka välillä tuntuikin, että englanti-espanja-kahtiajako erotti osan porukasta toisistaan, eikä kaikkia esityksiä vain ehtinyt katsomaan, jäi tulos kaikin puolin plussan puolelle. Niin paljon sarjakuvia, joita pitäisi ostaa ja kirjoja, joihin pitäisi tutustua! (Kävinkin tänään hakemassa Marjane Satrapin Persepoliksen osat 1 ja 2. Siinä yksi teos, joka on nähtävästi pakko lukea.)
Ehdottomia lemppareitani oli kaksi Neil Gaimanin töitä käsittelevää esitystä: toinen liittyi Sandmaniin ja toinen Marvel 1602:een – joka myös pitäisi selvästi lukea. Ja sen lisäksi erään kalifornialaisen tutkijan puhe Joss Whedonin tv-sarjoihin pohjaavista sarjakuvista. Firefly ja Dollhouse mainittu ja erityisesti Buffy. Tulipa hieman vouhattua Buffystakin. (Sattuipa kyseisellä tutkijalla olemaan suomalainen sukunimikin ja sain kuulla, että hänen isoisänsä on Suomesta lähtöisin.)
Olipas ihanaa olla nörttiporukassa, jotka intoilevat supersankareista, puhuvat Mooresta kunnioittavaan sävyyn ja kulkevat Sin City -t-paidat päällä…
Oma esitykseni oli vasta viimeisen päivän aamuna, mikä oli hieman harmi, koska osa porukasta oli jo lähtenyt pois ja no, edellisillan myöhäinen illallinen ja sen mahdolliset jatkot verottivat porukkaa myös. Tästäkin huolimatta minulla oli ihan mukava yleisö, joista noin vajaa kolmasosa tiesi Don Rosan! Olin olettanut, että lähes kaikki ovat siellä hoo moilasina, että kuka? Ai Disneyllä on eri piirtäjiä? (Ainakin pari näistä tietoisista henkilöistä oli Tanskasta ja yksi Jenkeistä – mahtavaa.)
Puhuin siis sensuroiduista Mikki Hiiri -hahmoista ja Disneyn sensuurista yleensäkin. Sain hyvän kirjavinkin, johon tutustua ja paljon positiivista palautetta, eikä pelkästään siitä, että PP-esitykseni oli hienosti muotoiltu, tai siitä, että kerrankin joku huomioi Disneyn sarjakuvat akateemisella tasolla. Saimme oikein mielenkiintoisen ja lämminhenkisen keskustelun aikaiseksi ja paneelin puhemiehenä toiminut Cristina tuli oikein kiittämään, miten hyvän paneelin olimme pitäneet iranilaisen naisen kanssa – joka puhui itse asiassa juuri Persepoliksesta ja Iranin poliittisesta tilanteesta.
Ja koska konferenssien anti on tietenkin verkostoituminen, sain itselleni pari uutta hienoa tuttavuutta: LJ Australiasta (vaikka hän sanojensa mukaan piileskeleekin tällä hetkellä Lontoossa) ja Shelley Pohjois-Irlannista. Ainakin LJ:n (Laura Jane – nimi kuulostaa hänen mukaansa liian pullantuoksuiselta) kanssa melkein järjestimme treffit Lontooseen ensi syksyksi. Keskustelu luisti myös virginialaisen Ericin ja walesiläisen Dyfrigin kanssa (lausutaan, kuten lausuttaisiin ”Doverig” – kelttiläiset nimet ovat ihania.)
Konferenssiesitelmäpaperit tulevat nettiin joskus ensi viikon jälkeen ja todennäköisesti mielenkiintoisimmat kootaan kirjaksi. En tiedä, millä perusteella ne mielenkiintoisimmat valitaan, mutta pidetään peukkuja. Heitän kyllä linkin tänne sitten, kun paperini löytyy netistä.
Lähdemateriaalia luettavaksi (20.11.2011)
Don Rosa – A Little Something Special on juuri se mainitsemani teos, jonka posti toi tullessaan ennen Espanjaan lähtöäni. Italialaisten kokoama 500-sivuinen massiivinen Paolo Castagnon editoima opus, joka koostuu artikkeleista, jotka kaikki on julkaistu sekä italiaksi että englanniksi. Pikaisen katsauksen perusteella voisin sanoa, että osa artikkeleista on hyvinkin tieteellisiä, mutta osa taas lähinnä fanien kuvauksia ja kommentteja tietyistä tarinoista. Uskon kuitenkin, että tästä on hyötyä väikkärini osalta.
Tällä hetkellä olen kirjoittanut noin vajaa kahdeksan sivua virallista tekstiä väitöskirjaani (!) ensi kuun alussa olevaa seminaariesitelmääni varten. Ja minut hyväksyttiin myös NNCOREn (Nordic Network on Comic Research) jäseneksi, joten sielläkin piisaa projekteja, johon osallistua. (Naamani komeilee heidän nettisivuillaankin tässä jossain vaiheessa.)
Lisää pieniä takaiskuja ja sarjakuva-ajatuksia (24.11.2011)
Tulipa sitten tieto Alcalán konferenssin julkaisuvastaavilta, että eivät ole julkaisemassa sarjakuvakonferenssin papereita netissä. Ihmettelivät, että mistä moinen tieto on tullut. Enkä kyllä minä ollut ainut, joka oli siinä uskossa, kun konferenssin pääjärjestäjä Esther oli asiasta tiedottanut sähköpostilla syyskuussa. Pirkule. Nyt sitten taistellaan, että ketkä pääsevät konferenssin pohjalta julkaistavaan kirjaan. Ei ole tiedossa, millä perusteella tekstit valitaan, mutta nähtävästi me puhujat emme pääse vaikuttamaan asiaan, vaan konferenssin järjestäjät päättävät asiasta tahollaan. Että näin sitten tällä kertaa.
Löysin myös innoissani ihanan The Goodfellows Ky:n nettikaupasta muutamia Walt Disney’s Comics and Stories ja Uncle Scrooge -lehtiä, joita olin jo tilaamassa, kun huomasin, että minimitilaus on 100€.
Siis oikeasti. Ymmärrän, että kun on kyseessä erikoisliike, joka myy keräilijöille ja liikkeille tavaraa, mutta että sata euroa?!
Pitää alkaa suunnitella seuraavaa Helsingin reissua siltä kantilta, että pääsee taas itse liikkeeseen. Löysin sen ensimmäisen kerran viime vuoden kesällä, kun olin hoitamassa kaason velvollisuuksia ja metsästämässä hyvän ystäväni ja tulevan morsiamen kanssa kenkiä. Hups vaan ja Katja eksyi sarjakuvakauppaan ostamaan Scott McCloudin klassikon Understanding Comics: The Invisible Art ja miehelle joululahjaksi hienon kovakantisen Giger-teoksen. Jos sitä rahaa olisi oikeasti ollut, olisin varmaan ostanut kaupan tyhjäksi…
Yliopistolla järjestettiin taas eilen humanistikahvitilaisuus kaikille tiedekunnan tutkijoille ja jatko-opiskelijoille. Aiheena oli tällä kertaa ”Väitöskirja – ketä kiinnostaa?” eli paneelikeskustelussa käytiin läpi miten väitöskirjaa kannattaa markkinoida medialle. Kun suurin osa pohti sitä, miten saisi aiheensa kiinnostamaan tavallista kansaa, naureskelin itsekseni, että minun ongelmani on lähinnä se, että miten saisin aiheeni kiinnostamaan akateemista yleisöä. Jotenkin en epäile sitä, etteikö tällainen Aku Ankka – ja Don Rosa -kansa innostuisi tutkimuksestani, mutta miten tolkuttaa akateemikoille, että a) sarjakuvia tutkitaan nykyisin oikeasti, b) Disneynkin sarjakuvista voi löytää jotain syvällistäkin, c) Don Rosa? Oletteko te oikeasti nähneet niitä nimmarijonoja? ja d) Haloo? Ensimmäinen Aku Ankka -sarjakuvaväitös – todennäköisesti koko maailmassa? Eikö tästä nyt voisi hieman kiinnostuakin?
Vuodatuksen voisi päättää siihen, että Google pompautti silmilleni Don Rosa -graduilijan numero 6. Tänä vuonna Itä-Suomen yliopiston englannin kielen ja kääntämisen pääaineesta julkaistiin Sirja Timoskaisen gradu ”Not ’thif’, you iddy-ott! ’Thif’!” Translating non-standard language in The Black Knight comics by Don Rosa.
Whee, lisää kiinnostavia tutkimuksia! Toivottavasti saan piakkoin yhteyden kaikkiin graduilijoihin, että mahdollinen projekti pääsee käyntiin… Ja että saisin kaikkien mielenkiintoiset työt luettavaksi.
Tutkimuspäivittelyä (17.12.2011)
Kaiken tämän (työ)haipakan keskellä en ole jaksanut päivitellä blogia saati oikein mitään muutakaan. Aivan kuun vaihteessa minulla oli hirvittävä kirjoitusinto, joka nyt on pudonnut puoleen osittain siitä syystä, että työpäivien jälkeen ei vain jaksa innostua muusta kuin sohvalla makaamisesta. Apurahaa odotellessa. Edelleen.
Jotain on kuitenkin liikkeessä. Ensinnäkin meillä oli virallinen ohjaustapaaminen, jossa sain kakkosohjaajakseni Irma Hirsjärven. Ja kaikkihan fantasia/scifi/fandom -piireissä pyörivät tietävät Irman, joten olen äärimmäisen iloinen tästä asiasta. Irma on ollut hillittömäksi avuksi tutkimukseni alusta asti – aivan kuten myös pääohjaajani Urpo.
Minulla on reilut kolmisenkymmentä sivua virallista väitöskirjatekstiä (hiphei) ei nyt ihan punakynällä korjattuna, mutta odottamassa sitä, että jaksan lukea ne läpi ja tehdä korjaukset tekstiin. Ainakin sisällysluetteloa pitää muokata ja ah, sitä määrää teoriaa ja taustamateriaalia, jota pitäisi vielä lukea ja sisäistää!
Yritän mennä heti vuodenvaihteen jälkeen ahdistelemaan yliopiston kirjastotätejä, josko he voisivat kaukolainata minulle muutaman teoksen. Ainakin Janet Waskon Understanding Disney pitäisi katsastaa. Onneksi monta sarjakuva-aiheista opusta löytyy myös e-kirjoina. (Iiks, käytin samassa lauseessa sanoja ”onneksi” ja ”e-kirja” ilman negaatiota. Pitää varmaan huolestua tästä suunnan muutoksesta.)
Vaikka aikatauluni ei tällä hetkellä pakota minua kiireellisiin kirjoitustehtäviin, pitäisi silti olla koko ajan kirjoittamassa, ettei homma leviä käsiin ensi vuoden alussa. Sitten pukkaa nimittäin kahden artikkelin ja yhden konferenssiesitelmän deadlinet tammi-maaliskuussa ja siitä voi tulla melko rumaa katsottavaa.
Tällä hetkellä pitäisi kuitenkin erityisesti olla lukemassa. Varsinkin kun sain Kai Saarrolta, Marja Ritolalta ja Sirja Timoskaiselta heidän Rosa-tutkimuksensa. Erityisesti tuo Marjan teksti pitää lukea piakkoin, jotta saan hieman vinkkejä intertekstuaalisuuden käsittelyyn. Jospa tässä viikonloppuna saisi jotain tehtyä.
Niin, sellaistakin infoa ajattelin tuoda julki, että molemmat ohjaajani olivat innostuneita tästä Rosa-antologia -projektista. Koska myös suurin osa Rosa-graduilijoista vaikutti olevan mukana (yritän edelleen löytää jostain Marika Rantalan sähköpostiosoitetta), aion tehdä jotain asian eteen viimeistään vuoden alussa. Ehkä tästä asiasta tulee jotain muutakin kuin villi idea.
”Joululomalukemiseksi” (lainausmerkit, koska eihän tutkijalla oikeasti koskaan ole mitään lomaa) ajattelin ottaa tuon Don Rosa – A Little Something Special -kirjan. Vaikkakin vaikuttaa siltä, että posti on tuomassa minulle Porvoon kirjakeskukselta jotain lähes viiden kilon painoista, mikä saattaa muuttaa kaikki lukemiseni.
Kyllä. Epäilen vahvasti Rosan Koottujen ensimmäisen osan odottavan postissa.
PS. Ankkalinnan pamauksen blogissa oli muuten artikkeli aiheesta ”Ankka akatemiassa”, eli joitain esimerkkejä Aku Ankka -tutkimuksista. Myös allekirjoittaneen gradu mainitaan siellä. Yksi ankkaväitöskirja löytyy (Ruotsista), mutta se keskittyy animaatioon. Sen lisäksi tiedän, että Åbo Akademissa on vireillä post doc -tutkimus liittyen Akun imagoon. Mutta sekään ei suoranaisesti mene päällekkäin oman tutkimukseni kanssa.
Ankkatohtorin lokikirja 
