2013 | Ankkatohtorin lokikirja

Don Rosan vanha tuotanto tupsahti juuri jouluksi (8.1.2013)

Juuri joulunalusviikolla ilmestyi ovelleni postin täti, joka toi tullessaan jo odottamani Rosa-paketin: Saksassa uudelleen julkaistut Pertwillaby Papers sekä Captain Kentucky. Muut tilaajat olivat omansa jo saaneet, mutta muuttohässäkän yhteydessä en ollut tajunnut ilmoittaa uutta osoitettani Saksaan – heidän toimittajansa kun ei ollut yhteistyössä Suomen postin kanssa eikä näin ollen tiennyt osoitteenmuutoksesta. Pienen säätämisen jälkeen paketti ehti siis juuri sopivasti jouluksi ja tämä tyttö oli kuin Hangon keksi.

Kyseessähän ovat siis Rosan college-aikana tekemät sarjakuvat, joista osa ilmestyi collegen omassa lehdessä ja osasta koostettiin jopa pienlehtiä keräilijöiden (ja ensimmäisten fanien iloksi). Pääosassa seikkailee melko tutun näköinen hahmo, joka tietenkin on Rosan alter ego.

Tärkeitä näistä julkaisuista tekee tietenkin se, että joukosta löytyy useampikin alkuperäistarina, jonka Rosa myöhemmin on muuttanut Ankka-sarjakuvaksi. Muun muassa ”Matka maan keskipisteeseen”, ”Auringon poika” ja ”Ankka kuningas Arthurin hovissa” ovat saaneet alkunsa Lancelot Pertwillabyn seikkailuista. Muitakin tuttuja elementtejä, joita Rosa myöhemmin on uusiokäyttänyt Ankka-seikkailuissaan, voi kuvituksesta pongata.

Vielä en ole ehtinyt sarjakuviin perehtyä sen syvällisemmin, mutta ne tulevat olemaan apuna väikkärin teon taustalla – mitä on muutettu ja miten, ja minkälaisia elementtejä Ankka-sarjakuvat vaativat verrattuna mustavalkoiseen, pienen piirin underground-sarjakuvaan… Odotan innolla, mitä sarjakuvista selviää.

Paketissa tuli tietenkin mukana myös numeroitu ja signeerattu Pertwillaby Papers -keräilykuva sekä The Don Rosa House Tour -DVD. Olen jo kysellyt sen toisen Rosa-paketin perään ja sitäkin on siis mahdollista vielä tilata omakseen, eli The Early ”So-Called” Art of Don Rosa on siis vielä tilattavissa, jos sen olet onnistunut missaamaan jostain syystä.

Tutkija odottelee edelleen apurahan napsahtamista tilille, mikä tapahtuu vasta kuun viimeinen päivä, joten tammikuu menee köyhäillessä ja pitäessä viimeisiä kansalaisopiston opetuksia. Blogissa kuitenkin yritän pitää toimintaa yllä. Luvassa on ainakin vuoden 2012 viimeiset julkaisut, sarjakuvateoriakirjahankinnat, ja ehkä saisin pitkästä aikaa myös listattua niitä lempitaiteilijoitani…

P.S. Jostain kumman syystä loppuvuonna kirjojen ostelu hiipui, joten niitä ei oikein ole listattavaksi asti.
Joululahjaksi sain kuitenkin Jeffrey Brownin ihanan Darth Vader ja poika -kirjan (peräti kahdelta ihmiseltä).

Tutkimuksen (ja tutkijan) tila (21.1.2013)

Uusi vuosi alkoi ja mitään ei ole saatu aikaiseksi.

Siltä tämä nyt ainakin tuntuu.

Osittain syynä on se, että apuraha napsahtaa tilille tasan tarkkaan kuun viimeisenä päivänä, joten täällä mennään pienellä budjetilla rahanpuute takaraivossa nakuttaen. Sain jo kuitenkin kolmannen kasvatustieteen kurssin suoritettua, virallista suoritusmerkintää tässä vain odotellaan. Opetus on myöskin alkanut sekä Kansalaisopistossa että Alkio-opistolla, jonne päädyin taas pitämään lyhyttä aineistonhallintakurssia. Tuntisuunnitelmia väsätessä on mennytkin suurin osa ajasta.

Tällä hetkellä suurin harmi on syntynyt Angoulêmen sarjakuvafestivaaleista – tai siis sinne lähtemisestä. Ikinä ei näiden reissuvuosien aikana ole ollut näin paljon ongelmia hotellien tai lentojen kanssa. Hotellihuone on siis varattu minulle ja kollegalleni, mutta olemme pyytäneet, rukoilleet ja muistutelleet, josko hotellin asiakaspalvelu voisi lähettää meille laskun huoneesta, ihan vain siksi, jotta ehkä saisimme majoituskulut korvattua tohtoriohjelman kautta. Eipä ole näkynyt, vaikka täti sieltä kovasti väittää ne lähettäneensä. Ei sitten ole mitään tietoa, että mihin sähköpostiin ne on lähetetty ja molemmin puolin puhelinta aletaan olla ärsyyntyneitä.

Toinen vastoinkäyminen tuli sitten viime viikolla, kun paluulentoni peruuntumisesta ilmoitettiin epäselvällä, huonosti käännetyllä suomella sähköpostitse. En olisi edes tajunnut, että lento peruuntui, ennen kuin kollegani (joka viettää Angoulêmessa pari ylimääräistä päivää) kertoi hänen lentonsa peruuntumisesta.

Tässä ollaankin sitten soiteltu ja selvitelty asiaa, maksettu ylimääräiset 30 euroa uudesta järjestelystä, toiset 30 euroa menomatkan matkatavaroista ja saatu huonoon aikaan lähtevä lento takaisin Suomeen. Tänä aamuna sitten selvitin, voisiko maanantain lentoa siirtää myöhemmäksi. Ei voi. Mutta tiistaiaamuna sama suora lento onnistuu kyllä.

Olin siis jo maksanut junaliput Angoulêmesta Pariisiin eikä minulla ollut mitään intoja ruveta väittelemään ranskaksi junalipun vaihtamisesta toiseen, joten päätin suosiolla siirtää paluulentoni maanantaista tiistaille.
Ehtisin ainakin palloilla Pariisissa iltapäivän ja illan ja käydä ehkä parissa mielenkiintoisessa paikassa ennen lentokentälle eksymistä. Ja onhan sitä ennenkin lentokentillä nukuttu.

Matkan järjestely on aiheuttanut pientä stressiä ja flunssakin iski päälle perjantaina, mikä tarkoitti tenttikirjan unohtamista hyllylle ja siirtymistä sohvalle viltin alle katsomaan Buffyn viimeistä tuotantokautta ja pelaamaan boxilla Lego Harry Potteria.

Suunnitelmia on kuitenkin jo tehty. Kevään ohjelmaan kuuluu muun muassa abstraktien kirjoittaminen. Pyrin ainakin kolmeen, ehkä neljäänkin konferenssiin tämän vuoden puolella. Erityisesti tahtoisin ID-netin sarjakuvakonferenssiin Oxfordiin, johon meinasin hakea myös matka-apurahaa. Jos sinne en jostain syystä pääse, ehkä järjestän itselleni tutkimusmatkan Italiaan, mistä olen haaveillut jo reilun vuoden. Uppsalassa on myös mielenkiintoinen päivän konferenssi scifiteemalla aika ja tila, mihin voisi heittää paperiehdotelman Milla Magian matkasta Roopen lapsuuden Skotlantiin. Oxfordissa haluaisin ehkä puhua Arpin Lusénesta…

Mutta Turussa ja Tampereellakin tapahtuu populaarikulttuurin tutkimuksen merkeissä, joten kunhan pistän papereita sinne sun tänne ja selvittelen, ovatko tilaisuudet julkisia, mainostan niitä täällä häpeilemättömästi.

Kirjoittamisen suhteen pyrin olemaan äärimmäisen aktiivinen. Nyt kevään aikana olisi tarkoitus lukea sarjakuvateoriaa ja kirjoittaa sen ensimmäinen raakaversio. Kesällä puolestaan olisi vuorossa fantasiateoria ja syksylle jäisi sitten postmodernismi ja sen ihanat osa-alueet kuten intertekstuaalisuus. Kaiken sen ohessa kirjoittelen analyysiosioita auki. Minulla on ainakin kuusi esitelmäpaperia / artikkeliversiota, jotka pitäisi suomentaa tai kirjoittaa auki väikkärin leipätekstiksi. Eli tavaraa olisi, se pitäisi vain jäsennellä valmiiksi. Kunhan tämä inhottava kevätflunssa katoaa ja selviän hengissä Ranskasta kotiin, olisi tarkoitus organisoitua tämän väitöskirjaksi kutsutun projektin suhteen ja antaa läppärin näppäimistön laulaa aarioita.

Vuoden 2012 viimeiset Don Rosa -julkaisut (22.1.2013)

Viime vuonna niitä julkaisua alkoi sitten putoilla urakalla. Eipä siinä, kyllä niiden eteen olikin tullut tehtyä töitä ja joitakin oli odotettu jo toista vuotta. Tässä merkinnässä ajattelin esitellä kaksi viimeisintä, aivan joulukuun lopuilla ilmestynyttä julkaisua.

Ankkalinnan Pamauksen numero 27 (vol. 8 / nro 4) käsitteli nimenomaisesti akateemisia Ankka-tutkimuksia. Jos kaipailet tietoa siitä, miten Aku Ankkaa ja kumppaneita on akateemisessa maailmassa tutkittu, tähän numeroon on kerätty hyvin laajasti Suomessa tehty tutkimus – lähinnä tietenkin pro gradut, koska väitöskirjoja löytyy tasan kaksi kappaletta: Suomessa vuonna 2000 Pia Toivosen ruotsinkielinen En serietidning på fyra språk, joka nimensä mukaisesti käsittelee Aku Ankka -sarjakuvien kääntämistä sekä Ruotsissa Margareta Rönnbergin tekemä väitös Why is Disney so Popular? (alun perin ruotsiksi), joka puolestaan paneutuu lähinnä animaatioihin.

Jostain syystä väitökset on siis kirjoitettu ruotsiksi. No, tähän tulee korjaus.

Pamauksen päätoimittaja Timo Ronkainen pyysi minulta artikkelia tähän nimenomaiseen numeroon ja sainkin väsättyä niitä kaksi. Ensimmäinen oli se virallinen osuus eli hieman akateemista maailmaa laajemmalle yleisölle suunnattu ”Ankkapurhassa kummittelee. Esi-isät ja kuoleman konsepti Don Rosan The Life and Times of Scrooge McDuck -sarjassa.” Tässä artikkelissa puhuin Roopen vanhasta sukulinnasta eräänlaisena välitilana, jossa Roope on yhteydessä esi-isiensä henkiin ja kosketuksissa menneisyyteensä. Kohtaaminen Sir Richard Ankanmielen kanssa sekä rajatilakokemus mahdollistivat Roopessa poikkeuksellisia kykyjä. Ja tietenkin käsittelin myös Roopen vanhempien kuolemaa, mikä on Disney-sarjakuville erittäin poikkeuksellinen ja tabuna pidetty aihe.

Toinen artikkelini oli enimmäkseen katsaus siihen, kuka olen, mitä tutkin ja mistä näkökulmasta. Eli esittelin itseäni ja tutkimustani Ankka-fandomille hieman kepeämpään sävyyn kuin akateemisissa julkaisuissa on mahdollista. Eli tässähän samojen kansien sisällä olikin jo kaksi julkaisua, jei!

Toista julkaisua onkin tullut odoteltua kuin kuuta nousevaa. Se on Oxfordissa syksyllä 2010 pidetyn Villains and Villainy -konferenssin kirjajulkaisu, johon oma esityspaperini (e-kirjalinkki tuossa oikeassa reunassa) äänestettiin ja sain kirjoittaa siitä laajan, pidennetyn version runsaan kuvituksen kera. Ja sen kuvituksen lupa-asioiden kanssa muuten sitten väännettiin kättä, vaikka pelkkä © Disney kuvan yhteydessä riittäisi, mutta tälle porukalle piti olla kirjalliset luvat ja kaikki. Huh huh, etten sanoisi.

Kyseessä on siis Inter-Disciplinary Pressin julkaisema, Luke Seaberin toimittama kokoelma Villains and Heroes or Villains as Heroes, jossa puhun Rosan pahuuden kolmikosta, eli millaisen kuvan Rosa haluaa antaa Roopen vihollisista. Artikkelin nimi on vanha tuttu ”The Triumvirate of Evil: The Major Villains of Don Rosa’s Donald Duck Comics” ja se on muuten teoksen ensimmäinen artikkeli. Pituuttakin on hienot 22 sivua.

Tällä hetkellä minulla on kaksi artikkelia odottamassa julkaisua. Toinen on raakaversio tutkimuksestani Donald International -fanzineen, josta varmaan saan vielä kommentteja myöhemmin, ja se toinen on se elämäni ensimmäinen referee-julkaisu siitä NNCOREn tapaamiseen rustaamastani esityksestä, joka käsittelee fantasiaa ja intertekstuaalisuutta Rosan ”Escape from Forbidden Valley” -sarjakuvassa.

Näin siitä teoksesta muuten alustavan sisällysluettelon ja huh, miten hienossa seurassa ollaan, jos sinne asti päästään. Vaikuttaa ainakin todentuvalta mahdollisuudelta koko ajan.

Angoulêmen sarjakuvafestivaalit, osa 1: Surkeiden sattumusten sarja (1.2.2013)

Avauduin jo aikaisemmassa blogimerkinnässäni siitä, minkälainen sählinki meillä kollegani kanssa oli Angoulêmen sarjakuvafestivaaleille pääsemisessä. Paluulento siis peruuntui ja piti säätää uusi, eikä hotellilta osattu lähettää meille laskua etukäteen, jotta olisimme saaneet mahdollisen korvauksen tohtoriohjelmalta. (No, emme ole saamassa, joten se siitä muutenkin.)

Tämä oli vasta alkusoittoa.

Keskiviikkoaamuna herätys koitti ennen viittä, jotta ehdimme kuuden jälkeen lähtevään Helsingin junaan. Tässä vaiheessa kaikki oli hyvin. Ongelmat alkoivat siinä vaiheessa, kun istuimme Riikaan matkalla olevaan koneeseen.

Kone ei koskaan lähtenyt lentokentältä.

Tekninen vika, kaikki matkustajat ulos, lento peruutettu.

Odotellaan hetki ja meidät järjestetään muutaman tunnin kuluttua lähtevälle suoralle lennolle Pariisiin. Tässä vaiheessa joudumme hakemaan matkatavarat ja tekemään uuden check-inin. Siinä ajassa, missä matkalaukkuni on heitetty koneeseen ja kaivettu sieltä takaisin hihnalle, on sen kantohihna ehdittyä rikkoa. Ja eikun odotellaan, missä vaiheessa tulee paikalle henkilö, jolle voi valittaa ja pistää korvausvaatimusta eteenpäin.

Finnairin koneen lähtöä odotellessa emme ota riskejä, vaan päätämme siirtää illan junamatkan Pariisista Angoulêmeen seuraavaan aamuun, koska lento ei tasan tarkkaan ole paikalla ajoissa. Koska illan juna oli viimeinen, otamme seuraavan junan heti aamulla kahdeksan jälkeen ja päätämme nukkua lentokentällä.
Kollegani saa oman lippunsa vaihdettua, minun pitää peruuttaa koko matka ja ostaa uusi. Siten selviää, että juna on täysi ja kollegani sai vihoviimeisen lipun.

Tässä vaiheessa tekee mieli lähteä takaisin kotiin.

No, ostan lipun seuraavaan junaan ja päätän odotella sen pari ylimääräistä tuntia Montparnassen asemalla. Se tarkoittaa sitä, että minulta jää näkemättä yksi Disney-aiheinen esitys, joka oli must-see-listallani. Ottaa päähän.

Ratkaisu oli kuitenkin fiksu, sillä Helsingin lumimyrsky siirtää koneen lähtöä lähes tunnilla. Juurikin näin.

Lyhyesti sanottuna keskiviikko-torstai meni matkusteluun ja väsymyksen kaltaiseen horrostilaan, jossa pienistä torkahteluista huolimatta mentiin vähillä yöunilla ja pölähtäneen näköisenä mörököllinä eteenpäin. Matkalaukut eivät kuitenkaan kadonneet, hotelli oli parempi kuin olisin odottanut ja Angoulêmen festivaalialueella minua odotti lehdistöpassi, josta kiitokset Timo Ronkaiselle. Täällä sitä ollaan virallisesti siis Ankkalinnan Pamauksen asioilla kirjoittamassa raporttia, joten kaikkea en aio blogiini pistää heti kättelyssä.

Huolimatta räjähtäneestä ulkonäöstä pääsimme kollegani vanhojen tuttujen avulla kutsuvierastilaisuuksiin, kuten avajaisiin sekä sen jälkeisille kekkereille, jossa pienet cocktail-palat veivät kielen mennessään. Myös illan sarjakuvanäyttelyllä piristetty kahvila-ravintolamme oli kertakaikkisen suloinen pikku paikka.

Surkeiden sattumusten sarja taisi onneksi tulla päätökseensä.

Angoulêmen sarjakuvafestivaalit, osa 2: Taidetta ja taiteilijoita (3.2.2013)

Nämä neljä (tai kolme ja puoli, koska torstai meni zombeillessa) päivää ovat olleet sellaista visuaalista tykitystä, että voin tarjota siitä teille vain murto-osan. Tämä merkintä keskittyykin siis visuaaliseen osuuteen, mikä liittyy kaikkeen hienoon (ei-Disney-)sarjakuvaan ja taiteeseen, jota Angoulême oli pullollaan.

Ensin täytyy sanoa jotain Uderzosta, joka oli yksi festivaalin kunniavieraista, sillä minä kasvoin Asterixin ja Obelixin parissa. Heti, kun olin oppinut lukemaan, päädyin selaamaan mummolassa setieni vanhoja sarjakuvia, joista Asterixit olivat niitä ehdottomia lemppareita.

En sitten missään vaiheessa tajunnut selvittää, oliko arvon herra jossain vaiheessa signeeraamassa teoksiaan, joten omistukset ja nimmarit jäivät saamatta. Mutta pakkohan sitä oli eksyä herralle omistettuun näyttelyyn, jossa käytiin läpi uraa myös Asterixin ulkopuolelta.

Vaikka esillä oli lukuisia printtejä, ne eivät kuitenkaan sykähdyttäneet mitenkään erityisesti, ehkä siksi koska niitä oli jo pienenä tullut selattua niin paljon. Eniten innostuinkin Uderzon suurista maalauksista, joita hän oli tehnyt parodioiden eräitä maailmankuuluja teoksia.

Uderzon näyttelyn lisäksi tuli nähtyä lukuisia tuntemattomampien taiteilijoiden töitä, joista seuraavassa pari erittäin kuuluisaa korealaista sarjakuvapiirtäjää, joiden nimiä en tietenkään tajunnut kirjoittaa ylös…

Taidetta löytyi myös kaikista kahviloista ja ravintoloista, joissa kävimme syömässä. Tuntui kuin koko kaupunki olisi osallistunut festivaalien 40-vuotisjuhlaan: ihan sama, möikö liike tyynyjä, vaatteita tai yleisesti kaikkea pientä, näyteikkunassa mainostettiin festivaaleja ja siihen oli myös mahdollisesti laitettu joitakin sarjakuvakirjoja näytille.

Tänään kävimme Angoulêmen museossa katsomassa Andersin uskomattoman hienon näyttelyn. Täytyy sanoa, että siinä on mies, joka osaa käyttää viivaa.

Ja lopuksi sitten jotain kertakaikkisen hienoa.

Tapasin nimittäin myös toisen erittäin hienon taiteilijan sarjakuvafestivaaleilla Rosan lisäksi. Ja hän sattuu olemaan lempitaiteilijoiden listallani, joten nimmarijonoonhan sitä päädyttiin ja ostamaan sekä posteria että kirjaa. Arvon lukijat, Luis Royo.

Angoulêmen sarjakuvafestivaalit, osa 3: Don Rosa ja Disney (6.2.2013)

Kun on päästy turvallisesti takaisin koti-Suomeen, onkin aika raapustella viimeinen (ja se tärkein) merkintä Angoulêmen sarjisfestareilta.

Heti kärkeen on kuitenkin todettava pahoitteluni, että aivan tarkkaa ja hienoa ja kuvailevaa merkintää tästä ei tule. Tämä siksi, että olin festareilla töissä freelancer-toimittajana. Suuri ja Hieno reportaasi tullaan myöhemmin julkaisemaan Ankkalinnan Pamauksessa, joten tästä saatte nyt vain hieman sneak-a-peakia tapahtumiin.
Anteeksi.

Eräs festivaalien hienoimpia (ja omin silmin todettuna jonotetuimpia) näyttelyitä oli Mickey et Donald, tout un art, joka kokosi Disneyn kahden menestyneimmän hahmon historian näytille vuosilukujen mukaan. Ottaen huomioon sen, miten valtava vaikutus näillä hahmoilla on ollut populaarikulttuuriin erityisesti Euroopassa, näyttely oli melko pieni, mutta yhtä kaikki riitti saamaan tällaisen fanin innosta pinkeäksi. Jokainen tärkeä piirtäjä sai oman osuutensa huomiosta, suurimpina niminä tietenkin yksiselitteisesti Carl Barks ja Don Rosa ja muun muassa italialaista valtavaa Ankka-tuotantoa käsiteltiin myös kattavasti.

Taidenäyttelyn nurkkaus, jossa seinällä olevilla hyllyillä on mm. kolme hattua (majavannahkalakki, hellehattu, cowboyhattu), kolikkopusseja, valokuva Roopesta lapsena ja pistoolivyö.
Lattialla seisoo avonainen kirjoituslipasto, jossa on lisä rahapusseja kultahippuja, tekohampaat ja skotlantilainen kiltti. Lipaston päällä on kaksi valokuvakehystä ja hahnhenmunahippu. Kuvan oikeassa reunassa näkyy jalustalla oleva Roopen ensilantti. — Näyttelyn hienoimpia osia oli ehdottomasti Roopen muistonurkkaus, johon oli kerätty esineitä Roopen historiasta Don Rosan (ja tietenkin Barksin) sarjakuvien pohjalta.

Kaikki ei tietenkään mahtunut kerralla kuvaan, esimerkiksi hieno maapallo, johon oli nuppineuloilla tökitty Roopen matkat maailman ympäri.

Asiasta inspiroituneena päätin hankkia itselleni sellaisen tuunattavaksi.

Haarniskakin olisi hieno. Sen voisi maalata mustaksi ja kiinnittää koristekivillä telineeseen ja kirjoittaa lappuun ”Please, touch this!”

Näyttelyn lopun piristys ja mahtava seikka oli myös se, että Suomen oma Kari Korhonenkin oli päässyt esittelyyn kuvan kera!

Don Rosa itse oli tietenkin paikalla koko festivaalien ajan. Nimmarijonot olivat kuulemma pisimpiä kuin kellään muulla taiteilijalla (onko ihme?), mutta silti Rosa itse kommentoi, että ei tässä nyt kuitenkaan Suomessa olla.

Suomi mainittiin myös paneelikeskustelussa, jossa Rosa kertoi myös Aku Ankkaan kansikuvia piirtävän kollegansa Ulrich Schröderin kanssa Suomen Ankka-faniuden olevan kaikista suurinta maailmassa.

(Tämä tyttö istui kolmannella rivillä ja hihkui jes, Suomi mainittu!)

Rosa vastaili kysymyksiin myös pressikonferenssissa ja yleinen keskustelu liikkui suomalaisen fanin kannalta tutuilla alueilla, kuten miten Rosa aloitti uransa ja miksi juuri Roope on hänen lempihahmonsa.

Näistä asioista sitten tarkemmin Pamauksen reportaasissa – ei makeaa mahan täydeltä, kuten Aku sanoi Millalle tämän uhatessa muuttaa painovoimaa vielä hieman lisää…

Disney oli esillä myös nuorten osastolla pienimuotoisesti, sillä siellä teemana oli Mickey et Donald tout en créARTivité eli lapset pääsivät piirtämään, värittämään ja maalaamaan Disney-hahmoista kaikenmuotoisia ja -näköisiä.

Lopuksi haluaisin vielä kertoa Don Rosalta terveisiä kaikille suomalaisille, jotka häntä kaipailevat. Hän käy aina mielellään Suomessa, eli kunhan vain kutsu käy, hän tulee tervehtimään suomalaisia fanejaan.

Koska mehän olemme niitä kaikista suurimpia.

Katja poseeraa yhdessä Don Rosan kanssa sarjakuvahyllyn edessä — Minä ja Don (2013)

Äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa Don Rosaa (14.2.2013)

Aihetta on uutisoitu jo isommassakin mediassa, mutta jos se nyt on joltain mennyt ohi, niin kerrottakoon se sitten vielä täälläkin. Perjantaina 8.2. pidetyssä äidinkielen tekstitaidon ylioppilaskokeessa oli tehtävä, joka käsitteli Don Rosan sarjakuvaa.

Roope Ankan elämä ja teot -sarjakuvakokoelman ensimmäinen sivu, jossa Roope kylpee rahasäiliönsä rahoissa useissa eri ruuduissa. Kertojanlaatikoissa kerrotaan Roopen suhteesta rahoihinsa. — Analysoipa tätä (*Roope Ankan elämä ja teot*, 1. sivu)

Ylioppilaskokeen teemana oli raha ja Rosalta valittu Roope Ankan elämä ja teot -kirjan yllä oleva ensimmäinen sivu, jossa esitellään Roopen valtaisa rahamäärä ja sen merkitys hänelle. Kokeessa tehtävänantona oli vertailla kyseistä sarjakuvakatkelmaa sekä katkelmaa Saiturista: ”millä tavoin niissä kuvataan suhtautumista rahaan?” Siitä on melko pitkä aika, kun itse Saiturin luin, mutta melko hupaisahan se oli.

Hienoahan tässä siis on se, että nimenomaan sarjakuvia aletaan kelpuuttaa äidinkielen ylioppilasaineen aineistomateriaaliksi. Kokelaat pääsevät analysoimaan sekä kuvaa että sanaa ja miten ne yhdessä tuovat esille tehtävänannon teemoja.

Ja koska kyseessä on Aku Ankka ja tekijänä Don Rosa, mikäs sen enemmän mieltä lämmittäisi. Olisipa tällainen tehtävä ollut silloin reilu kymmenen vuotta sitten, kun itse olin kirjoittamassa…

(Tehtävä kertoo tietenkin myös siitä, että suomalaiset ovat sitä paljon puhuttua Aku Ankka -kansaa.)
(Ja tietenkin se, miten merkittävä Don Rosa on meille.)

Don Rosan Kootut lopultakin koossa – ainakin melkein (21.2.2013)

Tämä päivitys tulee ajallisesti hieman myöhässä, koska paketti täydentyi jo viime kuun lopussa, mutta kiirettä on pitänyt ja pitää edelleen. (Meinasin sitä paitsi jättää tämänkin merkinnän tekemättä, koska kameran muistikortti päätti sanoa työsopimuksensa irti, joten en saanut aluksi kuvamateriaalia upeasta kansiosta ja kolmesta albumista. Seuraavana päivänä homma alkoi pelittää.)

Viime vuoden lopussa ilmestynyt kirjakaksikko siis sai kolmannen osan rinnalleen tammikuussa. Osa numero 7 alkaa tarinalla ”Kolmoistikliaisen merkki” (juuri se, jossa selviää Hannun satumaisen onnen salaisuus) ja Kootut päättyy yhdeksännen osan kertakaikkisen upeaan ”White Agony Creekin vankeen”. Luin sen juuri (tosin englanniksi) NNCOREn konferenssiesitelmää varten ja pakko ihailla niin Rosan taidetta kuin tarinankerrontaakin. Disney-sarjakuva on nyt jotain aivan muuta.

Kirjojen kannet ovat siis kertakaikkisen upeaa työtä, kuten aiempien osienkin. Seitsemännen osan kannessa on siis ”Cutty Sarkin cowboykapteeni” (yksi lempitarinoistani muuten), kahdeksannessa osassa (jota muuten jo sivusin aiemmassa postauksessani) tietenkin Rosan versio Gallen-Kallelan Sammon puolustuksesta (ja koko kansion kannessa kuva ”Sammon salaisuudesta”) ja viimeisessä osassa jälleen yksi lempisarjakuvistani: ”Kirje kotoa”.

Tähän kolmikkoon en ole vielä ehtinyt sen kummemmin tutustua, mutta ystäväni mukaan norjalainen professori, joka on kirjoittanut kasan artikkeleita tähän kokoelmaan, tiesi hämmentävän paljon hienoja asioita suomen kielestä. Odotan sisältöä siis innolla – erityisesti ylimääräisen materiaalin takia.

Sitten hieman synkempiin aiheisiin. Osa numero 9 siis viivästyi painosta. Tätä seliteltiin artikkelien käännösongelmilla, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Kyseessä oli kiista Rosan itsensä kirjoittaman omaelämäkertansa viimeisestä osasta, sillä Disney-yhtiö ei sallinut kyseisen tekstin julkaisua oman lisenssinsä alla. Loppujen lopuksi kiista ratkaistiin niin, että Rosa sai luvan laittaa nettilinkin viimeisen artikkelinsa loppuun ja tämän linkin takaa löytyy siis omaelämäkerran viimeinen osa – miksi Rosa lopetti uransa.

Vielä selitys: Teksti oli tarkoitus julkaista ainoastaan kirjasarjassa, eikä Donin toiveena ollut levittää sitä ympäri maailmaa. Kirjasarjan ostaneilla (joille oikeus siis kuuluu) on siis mahdollisuus lukea teksti tulevaisuudessa myös suomeksi, mutta sitä ei tulla kääntämään muille kielille kuin niille, joilla sarja on ilmestynyt.

Roope Ankan elämä ja teot saa soundtrackin (1.3.2013)

Jos tämäkin on joltakulta jäänyt kuulematta, niin mainostellaanpa myös tätä vuoden uutista. Nightwishin säveltäjä-kosketinsoittaja Tuomas Holopainen tekee sooloalbumin Roope Ankan elämä ja teot -sarjan inspiroimana. Holopainen kertoo nettisivuillaan, että idea soundtrackistä on kypsynyt mielessä jo pitkään ja että hänellä on jo ideat viiteen kappaleeseen. Levyä aletaan työstää näillä hetkillä, mutta varsinaiset nauhoitukset ajoittuvat syksylle. Albumin julkaisua kaavaillaan näillä näkymin keväälle 2014.

Itse Rosaankin herra Holopainen on ollut yhteydessä projektin tiimoilta, kuten hän kertoo MTV3:n haastattelussa. Sen voikin jo sanoa, että luvassa on taatusti upeat levynkannet, kunhan tekijänoikeuksista pidetään huolta.

Kysyin Donilta asiasta Angoulêmessa ja hän vaikutti vilpittömästi kiinnostuneelta lopputuloksesta. Lisäkommentteja voitte lukea sitten Ankkalinnan Pamauksen reportaasista – ei liikaa makeaa mahan täydeltä!

Odotan albumia valtavalla mielenkiinnolla, koska Nightwish on yksi lempibändeistäni ja mielestäni Tuomas Holopaisella, vannoutuneella Disney-fanilla, on taatusti näkemystä kuvittaa Yukonin tähtikirkkaat yöt ja Skotlannin usvaiset nummet musiikilla. (Ainakin Nightwishin keikoilla kiertänyt säkkipillimies Troy Donockley tulee tekemään säkkipilliosuudet!)

Keskustelimme asiasta taannoin mieheni kanssa, joka (toisin kuin minä) ei arvosta Holopaista säveltäjänä. Hänen mielestään työ ei kuulu hevimiehelle, vaan oikealle elokuvasäveltäjälle. Omasta mielestäni uskon kyllä, että Holopainen osaa tehdä eron Nightwishin musiikin ja Roope Ankalle sopivan musiikin välillä.

Mitä mieltä te lukijat olette?

Asiantuntevia kommenttejani Karjalaisessa (12.3.2013)

Pääsin taas pätemään ja kertomaan suuria ja syvällisiä ajatuksiani Aku Ankasta Karjalaisen matineassa lauantaina 2.3. julkaistuun artikkeliin. Artikkeli käsitteli nimenomaan Aku Ankan suosiota Suomessa ja itseni lisäksi arvovaltaisia lausuntoja antoi tietenkin Aku Ankan päätoimittaja Aki Hyyppä. Sivun kokoinen Akun pärstä ei voinut jäädä huomiotta, tosin skanneriin se ei mahtunut mitenkään kokonaisena, joten teidän on tyytyminen alaleukaan.

Sivun toiselle puolelle oli koottu lukijoiden kommentteja ja muistoja Aku Ankasta. Siellä oli mukana muun muassa Timo Ronkaisen ajatuksia ja muisteloita, miten hän tutustui Akuun ja kumppaneihin.

Lisää medianäkyvyyttä Rosa-tutkimukselleni (14.3.2013)

Nyt tätä julkisuutta sitten pukkaa ja pukkaakin urakalla. Tänään on ilmestynyt Tampereen ylioppilaslehti Aviisi, johon allekirjoittanutta haastateltiin Ankka-tutkimuksestani liittyen Tampere kuplii -esitelmiini. Lehden voi lukea suoraan verkosta eli täältä.

Hienon tohtorinhatun oli kuvan piirretty Aku saanut päähänsä.

… Miltähän Roope näyttäisi, jos perinteisen silkkipytyn tilalle iskisi tohtorinhatun lyyrineen?

Tampere kuplii went academic (22.3.2013)

Tänään oltiin jännän äärellä Tampereen yliopiston kirjastolla. Ensin oli jaossa Sarjakuva-Finlandia-palkinto, jonka jakoivat Madventuresin supliikkimiehet Riku ja Tunna. Palkinto meni muuten Lauri ja Jaakko Ahosen esikoisteokselle Pikku Närhi. (Huomenna uskaltaudun pelottavalle sarjakuvien myyntialueille katsomaan tuota niin kauniiksi kehuttua teosta. Saattaapi jopa lähteä reppuun mukaan. Budjettia ei ole vielä päätetty.)

Allekirjoittanut oli vielä enemmän jännän äärellä, kun päästiin tähän itse akateemiseen puoleen. Valtaosa Suomen upeista sarjakuvatutkijoista oli koottu paikan päälle puhumaan teemalla Sarjakuvantutkimus NYT. Tilauksen avasivat Tampereen omat Leena Romu ja vasta väitellyt Mervi Miettinen kertomalla hieman sarjakuvantutkimuksen tilasta Suomessa.

Sitten päästettiin Ankka-tutkija irti.

Oma aiheeni käsitteli Disney-sarjakuvatutkimusta ennen ja nyt ja esittelin myös omaa Rosa-tutkimustani. Puheessani nostin esille tämän jo aiemminkin blogimerkinnässäni esiintyneen Dorfmanin ja Mattelartin teoksen Kuinka Aku Ankkaa luetaan, puhuin myös Barksista tehdyistä tutkimuksista (pääosassa Thomas Andraen teos) ja sitä, mitä Italiassa on tehty lähinnä Don Rosasta.

Omasta tutkimuksestahan sitä löpisisi helposti parikin tuntia, joten melko tiiviisti se kaikki piti esitellä siinä viimeisen vajaan kymmenen minuutin aikana. Ainakin tuntui, että hieno ”Mikki Hiiri”-kaavioni olisi kaivannut hieman lisää avaamista. Ehkä sitten siellä kesän Topographies of Popular Culture -konferenssissa, jos abstraktini sinne hyväksytään.

Ralf Kauranen puhui seuraavaksi tutkimusprojektistaan, joka käsitteli ylirajaista sarjakuvaa eli voiko sarjakuvaa kuvata muutenkin kuin nationalistisin termein (American Comics, Suomalainen sarjakuva jne.) ja miten sarjakuva liikkuu erilaisten rajapintojen yli niin konkreettisesti kuin tarinan sisällä.

Mervi Miettisen esitys keskittyi tietenkin supersankareihin ja erityisesti siihen, miten supersankaruus on muuttunut 2000-luvulla. Ulkoiset uhat ovat siirtyneet sisäisiksi ja supersankareista on alkanut tulla paljon inhimillisempiä hahmoja. Tämä on erityisen mielenkiintoista siksi, koska tässä pitäisi pikku hiljaa itsekin alkaa työstää supersankaruutta käsittelevää artikkelia, johon liittyy tietenkin Rosan (ja Barksinkin) Vahva-Jussi supersankaruuden parodiana.

Lopuksi Leena Romu puhui omasta tulevasta väitöskirjastaan, eli miten naissarjakuvantekijät kuvaavat ruumiillisuutta suomalaisessa sarjakuvassa. Kati Kovácsin sarjakuvaruudut kyllä pysäyttivät miettimään sarjakuvan kuvallisuutta ihan uudella tavalla, kun itse on tottunut siihen siistiin ja hyvin kilttiin Disney-sarjakuvaan.

Huh, taitaa tulla huomenna sarjakuvia mukaan ihan kiloissa.

Seminaarin päätteeksi me kaikki tutkijat kokoonnuimme vielä paneelikeskusteluun puhumaan sarjakuvan nykytilasta ja tulevaisuudesta, vertailemaan oman sarjakuvantutkijan uramme alkuja ja kommentoimaan sitä, millaisia suhtautumisia olemme kohdanneet tutkimuksemme aikana. Ja kyllähän meistä jokaisesta löytyi tutkijan alta se (muka) piileskelevä fani.

Täytyy rehellisesti sanoa, että olipa muuten antoisa päivä ja aivan mahtava kokemus päästä nyt ihan kunnolla omien kollegoiden pariin puhumaan kaikesta mahdollisesta. Yleisöennätyskin kuulemma rikottiin ja yleisöähän siis oikeasti oli varsin kiitettävästi. Ja aktiivista yleisöä myös, täytyy huomauttaa!

Katja kiittää kommenteista, kysymyksistä ja palautteesta. Ja Katja kiittää erityisesti Leenaa ja Merviä kutsusta! Katsotaan, mitä ensi vuonna keksitään.

Tampereella kupli (27.3.2013)

Jostain kumman syystä en ole aikaisempina vuosina eksynyt Tampere kuplii -tapahtumaan, mikä on outoa, koska 1) sarjakuva ja 2) Tampere ei ole kaukana. Toisaalta ajankohta on voinut vaikuttaa asiaan, sillä ainakin viime vuonna tähän aikaan olin Norjan Kristiansandissa intertekstuaalisuus-seminaarissa verkostoitumassa muiden NNCOREn sarjakuvatutkijoiden kanssa. Ja onhan sitä pari viime vuotta mennyt Prahassa aina maaliskuun puolessavälissä.

Joka tapauksessa tänä vuonna tuli kutsu sekä akateemiselle että populaarille puolelle ja eihän sellaiseen kutsuun sovi vastata kieltävästi – varsinkin, kun luvassa oli muutakin Ankka-ohjelmaa Kari Korhosen haastattelun merkeissä.

(Ankka-ohjelmaa mainostettiin myös akuankka.fi:n nettisivuilla ja minutkin mainittiin siellä, huh, miten hienoa.)

Perjantai meni tosiaan tutkimusosastolla ja lauantaina eksyin sitten hyvissä ajoin paikalle katsastamaan paikat ja tilat. Hetkisen kestänyt kettuuntuminen valvotun narikan puuttumisesta kuitenkin katosi, kun pongasin auditorion edestä vapaan (ja ilmaisen) lukollisen lokerikon. Olisi pikkuisen siepannut kanniskella tavaroista pinkeää ja läppäristä painavaa reppua edestakaisin.

Aamulla kävin katsastamassa Otto Sinisalon esitelmän ”Kumipukuja, nostalgiaa ja rahastusta”, joka käsitteli supersankarisarjakuvien nousua elokuvatähdiksi ja niiden suosion mahdollisia syitä. Itse olen tiirannut niitä supersankareita lähinnä nimenomaan elokuvissa ja yrittänyt kerätä hieman taustamateriaalia tulevaa artikkeliani varten, joten siksi jätin suosiolla avajaiset väliin.

Sinisalon kiinnostavin pointti oli se, että supersankaritarinat ovat kaikkea muuta kuin voimafantasioita, vaan ne itse asiassa seuraavat jo antiikin ajoista tuttua tragedian kaavaa. Tähän täytyy paneutua myös Vahva-Jussin yhteydessä…

Välikommenttina voisin todeta, että sain muuten ihanalta Mervi Miettiseltä hänen supersankariväitöskirjansa. Ja vieläpä omistuskirjoituksella!

Supersankareiden jälkeen palloilin alueella ja onnistuin jotenkin pistämään rahani menemään kaiken maailman sälään, kuten Imperiumin hihamerkkiin, Sarjakuva-Finlandian voittaneeseen Pikku Närheen (johon myös hain heti omistuskirjoitukset) ja Hetan Harmaan pupun päiväkirjaan. Heta oli muuten itsekin paikalla, mutta puhumassa täsmälleen samaan aikaan kuin minä, joten en päässyt metsästämään häneltä nimmaria. Harmi. Pikku Närhi on muuten visuaalisesti aivan uskomattoman hieno teos. Tutustukaa siihen nyt ihmeessä!

Myöhästyin omistuskirjoitusjonon takia muutaman minuutin Kari Korhosen ja Aku Ankan päätoimittaja Aki Hyypän yhteishaastattelusta, mutta pääsin onneksi mukaan juoneen. Hyyppä kertoi, että jonkin teetetyn tutkimuksen mukaan n. 40 % suomalaisista on oppinut lukemaan Aku Ankasta. Tästä pitäisi tehdä laajempi kartoitus, koska aihe on kiinnostava.

Oli myös mielenkiintoista kuulla Korhosen taustoista ja siitä, että hän on myös piirtänyt Nalle Puhin kansikuvia. Ehkä tämä kertoo vain siitä, että olen ollut niin pitkään jumissa Rosan ankoissa, että kaikkien muiden piirtäjien kynänjälkeä on niin pahuksen paljon vaikeampi tunnistaa.

Oma esitykseni oli heti Korhosen haastattelun jälkeen ja ehdin siinä välissä vaihtaa muutaman sanan paikalla olleen Sanoma Magazinesin sarjakuvavastaava Riku Perälän kanssa (Rikuhan oli silloin mukana, kun tapasin Don Rosan Helsingin kirjamessuilla) sekä esitellä itseni Aki Hyypälle. Lupailivat mokomat isoa juttua minusta Aku Ankkaan väitöksen valmistuttua ja harmittelivat kovin, etteivät voineet jäädä kuuntelemaan puhettani, koska Korhosen nimmaritilaisuus oli samaan aikaan.

Tästä voisin antaa hieman noottia järjestäjille, minkä unohdin pistää palautteeseen: ei samasta aiheesta ohjelmaa päällekäin, jookos? Tosin nimmarijonot nyt olivat suhteellisen lyhyitä, joten halukkaat pääsivät melko nopeasti kuuntelemaan lisää ankka-asiaa.

Oma esitykseni oli siis keskellä päivää kahden aikaan ja puhuin itse asiassa samasta aiheesta kuin Lissabonin konferenssissakin, eli Rosan käyttämästä vaihtoehtoisen todellisuuden konseptista ja Akun merkityksestä niin tarinan sisällä kuin laajemmassakin kontekstissa sarjakuvassa ”The Duck Who Never Was” eli suomennettuna ”Olla kuin ei olisikaan”. Tällä kertaa yleisöä oli huomattavasti enemmän ja – mikä oli hienoa – myös nuori polvi oli edustettuna.

Tässä vaiheessa on huomautettava, että eräs nuori mies tuli esityksen jälkeen korjaamaan tekemäni hirvittävän asiavirheen, joka tietenkin koski sitä, ettei Aku koskaan saanut potkuja museosta, vaan hänen ikänsä tulkittiin väärin, joten hänet pistettiin suoraan eläkkeelle. ANTEEKSI. Sattuu näitä siis paremmissakin piireissä.

Kysymyksiäkin tuli aika kivasti ja kiitos erityisesti sille nuorelle herralle, joka mainitsi Akun osuudesta pikku Apulaisen syntyyn. Pikku Apulainenhan on peräisin Akun vanhasta lampusta, jonka Aku toi Pellelle korjattavaksi tarinassa ”Ensimmäinen keksintö”. Jos Aku siis ei olisi koskaan syntynyt, miksi Pellellä oli vaihtoehtoisessa todellisuudessa mukanaan sammunut pikku Apulainen? Mainio huomio, tämä menee nimittäin suoraan väitöskirjaan, vähintään alaviitteeseen.

Ronkaisen Timonkin kanssa ehdin vaihtaa muutaman sanan, kiva oli nähdä taas muutenkin kuin sähköpostin välityksellä.

Muuta ohjelmaa en sitten ehtinytkään katsastaa. Pienlehtitaivaassa meni hieman aikaa tuttujen kanssa löpistessä ja tuin tietenkin Keski-Suomen Sarjakuvaseuraa ostamalla sieltä hieman pienlehtiä. Yritin myös kerätä mahdollisimman paljon käyntikortteja ja esitteitä, josko sieltä löytyisi jotain uusia hienoja sarjakuvablogeja stalkattavaksi. Ja pakko oli myös ostaa hieno hama-helmistä tehty ”pikseli-Roope”. En tiedä, raaskinko käyttää sitä mukin alustana laisinkaan, tuossa läppärin vieressä se tälläkin hetkellä ihmettelee.

Ehkä ensi vuonna pääsen sitten koko viikonlopuksi tuijottelemaan Kupliin hienoja cosplay-asuja ja muuta ohjelmaa. Vaikka anime- ja manga-tietouteni onkin erittäin suppeaa, niin kyllä sieltä nyt aina yhden Linkin onnistuu pongaamaan. Ja juuri ennen poistumistani oven vieressä poseerasivat selvästi Sherlock Holmes ja tohtori Watson. Siitä uudesta Sherlockista tietenkin.

Kiitos Kupliille!

Tutkijan kevät (28.3.2013)

Nyt seuraa tutkimuksen tilaa ja tutkijan kevättä ihmettelevä päivitys, joka keskittyy siihen, että missä mennään ja millä valuutalla.

Ensinnäkin olen jakanut tämän vuoden nätisti kolmeen osaan teorian suhteen. Kevät menee siis sarjakuvateorian, kesä fantasian genreteorian ja syksy postmodernismin parissa.

Myös teoriaosuuden olisi tarkoitus olla valmis kesäkuun alkuun mennessä. Tällä hetkellä menossa on siis Will Eisnerin Comics and Sequential Art, joka on tosi nopealukuista. Groensteenin teosta odotan pienellä kauhunsekaisella jännityksellä. Kaikki kirjat ovat muuten omia, paitsi nuo pari ylimmäistä, jotka ovat lainassa kollegalta.

Kevään aikana on myös tarkoitus kirjoittaa kaikki olemassa olevat esitelmäpaperit leipätekstiksi. Viimeisten virallisten laskujen mukaan väitöskirjan leipätekstiä on olemassa 81 sivua, joka ei siis ole yhtikäs mitään. Varsinkin, kun siinä on hieman johdantoa, sisällysluettelo, lähdeluettelo ja loput analyysia. Gah.

Tästä sopasta siis pitäisi pitää pienimuotoinen esitelmä nykykulttuurin tutkijaseminaarissa 12.4. Koostan todennäköisesti jotain viime aikoina työstettyä sinne, mutta ohjaajatapaaminen olisi tarkoitus järjestää toukokuussa. Ehkä saan sinne jopa sen väitöskirjamaistiaisen kasattua kaikesta kirjoitetusta materiaalista.

Konferenssien osalta kevät menee Uppsalassa, jossa pidetään 23.4. Time & Space -symposium, joka siis käsittelee aikamatkustusta. Sinne menen puhumaan maagisen aikamatkustuksen ongelmista Rosan ”Of Ducks and Dimes and Destinies” -sarjakuvassa. Sitä osuutta pitäisi alkaa työstää tässä hiljalleen.

Toinen iso jännityksen aiheuttaja on NNCOREn kansainvälinen konferenssi Helsingissä 23.-25.5., jonne suuntaan kollegani kanssa puhumaan yhteisestä paperistamme. Se käsittelee Roopea Yhdysvaltojen rajaseudun myyttisenä ja fantastisena hahmona.

Myös PPCS:n seminaari pitäisi olla tulossa, mutta sen ajankohdasta minulla ei ole vielä varmaa tietoa.

Hyvä uutinen on se, että sain juuri Alfred Kordelinin säätiöltä matka-apurahan syksyllä Oxfordissa pidettävään The Graphic Novel -konferenssiin. Tällä hetkellä kuitenkin vielä jännätään, hyväksytäänkö koko abstraktia itse konferenssiin vai ei. No, ainakin rahoitus sinne on kunnossa, jos niin käy. Hain myös laitokselta matka-apurahaa kevään reissuja varten. Pienikin lisä on aina hyvä lisä, koska junamatkustus on niin pirskatin kallista.

Yksi abstrakti pitäisi vielä väsätä kesän FINFAR-tapaamiseen, joka pidetään tietenkin Finnconin yhteydessä, ja joka käsittelee samoja vastavoimien teemoja kuin itse tapahtuma. Arpin Lusénea pukkaa siis sinne.

Muutto on myös luvassa, mutta yliopiston piirissä. Siirryn ensi kuun puolenvälin hujakoilla Mattilanniemen Kärjestä takaisin Seminaarinmäelle D-rakennuksen kolmanteen kerrokseen, josta saan kuulemma ihan kahden hengen työhuoneen. Hieman ehkä mukavampi ympäristö kuin hissuttelua vaativa avokonttori.

Muilta osin kevät menee opetuksessa, sillä pestini Jyväskylän kansalaisopiston sanataidekoulussa jatkuu näillä näkymin myös ensi vuoden, mikä oli varsin tervetullut uutinen. Onnistuin myös ylipuhumaan laitoksen amanuenssin ja pedagogisen johtajan, mikä tarkoittaa sitä, että Aku Ankka -tutkijamme pitää syksyllä yliopistolla sarjakuvan teoriakurssia. Ylipuhuminen on tässä yhteydessä hieman liioittelua, sillä pidän kurssin omiin jatko-opintoihini liittyen, joten siellä otettiin minut riemusta kiljuen vastaan. Kurssin suunnittelu on myös edessä kevään ja kesän aikana.

Keski-Suomen Sanataideyhdistys Rapinallakin on sun mitä projekteja tiedossa ja tulossa eli siihenkin menee aikaa.

Siinä on varmaan kevääksi ihan reilusti tekemistä. Katsellaan kesää sitten ihan uusin silmin.

PS. Viikonlopun Aamulehden lyhyissä tapahtumakuvauksissa viitattiin Kupliin esitelmiini ja puhuttiin minusta jo epävirallisena Aku Ankka -tohtorina. Olisivat edes puhuneet tutkijasta, kun se tohtorinhattu tuntuu vielä olevan niin kaukana. Sen lisäksi Pohjalaisessa (24.3.) oli kuulemma ollut jopa pieni lehtiartikkeli Tampere Kuplii goes Academic -esitelmästäni liittyen teokseen Kuinka Aku Ankkaa luetaan ja siihen, ettei Walt Disneyn arvoja näy Disney-sarjakuvissa, vaan ne ovat useimmiten peräisin Carl Barksilta.

Olisi kiva saada toimittajilta tietoa näistä lehtijutuista. Tämäkin tieto oli peräisin miehen vanhemmilta, jotka asuvat lehtien levikkialueella.

PPS. Ja olinpahan muuten Tampereen yliopiston radio Moreenin haastateltavana tiistaina 26.3. Ei ollut onneksi suora, koska jännitys oli yhtä kova sekä minulla että haastattelijalla. En tiedä, mitä siitä tuli, mutta ehkä saan toimittajalta haastattelun äänitiedostona, kuten hän lupaili.

Lehtijuttuja Tampere Kuplii -tapahtuman jäljiltä3.4.2013

Näin jälkikäteen sain tosiaan kuulla miehen vanhempien kautta, että esiintymisistäni Tampere Kuplii -tapahtumassa oli puhuttu niin Aamulehden lyhyissä menovinkeissä kuin Pohjalaisessakin. Pohjalaisen lehtijutun skannauksen onnistuin saamaan blogiin, mutta skannauksen laatu on hieman huono, pahoittelen.

Mustavalkoinen kuva lehtijutusta otsikolla "Aku-sarjakuvien arvot eivät Disneyltä vaan piirtäjä Barksilta".

PS. Samainen lehtijuttu löytyi pienellä googlettamisella myös Itä-Savon nettisivuilta. Liekö ollut lehdessäkin.

Seminaarista toiseen, konferenssista kolmanteen… (18.4.2013)

Oho, jossain vaiheessa blogivierailumäärä humpsahti yli 20 000:een. Kiitokset tästä (eksymisestä).

Huhtikuu on ollut melko kiireinen kuukausi, vaikka se nyt ei aluksi siltä tuntunutkaan. Mutta jotenkin sitä vain onnistuu aina tunkemaan itsensä ties sun mihin projekteihin – kuten olen jo useampaan otteeseen valitellut – ja sitten päivät menevät juostessa ympäriinsä eri tapaamisissa.

Huhtikuun alku meni taiteen perusopetuksen järkkäämillä Taidekarnevaaleilla, joilla olin siis töissä valvomassa sanataidekoulun oppilaita. Sen lisäksi olin koostamassa sanislaisten tekstinäyttelyä ja neuvomassa, miten Aidon Sanataiteilijan pisteellä ongitaan vastaus ihan mihin tahansa kysymykseen ja kuinka Runobasaarissa saadaan aikaan mieleinen runo valmiista säkeistä. Olisin itsekin halunnut onkia, mutta toisaalta mietin, olisinko edes keksinyt sitä yhtä ainutta oikeaa kysymystä, johon olisin kaipaillut vastausta? Tuntuu, että pää pursuu kysymyksiä alkaen jo siitä, että mitä minun piti tehdä tänään…

Viime viikolla olin oman yliopistomme järjestämässä Kirjoittamisen mahdollisuudet -seminaarissa, joka kesti kaksi päivää. Tiistain ohjelmaan kuului kasa erinäisiä luentoja ja keskiviikkona jakauduttiin pienempiin työpajoihin työstämään tekstejä. Tuli sen verran ajatuksia ja oivalluksia niin luovaan kuin akateemiseen kirjoittamiseen ja varastinpa ihan nätisti myös yhden kirjoitusharjoituksen, jota ajattelin soveltaa sanataideopetuksessa jossain vaiheessa.

Seminaarin saldona oli paljon ajatuksia, joita piti saada purkaa. Ostin itselleni heti kovakantisen A4-kokoa olevan muistikirjan, johon aloin kirjoittaa niin sanottuja aamusivuja. Aamusivut on Julia Cameronin lanseeraama kirjoitustapa, johon kuuluu kolmen A4-kokoisen sivun kirjoittaminen käsin heti herättyä. Tarkoitus on olla sensuroimatta tekstiä ja antaa kynän kulkea paperilla mahdollisimman vapaasti. Tajunnanvirtana tietenkin. Tekstiä ei saa lukea – ainakaan kahteen viikkoon kirjoittamisesta. Ajattelin testata metodia, että saisinko tästä jonkinlaista terapiaa omaan stressiini kirjoittajana. Kun proosaa ei ehdi kirjoittaa ja tieteellistä tekstiä on pakko.

Viime viikolla pidin myös kevään tutkijaseminaariesitelmäni, jota stressasin aivan valtavasti. Jotenkin tuntuu siltä, että sitä vain rykäisee kasan luokatonta tekstiä ja väittää sen olevan osa väitöskirjaa. En tiedä, johtuuko tämä stressaaminen perfektionismistani, todennäköisesti, sillä haluaisin kirjoittaa heti kättelyssä täydellistä tekstiä. Hah.

Seminaarissa tulikin ilmi juuri ne omat (suurimmat) ongelmani kirjoittajana. Tekstini on liian populaaria ja fani minussa pyrkii esille liian helposti. Sen lisäksi innoissani onnistun aina ilmaisemaan itseäni jotenkin epäselvästi ja hävittämään ne syy-seuraussuhteet, mitä itse tieteellisen kirjoittamisen kursseillani peräänkuulutan joka kerta. Mutta tämä onkin vasta ensimmäinen tekstiversioni.

(Väitöskirjaa on olemassa 92 sivua. Raakatekstiä, mutta tekstiäpä kuitenkin.)

Tämän viikon seminaari oli poikkeuksellisesti kirjallisuuden graduseminaari, jonne menin ylimääräisenä kommentaattorina antamaan palautetta eräälle opiskelijalle, joka tekee graduaan Elfquestistä. Kunhan hänen näkemyksensä ja tutkimuskysymyksensä selkiytyvät, tulossa on kiinnostava tutkielma.

Loppukevät menee myös erinäisissä tapahtumissa. Ensi maanantaina lähden siis Ruotsiin, Uppsalassa pidettävään Time & Space -symposiumiin, joka käsittelee aihetta spekulatiivisen fiktion lähtökohdista. Milla Magia ja maagisen aikamatkailun ongelmat on ohjelmassa siellä.

Heti seuraavalle viikolle eli toukokuun alkuun tuli kutsu PPCS:n kevätseminaariin Turkuun, jonne pitäisi kasata viiden sivun paperi aiheesta X. Koska en keksi mitään fiksua, kirjoitan todennäköisesti väikkärin johdannon ensimmäistä osiota, koska ohjaajani Irma sitä toivoi myös ensi kuun ohjaajatapaamiseemme. Se ehkä selkiyttäisi myös omaa ajatteluani.

Toukokuun lopussa siintää ihana NNCOREn kansainvälinen sarjakuvakonferenssi. Kollegan kanssa yhteinen esitelmäpaperimme on jo valmis ja Powerpointtikin näyttää jo aika hyvältä. Etuajassa, mutta parempi näin.

Syksynkin ohjelma alkaa hahmottua, sillä kahdesta eri konferenssista tuli hyväksyvä päätös. Syyskuussa lähden taas Oxfordiin The Graphic Novel -konferenssiin, jonne sain matka-apurahankin (jo etukäteen) Alfred Kordelinin säätiöltä. Siellä olisi tarkoitus puhua Rosan kadonneet kansat -tematiikasta Barksiin ja imperialismiin viitaten. Lokakuussa puolestaan hyppään Tampereen junaan Topographies of Popular Culture -konferenssin merkeissä. Siellä aiheenani on Ankkalinna fantastisena välitilana.

Sain muuten myös laitokselta matka-apurahan näihin kevään reissuihin, joten saan sekä NNCOREn konferenssin, Tampere Kupliin majoituksen että Time & Space -symposiumin kustannettua. Varsin mainiota.

Kesälläkin olen taatusti jossain menossa. Vähintään nyt Finnconissa, FINFAR-tapaamisessa ja Ropeconissa, vaikka näitä ei missään vaiheessa ole lyöty lukkoon.

Vappuaaton radiohaastatteluni Don Rosasta (30.4.2013)

Eli tässä se nyt on ja täältä sen voi kuunnella.

Yleisenä kommenttina haastatteluun sanottakoon, että hämmennyin kovasti siitä, miten

ääneni ei kuulostanut tyhmältä radiossa,
onnistuin kuulostamaan jopa pätevältä, ja lisäksi
puhuin selkeää yleiskieltä ilman epämääräisiä itämurteen purskahduksia.

Kokonaisuudessaan hieno kokemus ja jälkeenpäinhän tajusin, että koska haastattelu ei liittynyt suoraan tutkimuksen tekooni, olin siis virallisesti asiantuntijana kommentoimassa Don Rosaan liittyvää uutisointia.

Tuntuupas nyt kerrassaan mainiolta.

Aikamatkailua Uppsalan SALT-symposiumissa (3.5.2013)

Viime viikon alussa käväisin lyhyellä visiitillä Uppsalan yliopistossa järjestetyssä symposiumissa, jonka teemana oli Time & Space spekulatiivisessa fiktiossa. Heitin vähän puolihuolimattomasti sinne abstraktin, jossa ehdotin puhuvani Milla Magian maagisen aikamatkustuksen ongelmista Rosan sarjakuvassa ”Of Ducks and Dimes and Destinies” eli ”Ensilantin tarinassa”. Jostain syystä (liekö ollut kiire ja stressi kaikesta muusta mahdollisesta) valmistautumiseni jäi hieman puolitiehen, mikä sitten kostautui häpeällisen huonolla esityksen päätännöllä. Hermostuneisuus oli myös suuri.

Muutenkin lähdin Ruotsiin hieman huonosti valmistautuneena, vaikka olin printtaillut karttoja, selvittänyt aikatauluja kymmeneen kertaan sekä tietenkin ostanut lentoliput ajoissa ja varannut hostellinkin pariksi yöksi. Koska reissu oli kuitenkin lyhyt, päätin lähteä pelkällä käsimatkatavaralla (osittain myös siksi, koska lentoyhtiö olisi tahtonut matkalaukusta lisämaksua) ja tämän vuoksi jätin myös läppärin suosiolla kotiin.
Ensimmäinen virhe.

Pitäisi muistaa, että jos jätät esineen X kotiin, tarvitset sitä aivan takuuvarmasti. Erityisesti siksi, koska hostellissa olisi ollut wifi, eli olisin päässyt esimerkiksi tarkastamaan sähköpostit ja huomaamaan, että netissä ollut Symposiumin paikka oli väärä, enkä näin ollen olisi harhaillut viittätoista minuuttia kampuksen väärässä rakennuksessa.

Tai että olisin voinut tarkastaa aamubussien aikataulut, etten olisi panikoinut, monenko bussiin sitä pitää nousta, että olisi Arlandassa ajoissa, jos vaikka sattuisi niin, että Norwegian Airin lähtöselvitysautomaatit olisivat epäkunnossa – kuten ne sitten olivat. Kaikesta sähellyksestä huolimatta reissusta selvittiin hengissä, enkä ollut edes myöhässä mistään. Mitä tästä opimme? Valmistaudu esitykseen hyvin – ihan sama missä se on ja miten hyvin luuletkaan aiheen osaavasi. Pidä se läppäri mukana, kun et kerta ole vielä älypuhelinaikaan suostunut siirtymään.

Saavuin Uppsalaan maanantaina illalla bussilla, ja pienen harhailun jälkeen onnistuin löytämään Uppsala Vandrarhem-nimisen hostellini. Kaupungissa on kaksi vandrarhemiä, omani oli se, joka sijaitsi kauempana bussi/juna-asemasta. Olin päättänyt kovasti pärjätä pelkällä ruotsilla ja onnistuin maanantai-illan aikana hoitamaan vastaanotossa käytännön asiat, ostamaan itselleni aamupalan ja selvittämään, että lähden aivan liian aikaisin keskiviikkoaamuna pois.

Huone oli varsin tilava (kahdelle hengelle tarkoitettu) ja siellä oli mm. televisio. (En ikinä katso matkoilla televisiota, joten en ymmärrä, miksi niitä pitää huoneisiin tunkea.) WC- ja suihkutilat olivat käytävällä, mutta sattuivat olemaan aivan huonettani vastapäätä, joten käytävillä ei tarvinnut aamulla harhailla puolipukeissa.

Hostellin naapurissa, samassa rakennuksessa, oli myös pieni ravintola-pitseria, josta kiitin tuuriani kovasti, sillä myöhäinen lämmin ateria kruunasi koko päivän. Täälläkin onnistuin pärjäämään ruotsilla ja tilaamaan kerrassaan mainion lohimedaljongin paahdetuilla katkaravuilla ja herkkusienillä. Epähuomiossa tosin tilasin kivennäisvettä, koska en ikinä muista tätä kulttuurieroa Suomen ja muiden maiden välillä. Hätäinen tekstari hyvälle ystävälle kertoi myös, että lasku on ruotsiksi ”en räkning”. Miten tuollaista nyt muistaisi?

Aamulla hyvän perusaamiaisen jälkeen harhailin pienessä tihkussa kaupungin halki yliopiston alueelle. Symposium pidettiin siis 23.4. Uppsalan yliopistossa kampus Blåsenhusissa, jonne pikaisen infoselvityksen jälkeen onnistuin löytämään. Enkä edes myöhästynyt tilaisuuden avauksesta. Meitä suomalaisia oli paikalla kunnioitettava määrä ja olikin mukavaa tavata tiettyjä kasvoja, joiden nimet lähinnä olivat tuttuja tietyistä fantasia-/SF-piireistä. Symposium alkoi yhdeksältä ja kesti aina viiteen asti. Esitysten välissä meille oli varattu kahdet kahvitarjoilut ja lounas, jonka symposiumin mahtavat järjestäjät meille kustansivat.

Ohjelma oli erittäin SF-painotteinen – luonnollisesti, kun puhutaan spekulatiivisesta fiktiosta. Yksi puhuja oli jäänyt pois, mikä oli harmi, koska hänen aiheensa oli yksi mielenkiintoisimmista. Se olisi käsitellyt Arkady and Boris Strugatskyn teoksia, mm. Roadside Picniciä, joka on minulle tuttu lähinnä Stalker-roolipelistä. Myös William Gibsonin Necromancer oli edustettuna, vaikkakin esitys lähinnä kuvasi teoksen hahmoja menemättä sen syvempään analyysiin.

Olen tullut siihen tulokseen, että minun pitää lukea Necromancer uudestaan, tällä kertaa englanniksi, koska suomennos on vaan niin kamala, että se vei ilon tarinasta. Kaikista mielenkiintoisin esitys oli kuitenkin Jerry Määtän kuvaus postapokalyptisissä elokuvissa esiintyvistä raunioista, jotka ilmentävät kulttuurin ja ihmiskunnan rappeutumista ja niistä voi nähdä ajan ja tilan muutoksen eri tavoin.

Oma esitykseni oli pistetty aivan viimeiseksi ja yritin kovasti pitää jo väsynyttä porukkaa hereillä. Luulen, että onnistuin siinä, koska sain kuitenkin paljon kommentteja ja kysymyksiä. Koska symposium oli avoin myös yliopiston opiskelijoille, paikalla oli myös useita Don Rosan tuntevia henkilöitä tutkijaporukan ulkopuolelta. Tiesin, että Ruotsissakin on Ankka-faninsa, mutta ulkomailla on aina pakko selvittää, kuinka moni yleisöstä tuntee Rosan. Suomessa sitä ei enää tarvitse erikseen kysellä.

Puhuin siis maagisen aikamatkailun ongelmista, jotka ”Of Ducks and Dimes and Destinies” -sarjakuvassa ilmenevät niin, että vaikka Milla yrittää aktiivisesti muuttaa mennyttä, hän ei voi vaikuttaa historiaan, joka pyrkii seuraavaan tapahtunutta niin kuin se on jo tapahtunut. Mielenkiintoisinta tarinassa on sarjakuvan visuaalinen kerronta, jossa maaginen aikakynttilä jakaa tilaa sivujen yläreunassa ja edustaa ajan kulumista menneisyyden ja Millan oman henkilökohtaisen ajan tasolla. Tästä pitää kirjoittaa hieman lisää analyysia väitöskirjan alalukuun.

Vaikka en ollutkaan tyytyväinen omaan panokseeni, esityksestä kuitenkin pidettiin kovin. Ainakin yksi herrasmies ja monen vuoden ankisti harmitteli, ettei hän ollut tajunnut mainostaa esitystäni Disney Comics -sähköpostilistalla, koska Uppsalassakin olisi ollut varmasti useita aiheesta kiinnostuneita ankisteja.

No, eipä tämä ollut käynyt minunkaan mielessäni, vaikka samalla listalla olenkin. Sen lisäksi sain myös symposiumin kutsuvieraan ja pääpuhuja Phil Wegnerin yhteystiedot, sillä hänellä oli Floridassa kollega, joka on kiinnostunut Barksista. Sen lisäksi Floridassa on kuulemma sarjakuvan tutkimukseen keskittyvä julkaisu. Että olisinko kiinnostunut? Totta ihmeessä.

Ilta jatkui Alvar Aallon suunnittelemassa rakennuksessa (johon oli tehty paljon alkuperäisestä suunnitelmasta poikkeavia muutoksia), joka toimi ravintolana. Olin varautunut maksamaan illallisen itse, mutta symposiumin järjestäjien budjetti tarjosi meille puhujille niin pää- kuin jälkiruuankin. Minulla ei ollut oikeastaan mitään hajua, mitä onnistuin syömään, mutta se oli aivan erinomaista. Heitin siis kolikolla (Jerryllä sattui olemaan mukanaan aito yhdysvaltalainen dime) kalan ja lihan välillä ja päädyin lihaan, joka todennäköisesti oli jotain kaurista.

Keskustelu velloin Aku Ankasta roolipeleihin ja kaiken muun välillä ja jälkiruokajäätelön jälkeen siirryimme skottilaiseen baariin ja sieltä sitten hiljalleen hostelliin. Univelka oli valtava, varsinkin, kun olin jo valmiiksi nukkunut huonosti ja nyt piti nousta ennen neljää Arlandaan lähtevään bussiin.

Aika oli liian lyhyt Uppsalan nättiin kaupunkiin tutustumiseen, mutta ehkä palaan sinne seuraavan tapahtuman merkeissä. Ainakin eräs kirjakauppa jäi kaivelemaan mieltä.

PPCS-kevätseminaari ja muita kevään kuulumisia (14.5.2013)

Viimeinen sanataideopetus piti minut vielä perjantaipäivän 3.5. Jyväskylässä, mutta lähdin kuitenkin iltapäiväjunalla Turkuun, jossa suurin osa populaarikulttuurin tutkimuksen muista tohtoriopiskelijoista oli jo istunut metodiseminaarissa. Lauantaina oli tarkoitus esitellä tutkimuksen tämän hetkistä tilaa muille osallistujille.

Olin Turussa illalla kahdeksan aikaan ja suuntasin suoraan majoituspaikkaamme Villa Hortukseen. Täytyy sanoa, ettei se ollut mikään opiskelija-asunto. Se oli huoneisto. Nähtävästi tarkoitettu erityisesti muualta tuleville luennoitsijoille mahdolliseen pitempiaikaiseen vierailuun, kun keittiötä hallitsi kuuden istuttava pöytä ja sieltä löytyi muun muassa astianpesukone. Makuuhuone, olohuone, kylpyhuone, eteinen ja tietenkin valtava vaatekomero selittivät miksi yksi kollegoistamme oli hihkunut innoissaan kuultuaan muualta tulevien tohtorikoulutettavien majoittuvan Villa Hortukseen.

Lauantain seminaarissa jakaannuimme kahteen ryhmään kielen perusteella. Me suomeksi tutkimusta tekevät pidimme oman palautekommenttisession ja englanninkielinen ryhmä oli viereisessä luokassa. Kaikki olivat kovin hämmentyneitä siitä, miten pitkällä olin omassa väitöskirjassani, vaikka itsestäni tuntuu siltä, että edistyn kuin etana ja mistään ei tule valmista. Kaikki pitämäni konferenssiesitelmät kuitenkin lisäävät heti materiaalia ja sivumäärää, ja se valtava taustatyö gradun pohjalta auttaa minua huomattavasti eteenpäin.

Esittelin siis tämän hetken kuulumisia, missä mennään ja millä valuutalla, mitä olisi tarkoitus tehdä tänä vuonna ja että väitellä meinasin ensi vuoden heinäkuussa, jos kaikki menee nappiin. Toin muutaman sivun johdantolukua, jonka olin kirjoittanut ohjaajiani varten ja sain arvokasta palautetta siitä, että voisin sisällyttää oman tutkijapositioni ja eettiset pohdinnat juuri tähän lukuun.

Koska en tee tutkimusta ihmisten parissa, vaan kirjallisuudentutkijoiden tavoin pitäydyn pelkässä kirjallisessa lähdemateriaalissa, tutkimuksenteon eettiset pohdinnat jäävät usein huomiotta. Omiini kuuluu tietenkin asemani sekä tutkijana että fanina, joka on otettava huomioon, sillä se voisi pahimmassa tapauksessa vaikuttaa objektiivisuuteeni. (Ja se on myös ongelma, joka näkyy paikoitellen kirjoituksessani.) Tämä asia menee tarkan suurennuslasin alle ja lisään sen myös johdantolukuuni.

Olin kovin harmissani, etten päässyt tämän kevään PPCS-seminaariin kunnolla. Jotenkin osallistumiseni tuntui puolittaiselta, kun en ehtinyt kysellä muiden kuulumisia tai kuulla, mitä englanninkielisessä ryhmässä tapahtui. Olo jäi syylliseksi, varsinkin, kun skippasin yhteisen lounaan seminaarin päätyttyä ja lähdin Etelä-Koreasta kahden viikon lomalta palanneen kaverini kanssa autolla takaisin Jyväskylään. Ehkä syksyllä sitten saan taas panostettua hieman enemmän. (Tosin perjantait tulevat varmaan jatkossakin olemaan pieni ongelma, jos opetusaikatauluni pysyy samana.)

Koska opetukseni loppui tältä keväältä, päästin todennäköisesti itseni huokaisemaan, mikä on aina virhe. Tunnolliselle opiskelijalle se tarkoittaa tietenkin sairastumista. Kun stressitaso laskee, kaikki maailman pöpöt hyppäävät kimppuun. Sairastuin käytännössä heti lauantaina kotiin päästyäni ja makasin sohvalla karanteenissa seuraavat neljä päivää. Se sotki kaikki hienot suunnitelmani viime viikolle, jolloin minun piti olla superahkera kirjoittamisen suhteen. Ahkeruuteni rajoittui kuumemittarin ja Spartacuksen vuoronperäiseen tuijottamiseen.

Muista kevään kuulumisista todettakoon sen verran, että suuntaan taas kesällä Turkuun heinä-elokuun vaihteessa, jolloin siellä järjestetään populaarikulttuuria käsittelevä kansainvälinen EUPOP-konferenssi. Menen sinne esitelmöimään Rosan käyttämästä kristillisestä symboliikasta eli käytännössä puhun Graalin maljasta ja vähän myös liiton arkista. Varasin jo huoneen B&B Tuuresta ja siellä muistettiin minut edellisen vierailuni perusteella – josta on siis kaksi vuotta. Se oli jotenkin herttaista.

Myös FINFAR-tutkijatapaamiseen kävi kutsu. Se järjestetään taas Finnconin yhteydessä Helsingissä – jonne myös tarjosin esitelmää samasta aiheesta kuin FINFARiin eli Arpin Lusènesta. Jatketaan siis Kertalaakin™ viitoittamalla tiellä tänäkin vuonna.

Viikon ketutuksen aiheutti sunnuntaina saapunut sähköposti. NNCOREn sarjakuva-antologiaa ei ollakaan julkaisemassa. Mississippi University Press ei nyt jostain syystä aiokaan julkaista pohjoismaista sarjakuvatutkimusta käsittelevää antologiaa, johon kirjoitin suurella vaivalla artikkelini Rosan ”Pako kielletystä laaksosta” -tarinasta. Kuulemma miettivät kovasti vaihtoehtoja, mutta jostain syystä olen varma, että nämä ”vaihtoehdot” karsivat aihevalinnoillaan nätisti Ankka-sarjakuvat pois sisällysluettelostaan.

Pikkuisen kismittää. Tämän piti olla ensimmäinen vertaisarvioitu julkaisuni. Mutta odotellaan ihmettä. Tai sitten tarjotellaan artikkelia jonnekin muualle.

Sain myös kirjoitettua kurssikuvaukseni nettiin ja hämmennyin kovasti, kun yksi oppilas oli jo kurssille ilmoittautunut. Aloitan siis syyskuussa sarjakuvan historiaa, teoriaa, analyysia ja tulkintaa käsittelevän kurssin Jyväskylän yliopistossa. Vähän jännittää, että mitäköhän siitäkin tulee. Ainakin tavoitteena on saada materiaali suoraan tässä kevään aikana luetusta sarjakuvateoriakirjallisuudesta.

Ylihuomenna ohjelmassa on lyhyt tutkimuksen esittely Monisärmäinen humanismi -tapahtumassa. Ja ensi viikolla Helsinkiin NNCOREn konferenssiin. Se jännittää ehkä kaikista eniten.

Sarjakuvia, lisää sarjakuvia! (30.5.2013)

NNCOREn konferenssin jälkeen (josta seuraa päivitys toivottavasti viikonloppuna) tuli varattua aikaa nimenomaan sarjakuvaostoksille, joten suuntasin lauantaina innoissani The Good Fellows -sarjiskauppaan, joka siis on muuten ainut kauppa Suomessa, josta löytyy englanninkielisiä Walt Disney’s Comics and Stories – ja Uncle Scrooge -sarjakuvalehtiä.

Uncle Scrooge -lehden numerossa 321 on tietenkin jo kansikuvasta päätellen tarina ”Attaaack!” eli suomalaisittain ”Hakkaa päälle!”. Tämän tarinan olennaisuus väitöskirjani kannalta liittyy tietenkin Pellen pseudofantastiseen kielenkääntäjään sekä Arpin Lusènen läsnäoloon.

Numerosta 319 puolestaan löytyy ”The Dutchman’s Secret” eli ”Hollantilaisen salaisuus”. Erinomaisen viihdyttävä tarina lähinnä huumorinsa puolesta. Tästä tarinasta saa oivia esimerkkejä Rosan klassisesta kerrontatyylistä, jossa ruutujen taustalla tapahtuu jotain huvittavaa. Myös Akun ”yliluonnollinen” tarkkanäköisyys on edustettuna.

Walt Disney’s Comics and Stories -lehden numerot 635-637 sisältävät ”The Three Caballeros Ride Again” -sarjan kokonaisuudessaan. Ei olennainen väitöskirjani kohdalta, mutta hieno esimerkki Akun erilaisesta sankaruudesta. Tulen tietenkin viittaamaan tähän Akun henkilöhahmon kuvauksessa.

Ostin myös hieman heräteostoksena kovakantisen Barks-kokoelman Uncle Scrooge: ”Only a Poor Old Man”, joka nimikkotarinan lisäksi sisältää sellaisia helmiä kuin ”Back to Klondike”, ”Tralla La” ja yhden lapsuuteni suosikin, ”The Secret of Atlantis”. Tämän nappasin mukaan ihan vain siksi, että minulla on oikeita ja päteviä Barks-lähteitäkin viittauksia varten.

Satuin myös tekemään testimielessä tilauksen amerikkalaisesta Nostalgiazone-verkkokaupasta. Koska viime vuonna taistelin niin pitkään Mile High Comicsin kanssa, enkä kahdenkaan tilausyrityksen jälkeen koskaan nähnyt sarjakuviani, päätin kokeilla toista firmaa. Täältä sain sitten lähetystiedot aina lähetyskoodeja myöten ja kesti huimat kuusi (!) päivää, kun paketti oli jo postilaatikossa. Hämmennys oli huima, mutta niin oli myös ilokin, tässä paketissa tuli nimittäin yksi kauan odotettu ja toivottu tarina.

Walt Disney’s Comics and Stories 606 kätkee sisäänsä kolmannen eli viimeisen osan ”The Universal Solventia”. Nyt tämäkin sarja on täydellinen. Saman lehden numeroissa 602 ja 603 on osat kaksi ja kolme ”The Treasury of Croesusta”. Numerossa 610 on kauan kaivattu lempparini ”A Matter of Some Gravity” eli ”Paino-ongelmia”. Uncle Scrooge 262 puolestaan sisältää tarinan ”Back to Xanadu” ja tämä oli myöhäisen huomioni jälkeen ainut pettymys, jolla ei siis ollut mitään tekemistä itse firman kanssa.

Huomasin nimittäin juuri äsken, että kyseinen lehti sisältää ”Takaisin Xanaduun” osan 2. Ei koko tarinaa. Tarkastin InDucksista, että olinko unohtanut kirjoittaa listaani koko tarinan numerot (näin kävi useille jatkosarjiksina ilmestyneille tarinoille, kun en tajunnut kirjoittaa kaikkia kolmea numeroa ylös ostoslistaani), mutta tämä ei ollut minun mokani. Jostain syystä InDucksin linkit ”Back to Xanadun” jenkkijulkaisun numeroihin ovat hieman sekavia, enkä ensimmäisellä hakukerralla löytänyt kuin albumit Donald and Scrooge 1 ja 2 sekä Uncle Scrooge -lehden numerot 262 ja 357. Tarkemmalla haulla löytyykin myös se Uncle Scrooge 261, joka minulta sitten vielä uupuu.

Metsästys jatkukoon. Lehdet olivat kaikki hyväkuntoisia ja erittäin huokeita, mutta hintaa tietenkin nosti $24 posti- ja vakuutuskulut Suomeen.

Nyt voin taas katsella muista liikkeistä niitä puuttuvia sarjakuvia, kun nämä ovat varmasti hyllyssä. Täytyy sanoa, että tällä hetkellä hankalimpia (ja kalleimpia) löytää ovat ”A Little Something Special”, molemmat Musta ritari -tarinat sekä ”Guardians of the Lost Library”. Niitä etsiskellessä…

NNCORE 2013 – kansainvälinen sarjakuvakonferenssi (2.6.2013)

Torstaina 23.5. alkoi kauan odotettu NNCOREn eli pohjoismaisen sarjakuvatutkimuksen kansainvälinen konferenssi Helsingissä. Ehdin aamujunalla juuri sopivasti yliopistolle, jossa järjestettiin konferenssin kahden ensimmäisen päivän ohjelma. Kaiken jännityksen ohella yöunet jäivät melko vähäisiksi, joten päivä mentiin teen ja schokakolan (Varustelekasta saatavan kofeiinipitoisen suklaan) voimin, mutta silti olo oli illalla varsin naatti.

Kymmenen aikoihin alkaneen tervetuliaiskahvittelun ja tuttujen moikkaamisen jälkeen kuulimme Kai Mikkosen tervetuliaispuheet ja ensimmäisen kutsuvieraan, Ann Millerin esitelmän ”Comics and Politics”.
Yllätyin positiivisesti siitä, että vaikka kyseessä oli nimenomaan pohjoismaisen tutkimuksen konferenssi, vieraita oli aina Irania ja Japania myöten. Kyseessä oli siis oikeasti kansainvälinen tapahtuma, joka oli kerännyt kuutisenkymmentä sarjakuvasta innostunutta osallistujaa.

Se, mikä hieman harmitti, oli konferenssin sulkeutuneisuus suhteessa muihin kuin akateemisiin tahoihin. Tieto tapahtumasta ei ollut levinnyt kovin laajalle, mutta silti joitakin ei-akateemikkojakin oli saapunut paikalle ja tietenkin maksanut konferenssin osallistumismaksun. En tiedä, olisiko konferenssi parantunut siitä, jos esitelmät olisivat olleet avoinna myös opiskelijoille, mutta yleensähän tällaiset tapahtumat tuppaavat olemaan vain osallistujille, joten ymmärrän käytännön hyvin.

Ohjelma oli jaettu kolmelle päivälle, väliin oli onnistuttu pistämään sopiva määrä kahvi- ja lounastaukoja ja tietenkin tervetuliaisvastaanotto torstai-iltana, illallinen Sarjakuvakeskuksella perjantaina ja väitöskirjantekijöiden oma sessio lauantaina Stadin ammattiopistolla. Itse päädyimme pitämään yhteisen esitelmämme konferenssin virallisen ohjelman osana, koska se saisi silloin todennäköisesti enemmän huomiota ja koska sen sisältö ei oikeastaan ollut täysin osana kummankaan meistä väitöskirjaa.

Esitykset oli puolestaan jaettu sessioihin, joita oli vähintään pari samaan aikaan, torstaipäivällä jopa kolme. Ehdottomasti mielenkiintoisimpia olivat Kristiansandin seminaarista tuttujen Michael J. Princen, Maaheen Ahmedin ja Martin Lundin esitykset heti ensimmäisessä sessiossa. Michael puhui V for Vendettasta ja miten Guy Fawkes -naamion käyttö on levinnyt tarinan ulkopuolelle symboloimaan kapinaa. Maaheen taas esitelmöi Hellboyn hahmosta ihmisyyden je demonisuuden välillä ja Martin rotujen kuvaamisesta Will Eisnerin Spiritissä. Sain myös Martinilta käteviä lähteitä omaa Oxfordin esitelmääni varten.

Muihin erittäin kiinnostaviin esityksiin kuului puhe iranilaisten sarjakuvien antamasta kuvasta nuorille. Tämä esitys herätti valtavasti mielenkiintoa, sillä puhujakaksikko oli tutkinut valtion sallimien sarjakuvien antamia roolimalleja ja kritisoi maan sensuuria, joka sallii ainoastaan tietynlaisen kuvan antamisen nuorisolle ja lapsilukijoille. Jätän kohteliaisuudesta puhujien (ihania ihmisiä molemmat) nimet mainitsematta, sillä he kertoivat avoimesti, etteivät voi puhua tutkimuksestaan kotimaassaan. Tuskin edes heidän professorinsa tietävät, mitä he tekevät työkseen, sillä tällainen kriittinen tutkimus voisi aiheuttaa heille ongelmia – jopa vankilatuomion.

Esitelmän jälkeen olo oli erittäin järkyttynyt ja epäuskoinen. Se antoi valtavasti perspektiiviä asioihin. Oman tutkimuksen rahoituksen kanssa painiminen on hieman eri asia kuin pelätä, että tutkimuksen (vääränlaisten) tulosten julkituominen saattaisi tuoda poliisit ovelle. Kiitän tästä esitelmästä kahta rohkeaa naista.

Muita mainitsemisen arvoisia esitelmiä oli samana iltapäivänä pidetty ”Construction of identities through Arabic comics”, joka esitteli erilaisia arabialaisia sarjakuvia, joihin kuului muun muassa 99 supersankaria, jotka kaikki oli nimetty Allahin 99 ominaisuuden mukaan. Mielenkiintoisinta tässä Aseel Abudayehin pitämässä puheessa oli kuitenkin kuvaus siitä, miten arabimaissa on oma Disneyn hyväksymä yhtiö, joka muokkaa Disney-sarjakuvat arabimaihin sopiviksi. Mikki ja Minni ovat siis naimisissa, bikinit korvataan peittävillä mekoilla ja hahmoista riisutaan kaikki amerikkalaiseen kulttuuriin viittaava. Aseel on tutkinut Disney-sarjakuvien kääntämistä eri arabimaihin ja huomannut paljon kiinnostavia piirteitä ja eroja. Kun myöhemmin keskustelimme asiasta pitkään, saimme jo paljon ideoita siitä, että tekisimme yhdessä Disney-sarjakuviin liittyviä artikkeleja.

Oli muuten kerrassaan ihanaa törmätä noin mahtavaan ihmiseen, joka myös tutkii Disney-sarjakuvia!

Perjantain ohjelmassa ei ollut niin paljoa mielenkiintoa herättäviä papereita, mutta oman tutkimukseni kannalta Rebecca Scherrin esitys Joe Saccon Footnotes in Gazasta oli erittäin hyödyllinen, sillä Rebecca oli tutkinut Saccon tapaa käyttää hyväkseen ruutujen reunoja. Koska Rosallakin on poikkeuksellinen tapa (Disney-sarjakuvien kontekstissa ainakin) käyttää erilaisia ruutuja, rikkoa niiden reunoja ja muokata sarjakuvan muodollista todellisuutta, tämä esitys oli varsin kiinnostava. Otan ehkä Rebeccaan yhteyttä myöhemmin – tapasin hänet ensimmäisen kerran Alcalàn konferenssissa pari vuotta sitten.

Oma tulikokeeni oli torstaina kahdelta. Olimme tamperelaisen kollegani Mikko Poutasen kanssa työstäneet ahkerasti yhteistä paperiamme ”Fantasy and Myth – The American Frontier in Don Rosa’s The Life and Times of Scrooge McDuck” jo pitkään ja antaumuksella, ja esityksemme herätti varsin paljon kiinnostusta ja kehuja. Mikko toimi rajaseudun käsitteen ja amerikkalaisen kirjallisuuden kaanonin asiantuntijana, ja minä tietenkin olin vastuussa Roopesta ja fantasiasta. Jännitin omaa osuuttani ihan valtavasti, ja tuntui, että lopotin puheeni hirveän nopeasti, että se mahtuisi kahteenkymmeneen minuuttiin. Mutta kokonaisuus meni valtavan hyvin ja olen varsin tyytyväinen kokonaisuuteen. Yritämme saada paperia julkaistuksi, joten toivottavasti muutkin pääsevät nauttimaan tuotoksestamme kuin NNCORElaiset.

Kutsuvieraspuheet herättivät myös paljon ajatuksia. Erityisesti Roger Sabin (johon olin juuri viitannut teoriaosuutta kirjoittaessani), joka puhui sarjakuvatutkimuksen tulevaisuudesta. Se, mikä herätti oman mielenkiintoni, oli nimittäin akateemisen maailman ja fanien yhteiselo – tarvitaanko sitä? Tällä hetkellä tiettyjen tahojen välillä vallitsee ristiriitoja, mutta olen vakaasti sitä mieltä, että me tarvitsemme toisiamme. Kun itse kuulun vahvasti kumpaankin kastiin, enkä kykene (saati halua) erotella itseäni joko-tai, haluaisin molempien puoliskojen lähentyvän toisiaan ja hyötymään siitä, mitä toisella on tarjota.

Mahdollisesti tähänkin suuntaan ollaan NNCOREn suhteen menossa, jos tulevaisuudessa projektilla on yhteinen tapahtuma Tampere kuplii -festareiden ohessa… Tästä saamme toivottavasti virallista tiedoa myöhemmin. Suunnitelmat ainakin ovat vauhdissa.

Lauantaiaamuna Thierry Groensteen puolestaan puhui sarjakuvan tekijöistä, jotka piirtävät itsensä osaksi tarinaansa. Tämäkin oli erittäin kiinnostavaa, kun oli puhe erilaisista henkilörepresentaatioista ja miten aktuaalinen henkilö muunnetaan sarjakuvamaailmaan sopivaksi. Tulen varmaan käyttämään näitäkin seikkoja apuna tutkimuksessani.

Yleisesti on vielä todettava, että ruoka oli erittäin hyvää niin cocktail-palojen osalta tervetulovastaanotolla kuin Sarjakuvakeskuksen buffet-illallisella (toiveemme suklaakakusta täyttyivät!) sekä lauantain brunssi Arabian alueella. Myös yliopistolla tarjottu ruoka oli varsin maittavaa, erityisesti perjantain lohi hollandaise-kastikkeella. Kiitän myös NNCOREa tarjotuista ratikkalipuista, joiden avulla kulkeminen oli varsin helppoa.

Ainoat risut, joita minulla on tarjota, liittyvät konferenssin aikatauluttamiseen. 15 minuutin kahvitauko on liian lyhyt aika, jos esitykset venyvät, pitäisi käydä vessassa ja vaihtaa vielä rakennusta. Kahvitauot ovat myös erinomainen paikka keskustella ja tutustua toisiinsa, joten vähintään puoli tuntia pitää saada rauhoittua. Ja sessioiden välille pitäisi ilman kahviakin saada vartin tauot, jotta ehtii käydä siellä vessassa tai siirtyä tilasta toiseen. Ja lounastauko pitäisi nyt ainakin olla puolitoista tuntia.

Vaikka NNCOREn rahoitus onkin loppumassa, porukka on yhtä mieltä siitä, että toiminta jatkuu. Perustamme hallituksen (2 jäsentä jokaisesta Pohjoismaasta ja pari muualta), joka sitten päättää, muutummeko rekisteröityneeksi yhdistykseksi ja miten paljon vaadimme jatkossa jäsenmaksua. Odotan tulevaisuutta innolla, varsinkin nyt, kun Suomen pieni sarjakuvatutkijaverkosto on tavannut toisensa. Ehkä seuraava tapaaminen saadaankin sitten ensi keväänä Tampereelle!

Surun keskellä (1.7.2013)

Mietin pitkään, kirjoitanko tätä merkintää ollenkaan. Olen pyrkinyt pitämään blogini aihepiirin tutkimuksellisissa asioissa menemättä liian pitkälle henkilökohtaiseen elämääni. Mutta koska tapahtunut vaikuttaa voimakkaasti tutkimukseni tekoon, motivaatiooni ja jaksamiseen, päätin kuitenkin jakaa suuren suruni.

Rakas iskäni kuoli yllättäen kesäkuun 13. päivänä.

Lienee sanomattakin selvää, että tapahtunut on järkyttänyt meidän perhettämme. Olemme kaikki olleet shokissa, vihaisia ja hämmentyneitä. Varsinkin, kun virallista syytä ei ole vielä tiedossa. Todennäköisesti se oli jotain sydänperäistä.

En vieläkään täysin käsitä, ettei iskä enää soitakaan minulle kysyäkseen, miten auto on pelannut tai että onko meillä tarpeeksi polttopuita. Tai etten löydä häntä kotoa katsomassa Salkkareita tai nukahtaneena sohvalle.

Iskä haudattiin perjantaina. Ehdimme juhlia hänen kuusikymppisiään viime vuonna.

Tämä pari viikkoa on ollut hirvittävän raskasta aikaa, enkä ole kyennyt tekemään mitään aivotyötä vaativaa. Yhdistyksen asiat jäivät täysin sivuun, samoin NNCOREn artikkelin viimeistely, tutkimusmateriaalin lukeminen ja väitöskirjan teko.

Nyt yritän kuitenkin vähän kerrallaan palata arkeen, enkä pelkästään sen takia, että torstaina pitäisi olla Helsingissä FINFARin tutkijaseminaarissa ja sitten vielä Finnconissa puhumassa sunnuntaiaamuna. Haluan palata tutkimukseni pariin, koska kuten isäni, en osaa olla tekemättä mitään.

Iskä oli kansakoulun käynyt työmies, alkuperäiseltä ammatiltaan metsuri. Myöhemmin hän kouluttautui motokuskiksi. Iskä oli suomalainen mies siinä mielessä, ettei hän turhia puhunut tai kehunut päin naamaa. Minä olen ainut lähisuvussani, joka on käynyt yliopiston. Iskä oli äidin mukaan välillä ihmetellyt, mistä olen aivoni perinyt, en kuulemma ainakaan häneltä. Kotona ei paljoa puhuttu tutkimuksestani. Siellä tiedetään lähinnä se, että tutkin Aku Ankkaa. Se riittää.

Kun pääsin jatko-opiskelijaksi, mietin aina välillä, mitä mieltä iskä oli asiasta. Oliko se sellaista ”turhaa akateemista näpertelyä”, kun en ollut parantamassa syöpää tai etsimässä uusia energiamuotoja. Minä vain luin sarjakuvia ja kirjoitin niistä jotain, mitä hän ei ymmärtänyt. Kun sitten ensimmäinen konferenssiabstraktini hyväksyttiin ja ilmoitin kotiin lähteväni syksyllä Oxfordiin, iskä oli innoissaan kertonut kaikille sukulaisille ja tuttaville, että meidän tyttö se lähtee Englantiin puhumaan Aku Ankasta.
Se on edelleen yksi tärkeimmistä saamistani tunnustuksista.

”Kuuntelin rinta rottingilla sinun haastattelun oli hyvä” oli viimeisimpiä iskältä saamiani tekstiviestejä.

Tiesin, että hän oli ihan hirveän ylpeä minusta, vaikka ei täysin ymmärtänytkään sitä, mitä teen. Siksi tuntuu niin pahalta ajatella, ettei hän ensi kesänä olekaan kuuntelemassa väitöstilaisuuttani, eikä tule halaamaan minua sen jälkeen hymyillen viiksiensä alta, silmänurkissa tutut naururypyt. Eikä sano onnitteluikseen, että ”mitään en ymmärtänyt, mutta hyvältä kuulostit”.

Se, että iskä on nyt poissa, ei muuta sitä faktaa, että haluan edelleen hänen olevan minusta ylpeä. Siksi aion tehdä väitöskirjastani parhaan mahdollisen.

Ja tiedän ainakin, kenelle sen aion omistaa.

FINFAR, Finncon 2013 ja conikrapulasta toipuminen (11.7.2013)

Tämän kesän ensimmäistä nörttitapahtumaa tuli odotettua hieman sekavin tuntein. Pelkäsin omaa henkistä jaksamistani ja samalla odotin käsittämättömällä innolla pääsyä kaltaisteni joukkoon ahmimaan spefin uusia tuulia ja tunkemaan matkalaukkuuni käsittämättömiä määriä uutta kirjallisuutta.

Meillä tutkijoilla ohjelma alkoi siis jo torstaina 4.7., jolloin yliopiston Metsätalolle kokoontui parikymmentä spefitutkijaa ja kommentoijaa (mukana tietenkin uskomattoman laajatietoinen, ihana Cheryl Morgan sekä ruotsalainen tutkija Stefan Ekman) puhumaan teemalla vastavoimat. Fanifiktio sekä fandom, Narnia, zombit, vampyyrit ja kyborgit olivat aiheiltaan edustettuina. Kirjailijoista nousi esille vanhat suosikit Lovecraft ja Tolkien muiden spefikirjailijoiden kuten Gibsonin ohella.

Oma esitykseni avasi nätisti torstaiaamun, mikä oli sinänsä hyvä, että sain sen heti pois alta. Kolmen tunnin yöunilla kun ei oikein pitkään jaksa pitää ajattelutasoa kovin korkealla. (Mikä oli tietenkin oma vikani: aamujuna ja edellisillan myöhäinen leffa on aina huono yhdistelmä. Mainittakoon kuitenkin, että leffa oli Claire Danesin tähdittämä loistava Temple Grandin.)

FINFAR-paperini (kuten myös Finncon-esitelmäni) käsitteli Rosan luomaa herrasmiesvaras Arpin Lusènea, joka tietenkin on saanut nimensä ranskalaisen Maurice LeBlancin kuuluisan Arsène Lupinin mukaan. Paperini keskittyi Lusènen henkilöhahmoon: mikä on herrasmiesvaras, miten Lusènen alter ego Musta ritari ”syntyy” Kertalaakin™ avulla ja kuinka fantasia ja huumori tuodaan sarjakuvassa esille. Lopuksi vertasin myös Mustaa ritaria muihin Disney-universumin pahiksiin ja toin esille ritarin todellisen funktion. Sain hyviä vinkkejä paperini täydentämiseen herrasmiesvarkaan ominaispiirteillä ja hyvää palautetta analyysistäni koskien Mustan ritarin funktiota. Kuvia en tällä kertaa epähuomiossa ja kiireessä ollut paperiini lisännyt, mitä oli kaivattu. No, niitä tuli sitten Finncon-esitelmässä korvaamaan tilanteen.

(Bonuksena todettakoon, että Lusènesta pyydettiin artikkelia. Sen työstö alkaa elokuussa. Olkaa kuulolla.)

Kaksipäiväinen tutkijaseminaari oli jälleen kertakaikkisen hieno sisällöltään ja porukaltaan, mutta oma väsymykseni ja mielialani eivät tuottaneet minulta henkeäsalpaavan hienoa palauteantia muille osallistujille, mikä harmitti kovasti. Myös osallistuminen seminaarin ulkopuoliseen hengailuun jäi vähiin, mutta aina ei voi saada kaikkea. Yöuni oli kuitenkin erittäin toivottu asia.

Perjantaina alkoi sitten myös Finncon Helsingin Kaapelitehtaalla, joka oli paikkana minulle uusi tuttavuus. Yövyin Katajanokalla sijaitsevassa Eurohostellissa, josta hipsin aamuisin ensin ratikalla keskustaan ja sieltä metrolla Ruoholahteen. Naureskelin matkalla, että sitä on tullut Lontoon, Pariisin ja Lissabonin metroilla ajeltua, mutta Helsingin metroseikkailut ovat rajoittuneet tasan yhteen kertaan ennen tätä reissua…

Lounaan takia missasin perjantaina ensimmäisen kiinnostavan esitelmän, joka olisi käsitellyt höyrypunkkia, mutta ehdin kuitenkin ongelmitta suvaitsevaisuus-paneeliin, jossa mukana oli parikin tuttua puhumassa fantasia- ja SF-piirien sisäisestä suvaitsevaisuudesta. Ei siellä pitkään tarvinnut istua, kun jo päälle hyökyi hirvittävän ihana yhteenkuuluvuuden tunne koko pannuhallin porukkaa kohtaan. Ehkä tämä oli juuri se, mitä kaipasin.

Suvaitsevaisuus-paneelin jälkeen jäin kuuntelemaan, miten Petri Hiltunen luki Raamattua. Ihan vain jo tämän takia kannatti tulla paikalle. Esitys käsitteli siis uskontoa ja miten populaarikulttuuri (ja jopa esimerkiksi itse kirkkotaide) on tulkinnut Raamatussa kerrottuja asioita aivan väärin ja miten näiden asioiden siis oikeasti tulisi olla. Puhuttiin käärmeestä saatanana (mitä se ei ollut) enkeleistä (jotka eivät ole naisia, eikä niillä tasan tarkkaan mitään siipiä ole) ja helvetistä (jota ei oikeastaan ole vielä edes olemassa). Ja kaikki Pratchettin lukijathan tietävät, kuinka monta niitä Ilmestyskirjan ratsastajia oikeastaan on… Taustalla pyöri loistava visuaalinen esitys erilaisesta ”raamatullisesta” kuvastosta niin elokuvissa kuin tv-sarjoissakin ja pääsimme myös nauttimaan hienoista pätkistä muun muassa Supernatural-sarjasta. Lopun perjantai-iltaa palloilin lähinnä myyntipöytien luona, söin myöhäisen keittoaterian ja viimeistelin sen ohessa sunnuntain esitelmääni.

Lauantaiaamuna olin varsin ajoissa Kaapelitehtaalla ja pienen arpomisen jälkeen päädyin kuuntelemaan kunniavieraitten puhetta kirjoittamisesta. Koska olen selvästi rajoittunut lukukokemukseltani ja koska koko ajan tulee uusia ja taas uusia teoksia, joihin pitäisi tutustua, en tuntenut kenenkään kutsuvieraan tuotantoa ja olin välillä pienenä lumiukkona. Mutta toisaalta varsinkin Peter Wattsin jutut olivat sen verran hauskoja, että niitä kuunteli varsin mielellään. (Kissoja. Joka puolella oli kissoja.)

Ensimmäinen ”must-see”-puhe oli sitten puolilta päivin, jolloin ohjelmassa oli paneelikeskustelu ”Neljä mestarietsivää”. Neljän nuoren naisen (+ puheenjohtajan) paneeli esitteli neljää eri adaptaatiota tuosta kaikkien aikojen mestarietsivä Sherlock Holmesista. Nelikko kävi läpi 80-luvun Jeremy Brettin Sherlockia, Guy Ritcheyn elokuvaversioita, BBC:n uutta Sherlockia sekä Sherlockin jenkkiversiota nimeltä Elementary. Itse olen BBC:n version ehdoton kannattaja, mutta en myöskään täysin torppaa Robert Downey Juniorin Sherlockia. Toisaalta Brettin versiota en ole kunnolla koskaan katsonut ja ymmärrän, miksi sitä pidetään sinä ”oikeana” Sherlockina. Ja siihen jenkkiversioon ei sitten tarvitse mennäkään.

Paneelin ongelma oli aika, jota ei ollut. Kun sali täyttyy Sherlock-faneista, ei niitä hahmoja nyt ihan niin tarkkaan tarvitse esitellä. Odotin koko ajan, että milloin alkaa kunnon vertaileva paneelikeskustelu, mutta 45 minuutin aikana päästiin lähinnä kuvailemaan hahmoja. Sama show, mutta tällä kertaa kahden tunnin mittaisena, on kuulemma luvassa myös Ropeconissa. Jospa sinne saataisiin kunnon kissatappelu siitä, että kuka Sherlock on paras ja miksi.

Seuraavaksi käväisin kuuntelemassa toisen paneelikeskustelun science fictionista metaforana, minkä jälkeen oli reilun lounastauon paikka. Ja taas vähän shoppailua. Neljältä alkanut Speculative TV-series antoi ohjelmalehdessä aivan erilaisen kuvauksen kuin mitä se todellisuudessa oli. Odotin uusien, mielenkiintoisten tv-sarjojen esittelyä, sellaisten, joista Suomessa ei ehkä tiedetä mitään.

Mutta ei. Paneelin ideana oli ottaa yleisöltä villejä heittoja aiheesta ja sitten panelistit improsivat, millainen tv-sarja olisi kyseessä ja miten he ovat sen toteuttaneet. Vampyyrilapsia päiväkodissa, Teletappien uusi tulo ja kaksiulotteisesta Doomista inspiraation saanut sarja olivat ainakin hittejä. Ja avaruuslampaat. Ei sitä mitä odotin, mutta ainakin nauraa sai. Oman iltani päätti Bimbopaneeli, jossa sai taas nauraa vedet silmissä. Shown saldo oli ainakin oppia, millainen on ”scientifically accurate Spiderman”.

Sunnuntaiaamu alkoi, kuten tuli jo todettua, omalla esitykselläni. Porukkaa lappoi aika kiitettävästi paikalle ottaen huomioon, että kello oli kymmenen ja oli Finnconin viimeinen päivä. Arpin Lusène sai nyt visuaalisen muodon ja kuviin tuli liitettyä myös hieman tarkempaa analyysia. Yleisö oli hienosti mukana ja kysymyksiäkin tuli sopivasti. Täytyykin tarkastaa, onko siellä ”Pako Kielletystä laaksosta” -sarjakuvan viidakkokohtauksessa se Monty Python -viittaus ja selvittää, miten ihmeessä ranskalaiset kääntäjät ovat kääntäneet Lusènen pseudo-ranskan? Kiitän kaikkia paikalle saapuneita ja erityisesti kommentoijia! Fanit onnistuvat aina tarjoamaan jotain uutta tutkimukseni kannalta.

Sunnuntain muusta ohjelmasta kiinnosti paneelikeskustelu Romahtava maailma ja nuoret kärsijät, joka käsitteli dystopia-buumia kirjallisuudessa erityisesti Nälkäpelin kautta. Nörttitytöt puolestaan vetivät kertakaikkisen mainion parituntisen esittelemällä naisten arkkityyppejä SF- ja fantasiaelokuvissa sekä -TV-sarjoissa. Jungin arkkityypin käsitteet tuli kerratuksi sekä naisen roolit välillä huora-madonna – ja niiden eri muodot. Erityisesti matkalaukku-termi herätti hilpeyttä ja tulipahan sivistettyä itseään myös ilmaisulla ”jääkaappinainen”, mikä tarkoittaa yleensä äärimmäisen väkivaltaisella tavalla kuolevaa naishahmoa. Kuolema sitten toimii motiivina miespäähenkilölle, tai kasvattaa tätä hahmona.

Yleisö oli mainiosti mukana kommentoimassa ja kyselemässä ja tästä aiheesta saatiinkin ihan kunnon keskustelua aikaan, kun pohdittiin, miten naishahmoja tulisi kirjoittaa ja eikö samalla pitäisi pyrkiä kirjoittamaan myös parempia mieshahmoja. Alienin Ellen Ripley ja Fireflyn Kaylee saivat Nörttityttöjen kiitokset hyvistä naishahmoista. Jälkimmäisen osalta ei voi muuta sanoa kuin JOSS WHEDON! Jos olette kuulleet, mitä mieltä mies on vahvojen naishahmojen kirjoittamisesta, niin ymmärrätte pointin.
Ropeconissa sitten lisää Nörttityttöjä, odotan innolla!

Coni päättyi aikanaan ja ensi vuonna ollaankin sitten Jyväskylässä. Siellä pitäisi vetää melkoinen show, jos kaikki menee nappiin. Siitä myöhemmin lisää.

Nyt yritän kovasti toipua conikrapulasta. Se siis käytännössä tarkoittaa sitä morkkista, joka valtaa mielen, kun on ensin pyörinyt viikonlopun nörttimaailmassa ja sitten pitäisi palata arkeen ja tutkimuksen tekoon. Mieltä kuitenkin piristää kasa kirjallisuutta, joka tarttui mukaan erinäisistä myyntipöydistä ja scifikirppikseltä. Magdalena Hain steampunk-henkisen nuortenkirja Kerjäläisprinsessan ostin testimielessä, josko siitä olisi sanataidetuntien lukukirjaksi. Potentiaalia on ainakin kuvailevan tekstin osalta. Luin sen jo kotimatkalla junassa. Terry Pratchettin kovakantinen Elävää musiikkia tarttui mukaan scifikirppikseltä, kuten myös kaksi Star Wars -tietokirjaa sekä varsinainen löytö, Ann Ricen kovakantinen Vampyyri Lestat huimalla seitsemällä eurolla! Ja tästä siis pyydetään vähintään neljääkymppiä divareissa. Muualta poimin mukaani Weis & Hickman -kaksikon Kadonneiden kronikoiden osat II ja III miehelle tuliaisiksi, sekä pongasin kaksi Buffy-sarjakuvaa, jotka nappasin parempaan talteen.

Näiden lisäksi ostin ihanalta Sir Roilta kauniit Sandman-korvikset, joissa on kuvattu Death ja Dream. Teinpä myös oman henkilökohtaisen tilauksen, jonka lopputulosta odotan ihan järkyttävällä innolla. Ainakin arvon taiteilija itse oli asiasta varsin innostunut.

Nyt seuraavat pari viikkoa on ahkeraa artikkelin kirjoittamista (Aku ja supersankarin parodia), toisen viimeistelyä (Roope rajaseudun myyttisenä symbolina) ja hieman lomailua mökkeilyn muodossa. Seuraava reissu onkin sitten Ropecon, jonka otan tänä vuonna täysin loman kannalta. Pahoitteluni, mutta ei siis luvassa Don Rosaa Ropeconissa tänä vuonna. Katsotaan ensi vuonna uusiksi.

Lähdepinon kasvu (17.7.2013)

Melkoinen setti tipahteli pala kerrallaan postilaatikkoon jo kesäkuun puolella, mutta ymmärrettävistä syistä en siitä ole aiemmin jaksanut raportoida. Edellisen tilauksen onnistumisesta johtuen kaivelin netin uumenista sivuston nimeltä Atomic Avenue, josta tein uuden tilauksen. Erinomainen sivusto etsiä erittäin halpoja sarjakuvia yksityisiltä myyjiltä. Vaatii rekisteröitymisen sekä myyjiltä että ostajilta, joten tuntui erittäin turvalliselta systeemilta. Tilaukseen saa siis listattua kaikki haluamansa sarjakuvat, jotka sitten tulevat eri myyjiltä. Näistäkin saamistani sarjakuvista halvimmat maksoivat alle pari dollaria. Kannattaa tietenkin tilata mahdollisuuksien mukaan samalta myyjältä, sillä postikulut tulevat jokaisen myyjän mukaan erikseen. Siinä sitten viiden dollarin sarjakuvan hinta pompsahtaa huomattavasti, kun päälle tulee postitus- ja vakuutuskuluja 24 dollarin edestä. Minäkin tein taktisesti ja tilasin muutamia sarjakuvia hieman kalliimmalla hinnalla samalta myyjältä, mutta säästin sitten postikuluissa melkoisesti.

Kyllä kannatti, sellaisia helmiä sivustolta löytyi. Uncle Scroogen numero 219 on ensimmäinen amerikkalainen julkaisu, jossa on Rosan ensimmäinen sarjakuva ”Son of the Sun”. Sen muovitaskussakin lukee ”valuable comic” ja tästä saa parhaillaan pulittaa melko paljonkin. Lähti kuitenkin hyvin halvalla.
”Return to Xanadun” ensimmäinen osakin sieltä löytyi Uncle Scroogen numerossa 261, joten tämäkin on nyt täydellinen.

Huima harvinaisuus ”Guardians of the Lost Library” ei ollutkaan niin harvinainen tässä ensimmäisessä julkaisussaan Uncle Scrooge Adventures -lehdessä, joka käsittää ainoastaan kyseisen Rosan sarjakuvan. Myöhempää Uncle Scroogen numerossa 383 olevaa tarinaa ei saa mistään.

Uncle Scrooge -lehdistä 224, 276 ja 354 löytyvät sarjakuvat ”Cash Flow”, ”Island at the Edge of Time” ja ah-niin-paljon-kaivattu ”The Black Knight Glorps Again!”. Lisäharvinaisuuksina mainittakoon Uncle Scrooge Adventuresin numero 51, jossa on tietenkin ”Treasure of Ten Avataras”. Viimeinen ostos oli ”The Magnificent Seven (Minus Four) Caballeros” -sarjakuvan viimeinen osa Walt Disney’s Comics and Stories -lehden numerossa 665. Osat yksi ja kaksi on huomattavasti helpompia löytää.

”The Black Knight” on edelleen varsin kallis harvinaisuus, koska se on julkaistu vain yhdessä Uncle Scrooge -lehdessä, josta löytyy myös Barksin ”The Midas Touch”. Kyseisessä Barksin sarjakuvassahan on siis Milla Magian ensiesiintyminen (uusintajulkaisuna tietenkin), mikä voi vaikuttaa lehden arvokkuuteen.

Ostoslistassani on vielä joitakin tärkeitä Rosan ankkasarjakuvia. Niitä metsästellessä.

Ropeconin juhlavuoden tunnelmissa (3.8.2013)

Tämän kesän Ropecon oli järjestyksessään kahdeskymmenes ja teemana oli syystäkin juhlat. Toisaalta teema oli itselleni vaikea, joten päätin ottaa kesän roolipelitapahtuman täysin loman kannalta ja jättää puheohjelmaan osallistuminen väliin. En siis käytännössä keksinyt mitään teemaan liittyvää aihetta, josta olisin voinut puhua tutkimukseni kautta.

26.-28.7. järjestetty Ropecon keräsi taas massoittain nörttejä ja kaikkia sen sukuisia olentoja Espoon Dipoliin. Olin perjantaina ajoissa jonottamassa (kun kerrankin piti oikeasti ostaa lippu) ja pääsinkin sopivasti sisään pienessä tihkusateessa. Pienen evästelyn jälkeen palloilin conissa pukuja katsellen – ja aivan täysin laput silmillä, koska onnistuin kävelemään niin monen tutun ohi. Spottini on tunnetusti heikko, pahoittelen. Yritän nostaa sitä korkeammalle tasolle, kun saan seuraavan levelin tässä kuussa.
Perjantain pakolliseen ohjelmaan kuului tietenkin avajaiset ja (täytyy sanoa) mahtava juontaja. Pesi kyllä aivan täysin Finnconin juonnon niin avajaisten kuin päättäjäistenkin suhteen. Kiitos ja kumarrus.

”If you like it then you should SET IT ON FIRE.”

Avajaisisten jälkeen suuntasin uusinnoille eli katsomaan Turun Sherlock-seuran paneelikeskustelua ”Neljä mestarietsivää”, joka ajan puutteen vuoksi jäi Finnconissa auttamattoman lyhyeksi. Nyt päästiin kunnolla itse asiaan tämän kahden tunnin aikana, joten kiitos tästä kuuluu panelisteille. Vaikka vieläkään ei kyllä tullut mitään kissatappelua siitä, kuka Sherlockeista on paras, mutta ainakin päästiin eri adaptaatioiden tarkempaan vertailuun ja Elementary eli Sherlock NYC nousi esille ei pelkästään Lucy Liun takia vaan myös muiden aika radikaalienkin muutosten osalta. Aloin jopa harkita sarjan vilkaisua. (Ja sain muuten ystävältäni Jeremy Brettin Sherlockin ensimmäisen kauden lainaan. Ehkä siitä sitten aloitellaan.)

Paneelin jälkeen piipahdin myös Nörttityttöjen järjestämässä flashmarketissa, mutta hillitsin itseni kaiken kivan suhteen. Koska mitään ”instant love” -efektiä ei syntynyt, jätin söpöt pääkallokorvikset odottamaan muita kiinnostuneita ostajia.

Lopun perjantain vietin auditoriossa kuuntelemassa toista kunniavierasta, Kevin Wilsonia, joka on ollut mukana kehittämässä niin Arkham Horroria kuin 7th Sea -roolipeliä. Kaksituntinen vierähti lähinnä yleisön kysymysten voimalla, mutta ei siellä tylsääkään tullut missään vaiheessa. Wilsonista jatkoin suoraan Iron Sky – director’s cut -näytökseen ja harmittelin kovasti, ettei ohjaaja Timo Vuorensola ollutkaan itse paikalla. Mutta elokuva oli edelleen varsin viihdyttävä ja pidin kovasti visuaalisuudesta sekä tietenkin musiikeista. Ah, ne kuunatsit. (Koko conin aikana ei muuten näkynyt nahkatakkeihin ja kaasunaamareihin pukeutuneita kuunatseja. Olin kovin pettynyt.)

Lauantaina opin aikatauluttomuuden ihanuuden, kun jätin kellon kotiin ja ainut pakollinen ohjelmanumero alkoi vasta kahdeksalta illalla. Lauantai meni siis täysin cosplayn parissa, kun päätin pitkästä aikaa sitten kesän 2007 nykäistä päälle hätäpäisen (ja kesäkuumalla nahkatakin ansiosta varsin hiostavan) cossiasun. Ja sen lisäksi toimin aamupäivän Tarthin Briennen aseenkantajana pitämässä huolta hänen haarniskastaan. Paikalla oli siis lauma Game of Thrones -hahmoiksi pukeutuneita karjalaisia, mutta jostain syystä tämä porukka katosi heti virallisen kuvaussession jälkeen. En tiedä, saiko kukaan ylimääräinen heistä lainkaan kuvia.

Lauantai meni siis rennosti hengaillessa iltaan saakka. Onnistuin jopa piipahtamaan Kaubamajassakin, jonka aukioloajat eivät vain osuneet silmiini. Sen takia missasin sekä perjantaina että lauantaina koko shoppailun. Toisaalta ehkä ihan hyväkin, koska apurahan osa kaksi ei vielä ole tullut tilille. Tästä huolimatta päädyin tekemään ennakkotilauksen Iron Skyn ohjaajan versiosta (blu-rayna tietenkin) ja hakemaan Sir Roilta tilaamani kertakaikkisen upean kaulakorun. Siinä on tietenkin Milla Magia.

Joku oli ehtinyt käydä ostamassa Miekkamyrskyn kakkososan, joten en vielä päässytkään jatkamaan seikkailujani Westerosin mailla. Ehkä haen sen sitten parin viikon päästä kirjakaupasta. Minun piti myös käydä kokeilemassa seppien pajassa korun takomistakin, mutta käteisvarantoni humpsahtivat Iron Skyhin, joten päätin jättää tämänkin kokeilun ensi vuodelle.

Kävimme katsastamassa hieman gaalaakin, muttemme jääneet sinne pitkäksi aikaa. Kahdeksalta alkanut ”Biologiset aseet” -luento olikin sitten illan mielenkiintoisin puheohjelma-anti ja loppupäätelmänä sanottakoon, että onneksi ihmiset ovat oikeasti ihan hirvittävän tyhmiä. Supernerokkaat rikolliset olisivat jo tehneet huomattavan paljon enemmän vahinkoa maailmalle.

Sunnuntai meni aivan liian äkkiä, koska pääsimme coniin vasta puoli kahdelta. Päivän ohjelmistoon kuului yhden Twi’lek-jedin maalaamisen lisäksi Nörttityttöjen mielenkiintoinen paneeli crossauksesta, mikä siis tarkoittaa muun kuin oman sukupuolen pelaamista larpeissa ja roolipeleissä. Täytyy sanoa, että oma peliporukkamme on aivan mahtava tämän asian suhteen, koska koskaan aiemmin en ole edes tajunnut, että tällainen asia olisi jollekin ongelma. Itse pelaan melko tarkalleen 50-50 kumpaakin (virallista) sukupuolta ja tämänkin hetkinen pitkä kampanjamme käsittää kolme crossihahmoa, eikä se ketään ole haitannut.

Coni päättyi viideltä alkaneisiin päättäjäisiin, jossa palkittiin parhaat puvut ja pelaajat. Ehkä kaikkein hienoin hetki oli KPS-kilpailun (kivi-paperi-sakset) voittajan julkistaminen. 7-vuotias poika oli hieman hämmentynyt valtavista aplodeista, jotka hän sai noustessaan lavalle. Mutta taisi palkintona ollut karkkia täynnä oleva Ropecon-muki olla mieleinen. (Tiukassa finaalissa voittaja oli iskenyt sakset kiveä vastaan, mutta suuren voiman ansiosta kivi oli sulanut. Upeaa toimintaa, etten sanoisi.)

Katja kiittää conista. Harmittamaan jäi puheohjelma, joka tänä vuonna ei ollut läheskään niin kiinnostavaa kuin aiempina vuosina (eikä pelkästään siksi, etten ollut itse puhumassa). Kiitosta haluan antaa ihanille, rehellisille conivieraille siitä, että lauantai-iltana kadottamani Jam Ponyn nimikyltti löytyi löytötavarapisteestä sunnuntaiaamuna.

Kiinnostaisi kyllä tietää, kuinka moni oikeasti tunnisti hahmoni lauantaina, koska Dark Angel pyöri vain sen kerran televisiossa 2000-luvun alussa. Se on siis yksi ehdottomista lempisarjoistani ja Max on hahmo, joksi olen aina halunnut joskus pukeutua. Nyt tukka teki sen mahdolliseksi.

Ensi kesänä sitten voisin lupailla Rosan ankkoja taas Ropeconiin. Vähän laajemmassa merkityksessäkin.

EUPOP: natsizombeja ja kuunatseja (11.8.2013)

Heinä-elokuun taitteessa Turussa järjestettiin kansainvälinen populaarikulttuurin tutkimuksen konferenssi EUPOP, joka kasasi yhteen reilun yhdeksänkymmenen hengen verran akateemikkoja Turun yliopistolle. Paikalla oli reilusti tuttuja, sillä melko iso osa oman PPCS-tohtoriohjelmamme jäsenistä oli paikalla joko töissä tai puhumassa – tai jopa tekemässä molempia.

Saavuin Turkuun keskiviikkona aamujunalla (ja ehdin olla siis Ropeconin jälkeen kotona kokonaisen päivän) ja suuntasin hostelliin kirjautumisen jälkeen suoraan yliopistolle ilmoittautumaan. Konferenssi alkoi kahdeltatoista, joten minulla oli hyvin aikaa tutustua ohjelmaan ja tilaan ennen shown alkua.

Tervetulotoivotusten jälkeen konferenssi lähti käyntiin Eva Kingseppin kutsuvieraspuheella ”Space Nazis, Nazi Zombies, and the Banalization of Evil”. Erinomaisen kiinnostava luento, joka käsitteli natsien paluuta populaarikulttuuriin nimenomaan zombeina – ja ehkä vähän myös avaruuden suunnalta. Esitykseen sisältyi myös liuta (osa nolohkoja) trailereita, joista tutuimpia olivat tietenkin Iron Sky ja norjalainen Dead Snow. Raapustelin muistivihkooni liudan tukisanoja kuten ”conspiracy theories”, ”occult”, ”relics”, ”quest” ja ”carnevalesque”, jotka kertovat hieman esityksen sisällöstä. Myös Indiana Jones tuli tietenkin mainittua.

Kingseppin mukaan natsizombit eivät edusta perinteistä zombia siinä mielessä, että ne eivät läheskään aina syö uhrejaan ja ovat hyvin kurinalaisia, koska tottelevat johtajaansa. Natsizombit eivät siis ole pandemian lailla ihmiskunnan tuhoava apokalyptinen uhka samalla tavalla kuin muut zombit. Jostain syystä zombit ja natsit palasivat aina takaisin eri vaiheissa konferenssia. En tiedä, mikä tähän oli syynä ja aivan asiasta tietämättömänä olin päätynyt mainitsemaan teemat myös omassa esityksessäni…
(Evaa haastateltiin myös Turun Sanomiin aiheeseen liittyen.)

Konferenssin ensimmäinen päivä jatkui kahvin jälkeen ensimmäisillä esityssessioilla ja paneelikeskustelulla totalitaarisesta estetiikasta populaarikulttuurissa. Tässä taas päästiin takaisin niihin natseihin ja muutamaan huvittavaan youtube-videoon. (Miksi kaikki isossa porukassa vietetyt illat päätyvät aina hassuihin youtube-videoihin? Onko tähän olemassa joku Internet-laki?)

Ilta päättyi kirjajulkaisun ja cocktail-tilaisuuden jälkeen ravintola Koulussa, jonka sisäpihalla veimme liian suuren pöytätilan ja vietimme muutaman rauhallisen tunnin yleisen seurustelun merkeissä. Koska oma esitelmäni oli vielä täysin harjoittelematta, lähdin aikaisin takaisin B&B Tuureen, jotta voisin torstaina olla virkeänä puhumassa ankoista.

Torstain ohjelma alkoi kello kymmenen keynotella, joka käsitteli uskontoa ja spirituaalisuutta psykedeelisessä kulttuurissa. Tämä ei jaksanut innostaa niin paljoa kuin natsizombit, varsinkin, kun en ole perillä musiikintutkimuksesta.

Oma esityksenä oli iltapäivällä heti kahvin jälkeen. Vissiin ihan hyvä hetki, kun ihmiset ovat pirteinä saaneet kahvinsa ja pystyvät jälleen keskittymään olennaiseen. Puhuin siis aiheesta ”’You broke the Holy Grail!’ Christian Symbolism in Don Rosa’s Disney Comics”, eli kuinka Rosa käyttää kristillistä mytologiaa hyväkseen seikkailutarinoissaan. Lähinnä keskityin tiettyihin objekteihin eli graalin maljaan ja liiton arkkiin. Graalista kirjoitin jo hieman Portti-lehden artikkelissa viime keväänä, ja sivusin sitäkin esitelmässäni. Mutta sitten keskityin tarkemmin tarinaan ”Kirje kotoa” ja esineiden merkitykseen osana laajempaa aarretta. Esitelmä tulee sisällöllisesti olemaan osa väikkärin myyttiosiota ja kirjoittelen sen puhtaaksi tässä parin viikon päästä, kunhan saan kiireellisemmät seikat pois alta.

Yleisöä oli paikalla suht kiitettävästi ja itseni kannalta oli ihan piristävää huomata, että jotkut olivat tulleet kuuntelemaan nimenomaan minun esitystäni ja poistuivat paikalta sen loputtua. Pahoja kysymyksiä ei kuitenkaan tullut ja kommentitkin olivat aika yleisiä, mutta tähän mennessä olen huomannut, että parhaat kysymykset ja kommentit Rosa-esitelmiini tulevat aina faneilta jossain festivaaleilla. Akateemikot ovat lähinnä enemmän kiinnostuneita Rosasta henkilönä ja hänen urastaan kuin tarinoiden yksityiskohdista.

(Niin, ja miten zombit ja natsit liittyivät: Bombi-zombi oli esimerkkinäni Rosan käyttämästä eri uskontoihin liittyvästä kuvastosta ja natsit tietenkin tulivat kuvaan Indiana Jones -viittauksessa, joka liittyi graaliin ja liiton arkkiin.)

Sessiomme käsitteli siis sarjakuvia ja minun lisäkseni turkkilainen professori puhui turkkilaisesta 1970-luvun sanomalehtisarjakuvasta ja sen väkivallan kuvauksesta, sekä amerikkalainen Katherine Allocco, joka puhui Morganan hahmon muutoksesta hirviöksi sarjassa Madame Xanadu ja joukossa muita arthuriaanisia myyttejä käsitteleviä supersankarisarjakuvia.

Camelot 3000 ja Dracula vs. King Arthur kuulostivat erittäin hilpeiltä sarjakuvilta ja Katherine Allocco käsitteli niitä mielenkiintoisesti analysoimalla myös kuvakerrontaa tekstin sisällön ohessa. Katherine itse kertoi minulle olevansa keskiajan kirjallisuuden tutkija, mutta tehneensä tästä huolimatta useita artikkeleja myös sarjakuvista, muun muassa Elfquestista. Pitänee ottaa häneen yhteyttä myöhemmin.

Torstain viimeisessä sessiossa päästiin taas Disneyn pariin, kun Nada Kujundžić piti esitelmänsä eurooppalaisten kansalaisuuksien stereotyypeistä Disneyn animaatioissa. Hänen aiheensa keskiössä olivat ranskalainen neito ja englantilainen hovimestari. Kun on viettänyt lapsuutensa Disneyn piirrettyjen parissa ei aina ole edes tajunnut, minkälaisia kansallisia kliseitä niistä voikaan poimia. Meillä oli Nadan kanssa pitkät keskustelut siitä, miten ristiriitainen olo meillä molemmilla on ollut Disneyn tuotannon suhteen, kun lapsuuden nostalgia ja todellisuus sisällöistä ja Disneyn tuotantotavoista ovat kohdanneet toisensa. Erittäin mielenkiintoinen esitelmä, josta olisin halunnut kuulla paljon enemmänkin.

Animaatiosessiossa jäi harmittamaan toinen esitys Tintistä, joka keskittyi Tinttiin 1900-luvun ilmiönä, muttei kuitenkaan mennyt tarpeeksi syvälle sarjakuvaan saati animaatiosarjaan. Jotenkin kaikki meni asian vierestä ja puhuja käsitteli enemmänkin jotain yhteiskunnallista teoriaa. Ja eniten tietenkin sieppasi se, että tämä esitys ylitti sovitun 20 minuuttia.

Illan päätti konferenssi-illallinen tutussa ravintola Koulussa. Ruoka oli varsin maittavaa kanan kuivuudesta huolimatta, mutta sienirisotto kruunasi kaiken. Meillä oli pieni suomalaisten klikki ruokapöydässä, mutta keskustelu luisui aina välillä englanniksikin, joten se ei vierustovereita haitannut.

Hupaisana välikommenttina todettakoon, että konferenssin italialainen herrasmies avautui myöhästymisestään kertomalla vihaavansa suomalaisia ovia. Hän ei selvästikään ollut oppinut käyttämään niitä ja oli jo jäänyt huoneensa ulkopuolelle pelkässä pyyhkeessä ja onnistunut seuraavana päivänä katkaisemaan avaimen lukkoon. (Suomalaisten ovien lukitusmekanismit tuottivat konferenssin aikana ongelmia myös useille muille.)

Konferenssin viimeisenä päivänä oli kaksi eniten odottamaani esitelmää. Toinen käsitteli Tulen ja jään laulussa olevia valtasuhteita sukupuolen ja seksin kautta. Sain hieman spoilereita tarinasta (olen lukenut vasta kolmannen kirjan ensimmäisen osan), mutta se ei haitannut, koska Charul Patel analysoi Cercein hahmoa erittäin mielenkiintoisesti. Vaikka hän ei ehtinytkään verrata Cerceitä Daenerysiin erilaisena äitihahmona, asiasta päästiin puhumaan kysymysvaiheessa. Eli miten Cercei kokee synnyttäneensä hirviön ja miten hänen äitiytensä ja naiseutensa on taakkana, kun taas Dany kokee uuden alun synnyttäessään hirviöt, omat lohikäärmeensä. Pakko päästä takaisin Westerosiin.

Toinen mielenkiintoinen ja odottamani esitys oli elokuvasessiossa ja käsitteli väkivaltaa kulttuurienvälisissä kohtaamisissa elokuvissa Children of Men ja Africa Paradis. Laura Saloluoman tutkimus lähestyy kulttuurienvälisiä ongelmia science fiction -elokuvien kautta ja hän on erityisen kiinnostunut siitä, miten asiat ovat muuttuneet Yhdysvalloissa syyskuun 11. päivän jälkeen. Laura on myös mukana PPCS-ohjelmassa, joten tunsin hänen aiheensa jo aiemmista seminaareista ja olin varautunut antamaan hänelle lukuisia lähdevinkkejä tutkimusta varten.

Muutkin tämän session esitelmät olivat kiinnostavia: miten maskuliinisuutta ja vartaloa kuvataan populaareissa ”historiallisissa” filmeissä Red Cliff ja 300; sekä Kimmo Ahosen 1950-luvun SF-elokuvia käsitellyt esitys. Ahonen on vastikään väitellyt tohtoriksi ja hänen (suomeksi kirjoitettu!) väitöskirjansa on kuulemma saatavilla verkosta PDF:nä. Pitäneepä vilkaista omaa tutkimusta varten.

Jotta ehtisin paremmin aiempaan junaan, jätin suosiolla perjantain viimeisen kutsuvierasluennon väliin. Konferenssista jäi käteen hienoja, uusia tuttavuuksia ja erittäin hyvä mieli. Ja pari kirjaa. Tai itse asiassa yksi, koska toinen oli siinä vaiheessa loppunut. Ostin siis Intellectin kirjapöydästä kaksi fanitutkimuskirjaa: Star Warsin ja Buffy the Vampire Slayerin. Erittäin mielenkiintoisia kirjoja, jotka sisältävät artikkeleja näiden ilmiöiden faniudesta. Buffysta on kirjoitettu esimerkiksi kielen eli Buffy-speakin näkökulmasta. Star Wars -opus oli tietenkin loppunut, mutta mukava myyjä lupasi postittaa sen ilmaiseksi myöhemmin. (Eipä ole vielä näkynyt. Pitäneekö pistää sähköpostia.)

Ensi keväänä pitää tarkkailla Intellectin nettisivuja, koska vastaavia fanitutkimusteoksia on tulossa niin Sherlockista, Nälkäpelistä kuin Supernaturalistakin. Odotan innolla. Mitään tutkimuksellista hyötyä näistä ei välttämättä ole, mutta lähdeluettelot kannattaa aina tarkastaa. Kyselin myös mahdollisuutta julkaista oman väitöskirjani heidän kauttaan englanniksi, joten tällainenkin vaihtoehto on sitten olemassa tulevaisuutta ajatellen…

Tutkija brändäytyy (20.8.2013)

Yksi PPCS-tohtoriohjelman kollegoistani totesi EUPOP-konferenssissa, että olen onnistunut brändäämään itseni tutkijana juuri sopiviin (nörtti)piireihin, koska hänen ystävänsä tiesivät minut tutkimukseni kautta. Tajusin asian vasta sitten, kun se sanottiin ääneen. Näinhän olen koko ajan tehnyt. Olen tehnyt itsestäni tunnettua juuri minulle sopivissa ympyröissä.

Nykytutkija ei voi enää kiivetä norsunluutorniinsa julistamaan tutkimuksensa suurta sanomaa välittämättä ympäröivästä tutkijayhteisöstä saati mahdollisesta faniyhteisöstä. Nykytutkija ei myöskään voi hautautua tutkijakammioonsa lehteilemään muinaisia teoksia ja kirjoittamaan niistä jotain, mikä kiinnostaa vain häntä itseään. Nykytutkijan on oltava ajan hermoilla, valmiina ottamaan osaa yhteiskunnassa velloviin keskusteluihin ja pinnalla oleviin ilmiöihin.

Tutkijan urani kannalta koen erittäin tärkeäksi esitellä tutkimustani erilaisissa akateemisissa konferensseissa niin Suomessa kuin ulkomaillakin, jotta saan sitä mainetta, vähän kunniaa ja ehkä joskus jopa rahaakin. Suomessa tutkimukseni alkaa ollakin jo melko tunnettu, koska Aku on aina pop. Me olemme Aku Ankka -kansaa ja rakastamme tätä epäonnista sankaria. Se näkyy Aku Ankan lukijamäärissä, siinä, että kevään äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa käsiteltiin Rosan sarjakuvaa ja siinä, että yleensä mikä tahansa ankkoihin liittyvä uutinen ylittää uutiskynnyksen.

Koska olen ollut ensin fani ja vasta sitten tutkija, olen aina kokenut faniyhteisön itselleni läheiseksi. Kaikki fantasia-, SF- ja roolipelinörtit ovat minun porukkaani. Ja kun huomasin pystyväni tekemään kiinnostukseni kohteesta akateemista tutkimusta, se oli unelmieni täyttymys. Ehkä juuri siksi koen tärkeäksi mainostaa itseäni ja tutkimustani myös fanipiireissä. Sieltä saa aivan erilaista palautetta ja usein myös varsin asiantuntevia kommentteja.

Tutkijuus/fanius koetaan akateemisissa piireissä varsin ristiriitaisesti. Joillekin se ei ole rasite, mutta tietyt tahot näkevät tutkijan ja fanin yhteiselossa subjektiivisuuden ongelman. Pystynkö olemaan objektiivinen tutkija, jos fanitan tutkimukseni kohdetta?

Oma ongelmani on vieläkin vahvasti se, että faniuteni näkyy tekstistä. Pyrin koko ajan kirjoittamaan neutraalisti, vaikka tahtoisin näpytellä tekstin väliin kissan kokoisin kirjaimin, että TAJUATTEKO TE, MITEN HIENO VIITTAUS TÄMÄKIN OLI? Ohjaajat onneksi tökkivät punakynää näihin kohtiin.

Vaikka sanana ”brändäytyminen” on kerrassaan hirvittävä, en koe sitä asiana kuitenkaan ongelmalliseksi. Jos profiloidun tietynlaiseksi tutkijaksi, juuri ne tietyt (mielenkiintoisimmat) tahot kiinnostuvat minusta.
Ja ehkä joskus kutsuvat minut sanomaan sanasen tai pari Don Rosan ankkanäkemyksestä.

Tulossa: Don Rosan koko tuotanto ENGLANNIKSI! (2.9.2013)

Viimeisimpien tietojen mukaan Don Rosan tuotanto tullaan julkaisemaan myös englanninkielisinä albumeina! Asiasta tiedotti Jano Rohleder Don Rosan virallisilla Facebook-sivuilla eilispäivän aikana. Sarja tulee kuulemma muistuttamaan enemmän Euroopassa julkaistua Hall of Fame -sarjaa kuin Suomessa tuttua Don Rosan Koottuja, mutta koko tuotantoa lupaillaan nyt albumeina alkuperäiskielellä!

Don Rosa Library -nimeä kantavan sarjan ensimmäinen osa julkaistaan Fantagraphicsin alla kesästä 2014 lähtien. Kiireisimmät voivat syöksyä jo Amazoniin tekemään ennakkovarausta.

Tätä onkin odotettu koko tutkijauran ajan. Nyt ne sitten ilmestyvät sinä kesänä, kun väikkäri on jo paketissa ja väitöstä pitäisi ruveta miettimään. Voi pöh. Ei voi mitään, taitaa siitä huolimatta olla pakkohankinta.

Syksy ja uuden lukuvuoden alku (10.9.2013)

Minulle uusi vuosi alkaa aina syksyllä lukuvuoden myötä. Osasyynä tähän on varmaan se, että olen aina odottanut koulun alkua mahdottomalla innolla. Se tarkoitti uusia koulutarvikkeita, uusia kirjoja, lisää tekemistä ja kavereita. Olen myös koko ajankäyttöä tiedostaneen ikäni ajan ostanut lukuvuosikalentereita, jotka kestävät syksystä syksyyn. Tämän syksyn kriisin aiheena olikin se, kun JYY:n kalenterit olivat myöhässä. Siis oikeasti. Kalenteri kului ja kului, mutta uutta ei näkynyt. Eilen maanantaina kuitenkin pelastus saapui ja toi muassaan uuden kalenterin, joka piti heti kotona tuunata ankkatutkijalle sopivaksi.

Tutkijan syksyyn mahtuu opetusta. Kansalaisopiston sanataide alkoi jo elokuun puolella, samoin Alkio-opiston kurssi. Niiden kanssa olen jo päässyt sopivaan rytmiin. Torstaina alkaakin sitten ensimmäinen yliopistokurssini: sarjakuvan historia, teoria, analyysi ja tulkinta. Tiesin, että kurssi tulee herättämään kiinnostusta, mutta kyllä se melkoinen yllätys oli, kun huomasin, että kurssille oli ilmoittautunut 45 opiskelijaa. Ja minähän otan sinne vain sen 25.

Näiden parin päivän aikana olenkin sitten viestitellyt opiskelijoille puolin ja toisin, pahoitellut sitä, etteivät kaikki mahdu, selvittänyt, että miksi ei, ja pyytänyt, että sanokaa nyt ihmeessä amanuenssille ja laitoksen pedagogiselle johdolle, että jos tätä ei saa uudestaan ensi vuonna, me mennään kaikki lakkoon. Minä olen ilmaissut jo kiinnostukseni kurssin pitämisestä uudestaan ja amanuenssi näytti vihreää valoa. Se pitää vain sitten hyväksyä kevään budjettikeskustelussa.

(Ja ihmettelijöille varmistukseksi: apuraha on ansiotyöstä vapaata, mutta apurahatutkija voi sen ohessa opettaa max. 10 viikkotuntia.)

Näiden ohessa olen myös lupautunut 4.10. pidettävän kirjallisuusterapian avoimet ovet -tapahtuman paneelikeskusteluun puhumaan sarjakuvan terapeuttisista mahdollisuuksista sekä Taiku tutkii -kurssille esittelemään omaa tutkimustani yhden luentokerran verran. Onnistuin myös ilmoittautumaan väitöskirjan viimeistelijöille suunnattuun vertaistukiryhmään, joka aloittaa marraskuussa. Sitten olisi myös tarjolla tietokirjakurssi, jonka tarkoitus olisi johdatella kirjoittamaan omasta tutkimuksestaan tietokirjaa. Ja pitäisihän sitä varmaan tutkijaseminaariinkin tarjota jotain tekelettä.

Viimeistelin juuri viikonloppuna 19 sivua fantasiateoriaa. Henkilökohtainen aikatauluni petti viikolla, mutta siitä nyt ei tarvitse stressata, kun homma kuitenkin edistyy ja näyttää ihan hyvältä.

Ensi viikolla suuntana onkin Englanti ja Lontoo. Parin päivän shoppailuloman jälkeen siirryn Oxfordissa pidettävään The Graphic Novel -konferenssiin, jota tässä onkin jo odoteltu kuin kuuta nousevaa. Luvassa melkoista laatua ainakin ohjelman perusteella.

The Graphic Novel – Sarjakuvatutkijat Oxfordissa (13.10.2013)

Inter-Disciplinary.netin porukka järjesti toisen vuosittaisen The Graphic Novel -konferenssin Oxfordissa syyskuun 22.-24. päivinä. Olin juuri viettänyt pari lomapäivää Lontoossa, josta suuntasin aamulla kaikessa rauhassa Oxfordiin. Edellisen kerran olin kirjallisuushistorian kannalta merkittävässä kaupungissa käynyt syksyllä 2010 – tällöinkin ID-netin konferenssissa. Ikävänä asiana todettakoon, että historia toisti itseään ja sainpahan sitten kunnon englantilaisen flunssan kotiinviemisiksi. Hiphei.

Konferenssi järjestettiin Mansfield Collegessa, jonne oli noin 20 minuutin kävelymatka juna-asemalta. Valtavan matkalaukun kanssa se tuntui huomattavasti pidemmältä. Mutta Oxford on kaupunkina niin kaunis, ettei kävely haitannut. Erityisesti siksi, että olen oppinut matkustellessani varaamaan aina matkoihin vähintään puoli tuntia ylimääräistä aikaa. Kaiken varalta.

Majoitus oli myös järjestetty Collegeen. Ottaen huomioon sen, että konferenssimaksun ja majoituksen yhteishinta lähenteli 300 puntaa, odotus aamiaisen, ruokien ylipäänsä sekä ohjelman suhteen oli varsin kova. Huoneesta minulla ei ollut valittamista, sillä se oli siisti ja tilava ja meille tarjottiin pyyhkeiden lisäksi pesuaineet, vedenkeittimet, teet, kahvit sun muut pienet keksit, joita väsynyt konferenssivieras saattoi illalla käyttää hyväkseen. WC oli käytävällä ja suihku toisessa kerroksessa. Tosin keksin vasta viimeisenä iltana, kuinka ikkunan saa suljettua, mutta peitto oli sen verran lämmin, ettei edes flunssaisena tullut paleltua. Ja koska langaton verkko toimi, kaikki oli hyvin.

Konferenssi alkoi hassusti sunnuntaina puoli kahden aikaan päivällä. Tätä ennen oli tunnin mittainen rekisteröintiaika, jolloin sai teetä ja kahvia ja pientä makeaa palasta. Suomesta matkaan lähtenyt sarjakuvadelegaatti tapasi täällä ja herätti kyllä muissa mielenkiintoa. Neljä sarjakuvatutkijaa Suomesta sai aikaan vaikutelman, että meillä olisi jokin valtava sarjakuvakeskittymä. Tuli sitten myönnettyä, että tässä on nyt oikeastaan se 2/3 koko Suomen tutkijoista.

Supersankarit jylläsivät myös Oxfordissa. Konferenssin ohjelma alkoi supersankareilla ja päättyi niihin. Ohjelman ehdoton pluspuoli oli se, että meitä osallistujia oli vajaa 40, mikä tarkoitti pientä, tiivistä ryhmää. Vain yksi sessio oli jaettu kahtia ja totta kai minut siirrettiin sen toisen osan puheenjohtajaksi, mikä tarkoitti sitä, etten päässyt näkemään kollegani ja työhuonetoverini Essin esitystä. Se kieltämättä hieman harmitti.

Ehdottomasti mielenkiintoisimpia esityksiä oli Zainab Younusin Sandmania käsitellyt ”(Re)Interpreting Dante’s The Inferno in Gaiman’s Season of Mists”, joka sisälsi paljon omaa tutkimustani lähellä olevia teemoja, kuten intertekstuaalisuutta. Sain myös aivan uuden näkökulman Supermanin ja Clark Kentin väliseen suhteeseen ja innostuin ihan valtavasti digitaalisen sarjakuvan mahdollisuuksista Sarah Martinin ”Bad Things Happen: Navigating Graphic Narratives, Fairytales and Morals in New Spaces” -esityksen myötä. Sarah tekee omaa sarjakuvaa tablettimuotoon ja odotan äärimmäisellä mielenkiinnolla sen valmistumista.

Oma esitykseni oli nimeltään ”Outsiders and Their Effect on Lost Civilisations in Don Rosa’s Disney Comics” ja se käsitteli Barksin tarinoiden jatko-osia imperialismin näkökulmasta. Voidaanko Barksin alkuperäisiä sarjakuvia tulkita imperialistisiksi Dorfmanin ja Mattelartin ”tutkimuksen” perusteella ja miten Rosan jatko-osat ”Return to Plain Awful”, ”Return to Xanadu” ja ”War of the Wendigo” jatkavat tätä perinnettä. Miten ankat kohtelevat kadonneita kansoja? Kuka saa aarteen ja miksi?

Esitykseni sai melko hyvin kysymyksiä, mutta eniten ihmisiä tuntuu kiinnostavan Aku Ankan asema Suomessa yleisesti. Akun suosio ihmetyttää ihmisiä aina ja eräskin saksalainen tutkija (mikä oli erittäin yllättävää, koska Saksassa on vankka ankistien joukko) kysyi minulta, miten olen löytänyt Disney-sarjakuvat. Olenko käynyt Jenkeissä ja tutustunut niihin siellä? Siinä sitten selitin, että Disney-sarjakuvathan tulivat Suomeen 1950-luvun alussa ja se oli menoa se.

Parasta palautetta tuli eräältä australialaiselta tutkijalta, joka tuli myöhemmin kehumaan esitykseni mielenkiintoiseksi ja mainitsi käsitelleensä sarjakuvia joskus aiemmin samasta lähtökohdasta. Hän lupasi palata asiaan ja lähettää minulle avuksi kasan lähdeviitteitä. Tällaiset tilanteet piristävät aina.

Kokonaisuudessaan konferenssin ohjelma olisi voinut olla hieman parempi, mutta mitenkään pettynyt olo ei kuitenkaan tullut. Eniten meitä kaikkia (suomalaisia) sieppasi ID-netin naurettava ”ei Powerpointia!” -käytäntö, mikä sarjakuvakonferenssissa oli oikeasti älytöntä. Varsinkin siksi, koska ID-netin pääjärjestäjä lähettää kaikkiin konferensseihin samat järjestelyviestit. Tässä yhteydessä olisi pitänyt korostaa, että kuvapainotteisen Powerpointin kanssa ei ole mitään ongelmia. Minä lähetin välineistä vastaavalle porukalle asiasta kyselyn ja sain ongelmitta luvan tehdä pptx-esityksen. Kaikki eivät kuitenkaan olleet niin rohkeita asian suhteen. Tästä seurasi monta suoraan paperista luettua esitystä, jotka olisivat tasan olleet helpompia seurata muutaman kuvan tai ydinkohdan esittävällä Powerpointilla erityisesti siksi, että a) puhujien aksentteja oli paikoin hankala seurata tai b) natiivit puhujat mumisivat hiljaisella äänellä papereihinsa.

Eniten ehkä kismitti se, että konferenssin paikalla oleva vastuujärjestäjä piti oman paperinsa tiukasti Powerpoint-esitykseen nojaten. Palautelomakkeet tuli täytettyä tarkasti.

ID-netin konferenssien hyvä puoli on aina ollut ruoka ja tauoilla tarjottavat pienet naposteltavat. Nälkä nyt ei oikeastaan ehtinyt tulla missään vaiheessa, lounaat olivat herkullisia ja konferenssi-illallisenkin ainut miinuspuoli oli se, etten vain satu pitämään lampaasta.

Verkostoitumista tapahtui huomattavasti ja teimme eräällekin tanskalaiselle tutkija-taiteilijalle tiettäväksi NNCOREn olemassaolon. Minä jäin suustani kiinni englantilaisen Jaymsin kanssa nörttitv-sarjoihin liittyvään keskusteluun ja pyysin häneltä myöhemmin hyviä vinkkejä kokeilevista digitaalisista sarjakuvista: mitä mahdollisuuksia digitaalisuus tuo sarjakuviin ja miten sitä voi hyödyntää? Tätä asiaa tulen käsittelemään lyhyesti sarjakuvakurssillani.

Konferenssi päättyi tiistaina kuudelta. Jäin itse vielä yöksi Oxfordiin, jotta ehtisin kaikessa rauhassa kierrellä oleellisia nähtävyyksiä keskiviikkona ennen lentoani Suomeen. Konferenssin esitysten pohjalta julkaistava e-kirja pääsee levitykseen todennäköisesti ensi vuoden puolella, mutta pidän peukkuja myös sen suhteen, että varsinaiseen kirjaversioon pääsisi mahdollisimman moni kiinnostava paperi.

EDIT: Haluan kiittää Alfred Kordelinin säätiötä saamastani matka-apurahasta, joka mahdollisti The Graphic Novel 2 -konferenssiin osallistumisen.

PPCS ja syksyn seminaari Jyväskylässä (26.10.2013)

Populaarikulttuurin tohtoriohjelman toinen vuotuinen tapaaminen järjestettiin Jyväskylässä 11.-12.10. Oli hämmentävää päätyä Turun yliopiston sijaan Agoralle ja törmätä siellä ihmisiin, joita näkee pari kertaa vuodessa – nimenomaan siellä Turussa. Seminaarin osallistujamäärä oli poikkeuksellisen pieni, osittain siitä syystä, että meistä aktiivisimmista osallistujista kolme on tällä hetkellä ulkomailla keräämässä tutkimusmateriaalia.

Tästä huolimatta parin päivän seminaari oli varsin antoisa. Ennen kunkin osallistujan papereita saimme kuulla viralliset ohjeistukset ja neuvot kuinka järjestetään onnistunut konferenssi, miten haetaan (ja saadaan) tutkimusrahoitusta erityisesti postdoc-vaiheessa ja kuinka toimitetaan kansainvälinen julkaisu. Koska haaveilen edelleen koostavani sen Rosa-antologian joskus, kun minulla on aikaa ja elämää ja tutkimuksen teoriakirjat eivät potki minua päähän, tämä oli äärimmäisen kiinnostavaa. Olen myös ilmoittautunut yliopiston kurssille nimeltä tutkimuksesta tietokirjaksi. Ehkä jotain alkaa tapahtua asian suhteen tässä vuoden sisällä.

Pienen ryhmän vuoksi meillä oli nyt ruhtinaalliset 45 minuuttia per paperi, mikä tarkoitti lyhyttä Powerpoint-esitelmää siitä, miten oheinen paperi liittyy väitöskirjaan, missä elämäntilanteessa sitä yleensä ollaan ja mihin apua kaivataan. Parikymmentäsivuisia papereita oli kertynyt kahdeksisen kappaletta, mikä vei runsaasti lukuaikaa. Toisaalta yleinen konsensus oli se, että ohjelman tässä vaiheessa (ja tutkijoiden omassa henkilökohtaisessa vaiheessa) on vain hyvä käsitellä laajempia tekstejä.

Itse toimitin kommentoitavaksi kesän lopussa valmistuneet 19 sivua fantasiateoriaa, joka sai valtavasti kiinnostuneita kommentteja ja äärimmäisen hyvää palautetta koskien useiden teorioiden selkiyttämistä lukijalle, jolla ei ole asiasta aiempaa tietoa.

Tarvitsen siis kaavion, jossa kuvaan, miten kenenkin tutkijan ja teoreetikon näkemys eroaa toisistaan fantasian genreä määritellessä.

Myös lisää ankkoja kaivattiin teoriaosuuden yhteen, jei!

Perjantai-ilta päättyi viinibistro Figarossa, jota olen kartellut suht kalliin ruuan takia, mutta ruoka tuotti äärettömän positiivisen yllätyksen hinta–laatu-suhteessa – ja erityisesti kokonsa puolesta. Lauantain päiväohjelmana puolestaan käsiteltiin papereiden loppupuolisko ja pohdittiin jatkosuunnitelmia papereiden käsittelyyn liittyen. Itse en ainakaan panisi pahakseni, jos olisi mahdollista käyttää enemmän aikaa papereihin, vaikka se venyttäisi seminaarin pituutta muutamalla tunnilla. Pitänee kommentoida asiaa Moodleen.

Kevään seuraava seminaari ja sen ajankohta on vielä auki, mutta mikäli kaikki menee nappiin, väikkäri on silloin jo esitarkastuksessa ja olo on (toivottavasti) varsin helpottunut. Oli kuitenkin erittäin mahtavaa nähdä kaikkia tuttuja ja kuulla, miten tutkimukset edistyvät hitaasti, mutta varmasti eteenpäin.

Tutkija opettamassa ja oppimassa (30.10.2013)

Tämä syksy on ollut poikkeuksellinen tutkimuksen kannalta, sillä pidin elämäni ensimmäisen yliopistokurssin sarjakuvan teoriasta. Kirjallisuuden oppiaineeseen järjestetty kurssi kuuluu myös osaksi omia jatko-opintojani ja saan siitä itsekin opintopisteitä, kunhan arvioinnit on pistetty pakettiin. Seitsemän opetuskerran kurssiin sisältyi sarjakuvan teorian lisäksi historiaa, genrejä, analyysin ja tulkinnan harjoittelua, hieman asiaa digitaalisista sarjakuvista ja sarjakuvablogeista sekä konkreettisia esimerkkejä sarjakuvan analyysista oman ankkatutkimukseni kautta. Sain myös kollegani ja työhuonetoverini Essi Variksen vierailemaan kurssilla ja pitämään reilun puolikkaan luennon sarjakuvahahmojen analysoinnista.

Kurssin viimeinen tapaamiskerta oli viime viikon torstaina ja vaikka täytyy sanoa, että powerpointtien kasaaminen ja se valtava materiaalien kopiointi tuotti hillittömästi työtä, ei kyllä kaduta sitten pätkääkään. Kurssille kun oli alkusyksystä parhaimmillaan ilmoittautunut se 45 opiskelijaa ja olin ottamassa sinne vain sen 25… Eli kiinnostuneista ei tasan tarkkaan ollut pulaa. Harmitti vain, kun joutui tarjoamaan ei oota. Yritin sitten korostaa kaikille, että antakaa nyt sitten sitä palautetta laitoksen johdolle: lisää tällaista. Alustavien tietojen mukaan toiveissa (ja vakaissa aikeissa) olisi saada kurssi myös ensi vuodelle. Mutta tällä kertaa se menee budjettikeskustelujen kautta, koska tämä opettaja on silloin jo tohtori eikä enää mikään maisteri.

Kurssi meni kokonaisuudessaan vallan mallikkaasti. Aikataulujen kanssa ei oikeastaan ollut ongelmia ja ne pienet seikat, jotka huomasin ongelmiksi (analysoitavien sarjakuvien määrää yhdellä luentokerralla saa tiputtaa ainakin puoleen) eivät haitanneet kokonaisuutta. Näihin osaan sitten varautua seuraavalla kerralla.

Mahtavinta oli huomata se, että oma innostus aiheesta välittyi opiskelijoille, jotka näyttivät myös innostuvan asiasta, eivätkä vain kuunnelleet passiivisina paikoillaan, vaan kommentoivat, haastoivat ja olivat eri mieltä. Näin sen kuuluukin mennä.

Opiskelijoillani on nyt kuukausi aikaa kirjoittaa noin kymmensivuinen essee valitsemastaan sarjakuvateoksesta. Täytyy sanoa, että kurssin pohjalta odotan erittäin korkealaatuista tavaraa varsinkin analyysien suhteen – sen verran hienoja huomioita esimerkkisarjakuvistani tuli. Joulukuun puoleenväliin olen suunnitellut yhteisen kokoontumiskerran, jossa palautan esseet kommentteineen ja halukkaat saavat tarkennuksia arvosteluihinsa. Toivon myös, että saisin kaikilta palautetta kurssin sisällöistä ja työmäärästä, jotta saisin kehitettyä kurssia eteenpäin. Ja tietenkin itseäni opettajana.

Kun pahimmat opetuskiireet ovat ohi (Alkio-opistollakin pitämäni kurssi päättyi viime viikolla) aion keskittyä väitöskirjaan ja vähän myös opiskeluun. Olen ilmoittautunut kahdelle yliopistokurssille, joista toinen alkoi jo viime perjantaina, mutta en valitettavasti päässyt paikalle, koska olin Tampereella konferenssissa. (Tästä seuraa raportti myöhemmin.) Perjantaina alkanut kurssi on nimeltään ”tutkimuksesta tietokirjaksi” ja ajattelin, ettei siitäkään voi olla kuin hyötyä, jos haluan julkaista väitöskirjani sekä Suomessa että käännettynä ulkomailla. Ja onhan minulla tietenkin se ikuisuusprojekti ja haave Rosa-antologiasta, jonka kanssa ehkä alkaa tapahtua jotain edistystä tämän kurssin jälkeen.

Toinen kurssi on nimeltään ”vertaistukea väitöskirjan viimeistelyyn” ja se on juuri sitä, mitä nimi antaa olettaa. Ajattelin olevani jo siinä pisteessä, että sitä vertaistukea alkaa kaivata, kun väitöskirja alkaa ottaa muotoaan ja omat aikataulut ilmoittavat valmistumisen lähestymisestä. Miten ihmeessä loppurahoitus järjestyy? Saanko päättää, kuka on sopiva vastaväittäjä? Mikä on väitöstilaisuuden pukukoodi ja miten paljon siitä saa lipsua ? Mitä ihmettä kirjoitan lektiooni ja ennen kaikkea: onko elämää väitöksen jälkeen?
Näihin ja moniin muihin minua askarruttaviin kysymyksiin toivon saavani apua.

Perjantaina onkin sitten aika lukukauden tutkijaseminaariesitelmälle. Yritän saada kommentteja ja kielenhuoltoa The Graphic Novel -konferenssin paperiini, joka julkaistaan e-kirjassa ensi vuoden puolella (ellei aikataulutus petä). Suunnitelmissa on myös järjestää virallinen ohjaajatapaaminen joulukuun keskivaiheen tienoille. Ehkä silloin olisi ohjaajille tarjottavana sata sivua korjattua tekstiä. (Tällä hetkellä tekstiä on 178 sivua. Ja sitä muuten ei ole korjattu kommenttien jälkeen…)

Populaarikulttuurin tutkimusta Tampereella (3.11.2013)

Tampereen yliopisto järjesti 25.-26.10. Topographies of Popular Culture -konferenssin, joka keräsi yhteen noin seitsemisenkymmentä populaarikulttuurin tutkijaa eri puolilta Eurooppaa ja jopa hieman kauempaa. Konferenssi oli järjestetty yhdessä venäläisten yhteistyöyliopistojen kanssa ja virallisina kielinä toimivat siis suomi ja venäjä.

Tällä kertaa asustelin aivan Tampereen keskustassa olevassa Dreamhostellissa, kun en jaksanut lähteä kävelemään kauemmas. Toisaalta paikka oli varsin hyvä, mutta myös selvästi suunniteltu porukalla matkustaville nuorille. Itse koin hostellin hieman liian levottomaksi, varsinkin, kun oma neljän hengen huoneeni oli juuri yhteisen tilan vieressä. Korvatulpat olivat korvaamattomat. Hinta oli suht halpa, mutta aamiaista ei tietenkään ollut tarjolla.

Kun itse on tottunut reissaamaan yksin ja nimenomaan työmatkoja, se oma rauha on aika korvaamatonta. Huolimatta Hotelli Villen kauemmasta sijainnista ja yksityishuoneen kalliimmasta hinnasta menen aivan taatusti sinne seuraavalla kerralla.

Konferenssi alkoi yliopistolla perjantaina aamukymmeneltä virallisilla tervetuliaissanoilla ja New Yorkista asti lentäneen professori Eliot Borensteinin kutsuvieraspuheella Venäjästä kuvitteellisena maana, jonka kuva esimerkiksi internetmeemeissä on jotain ihan muuta.

Konferenssin ohjelma oli jaettu kielittäin, joten päällekkäisiä sessioita oli vähintään kolme ja niistä puolet oli englanniksi ja puolet venäjäksi. Ymmärrän tilanteen siinä mielessä, että kyseessä oli yhteistyössä järjestetty konferenssi, mutta koska venäjän taitoni rajoittuvat muutamaan sanaan ja yhteen kansanlauluun, tuntui, että jäi jostain paitsi. Venäjänkielisissä paneeleissa olisi voinut olla vaikka mitä mielenkiintoista, mutta kieli karsi väen automaattisesti toiseen osastoon. Samalla myös konferenssin osallistujat tuntuivat jakautuneen kahtia, eivätkä oikein olleet toistensa kanssa tekemisissä. Vaikka konferenssin toinen virallinen kieli olisi ollut suomi, olisin silti pitänyt esitykseni englanniksi. Niin saa aina enemmän julkisuutta omalle tutkimukselleen.

Populaarikulttuurin eri osa-alueet olivat edustettuina laajalla skaalalla, mutta hieman ihmettelimme tahoillamme spekulatiivisen fiktion puuttumista tai sen vähäisyyttä. Vampires & Wolves -sessio toi esille Draculan ja ihmissuden myytin, mutta tämän ja sarjakuvapaneelin lisäksi fandom pysyi vähäisenä. Ihmissusia tutkiva saksalainen Peter Arnds sai paljon vinkkejä fiktiivisistä, susia käsittelevistä teoksista. Halusin nostaa erityisesti Aino Kallaksen Sudenmorsiamen. Se on uskomattoman upea teos. Toisaalta koin myös varsin mielenkiintoisiksi esitykset huvipuistoista eristyneinä maailmoina sekä Agatha Christien dekkarien miljöitä käsitelleen paperin. Kokonaisohjelmallisesti erityisesti lauantain paneelit olivat erittäin mielenkiintoisia.

Oma esitykseni oli lauantain viimeisessä, sarjakuvia käsittelevässä paneelissa, jossa olivat myös kollegani Mervi Miettinen ja Joe Saccon sarjakuvia tutkiva Ranthild Salzer. Puhuin Ankkalinnasta fantasiamaailmana, mikä oli käytännössä tiivistetty versio viime vuoden Ropeconin puheestani, mutta tällä kertaa suunnattu akateemiselle yleisölle. Olin äärimmäisen positiivisesti yllättynyt tiukoista kommenteista ja kysymyksistä, joita sain. Kerrankin yleisö ei ollut hämmentynyt siitä, että miksi ankat tai miten ankat ovat Suomessa niin suosittuja. Huomiot olivat niin hyviä, että vaikka en ihan heti kaikkeen osannut vastatakaan, koin, että sain ensimmäistä kertaa kansainvälisessä konferenssissa oikeasti hyödyllistä palautetta. Ja tietenkin on aina plussaa, kun saa konferenssin virallisen kutsuvieraan innostumaan ankoista niin paljon, että hän lataa session aikana koneelleen sekä koko Barksin että Rosan tuotannot.

Huolimatta kieliasiasta, konferenssi oli kokonaisuutena valtavan hyvä ja onnistunut. Perjantain tervetulovastaanotolla oli oikeasti ruokaa, eikä pelkästään mitään pientä juusto & viini -cocktail-palasta, ja sitä oli niin paljon, että sitä sai viedä mukaansakin. Aamiaista!

Lauantain konferenssi-illallinen ravintola Mylläreissä oli puolestaan aivan uskomattoman herkullinen. Vaikka nyt jäinkin paitsioon venäläisen delegaation keskelle (ja hehän tietenkin puhuivat koko ajan vain venäjää), ilta jäi ruuan suhteen vahvasti plussan puolelle. Saattoipahan ainakin keskittyä rauhassa ruokaan.

Verkostoitumisena meni yllättäen suoraan kaltaisteni seuraan, eli päädyin hengailemaan ja istumaan iltaa Tampereen yliopistossa opiskelevien konferenssiavustajien kanssa. Mikäs siinä, kun puheena on Don Rosan ankat, miksi Twilight on niiiiin huono ja kuka oikeasti lukee 50 Shades of Greytä. Baari-illan kruunasi ehdottomasti erään asiantuntevan fanin huomio Rosan ”Dream of a Lifetime” -tarinasta. Kiitos, se menee suoraan väitöskirjaan!

Ehdin myös moikata perjantai-iltana kollegaani Mikkoa, jonka kanssa odotelleen edelleen palautetta yhteisestä projektistamme eli artikkelista Roopesta rajaseudun symbolina. Oli kerrassaan hilpeää istua baarissa ja puhua niin ankoista, Transformereista kuin G. I. Joestakin ja seurata vieressä istuvien ihmisten ilmeitä, kun jutut lähtivät käsistä. Kahden päivän reissu Tampereelle oli siis varsin antoisa. Nyt en taidakaan lähteä vähään aikaan yhtään mihinkään ja keskityn vain kirjoittamiseen.

Nörttityttöjen kalenteriluukun alta paljastuu tänään Don Rosan Kootut (3.12.2013)

Tänään Nörttityttöjen blogissa avautuu joulukalenterin luukku numero kolme, jonka takaa löytyy Soile Kontion toive Don Rosan Kootuista. Juttua riittää myös itse taiteilijasta. Allekirjoittanutta onkin haastateltu blogimerkintää varten niin laajemmin Rosan kuin oman tutkimuksen saralta.

Apurahalle jatkoa! (9.12.2013)

Hip, hip ja hurraa, sillä yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos päätti antaa tälle sarjakuvatutkijalle apurahan myös ensi vuodelle! Tämä tarkoittaa sitä, ettei ainakaan rahasta tarvitse stressata tai hätäpäissään miettiä, että mitä sitä tekee kesän jälkeen. Väitöstä yritän edelleen saada kesälle, mutta jos jotain katastrofaalista tapahtuu ja kirjoittaminen viivästyy, niin homma ei ainakaan jää kiinni rahoituksen puutteeseen.

Kiitos Taiku!

Tutkijan loppuvuosi (ja loma!) (20.12.2013)

Stressaavan ja muutenkin vaikean syksyn jälkeen on hienoa todeta, että jotain on saanut aikaiseksi ja ainakin osa siitä on ollut suht siedettävää tuotosta. Sarjakuvakurssi meni kaikin puolin varsin mallikkaasti, vaikka kurssiesseiden arvostelun kanssa oli pientä tappelua ja tuskastelua, kun en niistä numeroista niin perusta. Niiden lisäksi kirjoitin litanian kommentteja, ehdotuksia, hyväksyviä äännähdyksiä ja valtavan kasan plussia papereihin, joita oli noutamassa palautuspäivänä kymmenisen opiskelijaa.

Ja näiden antamasta kurssipalautteesta todettakoon, että itku meinasi päästä. Kun pitäisi tällaisen kurssin kuulua virallisesti osaksi kirjallisuuden opintoja ja että oli paras kurssi koko vuonna ja niin kuin paras kurssi IKINÄ. Ylistyksen lomassa oli myös valtavan hyviä ehdotuksia jatkon kannalta, jotka otan huomioon seuraavaa vuotta ajatellen. Ja se seuraava vuosihan on tulossa.

Sanataidekin jäi joululomalle pikkujoulujen jälkeen. Kyllähän se mieltä hivelee, kun lapset mutristelevat suitaan, kun kuukausi on niiiiiiin pitkä aika olla ilman sanataidetta. Annoin vapaaehtoiseksi kotitehtäväksi halukkaille lukea mahdollisimman paljon. Ja etsiä kirjoista kivoja sanoja ja lauseita, joita he haluaisivat itse käyttää jossakin.

Väitöskirjakin jää nyt joululomalle. Laitoin jo joulukuun alussa ohjaajille 93 sivua luettavaa, mitä käsiteltiin viime viikon tapaamisessa. Jatkotapaaminen seuraa tammikuussa, koska pääohjaaja oli sairas, mutta palaute oli niin ylitsepursuavan hyvää ja kannustavaa, että kyllähän sen voimin nyt yhden väikkärin loppuun kirjoittaa. Varsinkin verrattuna siihen edelliseen seminaaripaperiin, joka lytättiin niin syvälle maanrakoon, että se meni varmaan Turvaan* asti.

Fanipuhe oli tekstistä kadonnut, mutta lisää Brian McHalea saisin vieläkin lukea. Tällä viikolla olenkin kerrannut Postmodernist Fictionin alkua sen verran, että ehkä alan jo jotain uutta hahmottaa vyöhykkeistä ja siirtyvistä henkilöhahmoista. Mutta siihen mennään vasta tammikuussa. Nyt alkaa (väitöskirjasta) kolmen viikon loma. Tutkijalla kun sitä lomaa ei oikein tunnu olevan, eikä sitä oikein osata ottaa. Siitä lähtien, kun aloitin tämän hirvittävän stressiprojektin, jota väitöskirjaksi kutsutaan, en ole oikein osannut pitää lomaa. Ne viikon mittaiset lomayritelmät ovat kaatuneet sohvalle flunssana. Nyt olen jo tämän viikon ajan ottanut hieman rennommin vähä kerrallaan, ettei joululoma olisi niin valtava shokki stressaantuneelle kropalleni.

Tammikuun toisella viikolla on kuitenkin palattava sanataiteen ja Alkio-opetuksen pariin, mutta väitöskirja voi silti olla vielä sen ylimääräisen viikon tauolla…

Ankkamaista joulua kaikille!

<first world problems>
PS. ensi vuonna minäkin ostan Dumle-joulukalenterin. Mies on koko joulukuun natustellut herkullisia Dumle-karkkeja, joita hänen joulukalenterinsa pursuaa ja minun surkuhupaisassa Mars-kalenterissani on vain kuppaisia suklaapaloja, joissa ei ole tippaakaan toffeeta tai muuta kivaa. Jos joulun odotus voi jostain mennä pilalle.
</first world problems>

^{* Sisälsi viittauksen Eoin Colferin Artemis Fowl -sarjaan.}