Pyhiä lupauksia (3.1.2014)
Aloitin jo tämän merkinnän samalla tavalla kuin vuosi sitten: listasin vuoden 2013 saavutukset ja olin jo siirtymässä tämän vuoden suunnitelmiin, kun väsyin koko ajatukseen. Viime vuosi oli elämäni raskain vuosi ja uskon, että toipumisessa menee vielä tovi aikaa. Sen vuoksi olen tehnyt muutaman lupauksen vuodelle 2014.
1) Aion antaa itselleni enemmän aikaa. Tämä tarkoittaa sitä, että erotan työajan (tutkimuksen) ja vapaa-ajan toisistaan, mikä on ollut minulle erittäin vaikeaa koko yliopisto-opiskeluni ajan. Minulle viikonloppu ei ole ollut koskaan lomaa, vaan hyvää aikaa kirjoittaa (tutkimusta) tai lukea (teoriaa). Tämä loppuu nyt. Henkisen jaksamiseni vuoksi teen itselleni lukujärjestyksen, johon sisältyvät opetukset, niiden suunnittelu, tutkimuskirjallisuuden lukeminen ja väitöskirjan kirjoittaminen. Tätä päätöstä olen jo harjoitellut lupaamalla itselleni sen kolme viikkoa vapaata väitöskirjasta. Vielä viimeinen viikko edessä. Tämä päätös tarkoittaa myös sitä, että
2) en tunne syyllisyyttä siitä, että kieltäydyn tekemästä jotain, mitä en ehdi. Yleensä se olen minä, joka sanoo hoitavansa jonkin asian, ja sitten käykin niin, että teen sitä hiki hatussa edellisenä iltana ja kiroilen, että olen aivan liian kiltti ihminen.
3) Kirjoitan ihan pirskatin hyvän väitöskirjan, puolustan sitä ja järjestän ikimuistoisen karonkan. Tämä voi paisua hieman överiksi, mutta suunnitelma on hyvä olla olemassa. Eikä sitä koskaan tiedä, josko se tietty kutsuvieras pääsisikin paikalle tai että se sekopäinen bändi päättäisi, että karonkkaesiintyminen ei olisikaan mitenkään tyhmä ajatus. Ja ettei projektin aikataulu unohtuisi, olen jo tehnyt alustavan varauksen karonkkapaikasta.
4) Hoidan itseäni liikunnalla. Lepuutan siis mieltäni joogamatolla, tanssitunnilla ja ehkä jossain muuallakin. Kunhan en jumahda sohvalle tai työtuoliin, sillä se ei tee hyvää selälleni. Todistetusti.
Tässäpä ne tärkeimmät lupaukset taisivat tullakin. Näiden lisäksi on tietenkin odotuksia, jotka sisältävät referee-artikkeleiden julkaisuja, ulkomaanmatkaa, coniesiintymisiä ja muuta pientä, kuten sarjakuvakurssin jatkoa. Toivon uudelta vuodelta helpotusta ikävään, hienoa kirjallisuutta, uusia projekteja, ihania tapahtumia ja kaiken jakamista tärkeiden ihmisten kanssa.
Holopaisen Roope-soundtrack tilattavissa ennakkoon! (14.1.2014)
Tuomas Holopaisen sooloalbumi The Life and Times of Scrooge julkaistaan virallisesti vasta 11.4., mutta levyn voi tilata jo ennakkoon parin muun pienen bonussälän kanssa. Tosifaneja hellitään t-paidoilla ja signeeratulla (tosin vain Holopaisen, ei itse Don Rosan nimmaroimalla) sinkulla nimeltä A Lifetime of Adventure, joka puolestaan nähdään kauppojen hyllyillä jo ensi kuussa, eli 7.2. Sinkulla artistina kuullaan Johanna Kurkelaa.
Myös levyn sisältö on julkaistu ja seuraavat kymmenen kappaletta tältä soundtrackiltä löytyvät:
01. Glasgow 1877
02. Into The West
03. Duel & Cloudscapes
04. Dreamtime
05. Cold Heart Of The Klondike
06. The Last Sled
07. Goodbye, Papa
08. To Be Rich
09. A Lifetime Of Adventure
10. Go Slowly Now, Sands Of Time
Näiden tuotteiden kanssa kannattaa muuten olla nopea, sillä ne ovat erikoistarjouksessa ja todennäköisesti hupenevat kesken. Itse pistin jo omani tilaukseen. (Kyseessä ei ole maksettu mainos, mutta jos herra Holopaisen teos kunnioittaa suuren mestarin ja idolini sarjakuvaeeposta, saa hän virallisen kutsun väitöstilaisuuteeni.)
Rosa-artikkeli uusimmassa Portti-lehdessä (31.1.2014)
Jälleen seuraa huikeaa mainostusta, Tampereen Science Fiction seuran julkaiseman Portti-lehden uusin numero on juuri ilmestynyt, ja kukas muu se siellä kannessa taas komeilee, kuin eräs tietty ankka-tutkija. Tällä kertaa päästään tutkailemaan ranskalaisen mez-tahri-varkaan eli Arpin Lusènen ilmeellistä henkilöhahmoa ja tietenkin kunnon kuvamateriaalin kera.
Hanki siis hetimiten omasi!
Vanhan Kirjan Talvessa Rosaa ja vähän kirjaostoksia (8.2.2014)
En olekaan sitten viime kesän pitänyt esitelmää suurelle yleisölle tutkimuksestani. Tai ehkä tuo suuri yleisö pitäisi kirjoittaa lainausmerkeissä. Tästä huolimatta Vanhan Kirjan Talven alkaessa perjantaina kello kolme paikalla oli jo varsin mukavasti kiinnostunutta väkeä, joka valui Jyväskylän pääkirjaston musiikkisaliin kuuntelemaan esitystäni Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvista.
Olin hieman häkeltynyt salista, jossa normaalioloissa käyn kerran viikossa harrastamassa nykytanssia. Mutta pelkoni tekniikan toimivuudesta oli turha, sillä Kirjailijatalolta sain käyttööni pienen kannettavan valkokankaan ja projektorin. Toin myös oman työläppärini yliopistolta ja sekin toimi moitteetta. Tekniikan toimimisen kanssa on aina pientä jännitystä, kun kerran konferenssiesitelmäni alussa läppäri ei enää ottanutkaan yhteyttä projektoriin. Ja mitä järkeä on puhua sarjakuvista, jos ei voi näyttää esimerkkimateriaalia?
Aiheenani oli siis Faktan ja fiktion sekoittuminen Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvissa. Puoli tuntia oli varsin lyhyt aika puhua aiheesta ja pelkäsin, että esitelmäni menee ihan täysin esimerkkien näyttämiseksi, mutta luulen, että yleisö sai kuitenkin hieman jotain uuttakin tietoa aiheesta. Keskityin siis näyttämään, miten Rosa yhdistää Disneyn ankkamaailmaan meidän maailmamme historiallisia paikkoja, henkilöitä ja tapahtumia. Tämä on olennaisessa osassa myös omassa väitöskirjatutkimuksessani.
Esimerkkiruuduissani vilahteli Helsinkiä, Rio de Janeiroa ja vapaudenpatsasta. Henkilöistä mainittavia olivat tietenkin Elias Lönnrot, Sir Francis Drake ja ehdottomasti Theodore Roosevelt. Roope onnistuu myös osallistumaan useisiin historiallisiin tapahtumiin – ja joskus jopa muuttamaan niitä. (Todettakoon jälleen kerran, että Titanic upposi, koska zombi.)
Lyhyessä ajassa ehti tehdä vain pienen pintaraapaisun, mutta ainakin yleisöltä tuli muutamia kysymyksiä ja innostuneita kommentteja. Lupailin jälleen väitöstä kesäksi ja jos kaikki menee nappiin, haaveeni näyttää toteutuvan. Mutta tutkimuskuulumisiin palaan myöhemmin uudestaan.
Koska Jyväskylän kirjamessuja ei tänä vuonna järjestetä lainkaan (ja niiden tulevaisuus näyttää muutenkin heikolta), Vanhan Kirjan Talvi oli paisunut hieman isommaksi tapahtumaksi kuin aiemmin. Myyntipöytien ääressä vierähti mukava puolitoistatuntinen ja mukaan tarttui myös mukava kasa kirjallisuutta.
Pakko-ostoksena oli kovakantinen H. P. Lovecraftin Necronomicon. Silläkin uhalla, että sama teos on jo hyllyssä pehmeäkantisena. (Lupasin myydä sen kaverille.) Mutta parikymppiä kovakantisesta aiheutti tarpeen. Löysin myös Magdalena Hain Kellopelikuninkaan, joka on jatko-osa mainiolle Kerjäläisprinsessalle. Se on tällä hetkellä oppilaideni lukukirja, joten odotan jatko-osalta yhtä hienoa tunnelmaa ja kuvausta.
Sarjakuvista mukaan tarttui Arne Bellstorfin Baby’s in Black – the Story of Astrid Kirchher & Stuart Sutcliffe. Se kertoo Beatlesin alkuajoista ja kiinnosti minua siksi, koska syksyn sarjakuvakurssilla eräs opiskelijani teki teoksesta esseensä. Toinen pakko-ostos oli Graig Thompsonin Habibi. Olen yrittänyt sitä etsiä kirjastosta, mutta se on aina lainassa. Nyt, kun hinta oli pudonnut 17 euroon, se oli pakko ottaa mukaan. Valtavan tyylikäs sarjakuvaromaani. Odotan innolla sen aloittamista. Viidennestä kirjasta en kerrokaan, koska se menee lahjaksi.
Tutkimuskuulumisia (9.2.2014)
Loppusuora häämöttää jo väitöskirjan osalta. Tällä hetkellä ei kaduta, että pidin (ansaitun) kolmen viikon joululoman kaikesta väitöskirjaan liittyvästä, sillä älytön kiire tässä ei vielä mihinkään ole. Ja se kiirekin on käytännössä omista asetetuista (ja toivotuista) aikatauluista johtuvaa. Sitähän ei sitten tiedä, alkavatko paineet kohota naurettaviin sfääreihin maalis-toukokuussa, jos mitään ei tapahdu esitarkastajien suunnalla. Mutta sitä on vielä turha tässä vaiheessa stressata ennakkoon (vaikka olenkin sellaisessa erittäin hyvä).
Väitöskirja on nyt olemassa yhtenä kokonaisena tiedostona. Siihen on kasattu kaikki sisällysluettelosta tämänhetkiseen lähdeluetteloon. Ainoat puuttuvat asiat ovat päätäntö ja kuvaluettelo. Päätännön kirjoitan tämän kuun aikana, kunhan olen tehnyt ensimmäisen kielisiivouksen ja oikoluvun koko settiin. Kuvaluettelo on viimeinen homma, sillä silloin ei pitäisi enää muutoksia tulla kuvien paikkoihin ja asetuksiin.
Koko tiedostossa on tällä hetkellä 231 sivua ja tiedostokoko on yli 76 megaa, mikä johtuu kuvamateriaalista. Hillitöntä. Melkein nauratti, kun luin väitösprosessin etenemisohjeita yliopiston nettisivuilta ja siellä pyydettiin lähettämään tutkimus tiedekuntaan sähköpostin liitteenä ja paperiversioita kaksin kappalein. Eipä tämä tutkimus sähköpostiin mahdu. Latailin väliversiota Dropboxiin ohjaajien luettavaksi ja siinäkin prosessissa meni kymmenen minuuttia. Kai se niille kelpaa, jos sitä kautta laitan tai tuon tikulla paikan päälle, kun aika koittaa…
Olen nyt tämän viikon ajan viilaillut analyysiosiota. Perjantaina pääsin ”Sammon salaisuutta” käsittelevään myyttien alalukuun ja sitten aivot sanoivat poks. Ei kykene. Paikoitellen oikolukiessa on tullut sellainen olo, että hei – tämähän kuulostaa ihan toimivalta! Ja sitten vähän ajan kuluttua olenkin lukenut alalukua, jonka kirjoitin vuonna 2011 ja voi hyvä tavaton, mitä soopaa. Tähän menee siis aikaa.
Jätän suosiolla teoriaosuuden oikoluvun myöhemmäksi, jotta saan vielä kommentit siitä pääohjaajaltani, joka oli sairas joulun tapaamisemme aikana. Toinen ohjaajani kehui sen hetkistä työtäni hirveästi ja nyt vähän sitten pelottaa, että miltä kokonaisuus näyttää. Sähköpostiviestissäni kielsin kumpaakin lukemasta johdannon taustalukuja Walt Disneystä Don Rosaan. Ne ovat ihan hirveää soopaa, enkä ole niille ehtinyt tehdä pariin vuoteen yhtään mitään. Niiden pariin hyökkään heti analyysin jälkeen, mutta niihin voi mennä aikaa, koska niihin pitää laittaa lisämateriaalia esimerkiksi uusien lähteiden muodossa. Olen myös sangen varma siitä, että niistä tulee otettua varsin paljon turhaa tavaraa pois. Walt Disneystä ei esimerkiksi oman tutkimukseni kannalta ole järkevää sanoa paljoa muuta kuin että hän loi Aku Ankan. Sarjakuvien kanssa herra Disney ei sitten ollutkaan tekemisissä.
Tavoitteenani olisi helmikuun aikana kirjoittaa ensimmäinen siedettävä versio valmiiksi ja saada se maaliskuussa esitarkastukseen. Olen jo hieman pohtinut mahdollisia esitarkastajia ja todettakoon, että toisen olisi hyvä olla sarjakuvan ja toisen fantasian asiantuntija. Suurin rajoite on tietenkin tutkimuskieleni, joka on suomi. Suomen asiantuntijapiirit ovat varsin pienet, joten tuttuja nimiä sieltä todennäköisesti löytyy ainakin jossain muodossa. Mikä tietenkin tarkoittaa myös sitä, että vastaväittäjänikin tulee olemaan suhteellisen tuttu henkilö.
Olen mielessäni varannut esitarkastajille pari kuukautta aikaa lukea ja kommentoida tutkimustani ja silti ehtisin tehdä siihen tarvittavat merkinnät ja muutokset hyvissä ajoin, että kesäkuun tiedekuntaneuvoston kokouksessa voitaisiin julkistaa virallinen väitöspäivä. Tämä siis, jos kaikki menee nappiin. Väitöstoiveaikatauluni olisi siis heinäkuu. Yliopisto on lomilla, mutta silloin tapahtuu myös jotain muuta olennaista ja liittyvää.
(Ja kuulemani mukaan kesäisin lehdistöllä ei ole oikein mitään uutisoitavaa, joten sitä suuremmalla syyllä.)
Monet asiat riippuvat ihan täysin byrokratian rattaista, sillä tiedekuntaneuvosto kokoontuu yleensä kerran kuussa ja siellä päätetään ne viralliset asiat, kuten esitarkastajat, väitöslupa ja tutkinnon myöntäminen. Melkein jo ahdistaa, että tällaisia asioita pitää ajatella. Sitä on ollut niin kauniisti turvassa väitöskirjan kirjoittamisvaiheessa ja kun projekti alkaa olla ohi, mitä elämää sitä jää käteen?
Väitöskirjan viimeistelyn lisäksi helmikuun loppuun paukahti kaksi artikkeli-deadlinea: yritän viilata erään parin vuoden takaisin FINFAR-paperini uuteen vertaisarvioituun fantasia- ja science fiction tutkimuslehteen, jonka ensimmäistä numeroa viime vuonna perustettu alan yhdistys on kasaamassa. Ensimmäisen numeron julkaisuun ei ole enää kauan aikaa, mutta oman paperini yritän saada toiseen numeroon. (Lehti sai muuten nimen Fafnir.)
Sen lisäksi sain referee-palautteet lastenkirjallisuutta käsittelevään antologiaan ehdolla olevasta artikkelistani, joten se pitäisi viimeistellä palautteiden pohjalta, mikä ei loppujen lopuksi ole iso työ. Onneksi. Palaute oli yllättävän hyvää ja korjailut ovat lähinnä tarkennuksia ja lisäperusteluja vaativia.
Heti, kun asiasta (eli väitöspäivästä) tulee virallinen tieto ja päätös, ilmoitan sen tänne. Mikä tietenkin tarkoittaa sitä, että koska väitöstilaisuus on julkinen tilaisuus, kaikki halukkaat ovat tervetulleita paikalle.
Viikko armonaikaa (14.3.2014)
Blogissa on ollut hiljaista. Syynä on väitöskirja, jota tässä paniikissa hion ja viimeistelen. 24.3. olisi tarkoitus heittää paketti ohjaajille vihoviimeisiä kommentteja varten, joten tässä on sellainen viikko aikaa oikolukea viimeiset kuutisenkymmentä sivua, viilata johdanto, kirjoittaa päätäntö, koota kuvaluettelo ja tarkastaa lähdeviitteet. Huh, sanon minä.
Kriittisintä tässä on tietenkin johdannon ja päätännön osuudet, koska niiden varaan koko tutkimus asettuu. Olen tämän koko maaliskuun ajan mennyt vuorotellen ylä- ja alamäkeä. Välillä maannut naama tyynyssä ja ulvonut, ettei tästä tule yhtään mitään, kun kaikki on pissaa ja kakkaa. Välillä lukenut argumentointiani ja todennut, että olipas tämä nyt hyvin kirjoitettu. Tällä hetkellä olo on ihan hyvä ja luottavainen, mutta stressi ja ahdistus ovat siitä huolimatta kavereita.
Mitään ei osaa tehdä tai ajatella, kun ensimmäinen ajatus on jokin termi, jota pitäisi selittää ja avata tarkemmin, tai tuska siitä, että miksi siihen väitöskirjaan pitäisi tunkea jotain eettistä pohdintaa, jos se ei liity mihinkään. Tässä tilanteessa minun kanssani ei oikein voi keskustella, koska kaikki on ankkoja ja väitöskirjaa ja minähän asunkin Ankkalinnassa ja oletkos muuten sitä mieltä, että siinä Rosan sarjakuvassa X sivulla Y on tällainen viittaus ja mitä se sinun mielestäsi merkitsee ja…
Juuri näin.
Kotona vallitsee kaaos, koska väitöskirja menee siivouksen ohi. Yliopistolla käyn kääntymässä ehkä kerran viikossa, koska on niin paljon nopeampaa tehdä töitä kotona, kun voi nousta aamulla sängystä ja hipsiä suoraan työhuoneeseen kirjoittamaan vaikka yöpaidassa, tukka pystyssä. Lattia lainehtii muistiinpanoja, teoriakirjallisuutta ja erinäisiä artikkeleja.
Minulla ei ole mitään käsitystä, kuinka monta lainaa minulla on kirjastosta tällä hetkellä. Jotain pitää kai palauttaa ensi viikolla. Ehkä. Kai.
Minulla on hätäpaniikki lukea yksi väitöskirja ja yksi gradu, joihin ajattelin viitata lyhyesti.
Minulla on hätäpaniikki tarkastaa viitteet ja mennä kirjastoon kaivelemaan jotain alkuperäistä ranskankielistä artikkelia sarjakuvatutkija Jan Baetensilta.
Kaiken tämän keskellä olen silti onnistunut pitäytymään siinä, etten tee viikonloppuna töitä. Katsotaan, teenkö poikkeuksen ensi viikolla, kun se vihoviimeinen hätäpaniikki tarkastaa sivunumerojen oikeellisuus sun muut pienet seikat iskee niskaan. (Huomasin jo, että olen kaikki nämä vuodet kirjoittanut pääteorialähdeteokseni vuosiluvun päin pyllyä.)
Todettakoon myös se, että asiat etenevät. Kaksi esitarkastajaa (varsin toivottua sellaista) on lupautunut lukemaan väitöskirjani. Ja vielä toivotussa aikataulussa. 1.4. on tiedekuntaneuvoston kokous, jossa ehdotetut esitarkastajat hyväksytään virallisesti. Sitten väitöskirja menee plagiaatintunnistusohjelman läpi (hah, kuka muu muka tällaista pystyisi sepittämään?) ja sieltä paperiversioina tiedekuntaan, joka postittaa ne esitarkastajille.
Sitten Katja huokaisee kuukauden päivät, kunnes palaute tulee ja epäusko omista kyvyistä puolustaa tutkimustaan julkisesti alkaa tökkiä takaraivoon…
P.S. Näin jo toissayönä unta siitä, että selitin Don Rosalle tarkkaan suomalaisen väitöstilaisuuden ja karonkan käytänteitä. Lienee aika miettiä sitä alustavaa kutsua.
Tampereen kuplinnat (1.4.2014)
Viime viikonloppu meni tiiviisti Tampereella, jossa järjestettiin jälleen sarjakuvafestivaali Tampere Kuplii. Lähdin paikalle jo perjantaiaamuna, jotta ehtisin hyvin katsomaan yliopiston kirjaston Linna-rakennuksessa järjestettävää Tampere Kuplii Goes Academicia. Vaikka en tänä vuonna ollutkaan itse puhumassa, tarve seurata sarjakuvatutkimuksen kenttää ja kannustaa puhumassa olleita tuttuja olivat enemmän kuin hyviä syitä ilmestyä paikalle.
Seminaari alkoi klo 10.15 aamulla ja paikalle oli kokoontunut jo silloin huomattava määrä sarjakuvasta kiinnostuneita ihmisiä. Tampereen yliopiston omat sarjakuvatutkijat Mervi Miettinen ja Leena Romu avasivat tilaisuuden, mistä jatkoi Hilkka Vähänen puheellaan ”Supersankarit Hollywoodissa”, mikä keskittyi supersankarielokuvien buumiin. Hilkka puhui politiikan vaikutuksesta elokuvien syntyyn, miten hahmot siirtyvät sarjakuvista valkokankaalle ja miten eri yleisöt kohtaavat toisensa. Hilkka puhui samasta, varsin kiinnostavasta aiheesta myös sunnuntaina suurelle yleisölle.
Päivän toinen puhuja, kollegani ja huonetoverini Essi Varis esitteli omaa tulevaa väitöskirjatutkimukstaan, joka käsittelee sarjakuvahahmojen muodostumista. ”Kuka asuu ruutujesi välissä? – Sarjakuvahahmojen alkeisanatomiaa” perusteli sarjakuvahahmojen tutkimusta, pohti niiden epäinhimillisyyttä ja samalla niiden potentiaalia olla itse asiassa monimuotoisempia kuin esimerkiksi kirjallisuuden henkilöhahmot. Kerrassaan erinomainen ja kiinnostava esitys, enkä sano tätä siksi, että teemme tutkimusta samassa huoneessa.
Ennen lounasta Laura Kokko ja Sanna Ala-Ojala ehtivät vielä esitellä sarjakuvamuseohanketta ja sarjakuvan tutkimuskirjastoa, joiden tarkoituksena on kerätä sekä suomalaisen sarjakuvan aineellista historiaa että koota maassamme tehdyt sarjakuvatutkimukset yhteiseen tietokantaan. Museo ei ole vielä konkreettisesti olemassa, mutta ehkä tulevaisuudessa. Sitä odotellessa kannattaa tutustua olemassa olevaan nettisivustoon. Tähän mennessä tehdyt tutkimukset on puolestaan koottu sarjakuvaseuran sivustolle.
Lounaan jälkeen oli vuorossa median niin odottama vuoden 2014 Sarjakuva-Finlandia-palkinnon jako. Diktaattorina toimi ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali, joka oli valinnut suosikkiteoksensa esiraadin ehdottamasta kymmenen teoksen listasta. Täytyy sanoa näin sarjakuvatutkijana ja alan harrastajana, että herra Rouvali olisi kenties voinut perustella valintansa hieman paremmin (pientä järkytystä aiheutti esimerkiksi, että hän ilmaisi suoraan, ettei ollut lukenut kaikkia teoksia), mutta diktaattori tekee valinnan omien mieltymystensä mukaan, eikä hän ole koskaan sarjakuva-alan vaikuttaja, vaan jonkin muun kulttuurialan asiantuntija.
Sarjakuva-Finlandian voittanut Ville Ranta (teos Kyllä eikä ei) piti kuitenkin varsin näkemyksellisen puheen, jossa arvosteli sarjakuvan aliarvioimista taidemuotona muiden joukossa.
Perjantain akateeminen osio jatkui vielä Jenni Kallionsivun esityksellä sarjakuvan matkailullisesta tuotteistamisesta sekä Verna Kuutin esitelmällä ”Kuinka sarjakuva pelastaa journalismin (ja koko maailman)”. Ohjelma päättyi paneelikeskusteluun, joka olisi aihepiiriensä puolesta voinut jatkua vielä toisenkin tunnin, jos ajankohta olisi ollut suopeampi.
Perjantai-ilta päättyi Telakalle hyvän ruuan ja seuran merkeissä, koska tutkijan ominaisuudessa menin tietenkin ohjelmavieraiden joukkoon verkostoitumaan (kuokkimaan). Myöhään en kuitenkaan jaksanut viipyä, sillä piti kiiruhtaa hostellille viilaaman oma esitelmä ja kellottamaan sen pituus.
Lauantaiaamuna onnistuin juuri missaamaan avajaiset (naisellisia tukkaongelmia), joten päädyin tekemään ensimmäisen katsauksen myyntipöytäosastolle. Löysin kuitenkin itseni auditoriosta yhdeltätoista kuuntelemassa Sarjakuva-Finlandia-voittaja Ville Rannan haastattelua. Hän väitti, että on saanut jatkuvasti kuulla, ettei osaa piirtää, mutta minua ainakin hänen vesivärimäiset esimerkkikuvansa hämmästyttivät ilmaisullaan. Haastattelun jälkeen nappasin hieman teetä ja sympatiaa, jotta pystyin valmistautumaan henkisesti kello yksi alkavaan omaan show’huni.
”Demoni-Mikki ja muita poistettuja kohtauksia. Disneyn sarjakuvasensuurista 1950-luvulta Don Rosan tuotantoon” herätti ennen näkemättömän määrän kiinnostuneita ihmisiä, jotka kaikki halusivat ahtautua auditorioon yhtä aikaa. Olin oikeasti häkeltynyt siitä yleisömäärästä, koska kaikki kiinnostuneet eivät mahtuneet edes saliin. (Kuulin sunnuntaina Kisu Leikomaalta, että he olisivat laittaneet minut isompaan saliin, jos heillä sellainen olisi ollut. Mutta esitelmäni kuvattiin, joten jossain vaiheessa se on saatavilla Kupliin nettisivuilla. Tarkkaa ajankohtaa ei ole tiedossa.)
Puhuin siis Disneyn harjoittamasta sarjakuvasensuurista, joka perustui Dell Comicsin listaan ”Hints on Writing for Dell Comics”, jossa listattiin asioita, joita Disney-sarjakuvissa EI saanut näyttää. Lista on aiheuttanut minussa valtavia hilpeydenpuuskia, joten jaoin sen nyt sitten suurelle yleisölle, joka myös tuntui ymmärtävän huvittuneisuuteni Disneyn omituisista sensuurin kohteista. Esittelin sekä Carl Barksin että Don Rosan tuotannosta esimerkkejä, joita oli sensuroitu tai joiden olisi pitänyt olla sensuurin kohteina. (Sain sunnuntaina kahdelta eri taholta palautetta, miten esitelmästäni oli nautittu. Tällainen lämmittää pienen tutkijan sydäntä.)
Mukavaa oli myös törmätä pitkästä aikaa Rosan intertekstuaalisuudesta gradunsa tehneeseen Marja Ritolaan, jonka kanssa vaihdoimme muutaman sanan, ennen kuin lipesin kuuntelemaan Batman-luentoa, joka myös veti salin aivan täyteen. (En siis ole täysin erityinen ja mukava kuunnella, sitä ei kannata kuvitella. Syynä on vain Aku Ankka.)
Jätin Kupliin loppuillaksi rauhaan ja kävin moikkaamassa pitkästä aikaa ystävääni ja hänen jo yli vuoden ikäistä poikaansa. Koska olen sitä mieltä, että lapset kuuluu tutustuttaa oikeasti mielenkiintoisiin asioihin ja varhain, luin poitsulle tietenkin Roope Ankan elämiä ja tekoja. Ainakin ”Transvaalin tuittupää” ja savannin eläimet kiinnostivat.
Sain myös ystävältäni lahjaksi Harri V. Hietikon väitöskirjan pohjalta kirjoitetun teoksen Management by Sauron – Sormusten herran johtamisopas, mikä on ollut lukulistallani jo laittoman pitkään. Nyt se onkin sitten hyllyssä.
Sunnuntain aloitti Sandmanin 25-juhlavuoden kunniaksi Kisu Leikomaan esitelmä, joka sai minut jälleen kerran himoitseman Absolut Sandman -kokoelmaa. Joskohan sitä sen tänä vuonna raaskisi ostaa. Tai ehkä toivoa väitöslahjaksi. Tai ehkä ihan vain ostaa itselleen väitöslahjaksi.
Sen jälkeen Hilkka Vähänen piti hieman muunnellun ja täydennetyn puheensa supersankareista Hollywoodissa, mikä herätti varsin paljon kysymyksiä yleisöltä. Varsinkin supersankareiden naiskuva ja mahdolliset hyvät naissupersankareita käsittelevät elokuvat olivat puheenaiheina. Ehkä tulossa olisi joskus oikeasti hyvä supersankarielokuva, jonka pääosassa on voimakas naishahmo, jonka persoonallisuuden piirteet eivät rakennu pelkästään sen voimakkuuden varaan. Sellaista odotellessa.
Koska JP Ahosen haastattelu Perkeros-sarjakuvasta meni ikävästi päällekkäin Magdalena Hain vaihtoehtotodellisuus-esitelmän kanssa, jouduin tekemään tiukan valinnan ja tällä kertaa Perkeros voitti. Onnistuin lainaamaan JP Ahosen ja KP Alareen tekemän sarjakuvan kirjastosta tässä pari viikkoa sitten ja olin myyty. Sarjakuvakerronta oli niin hienoa, että päätin jo siinä pisteessä käyttää teosta syksyn sarjakuvakurssillani. Ahonen kertoi, että sarjakuvan julkaisuaikataulu oli mennyt uusiksi jo kerran, ja että hän ei suosittele sellaista työskentelytapaa kenellekään: hän nimittäin teki töitä vuorokaudet ympäri ja nukkui 10-15 minuutin pätkissä silloin tällöin. Ehkä siitä syystä sarjakuva liikkuu aikamoisissa sfääreissä. Erityisesti musiikin visualisointi on häkellyttävää.
Jonotin tietenkin sitten JP Ahoselta nimmaria ja sainpa myös kaupan päälle omistuspiirroksenkin. Menin mainitsemaan, että olin käyttänyt hänen Puskaradio-sarjansa strippiä, joka yhdisti Ruotsin kuninkaalliset häät jalkapallomatsiin, viime syksyn sarjakuvakurssillani. Ahonen ilahtui ja sanoi ajattelevansa usein sarjakuvia tehdessään, miten ihmiset niitä lukevat ja miten niitä voi tulkita. Hän jopa pyysi, että voisin joskus lähettää hänelle opiskelijoiden tekemiä analyyseja hänen töistään. Ehkä tässä olisi aineista syksyn kurssitehtäväksi…
Kupliin viimeisenä ohjelmana oli Anni Nupposen Muumi-esitelmä, joka myös veti auditorion äärimmilleen täyteen. Nupponen käsitteli Tove ja Lars Janssonin Muumi-sarjakuvien syntyä, historiaa ja sivusi hieman sarjakuvan kohtaamaa sensuuria. Ja todettakoon jälleen, että siinä olisi taas yksi kokoelma, joka pitäis omaan kirjastoon hankkia. Liian paljon hyviä sarjakuvia, liian vähän rahaa, liian vähän tilaa.
Väsyneen, mutta onnellisen tutkijan kassiin tarttui tänäkin vuonna hienoja, uusia (ja vähemmän uusia) sarjakuvatuttavuuksia. Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaanakin ollut JP Ahosen Perkeros oli must-have ja siihen tuli omistuskirjoitus sekä -piirros. Ostin myös Jupun hervottoman Koirapuistojen naisen. Mainoskyltti ”merirosvoja ja steampunkia” veti minua niin pahasti puoleensa, että päädyin hankkimaan Petri Liuhdon mustavalkoisen, taitavasti piirretyn Edelinen. Myös Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaana ollut Hanneriina Moisseisen Isä oli pakko-ostos. Sen omaelämäkerrallisuus koskettaa ja luulen, etten sitä ihan heti pystykään lukemaan.
Viihdyin myös pienlehtitaivaassa, jossa kävin juttelemassa tulevien lupausten kanssa, tuin muutamaa taiteilijaa ostamalla postikortin tai rintanapin ja (lopultakin!) innostuin ostamaan taiteilijanimellä Myrntai tunnetun Taina Koskisen pikkuisia pöllötarroja sekä pienen albumin nimeltä Otus Opus. Ah, siihen on pakko saada jatkoa, se on niin ihastuttava teos! Hänen Deviantart-sivustoltaan löytyy kuvaesimerkkejä, jotka valloittivat tällaisen pöllö-fanin sydämen.
Todettakoon vielä lopuksi, että ehdin saamaan Magdalena Hain omistuskirjoituksen viime kesänä ostamaani Kerjäläisprinsessaan, jota olin kanniskellut mukanani ihan vain siltä varalta, että sattuisin sopivasti törmäämään kirjailijaan.
Ja minua pyydettiin myös luottamustehtävään, jonka otin erittäin suurella innolla ja kunnialla vastaan. Mutta sitä ei vielä passaa julkistaa. Pikkuisen vain intoilla näin ärsyttävästi.
”Se on siinä!” kuten Mertaranta sanoisi (6.4.2014)
Viime aikoina olo on ollut hieman tuon Karhukoplan jäsenen kaltainen [sarjakuvassa ”Talonkokoinen vastustaja”]. Puristuneena valtavan lähdemateriaalin väliin etsimässä lisätietoa, tarkastamassa olemassaolevia faktoja ja kasaamassa yhteen viimeisteltyä lähdeluetteloa.
Väitöskirja kävi ohjaajien esi-esitarkastuksessa viikolla 13. Se tarkoitti sitä, että he lukivat erityisesti johdannon, päätännön ja kriittisimmät palat teoriaosuudesta ja antoivat minulle siitä palautetta. Ehdin siinä odotellessa ottaa hieman rennosti, osallistua taiteen perusopetuksen järjestämille Taidekarnevaaleille oppilaideni kanssa ja piipahtaa Tampere Kuplii -sarjakuvafestivaaleilla.
Tämä viikko on kuitenkin mennyt sitten siinä hätäpaniikissa. Mieliala on mennyt ylös ja alas ja välillä suoranainen epäusko on vallannut mielen – tuleeko tästä nyt oikeasti yhtään mitään? Ohjaajien kirjalliset palautteet ja korjausehdotukset olivat kuitenkin alun pelkotiloista huolimatta lähinnä pintapuolisia, tiivistäviä ja tekstin lukuasua selkeyttäviä, joten tällä hetkellä kaikki tuntuukin ihan hyvältä tuon alkuviikon paniikkiin verrattuna.
Yksi viikon ahdistuksen aiheuttajia oli väitöskirjassa käyttämäni termi ”taskumaailma”, josta ohjaajani pitivät kovin ja halusivat tietää, mistä sen olin ottanut. Tietenkin sillä hetkellä tajusin, etten minä paukapää ollut muistanut kirjoittaa sitä ylös. Siinä sitten kaiveltiin pari science fiction -antologiaa lävitse hiki hatussa, etsittiin Google Bookseista sanahaulla, eikä mitään löydy. Mutta Google pelasti kuitenkin tilanteen: Olin koko ajan hakenut väärää termiä ”pocket world” – kyseessä oli ”pocket universe”, jonka olin sitten suomentanut itse taskumaailmaksi. Mitä tästä opimme? Kirjoittakaa, hyvät tutkijat, nyt ihmeessä kaikki lainaamanne termit lähteineen ylös johonkin, ettei viimeistelyviikolla tule julmettua ketutusta.
Tiistaina 1.4. oli tiedekuntaneuvoston kokous ja koska virallinen pöytäkirja julkaistiin vasta myöhemmin, se ei voi olla aprillipilaa. Tässä suora lainaus:
”Oppiaineen pääedustaja, professori Raine Koskimaa ehdottaa, että FM Katja Kontturin nykykulttuurin tutkimuksen väitöskirjakäsikirjoituksen Ankkalinna – portti kahden maailman välillä. Don Rosan Disney-sarjakuvat postmoderneina fantasiasarjakuvina esitarkastajina tulisivat toimimaan yliopistonlehtori, FT Merja Polvinen (Helsingin yliopisto) ja FT Karin Kukkonen (Turun yliopisto). Tutkimuksen ohjaajana on toiminut yliopistotutkija Urpo Kovala.
Päätös: Hyväksyttiin ehdotuksen mukaisesti.”
Perjantaina tein viimeiset korjaukset väitöskirjaan, pistin metodistani kasaan jonkinlaisen kivan pirtsakan kaavion päätäntöön liitettäväksi ja yritin puristaa lähes 80 megan tiedostoa pienemmäksi. Nyt se on PDF ja pakattu ja siltikin liki 14 megaa. Onnistuin tunkemaan sen sähköpostin liitetiedostoksi ja laittamaan yliopistomme plagiaatintunnistusohjelmaan. Juuri tänä aamuna ohjaajani laittoi sitten viestiä, että pitkän raksutuksen jälkeen vekotin oli löytänyt 1 % verran samankaltaisuuksia (eli käytännössä ne suorat lainaukset, joita ohjelma ei tunnista), joten lupa tutkimuksen lähettämiseen esitarkastukseen on nyt saatu virallisesti.
Ja miten homma etenee? Vien huomenna maanantaina PDF:n tiedekunnan kansliaan tikulla, koska se ei todennäköisesti normisähköpostiin mahdu. Tiedekunta postittaa kummallekin esitarkastajalle omat kopiot ja heillä on sovitun aikataulun mukaan reilu kuukausi aikaa lukea ja kommentoida tutkimustani. Lausunnot tulevat tiedekunnalle, joka lähettää ne edelleen minulle. Minulla on puolestaan oikeus tehdä esitarkastajien ehdottamat muutokset tai jättää ne tekemättä sekä kirjoittaa heille vastine, jossa kerron tekemistäni valinnoista.
Joko tiedekuntaneuvoston kokouksessa 27.5. tai ehdottoman viimeistään 10.6. olisi sitten tarkoitus hakea väittelylupaa.
Paljon (hyviä) asioita on siis tapahtunut tässä parin viikon sisään. Todettakoon vielä lopuksi, että minua pyydettiin myös yhdeksi Scandinavian Journal of Comic Artin eli SJoCAn neljästä uudesta päätoimittajasta. Julkaisu on elänyt hiljaiseloa jo pitkään ja uuden toimitustiimin pitäisi pistää hommat rullaamaan. Tällaisesta kunniasta (ja CV-meriitistä) ei tietenkään voinut kieltäytyä, joten siellähän se naama nyt sitten komeileekin osana Editorial Staffia.
Ensi viikolla pidän hieman pientä lomaa, teen pikavisiitin Helsinkiin VR:n tarjouslipuilla, tapaan tuttuja, ostan vähän sarjakuvia ja toivottavasti ehdin piipahtamaan myös Ateneumissa katsastamassa Tove Janssonin näyttelyn.
Muumeja ja ankkoja Helsingissä (15.4.2014)
Tein viime viikolla suhteellisen pikaisen reissun Helsinkiin. Tarkoituksenani oli nähdä hyvää ystävääni, katsastaa Tove Janssonin näyttely Ateneumissa, käydä ostamassa hieman sarjakuvia ja – se tärkein – tavata Don Rosa.
Koska olisin perjantain ja lauantain kiinni Jyväskylässä, enkä näin pääsisi Rosan ja Tuomas Holopaisen perjantaiseen The Life and Times of Scrooge -levyn nimmarienjakotilaisuuteen, järjestelin tapaamista sähköpostitse ennakkoon. Kaiken sen sähköpostisotkun, jumittavan läppärin (touchpad sekosi junamatkalla), muinaisen kännykän nettiongelmien ja aikataulusäätöjen päätteeksi ehdin tapaamaan lopulta Donin torstaiaamuna varsin pikaisesti, sillä Tuomaksen levyn promoamiskiireet pitivät heidät molemmat tiukassa aikataulussa.
Sitä ennen kuitenkin hoidin keskiviikkona kaikki muut tärkeät asiat, joiden takia pääkaupunkiseudulle raahauduin. Viime kuussa Ateneumin taidemuseossa auennut Tove Jansson -tee työtä ja rakasta -näyttely on avoinna aina syyskuun alkuun (7.9.) saakka. Näyttely sisältää monipuolisen taiteilijan uran varrelta lukuisia teoksia, jotka on toteutettu eri tyyleillä aina abstrakteista tilakuvista pieniin rasterointipiirroksiin Janssonin rakastetuista Muumihahmoista. Näyttelyyn kuuluu myös valokuvia, Toven lapsuuden esineitä ja hänen elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän tekemiä Muumikuvaelmia, jotka ovat lainassa Tampereen Muumimuseosta. Myös sarjakuvien tekeminen on esillä alun hahmotelmista valmiisiin lopputuloksiin.
Näyttely ei siis ole pelkästään oodi Muumeille, vaan esittelee laajan taiteilijanuran tehneen Janssonin monipuolisuuden aina kirjailijasta kuvittajaan.
Olin näyttelystä aivan innoissani. Erityisesti Muumit, mutta myös muut fantastiset maalaukset kiinnittivät huomioni. Janssonin taito käyttää niin öljyvärejä kuin tussejakin on inspiroivaa ja huomasin kaipaavani taas kuvataiteiden ääreen, mitä en ole harrastanut moneen vuoteen. Todettakoon myös, että näyttelyssä oli töitä, joista en niin kovin perustanut. En ole koskaan ymmärtänyt hedelmä- ja kukka-asetelmia ja esimerkiksi kuvat taiteilijan eri ateljeista eivät herättäneet minussa mitään erityistä reaktiota. Vaikka tietäisin teoksen taiteilijaksi Tove Janssonin, en olisi seinälleni sellaista ripustamassa.
Ostin museokaupasta itselleni noin A4-kokoa olevan mustavalkoisen pahviprintin ”Muumilaakson asukkaat”, minkä ajattelin kehystää työhuoneeni seinälle sitten hamassa tulevaisuudessa.
Aina Helsingissä käydessä on myös pakko piipahtaa The Good Fellows -sarjakuvaliikkeessä, joka on tietojeni mukaan ainut kauppa Suomessa, josta voi ostaa Uncle Scrooge – ja Walt Disney’s Comics and Stories -lehtiä. Niitä lähdin sinne hakemaan tälläkin kertaa ja mukaan tarttui numerot #323 sekä #331, joissa on Rosan ”His Majesty, McDuck” sekä ”The Coin”, jonka sarjakuvakerronta on varsin poikkeavaa Disney-tarinaksi. Lisäksi ostin myös Don Rosan vanhan juhlakalenterin vuodelta 2001, mikä puuttui kokoelmastani. Nyt minulta taitaa puuttua ainostaan vuoden 2003 kalenteri.
Jäin tietenkin suustani kiinni liikkeeseen suht pitkäksi aikaa ja puhuimme omistajan kanssa ankkatutkimuksestani ja sen mahdollisesta tulevaisuudesta väitöstilaisuuden jälkeen. Laajentaminen esimerkiksi Barksin suuntaan on mahdollista ja sain häneltä hyviä vinkkejä tiedonhankintaan.
Keskiviikkona ehdin myös istua elokuvissa katsomassa Hayao Miyazakin uusimman (ja näillä näkymin viimeisimmän) animaation Tuuli nousee originaaliversion. Varsin erilainen suhteessa Miyazakin aiempaan tuotantoon lähinnä fantastisen sisällön puuttumisen suhteen, mutta jälleen uskomattoman kaunis elokuva. Aamuherätys tosin painoi hieman liikaa, mikä vaikeutti elokuvasta nauttimista.
Torstaina ehdin sitten tapaamaan Don Rosan hotelli Helkan aulassa juuri ennen heidän lounastaan. Pelkäsin myöhästyväni, enkä tiennyt, olinko liittymässä seuraksi lounaalle vain en, mutta en odottanut liikoja, sillä tiesin herrojen olevan varsin kiireisiä promoamisen ja lehdistöhaastattelujen takia.
Ehdin nähdä Tuomas Holopaisen varsin pikaisesti, mutta Donilla riitti minulle aikaa vaihtaa muutama sananen koskien väitöstilaisuuttani, johon olin jo esittänyt hänelle kutsun sähköpostitse. Halusin kuitenkin ojentaa virallisen kutsun, jotta hän voi esitellä sitä todisteenaan, että joku hullu suomalainen oikeasti tekee tällaista. Don olikin kutsusta varsin otettu ja edelleen hämmentynyt siitä, että hänen sarjakuviaan oikeasti tutkitaan yliopistotasolla. Tapaamisen hauskin puoli oli se, että tällä kertaa minä kirjoitin Rosalle nimmareita. Hän halusi nimikirjoitukseni sekä kutsuun että lahjoittamaani fantasiatutkimusantologiaan, johon joskus muinoin kirjoitin ensimmäisen artikkelini ”The Quest for Kalevalasta”. Rosa sanoi menevänsä heiluttelemaan paperia Tuomaksen nenän eteen, ettei kukaan tee hänen musiikistaan väitöskirjaa.
Valitettavasti Rosa ei kuitenkaan ole pääsemässä väitöstilaisuuteeni, mitä hän harmitteli kovin, koska se olisi ollut hieno tilaisuus ja kokemus. En sitä tietenkään ollut odottanut (liian hyvää ollakseen totta), joten en ollut asiasta hirveän harmissani. Minua kuitenkin kismitti aivan valtavasti perjantain (maksullinen) koulutukseni, minkä takia jouduin kieltäytymään Donin henkilökohtaisesta kutsusta osallistua perjantai-illan levyjulkkaribileisiin. Jos joskus pientä ihmistä voi ketuttaa velvollisuudentuntoisuus, niin tuolloin. Sovimme kuitenkin tapaavamme lokakuussa Helsingin kirjamessuilla, joten ehkä siellä ehdimme käydä vaikka pidemmällä illallisella.
Luovien menetelmien keskellä (21.4.2014)
Minun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa merkintä vajaan vuoden kestävästä koulutuksesta, johon minut valittiin viime vuoden lopussa. (Tämä kyseinen koulutus oli siis syy, jonka takia jouduin kieltäytymään Don Rosan kutsusta Tuomas Holopaisen levyn julkaisubileisiin, mutta koulutuksen hienouden takia en ole missään nimessä katkera.)
Hain siis viime syksynä Eino Roiha -instituutin monimenetelmäiseen kirjallisuusterapiakoulutukseen nimeltä Sanallinen luovuusterapioissa. Se kestää tammikuusta marraskuuhun ja sisältää kerran kuussa järjestettävien kahden päivän lähikoulutusjaksojen lisäksi itsenäistä työskentelyä, työharjoittelun ja lopputyön. Heinäkuussa pidämme kesätauon. Kokonaisuudesta saa 30 opintopistettä ja siihen valittiin maksimissaan 20 hakijaa. Muutamien peruutusten jälkeen meitä taitaa olla 14 eri alojen osaajaa.
Tämä kertakaikkisen mainio koulutus yhdistää kirjallisuusterapiaan musiikin, valokuvan ja kuvataiteen terapeuttisia menetelmiä. Se on suunnattu sosiaali-, terveys-, kasvatus- ja opetusalan henkilöstölle sekä taiteen ja kulttuurin parissa toimiville. Sanallistamiskoulutuksen tavoitteena on antaa meille erilaisia luovia kerronnallisia ja toiminnallisia menetelmiä työmme tueksi. Ja jos joskus saan päähäni, että haluankin kouluttautua kirjallisuusterapeutiksi, tämä on toinen niistä valmentavista kursseista, joka on pakko suorittaa ennen ammatilliseen koulutukseen hakeutumista.
Nyt kun olemme muiden ryhmäläisten kanssa tavanneet neljä kertaa ja tutustuneet kirjallisuusterapian lisäksi kuvataide-, valokuva- ja musiikkiterapiaan, olen aivan innoissani tästä koulutuksesta ja sen tuomista mahdollisuuksista. Jokaisena tapaamisviikonloppuna opiskelemme hieman teoriaa, mutta tutustumme myös käytännönläheisesti erilaisiin menetelmiin ja harjoitteisiin. Kokeilemme siis itse erilaisia luovia tapoja käsitellä mieltä painavia asioita.
Esimerkiksi kuvataiteeseen keskittyneenä viikonloppuna teimme lehdistä revityistä materiaaleista puun, joka kuvastaa omaa persoonaamme. Ja minä en tietenkään tyytynyt yhteen vaan piti saada kaksi puuta, joten kirsikka- ja vaahterapuuni ovat yhteen sulautuneina.
Muistiinpanojani koristaa Pikku Myy, joka toimi herättelevänä hahmona kertomaan kuulumisia viime tapaamisen alussa. Meidän piti valita pöydällä olleista Muumi-hahmoista se, joka puhuttelee meitä ja perustella valintamme. Myy on aina ollut idolini ja haluaisin enemmän Myyn rohkeutta itselleni.
Valokuvaterapiassa käytetään paljon symbolisia kuvia ja kuningatar Amidalaa esittävä kortti oli ensimmäinen, joka osui silmääni pöydän korttivalikoimasta. Se kummitteli niin pahasti, että minun piti lopulta valita se, vaikka valintaan vaikutti vahvasti oma faniuteni ja tietoisuus hahmosta. Loppujen lopuksi Amidalasta sai paljon symboliikkaa irti: miten joskus oma itse on siirrettävä syrjään velvollisuuksien tieltä.
Nyt kun väitöskirjani on esitarkastuksessa, eikä minulla ole oikeastaan mitään sen kummempaa tekemistä, olen alkanut suunnitella lopputyöni taiteellista osiota. Päätin jo ennen joulua, että jos minut valitaan tähän koulutukseen, teen lopputyöni omaelämäkertasarjakuvan terapeuttisista vaikutuksista ja käsittelen omaa surutyötäni iskän kuoleman jälkeen. Minulla on ollut valtavasti ideoita ja ajatuksia, mutta en ole uskaltanut päästää niitä irti ennen kuin sain tuon projektin nimeltä väitöskirja pois käsistäni. Nyt olen sitten alkanut ideoida käsikirjoitusta ja harjoitella taas monen vuoden jälkeen, miltä tuntuu pitää lyijykynää kädessä ja piirtää. Lopputyöni koostuu siis sarjakuvasta ja teoreettisesta osiosta, jossa analysoin prosessia ja sen vaikutuksia itseeni.
Omaelämäkertasarjakuva on myös aihe, jonka ympärille aion rakentaa työharjoitteluni, mutta ei siitä sen enempää, koska kurssi alkaa vasta syksyllä.
Tähän mennessä ei ole kaduttanut lainkaan, että pistän rahojani luovuusterapiakoulutukseen. Ihmiset ovat ihania, aiheet äärimmäisen mielenkiintoisia, viikonlopun jälkeen pursuilen valtavasti ideoita ja ennen kaikkea pääsen käsittelemään asioita taiteen kautta. Kyllä niihin tajunnanvirtakirjoituksiin on tullut avauduttua väitöskirjastakin muutamaan otteeseen.
Jos kirjallisuusterapia ja muut luovat menetelmät kiinnostavat, kannattaa ottaa yhteyttä esimerkiksi jyväskyläläiseen Luovuusterapiayhdistys Aistein ry:hyn.
Tuomas Holopainen ja Roope Ankan elämä musiikkina (27.4.2014)
Tällainen paketti odotti minua postilaatikossa perjantaina 11.4., kun tulin kotiin luovuusterapiakoulutuksesta. Ennakkoon tilattu Music Inspired by The Life and Times of Scrooge, cd-single A Lifetime of Adventure (molemmat Tuomas Holopaisen nimmaroimina), neljä postikorttia ja t-paita. Kuin lahja fanilta toiselle.
Olen pantannut tämän merkinnän kirjoittamista, sillä olen halunnut kuunnella levyt etu- ja takaperin. Levyt siinä mielessä, että albumista on julkaistu kaksi eri versiota: se virallinen sekä instrumentaali. Oma tapani on kuunnella aina virallinen versio ensin ennen kuin tartun instrumentaaliin, sillä on helpompi totutella musiikkiin ilman laulua kuin istuttaa lyriikoita kappaleisiin, joita on tottunut kuuntelemaan pelkkinä instrumentaaleina.
Tämä blogipostaus on arvostelu, joka perustuu henkilökohtaiseen mielipiteeseeni niin Nightwishin (ja Tuomaksen) kuin Don Rosankin tuotannon fanina. Nightwish vaikuttaa taustalla sen verran, että Holopaisen tekemät tietyt musiikilliset ratkaisut (ja maneerit) voi helposti tunnistaa levyltä. Toisaalta sellaiset hoocee-fanit, joiden musiikkimaku on rankempaan rajoittunut, eivät välttämättä fanita levyä samalla tavalla. Ja miksi oikeastaan pitäisi? Kyseessä ei ole Nightwish-albumi, vaan Disney-fanin kunnianosoitus idolilleen.
Koska pidän valtavasti Tuomas Holopaisen säveltäjäntaidoista sekä hänen teksteistään, minulla oli aika suuret odotukset levyn suhteen. Ja täytyy todeta, etten pettynyt. Jo Don Rosan piirtämät kerrassaan upeat kannet ja kansilehtisen sisältämät alkuperäiset tarinaluonnokset sitovat Disney-taiteilijan ja suomalaisen säveltäjän tuotoksen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, joka kertoo musiikilla Roope Ankan tarinan.
On kuitenkin huomioitava, ettei Holopainen ole seurannut The Life and Times of Scrooge McDuck -sarjakuva-albumia kokonaisuudessaan. Verrattuna 12-lukuiseen sarjakuvaromaaniin levy sisältää 10 kappaletta (sekä vaihtoehtoisen version A Lifetime of Adventuresta). Erityisesti kaksi näistä, kappaleet 5 ja 6 eli Cold Heart of the Klondike sekä The Last Sled, viittaavat The Life and Times of Scrooge McDuck Companioniin eli suomennettuna toiseen osaan. Jos siis haluaa kuunnella levyä lukemisensa taustalle, täytyy varautua hyppimään luvusta toiseen ja jopa kirjasta kirjaan.
Minulla on tapana kuunnella uudet levyni läpi jatkosyötöllä useiden viikkojen ajan. Erityisesti nyt olen istunut bussimatkoilla napit korvissa ja viettänyt aikaani Roopen seurassa Glasgow’ssa, villissä lännessä, Australiassa ja Yukonin kultakentillä. Todettakoon, että olen aika koukussa.
Saatan olla jäävi sanomaan, mutta levy on oikeasti loistava, mutta sitä on kuunneltava useampi kerta, jotta vaikeammin hahmottuvat kappaleet avautuvat kunnolla. Lukemissani arvosteluissa on puhuttu paljon siitä, miten levy saattaa olla vaikeaselkoinen ja melkoinen irrottautuminen Nightwishistä. Tietenkin se on. Kyseessä on soundtrack-albumi sarjakuvasta.
Kuuntelen itsekin jonkin verran soundtrack-musiikkia ja pidin kovasti eri kappaleiden folk-tunnelmista, joita luotiin esimerkiksi säkkipilleillä ja didgeridoolla. Myös taustakuoro ja mahtipontiset orkesteriosuudet upposivat kuin veitsi voihin (näissä näkyi eniten Holopaisen sävellysmaneerit).
Levyn ensimmäinen kappale, Glasgow 1877 vaati useamman kuuntelukerran ja vaikka pidänkin siitä, miten siinä käytetyt sävelkuviot toistuvat levyllä myöhemmin, olen sitä mieltä, että albumin ensimmäisessä biisissä olisi voinut olla hieman enemmän ytyä. Muutenkin suurin kritiikkini kohdistuu siihen, että paikoitellen Holopainen on tehnyt levystä melko turvallisen. Jos haluaa repäistä poikkeavalla sooloprojektilla, niin kyllä niitä säkkipillejä sitten saa puhaltaa kunnolla. Didgeridoonkin ääni haipuu paikoitellen liiaksi taustalle Dreamtime-kappaleessa.
Into the Westissä kuulen hieman Rosan fanittamaa Ennio Morriconea, kuten myös The Last Sledin loppuosassa. Jälkimmäinen kappale on muuten yksi levyn parhaimmista biiseistä ja se, joka sai minut herkistymään miltei kyyneliin. Cold Heart of the Klondikessa on myös hieno tunnelma, koska se kuvaa niin tyylikkäästi sanoituksillaan Roopen ja Kultun vaikeaa suhdetta, mutta minulla on hieman antipatioita solistina toimivaa Tony Kakkoa kohtaan. Tähän lauluun olisin toivonut eri solistia. Muuten levyllä pääosin laulava Holopaisen puoliso Johanna Kurkela on kerrassaan ihana. Hänen äänensä on herkkä ja voimakas, mikä kuuluu myös singleksi valitulla A Lifetime of Adventurella. Se onkin levyn tarttuvin kappale ja radiosoittoon sopivin, vaikka en pidä lainkaan alkuperäisen version loppuun ilmestyvästä sähkökitarasoolosta. Sekä vaihtoehtoisesta versiosta että instrumentaalista kitara onneksi puuttuu.
Levyn paras kappale on mielestäni ”The New Laird of the Castle McDuck” -sarjakuvaan perustuva täysin instrumentaali Duel & Cloudscapes, joka alkaa ukkosenryminällä ja voimakkaalla poljennolla muuttuen keskellä kappaletta mustavalkoisten filmien takaa-ajokohtauksista muistuttavaksi pimputukseksi. Lopussa ukkonen palaa kuvioihin ja kun samalla katsoo sarjakuvan ruutua, jossa litimärkä, vallihaudasta noussut Roope tuijottaa miekka kädessä linnan ovelta, nousee kylmiä väreitä. Aina, kun kuuntelen tätä biisiä, minun on pakko tanssia.
Tuomas, olet säveltänyt minulle oman elämäni soundtrackin tunnusbiisin.
Suosittelen kuuntelemaan instrumentaalia lukemisen taustalla (niin minä tein) ja muuten alkuperäistä albumia. Muutamat kappaleet, joissa lyriikat ovat merkityksellisiä, nousevat muuten häiritsemään lukukokemusta. (Ja minulla ainakin tietyn tarinan lukemisessa meni kauemmin kuin biisin kuuntelussa – luin tosin sarjakuvat englanniksi, joten se saattoi vaikuttaa asiaan.)
Holopainen on poiminut lyriikoihin suoria lainauksia Rosan alkuperäisistä sarjakuvista. Glasgow 1877n kuvaukset McAnkkojen autiosta linnasta ja The Last Sledin alussa oleva Robert W. Servicen runo ovat peräisin sarjakuvista ”The Last of the Clan McDuck” ja ”Last Sled to Dawson”, jonka Holopainen on maininnut omaksi suosikikseen.
Jos olisin levyarvostelija, antaisin Tuomas Holopaisen sooloprojektille neljä tähteä. Kritiikkiä tulee siitä pienestä rohkeudenpuutteesta repäistä kunnolla voimakkaampien folk-vaikutteiden suuntaan. Esimerkiksi levyn viimeinen kappale Go Slowly Now, Sands of Time on hieman vaisun oloinen ja toimii parhaiten täysin instrumentaalina. Mutta kun levyä kuuntelee tarpeeksi monta kertaa, sen taustalta alkaa kuulua muutakin kuin tuulet Skotlannin nummilla tai veden solina Australian aavikkotulvien jälkeen.
Ja tietyissä kappaleissa, tietyissä kohdissa, voi nähdä Don Rosan kuvaaman Roopen sarjakuvaruuduissa ratsastamassa pitkin preeriaa uhmakas ilme kasvoillaan.
Järki vs. tunteet, eli kuinka selvitä esitarkastajien lausunnoista (23.5.2014)
Kuten hieman ounastelin, sain esitarkastajien lausunnot tällä viikolla. Olin varautunut tekemään väitöskirjaani muutoksia, mutta lausunnoista nousi esille niin paljon kritiikkiä, muutosehdotuksia ja puutteita, että sinne katosi itsetunto, putosi jonnekin pohjamutiin ja valui alas viemäristä. Makasin keskiviikkoiltana kylpyhuoneen lattialla itsesäälissä velloen.
Minulla on paha tapa liittää kaikki tuottamani tekstit oman persoonani jatkeeksi ja jos saan valtavasti kritiikkiä, koen, että se kohdistuu minuun ihmisenä, mikä on aivan väärä (ja naurettava) käsitys. Keskiviikkona kuitenkin tuntui siltä, että kaikki työ on ollut aivan turhaa.
Olen tänä keväänä sekä post doc -päivässä että vertaistukikurssilla saanut kuulla paljon siitä, miten yliopistourasta haaveileva tutkija joutuu kestämään valtavasti kriittistä palautetta. Sitä saa rahoitus- ja hankehakemuksista, vertaisarvioiduista artikkeleista ja tietenkin väitöskirjan esitarkastajilta. Kun olet työstänyt selkä hiessä rahoitushakemusta, jonka varaan koko seuraavan vuoden taloudellinen pärjäämisesi nojaa, ja joka sitten tulee bumerangina takaisin, niin kyllähän se pahalta tuntuu. Ei kukaan voi sivuuttaa sitä olankohautuksella.
Tai että olet kirjoittanut sydänverelläsi mielestäsi loistavan artikkelin, jonka arvioijat arvostelevat jonnekin kakkosen tasolle, niin kyllähän se syö miestä ja naista. Saati sitten ne useat vuodet, jotka olet kuluttanut vääntääksesi väitöskirjan, joka on kuin oma lapsi, johon olet uhrannut niin paljon aikaa saattaaksesi sen maailmalle. Ja sitten esitarkastajien lausunnot nostavat esiin kaikki ne viat ja puutteet ja sitten makaatkin siellä lattialla kiukunkyyneleet silmissä ja koet olevasi surkea tutkija.
Tällainen reaktio kuuluu asiaan. Teksti on tieteellisyydestään huolimatta henkilökohtaisen työn tulos ja kriittinen (rakentavakin) palaute tuntuu pahalta. Mutta se on ensimmäinen reaktio. Kun pahin tunnemyrsky on ohi, palautetta pystyy katsomaan järjellä ja näkemään siitä sen olennaisen: ne konkreettiset muutosehdotukset. Tarkastajien huomioimat ansiot. Pyynnöt selkeyttää jotain kirjoittajan näkemystä, joka vaikuttaa lupaavalta, mutta joka ei ihan aukene.
Sitten tutkija pääsee ylös lattialta ja näkee, että kritiikillä on merkityksensä: sen tavoite on parantaa tutkimusta kielellisesti, rakenteellisesti ja sisällöllisesti.
Kun seuraavana päivänä luin esitarkastajieni lausunnot kunnolla läpi, ymmärsin, miten perusteellisia, päteviä ja konkreettisia ne olivat. Analyysini sai molemmilta kiitosta. Tutkimusaiheeni nähtiin merkityksellisenä ja sitä olisin saanut avata vielä enemmän: mitä Don Rosan tausta underground-tyylistä vaikutteita saaneena piirtäjänä antaa Disney-sarjakuville ja mikä on väitöskirjani merkitys sarjakuvatutkimukselle? Fantasian genren ja tyylikeinon väliset näkemyserot tutkijapiireissä olin nostanut kiinnostavasti esille. Positiivisia seikkoja löytyi paljon.
Mutta sitä parantamisen varaakin oli reilusti. Tarvitsen lisää tiettyjä teoriakirjoja ja teoriani pitää nivoutua vuoropuheluun analyysini kanssa. Rakenne saattaa vaatia muutoksia ja esimerkiksi johdantoon kirjoitettu faniuden näkökulma voisi avata sekä henkilökohtaista että laajempaa merkitystä Aku Ankka -sarjakuvien suosion suhteen.
Mieleni on jo alkanut työskennellä muutosten parissa ja ruvennut sumplimaan, miten toteutan mitäkin. Järjen otettua vallan ensireaktioni oli varsin Hermionemainen: ”When in doubt, go to library.” Sieltä on jo pari teoriateosta lainattu.
Laajat muutosvaatimukset ja -ehdotukset aiheuttivat kuitenkin muutakin kuin pienen henkilökohtaisen kriisin – nimittäin aikataulumuutoksen. En perfektionistina mitenkään ehdi tehdä toivottuja muutoksia tämän parin viikon aikana, jotta esitarkastajat saisivat sekä tarkastaa muutokset että suositella väittelylupaa, jota olin suunnitellut hakevani 10.6. pidettävässä tiedekuntaneuvoston kokouksessa.
Olin kovasti haaveillut pääseväni väittelemään heinäkuun puolivälissä (itse asiassa Finnconin ohessa), mutta nyt se ei tule tapahtumaan. Ohjaajien kanssa neuvoteltuani päätimme suosiolla siirtää väitöspäivää syksyyn, jotta saan tutkimuksestani niin hyvän kuin mahdollista.
Eniten se otti ylpeydelle, mutta koska näissä tilanteissa mikään ei ole varmaa ja lukkoonlyötyä, en ole kenellekään sanonut päivämäärää sataprosenttisen varmaksi. Kesä menee siis väitöskirjan parissa (taas kerran) ja se lomailu jää nyt vähemmälle. Mutta pääsen kuitenkin nauttimaan Finnconista kaikessa rauhassa ilman turhia stressaamisia. Syksystä tulee sitten varmaan kiireinen opetuksen ohessa, mutta yritän kovasti olla sitä mieltä, että kaikella on tarkoituksensa.
Ja tällä hetkellä mieliala on kuitenkin aika luottava ja hyvä. Ensi viikolla alkaa uurastus.
Paljon onnea, Aku! (9.6.2014)
80 vuotta sitten eräs suomalaisten suurista ”sankareista” näki päivänvalon. Aku Ankka -lehti juhlisti nimikkohahmonsa syntymää tänään Duckenheimin näyttelyn avajaisilla Helsingin Sanomatalossa. Suureksi harmikseni en päässyt tänään paikalle, enkä näillä näkymin ehdi tutustumaan 9.-20.6.2014 auki olevaan näyttelyyn. Mutta mikä ankkatutkija minä olisin, ellen juhlistaisi ankkaa, jonka kanssa olen viettänyt yli 20 vuotta elämästäni?
Tässä siis teille pätkä suoraan (vielä hieman työn alla olevasta) väitöskirjastani:
”Kun Mikki Hiiren aiempi nenäkkyys alkoi kadota inhimillistämisen myötä, Disneyn yhtiö tarvitsi uuden tähden, joka ottaisi Mikin entisen paikan julkeana, humoristisena hahmona, jonka käytöksessä olisi toivomisen varaa.” (Gabler 2008, 222.) Aku Ankka (Donald Duck) esiintyi ensimmäisen kerran Silly Symphonies -sarjaan kuuluvassa animaatiossa The Wise Little Hen (Viisas Kana Kananen, 1934). Animaation ankan olemus rakentui pitkälti Clarence Nashin ääninäyttelyn ympärille. Myöhemmin Akuksi nimetty ankka oli itsekäs, kiukkuinen, alapainoinen, pitkänokkainen ja -kaulainen hahmo, jolla oli sininen merimiesasu ja -lakki. ”Se pitää vedestä, koska se on ankka. Merimies ja vesi sopivat hyvin yhteen,” Walt Disney perusteli asuvalintaansa. Disneyn uudesta hahmosta tuli Mikin vastinpari: ”sen laimean egon kahlitsematon id. [- – S]e edusti Mikin vastakohtaa, tai pikemminkin kaikkea sitä mitä Mikki oli ollut, ja enemmänkin.” (Gabler 2008, 223.)
Aku Ankka tuntui tarjoavan yleisölle ihastuttavan vapautuksen peruskäytöksestä ja -moraalista, johon se joutui elämässään sopeutumaan ja jonka ankka selvästi hylkäsi, ja koska ankka sai yleensä nenilleen, yleisö sai myös kokea, että teeskentely, epämiellyttävyys ja ilkeys sai kostonsa. [- -] Mikistä oli tullut hymyilevä kiiltokuva, mutta tanakka ankka oli [- -] kaikenlaisen huonon käytöksen ja epämiellyttävyyden kiteytymä. (Gabler 2008, 224.)
Akun persoona viehätti niin kriitikkoja kuin lapsiakin ja se alkoi jättää Mikkiä varjoonsa jo vuonna 1935. Lapset pitivät Akusta, koska hahmo oli jännittävä ja pysyvä, mikä tuotti psykologista turvallisuutta ja mielihyvää. Aikuisille kyseessä oli paluu Aisopoksen tarinoihin, joissa esiintyi eläinsankareita ja toteemieläimiä. Mikki piti edelleen pintaansa Akun rinnalla, mikä näkyi samana vuonna perustetussa ensimmäisessä Disneyn sarjakuvia sisältävässä Mickey Mouse Magazinessa. Mutta jo vuonna 1938 Bob Karp ja Al Taliaferro piirsivät ensimmäisen mustavalkostripin Aku Ankasta. (Andrae 2006, 6, Gabler 2008, 224, O’Brien 1984, 72.)
1930-luvun yhteiskunnallinen tilanne voidaan nähdä syynä Akun suosioon Mikin rinnalla. Väestön vaihtelun ja kaupungistumisen myötä arvot muuttuivat: maaseudulta siirryttiin urbaaniin ympäristöön. Useat eri työpaikat ja lama aiheuttivat ihmisissä tyytymättömyyttä. Aku oli lama-Ankka: se suuttui ja halveksi töitä, ja tuntui siirtyvän helposti työpaikasta toiseen. Kaikesta äkkipikaisuudesta huolimatta Akussa eli taisteluhenki, johon ihmiset samaistuivat. Aku oli aikakautensa tuote, hahmo, jota sen ajan ihmiset tarvitsivat. (O’Brien 1984, 23.)
Kannatuksestaan huolimatta Aku ei kuitenkaan koskaan yltänyt Yhdysvalloissa Mikin suosioon, mikä näkyy erityisesti oheistuotteissa. Akun karisma oli vaikeampi muuntaa staattisiin tuotteisiin, kun taas Mikin charmi perustui visuaaliseen ja symboliseen ulkonäköön. (O’Brien 1984, 86, 88.) Don Rosa sanoikin Helsingin kirjamessuilla 29.10.2011 pidetyssä haastattelussa, että todennäköinen selitys Mikin ja Akun suosioille eri maanosissa on se, että amerikkalaiset ovat aina pitäneet enemmän muodosta kuin sisällöstä, joten he pitävät pallokorvaisesta Mikistä t-paidoissa ja muissa oheistuotteissa, kun taas eurooppalaiset arvostavat sisältöä, joten täällä Aku nauttii suurta suosiota.” (s. 16-17.)
”Don Rosa käyttää Aku Ankkaa sarjakuvissaan tyypillisesti kahdella tavalla. Lyhyissä kymmensivuisissa vitsitarinoissa Aku on tyypilliseen Disney-sarjakuvatapaan löytänyt uuden taidon tai ammatin, jossa yrittää päteä, mutta joka Akun surkuhupaisan epäonnen takia loppuu lyhyeen. Näiden sarjakuvien tarkoitus on lähinnä huvittaa lukijoita. Akun rooli Rosan laajoissa seikkailusarjakuvissa, joita tämä tutkimus pääasiassa käsittelee, on olla tärkeä toiminnallinen sankari. Roopen suunnitellessa asiat ja ankanpoikien etsiessä faktat Sudenpentujen käsikirjasta Aku hoitaa työt, joihin tarvitaan ”raakaa” voimaa. Näissä aarteen etsintä -teemaisissa fantasiaseikkailuissa Akun rooli on tarpeellinen, sillä pulasta ei aina pääse pelkällä älyllä. Yksi tärkeimpiä esimerkkejä on tarina ”Takaisin Xanaduun” (”Return to Xanadu” 1992, 10), jossa Aku avaa yksinään raskaan rautaisen sulkuportin ja vapauttaa Xanadun laaksoon tulvineet vesimassat pelastaen koko kaupungin.
Akun suosio näyttää perustuvan hahmon puutteisiin ja vikoihin, sillä ne tekevät hänestä hyvin inhimillisen hahmon. Akun elämä ei ole täydellistä, eikä hän saa työstään kunniaa, vaikka välillä onkin tarinan ”oikea” sankari. Hyvä esimerkki Akun sankaruudesta löytyy Rosan sarjakuvasta ”A Letter from Home” (”Kirje kotoa”, 2004), jossa konna osoittaa pistoolilla Roopea ja tämän siskoa, kun he ovat löytäneet Roopen vanhan sukulinnan alapuolelta temppeliritareiden aarteen. Aku tarttuu lähimpään esineeseen ja iskee roistolta tajun kankaalle (Rosa 2005, #342, 52–53). Aku toimii todella sankarillisesti, mutta tyypillinen epäonni seuraa toimintaa: esine paljastuu graalin maljaksi, joka hajoaa Akun käsittelyssä.
Rosan Aku voidaan nähdä eräänlaisena antisankarina. Antisankari tarkoittaa päähenkilöä, jolla ei ole erityisen sankarillisia piirteitä, mutta joka usein on ihailtava muilla, monimutkaisemmilla tavoilla. Realistisissa romaaneissa antisankari ei yleensä toimi ihailtavasti ja voi olla epäluotettava kertoja ja hankala samaistumisen kohde. Fantasian genressä antisankarilla voi kuitenkin olla erilaisia ominaispiirteitä, kuten sankaruudesta kieltäytyminen ja tietynlainen moraalinen kasvu tarinan edetessä. Fantastinen antisankari on usein läsnä erityisesti parodisissa teksteissä. (Kaveney 1997, 48.) Aku ei edusta tyypillistä sankaria, mutta hänen sinnikkyytensä ja valmiutensa puolustaa sukulaisiaan tekevät hänestä muilla tavoin ihailtavan. John Grant menee niinkin pitkälle, että esittää nykyisten fantasiakirjoittajien käyttävän Aku Ankkaa perustavanlaatuisena esimerkkinä hahmosta, jonka lyhyen pinnan alta paljastuu kultainen sydän (Grant 1997b, 282).
Akuun on huomattavasti helpompi samastua kuin esimerkiksi hänen vastakohtaansa, serkku Hannu Hanheen (Gladstone Gander), jonka onnekkuus lähestyy yliluonnollisia piirteitä. Akun ja Hannu Hanhen välisissä kohtaamissa tulee ilmi myös usein antisankariin yhdistetty piirre: hahmon kyseenalainen moraali. Esimerkiksi tarinassa ”The Sign of the Triple Distelfink” (”Kolmoistikliaisen salaisuus”, 1998), Aku yrittää antaa serkulleen syntymäpäivälahjaksi ansoitetun paketin, joka räjäyttäisi kasan tuhkaa tämän kasvoille. Akun pila kuitenkin osuu tämän omaan nilkkaan, kun paketti räjähtää valmistusvaiheessa tekijänsä silmille. (Rosa 1998, #310, 4–5.)
Akulla on tärkeä rooli ankanpoikien elämässä. Hän on poikien huoltaja ja auktoriteetti, joka pyrkii olemaan hyvä esikuva sisarensa lapsille siinä kuitenkin usein epäonnistuen. Rosa myös käyttää Disneyn sarjakuville tyypillistä tapaa kääntää vanhempi–lapsi-roolit päälaelleen. Usein Aku on päätynyt pulaan, josta ankanpojat tämän älyllään pelastavat. Kaikesta huolimatta ankanpojat kunnioittavat ja pitävät Akua arvossa. Tämä tulee ilmi esimerkiksi poikien keskinäisestä keskustelusta tarinassa ”Super Snooper Strikes Again!” (”Vahva-Jussin paluu”, suom. myös “Sankari ylitse muiden”, 1992). Akun tarve todistaa pojille olevansa hyvä esikuva (ja oikea supersankari) päättyy epäonnisesti, mistä ankanpojat syyttävät itseään. Aku menettää muistinsa iskettyään päänsä ja ankanpojat näkevät Akun uudessa valossa. (Rosa 2011d, 78–79.):
Louie: ”Unca Donald has raised us well and cared for us all along!”
Dewey: “Single-handed and on his income!”
Huey: “And we’ve sometimes been ungrateful and horrible to him!”
(?): “I’d say Unca Donald is a pretty super kinda guy!”
(?): ”Agreed!”
(?): ”Yeah! ’Super Snooper’ may be the mightiest mortal to ever trod the soil…”
Huey: “…but he’s no Donald Duck!” (Rosa 2011d, 79.)
Roopen läsnäolo nostaa hänet Akua korkeammaksi auktoriteetiksi, mikä alistaa Akun epäonniseen rooliinsa (typerän) sukulaispojan ja tarpeellisen jokapaikanhöylän välimaastoon. Vaikka Roope vaikuttaakin käyttävän Akua ainoastaan hyödykseen naurettavan pienellä tuntipalkalla, hän kuitenkin pitää Akusta ja joskus on jopa kateellinen tämän vapaudelle, mitä ankanpojat epäilevät tarinassa ”Escape from Forbidden Valley” (Rosa 2005, #347, 18). Roope ei tietenkään halua paljastaa tätä julkisesti, joten hän pistää sukulaispoikansa aina niihin töihin, joita ei halua hoitaa itse.
Vahvimmillaan Aku esiintyy Rosan sarjakuvissa ”The Three Caballeros Ride Again” (”Kolmen Caballeron paluu”, 2000) ja ”Magnificent seven (minus four) Caballeros” (”Seitsemän [miinus neljä] rohkeaa Caballeroa”, 2005). Kyseisissä tarinoissa Aku kohtaa nuoruudenystävänsä brasilialaisen papukaijan José Cariocan ja meksikolaisen kukon Panchito Pistolesin, jotka kunnioittavat Akua suurena seikkailijana, ovat ylpeitä tämän moraalista eivätkä välitä tämän epäonnisuudesta. Näissä sarjakuvissa Aku pystyy olemaan oma itsensä, saa arvostusta eikä jää Roopen tai ankanpoikien varjoon.” (s. 102-104.)
”Kulttuurisesti on huomattava, että ellei Walt Disney olisi keksinyt Aku Ankkaa, Carl Barks ei välttämättä olisi keksinyt Roopea. Roopen hahmo syntyi, koska Aku tarvitsi kilteiksi käyneiden ankanpoikien tilalle uuden vastaparin. Olisiko Barks luonut kaikkia Roopen vihollisia, joilta puolustautumiseen Roope tarvitsee erityisesti Akun apua? Tai vielä laajemmin: olisiko koko Ankkalinnan kaupunkia olemassa ilman Aku Ankkaa? Aku syntyi siksi, koska Mikki Hiirestä oli tullut tylsä ja Walt Disneyn animaatiot kaipasivat uutta, anarkistista hahmoa. Rosan Aku Ankka on kaukana alkuperäisten animaatioiden rähjäävästä laiskurista, mutta Akun merkitys onkin muuttunut: Akusta on tullut toiminnallinen sankari, jonka läsnäolo vaikuttaa muiden ankkojen seikkailuihin positiivisessa mielessä.” (s. 193.)
Uskon, että tämänkin blogin lukijoissa on paljon sellaisia, joiden elämä olisi ollut paljon tylsempää ilman Aku Ankkaa.
LÄHTEET:
Rosa, Don 1998: “The Sign of the Triple Distelfink”. Uncle Scrooge #310, Gladstone, USA. Sivunumeroimaton.
Rosa, Don 2005: “A Letter from Home”. Uncle Scrooge #342, Gemstone Publishing, USA. Sivunumeroimaton.
Rosa, Don 2005: ”Escape from Forbidden Valley”. Uncle Scrooge #347, Gemstone Publishing, USA. Sivunumeroimaton.
Rosa, Don 2011d: “Super Snooper Strikes Again!” Walt Disney Treasury: Donald Duck volume 2. BOOM! Studios, Los Angeles, USA, s. 69–79.
Rosa, Don 2011e: “The Duck Who Never Was”. Walt Disney Treasury: Donald Duck volume 2, BOOM! Studios, Los Angeles, s. 93–108.
Andrae, Thomas 2006: Carl Barks and the Disney Comic Book. Unmasking the Myth of Modernity. University Press of Mississippi, Jackson.
Gabler, Neal 2008: Walt Disney. Amerikkalaisuuden ikoni. WS Bookwell Oy, Juva.
Grant, John 1997b: “Donald Duck”. The Encyclopedia of Fantasy. Toim. John Clute ja John Grant. Orbit, Lontoo.
Kaveney, Roz 1997: “Antihero.” The Encyclopedia of Fantasy. Toim. John Clute ja John Grant. Orbit, Lontoo.
O’Brien, Flora 1984: Walt Disney’s Donald Duck. 50 Years of Happy Frustration. Three Duck Editions, London.
Konferenssijuhannus Englannissa: työtä ja huvia (1.7.2014)
Koska britit eivät ymmärrä sellaisen pakanallisen juhlan kuin juhannuksen päälle, he päättivät pistää juhannusaatolle konferenssin Liverpooliin. Mutta eihän minulla oikeastaan ollutkaan kesäksi muita suunnitelmia kuin yllättävä väitöskirjan korjaus ja viimeistely.
Current Research in Speculative Fiction järjestettiin nyt neljättä kertaa. Se on suunnattu erityisesti jatko-opiskelijoille, mutta ei sulje väitelleitä tohtoreitakaan pois. Päivän mittainen konferenssi oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että se oli myös avoin osallistujille, jotka eivät esitelmöineet omasta tutkimuksestaan.
Suuntasin jo keskiviikkoiltana junalla Helsinkiin ja vietin yön lentokentällä aamulentoa odotellen. Siinä ehdin jo keskellä yötä seikkailla hieman Helsingin rautatieasemalla, koska unohdin tarkastaa yöbussien aikataulun ja pysäkin. Tällaisissa tilanteissa sitä oikeasti toivoo, ettei jästipäisyydessään pitäisi kynsin ja hampain kiinni muinaisesta nokialaisestaan, jossa ei ole hirveästi älyä saati nettiä. Onneksi siinä on hidas wifi, joten sain baarissa istuessani tarkastettua, mikä bussi lähtee miltä laiturilta ja monelta lentokentälle.
(Ensi vuonna pitäisi valmistua junayhteys Helsinki-Vantaan kentälle – sanoisinko, että jo on aikakin!)
Kunnon konferenssivieras valmistautuu työmatkaansa tietenkin surkein yöunin ja unohtaa korvatulpat kotiin. Tästä huolimatta olin suht pirteä päästyäni välietapille Frankfurtiin. Pirteys oli hyväksi, sillä ehdin kuulla ajoissa kuulutuksen ylibuukatusta Manchesterin lennosta. Vapaaehtoisille seuraavalle lennolle jääville tarjottiin rahallinen korvaus, joka oli köyhän apurahalaisen makuun niin tuntuva, että singahdin heti tiskille ja päädyin sitten lentämään Düsseldorfin kautta Manchesteriin vasta iltapäiväksi. Käytännössä korvaus kuittasi maksetut lennot ja jätti vielä ylimääräistäkin kesän conikuluja kattamaan. Happy happy.
Yövyin konferenssiviikonlopun ajan Manchesterissa entisen kämppikseni ja tämän puolison olohuoneen lattialla. Hän oli toinen niistä mahtavista brittipojista, joiden kanssa asuin Carlislessa vaihdossa ollessani syyslukukauden 2005-2006, ja jonka kanssa pidän edelleen yhteyttä. (Jotta poikien mahtavuus tulee vielä selvemmin esille todettakoon, että kyseinen majoittajani on animoinut Lego-pelejä ja toinen entinen kämppikseni on pelitestaaja.) Torstai meni puolinukuksissa ja perjantain konferenssipäivään valmistautuessa.
Konferenssi järjestettiin Liverpoolissa, The Gateway Conference Centressä, joka on kivenheiton päässä Liverpoolin Lime Streetin asemalta. Ohjelma alkoi jo yhdeksän aikaan aamulla ja päättyi iltakuudelta, jonka jälkeen oli vuorossa sosialisoitumista ja verkostoitumista viinilasillisten äärellä ennen ravintolaan siirtymistä.
Päivä oli täynnä erittäin kiinnostavia esitelmiä ja parhaimmillaan ohjelmassa oli neljä rinnakkaista sessiota, mikä harmitti hirveästi. Kun paikalle oli ilmoittautunut näin paljon osallistujia, miksi konferenssia ei olisi voitu jakaa kahdelle päivälle? Tällöin olisi päässyt seuraamaan paljon enemmän kiinnostavia puheita. Ehkä kyseessä sitten oli rahanpuute tilanvuokrauksen osalta, mutta toisaalta olisin voinut maksaa varsin pienen konferenssimaksun (£35) vaikka tuplana sen vuoksi. Nyt esimerkiksi jouduin jättämään väliin esitelmät Susanna Clarken Jonathan Strange & Mr. Norrellista sekä Supernaturalin naisfaneista…
Kävin istumassa (tai pikemminkin palelemassa – ulkona oli valtavan kaunis aurinkoinen päivä ja sisällä ilmastointi pauhasi täysillä) zombeja ja vampyyreja sekä maailmanloppua käsittelevät esitelmät, mutta ehdottomasti mielenkiintoisin kokonaisuus oli magiaa käsittelevä kolmen esitelmän setti.
Audrey Taylor puhui tarinan ja hahmon suhteesta Terry Pratchettin ja Mercedes Lackeyn romaaneissa. Lucas Boulding lähestyi Pratchettia phronesiksen eli käytännön viisauden osalta ja keskittyi esityisesti noitiin (tai päätyi puolivahingossa pitämään koko esitelmänsä Muori Säävirkusta, kuten itse totesi). Lopuksi Laura-Marie von Czarnowsky puhui magiasta Neil Gaimanin teoksessa The Ocean at the End of the Lane, joka minulla on vielä lukematta.
Oma esitelmäni oli tietenkin koko konferenssin viimeinen sarjakuvia käsittelevässä paneelissa, jossa puhuivat myös sarjakuvatutkijakollegani Beverley Dear (goottilaisen kuvaston käyttö mangassa ja animessa) ja Fred Francis (supersankareiden vertautuminen velhoihin ja noitiin). Mangaosio oli sinänsä varsin kiinnostava, mutta se keskittyi lähinnä esittelemään erilaisia kuvia ja hahmoja eikä paneutunut mitenkään syvällisesti tarkempaan analyysiin. Olin myös hieman skeptinen suoraan tapaan verrata supersankareiden kykyjä taikuuteen, vaikka sekä supersankarit että vanhojen kulttuurien shamaanit ja taikuutta harjoittavat henkilöt elävät eräänlaisessa välitilassa. Olisin halunnut kuulla kollegani Mervi Miettisen mielipiteen asiasta…
Oma esitykseni ”We fell off the dream!” Dream as a separate fantasy world in Don Rosa’s ”The Dream of a Lifetime” käsitteli sitä, miten Rosa esittää sarjakuvan keinoin unien irrationaalisen maailman ja miten sarjakuvan ruutujen reunoja rikotaan siirtymissä maailmoista toiseen. Sain esitelmästäni hyvää palautetta ja Disney-sarjakuvia erittäin vähän tuntevat englantilaiset olivat varsin innoissaan Rosan käyttämistä tarinankerrontakeinoista. Paras palaute on tietenkin sellainen, josta jää itselle jotain ajateltavaa, ja joka myöhemmin jalostuu osaksi tutkimusta. Fred Francis huomauttikin, että sarjakuva välineenä mahdollistaa unien kuvaamisen varsin hyvin ehkä siksi, koska sekä unien tulkinta että sarjakuvien luku on subjektiivinen kokemus. Hän kehui myöhemmin varsin vuolaasti sarjakuva-analyysiäni ja halusi tietää, mitä teoksia sellaisen hallitsemiseen kannattaa lukea. (McCloud on tietenkin se perusteos, josta kannattaa aloittaa. Suosittelin myös Karin Kukkosen sarjakuvan metalepsis-artikkelia teoksessa Metalepsis in Popular Culture.)
Olen jostain syystä huomannut, että kovin harva sarjakuvatutkija päätyy esitelmissään analysoimaan kuvamateriaalia niin voimakkaasti kuin itse teen. En tiedä, mikä tähän lienee syynä.
Konferenssi päättyi perinteiseen konferenssi-illalliseen italialaisessa ravintolassa. Oma pöytäseurueeni päätyi keskustelemaan niin Star Trekistä kuin roolipelaamisestakin, mikä ei sinänsä ollut yllätys, koska kyseessä oli kuitenkin spekulatiivista fiktiota käsittelevä konferenssi. Ask Italian -ravintolan ruokaa sai odotella yli tunnin, mikä johtui tosin seurueemme määrästä, ja vaikka kanasienipasta kuulosti varsin hyvältä, olisin kaivannut siihen hieman lisää makua.
Miinuksena todettakoon myös se, että odotuksen takia myöhästyin junasta ja jouduin seikkailemaan keskellä yötä Crewen asemalla ja Manchesterin lentokentällä, koska yöpymispaikkaani ei enää siihen aikaan mennytkään junia. Taksi olikin sitten pakko ottaa ja todeta, että (keskellä yötä) Englannissa lentokentältä suoraan otettu taksi on lähestulkoon kaksi kertaa kalliimpi kuin aamuyöksi ennakkoon tilattu taksi. (Mutta molemmat taksikuskit ajoivat kuin riivatut.)
Juhannuspäivä oli varattu entisten kämppisteni kanssa yhteiselle hengailulle ja tutustumiselle Manchesterin kaupunkiin. Sää oli varsin mukava ja aurinkoinen eikä kliseisestä Englannin sateesta ollut tietoakaan. Isäntäväkeni oli hieman nolona siitä, ettei kaupungissa ollut oikeasti mitään kiinnostavaa nähtävää (muuta kuin suomalaiselle turistille hämmentävä ihmispaljous keskellä juhannuspäivää), mutta esimerkiksi arkkitehtuuri ja kirjastot ovat tällaiselle historiasta kiinnostuneelle nörtihkölle tapaukselle jo varsin riittäviä nähtävyyksiä.
Esimerkiksi Manchester Central Library oli kuin pieni tuulahdus antiikista ulkopuolelta katsottuna, eteisen valtavat ikkunat oli koristeltu lasimaalauksin, jotka esittelivät kuuluisia kirjailijoita, mutta sisältä kirjasto oli kuin suoraan tulevaisuudesta interaktiivisine hakukoneineen.
John Rylandin kirjasto oli valitettavasti mennyt jo kiinni siinä vaiheessa, kun sinne löysimme.
Se on valtavan kaunis rakennus, jonka katoilla kurkkii joukko gargoileja ja jossa on useita vaihtuvia näyttelyitä. Ikkunasta tihrustellessani kieltämättä hieman harmitti, ettemme ehtineet sinne.
Lauantai oli myös pyhitetty ostoksille. Manchesteristä löytyy vanha tuttuni Forbidden Planet (jossa ei kauaa kestänyt olla, koska ilma oli tukahduttavan kuuma) sekä sarjakuviin erikoistunut Travelling Man. Jälkimmäisestä päädyin ostamaan David Smallin koskettavan omaelämäkertasarjakuvan Stitches sekä miehelle tuliaisiksi pienen H. R. Gigerin taidetta esittelevän kirjan. Silmäilin myös haikeasti David Mazzucchellin Asterios Polypia, kun kaupan toinen myyjä tuli keskeyttämään minut kehuakseen kirjan maasta taivaisiin. Olen hänen kanssaan ehdottomasti samaa mieltä, Asterios Polypin kuvakerronta on uskomatonta luokkaa. Jätin kovakantisen teoksen kuitenkin hyllyyn, koska tiesin saavani sen Suomesta halvemmalla.
Suosittelen myös ehdottomasti käymään Afflecksissä osoitteessa 52 Church Street. Kyseessä on vähän kuin ostoskeskus, mutta se sijaitsee vanhassa brittiläisessä kerrostalossa. Rakennus on täynnä indie-henkisiä pikkuliikkeitä, jotka myyvät kaikkea ihanaa vintagehatuista japanilaiseen fanisälään ja steampunk-vaatteisiin. Tuonne menee helposti vahingossa koko päivä ja valtavasti rahaa, jos ei hallitse itseään. Onneksi tukahduttava ilma ajoi meidät sieltä pois varsin pian, mutta siitä huolimatta ehdin ostaa Totoro-postikortteja, Disneyn Stitch-rintamerkin ja sieppi-kellokaulakorun. Seuraavalla kerralla toivon, että minulla on isompi budjetti, kun palaan Manchesteriin.
Lentoni takaisin Suomeen lähti sunnuntaiaamuna kuuden jälkeen, joten ainut oikea vaihtoehto oli valvoa koko yö pelaten Mario Kartia ja syöden suomalaisia tuliaiskarkkeja. Kolmen aikaan suurin osa porukasta oli jo ihan sippi ja minä Scho-ka-kolaa vetäneenä hihkuin, että mitä pelataan seuraavaksi? Melkein kadutti sunnuntai-iltapäivänä, kun koko päivä meni matkustaessa ja kotiin pääsi siinä puolenyön aikaan… (Mutta siinä vaiheessa väsymys oli jo mennyt ja sain nerokkaan idean katsoa lopultakin Game of Thronesin neljännen kauden viimeisen jakson…)
Mitä kuuluu, väitöskirja? (4.7.2014)
Viimeinen kuukausi on mennyt varsin tiiviisti ja kiireisesti väitöskirjan korjailun ja täydentämisen parissa. Lomailuun ei ole jäänyt oikein aikaa, kun on pitänyt istua koneella työstämässä teoriaosuutta uusiksi.
Olen kaivanut esiin vanhoja muistiinpanoja, hankkinut uutta lähdekirjallisuutta, poistanut sivuttain tekstiä ja lisännyt kaksinverroin uutta. Olen kiusannut kirjaston kaukopalvelun tätejä, jotta nämä saisivat tärkeän lähdeteoksen minulle ennen kaukopalvelun kesälomaa (se tuli viime viikon torstai-iltana, kun kaukopalvelu lähti lomille maanantaina). Mahtoi niillä olla siellä miettimistä, kun paniikissa ryntäsin paikalle toukokuun lopussa ja ilmoitin, että tarvitsemani teos on kriittinen väitöskirjan kannalta. Ja sitten kirjoitan teoksen nimeksi Here Be Dragons. (Näitäkin on kuulemma useampi, mutta tällä kertaa kyseessä oli se viime vuonna julkaistu fantasiamaailmojen karttoja käsittelevä Stefan Ekmanin teos.)
Tällä hetkellä sivuja on lipsahtanut viisitoista lisää. Isoin muutos lisättyjen teoriakirjojen lisäksi on rakenteellinen, kun hyppyytin fantasia- ja sarjakuvateoriat päikseen. Karsin myös valtavasti (turhaa) sarjakuvan teoriaa ja historiaa pois, jotta voisin keskittyä niihin olennaisiin seikkoihin: Disney-sarjakuvan erityispiirteisiin ja sarjakuvan tapoihin kuvata fantasiaa. Viimeistelin tänään juuri postmodernismin teoriaosuutta parilla intertekstuaalisuutta täydentävällä artikkelilla ja mietin, että tämän alkaa kuulostaa jo aika hyvältä. Olenko minä oikeasti kirjoittanut jotain näinkin fiksua?
Isojen muutosten tekeminen pelotti aluksi ja mietin, että pilaanko koko tutkimuksen. Mutta ehdotettujen muutosten noudattamista helpotti suunnattomasti se, että olin jossain kirjoittamisvaiheessa itsekin pohtinut samoja asioita. Että onko tämä sarjakuvan historian yksityiskohtainen kuvailu miten tärkeää, tarvitaanko näitä taulukoita nyt oikeasti ja pitääkö tässä vielä määritellä, että mikä se sarjakuva nyt oikein on? Määrittelyn lopulta jätin, mutta tungin valtavan määrän Scott McCloudin sarjakuvan teoriaa roskakoriin ja keskityin siihen, mikä tekee Disney-sarjakuvasta Disney-sarjakuvan.
Johdannon alun kirjoitin kokonaan uusiksi (ja sain mukaan viittauksen Rosan ensimmäiseen underground-henkiseen Disney-parodiaan!) ja lisäsin sinne tärkeitä seikkoja liittyen Rosan fanipositioon, tutkijan fanipositioon sekä väitöskirjan sijoittumisen sarjakuvatutkimuksen kentälle. Nyt teoria pitäisi olla aika hyvin hallussa. Ensi viikon projektina on 120 sivua analyysia, joka pitää käydä läpi teorian valossa ja hakea siihen lisätukea teoreetikoilta.
Se on ehkä kaikista kriittisin osuus.
Lopuksi myös päätäntöä pitää viilata hieman, mutta toivon, että voisin keskiviikkona piipahtaa yliopistolle tulostamaan koko hela hoidon, jotta saan tehtyä viimeiset oikoluennat ja korjaukset käsin paperille. Koneen ruudulle tulee niin helposti sokeaksi. Samalla voi myös päivittää kuvaluettelon, sivunumerot ja muut viittaukset kohdilleen, kun on helppo selata sivuja edestakaisin.
Tällä hetkellä fiilis on aika hyvä tämän projektin suhteen, vaikka kesäkuun alussa makasin lukuisia kertoja epätoivon alhossa ja mietin, tuleeko tästä nyt yhtään mitään, kun tällainen perfektionisti yrittää vääntää väitöskirjaansa kaikkien eri toiveiden mukaan. Yritän saada korjatun version ohjaajien vilkaistavaksi joko heti Finnconin jälkeen tai sitä seuraavalla viikolla. Sitten vihoviimeiset korjaukset ja teos saatteen kera esitarkastajille uuteen syyniin.
Tämän hetken arvioiden perusteella veikkaisin, että elokuun tiedekuntaneuvoston kokous saattaa tulla liian äkkiä, mutta jos syyskuun kokouksessa saisi väittelyluvan ja päivämäärä päätettäisiin, niin se olisi aika jees…
Väliaika. Kahvia ja pullaa. (23.7.2014)
Väitöskirjan versio 2.0 lähti ohjaajien vilkaistavaksi perjantaina. Kokonaisuudessaan lisäsivuja tuli huimat 28 ja aikaa siihen meni vajaa kaksi kuukautta. Viimeistelyvaiheessa tuntui koko ajan, että tämä pitää vielä lisätä ja tämä ja tuokin on oleellista jne. Jossain vaiheessa oli kuitenkin pantava homma kuriin, muuten tästä ei tule koskaan valmista. Nyt vain odotellaan kommentteja, tehdään ne vihoviimeiset korjaukset ja sitten pistetään esitarkastajille paranneltu versio sähköpostitse (mikä voi olla projekti, koska PDF:kin oli yli 13 Mt).
Tämän viikon tarkoituksena on ottaa elämä vähän kuin loman kannalta, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, etten koske väitöskirjaan tai siihen liittyviin asioihin, vaan yritän kovasti tehdä kaikkea muuta. Esimerkiksi lukea (David Mitchellin Pilvikartasto on ollut tähän mennessä loistava), pelata (Zelda-sarjan The Skyward Sword on pitkästä aikaa edennyt varsin mukavasti) ja siivota turhia romuja pois talosta. Kohtahan tässä pitäisi alkaa jo syksyn opetustakin suunnitella ja jonossa odottaa kollegan kanssa kirjoitetun yhteisartikkelin korjaukset referee-palautteiden jälkeen. Mutta siihen siirryn tuonnempana. Ensi viikolla ehkä.
Nyt ajattelin jakaa muutaman asian, joista olen ollut valtavan innostunut viime aikoina.
Ensinnäkin ensi kuussa tulee pari elokuvaa, jotka on pakko nähdä. Guardians of the Galaxy (fanitan Vin Dieseliä – erityisesti Riddickinä, mutta näyttelijää itsessään vanhana ropettajana) ja tietenkin Sin City – A Dame to Kill For. Jo ensimmäinen osa oli uskomattoman tyylikäs adaptaatio, enkä usko, että toinen osa voi siitä tyylillisesti huonontua.
Tällä hetkellä Jenkeissä pyörii jo Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin romaanitrilogiaan perustuva TV-sarja The Strain, jota odotan kuin kuuta nousevaa nähtäväksi myös tällä pallonpuoliskolla. On jo korkea aika päästä kimaltelevista vampyyreista takaisin Nosferatu-henkisiin hirvityksiin.
Kaukana tulevaisuudessa häämöttää myös Neil Gaimanin romaaniin perustuva TV-sarja American Gods sekä elokuva The Graveyard Book. Näiden julkaisuaikatauluista ei ole vielä mitään tietoa, mutta koska Gaiman on nero, odotan lopputuloksilta erittäin paljon.
Syyskuussa suuntaan elämäni ensimmäistä kertaa (ja on jo korkea aikakin) Helsingin sarjakuvafestivaaleille. Myönnän, etten oikeastaan tunne paikalle saapuvia vieraita, mutta odotukseni liittyvät erityisesti pienlehtiin, sarjakuvapöytiin sekä Tom of Finland -näyttelyyn, joka avautuu elokuun lopussa Galleria Muussa.
Olen taas alkanut lukea nettisarjakuvia ja sarjakuvablogeja. Sain juuri luettua Warren Ellisin ja Paul Duffieldin loistavan FreakAngels-sarjakuvan ja aloitin juuri Elsa Kroesen ja Charlotte E. Englishin Spindriftin.
Yritän pyhittää aikaani myös nuorten, tuntemattomien tekijöiden sarjakuvablogeille, koska niissä yleensä käsitellään varsin koskettavia aiheita aina masennuksesta sukupuoliseen identiteettikriisiin. Omaelämäkertasarjakuvien tekemisen terapeuttiset vaikutukset ovat alkaneet kiinnostaa minua varsin paljon, joten ehkä se on yksi suunta, johon saatan tulevaisuudessa hakeutua.
Syksyn suurin odotuksen kohteeni on tietenkin 23.-26.10. järjestettävät Helsingin Kirjamessut, jonne myös Don Rosa on tulossa vieraaksi. Rosasta puheen ollen Fantagraphics julkaisee ensimmäisen osan The Don Rosa Librarya tänä viikonloppuna järjestettävässä San Diegon Comic-Conissa, mikä tarkoittaa, että jo viime vuonna Amazonista tilaamani kirja voisi olla täällä piakkoinkin.
Lopuksi vielä hauska huomio, jonka tein googlettaessani huvin vuoksi itseäni. Portissa julkaistua Arpin Lusène -artikkeliani on käytetty samaisesta hahmosta tehdyn Wikipedia-artikkelin lähteenä. Ja tässä blogissa julkaisemaani merkintään teoksesta Kuinka Aku Ankkaa luetaan on viitattu myös Wikipediassa. Jokohan tässä maine alkaisi kiiriä niin, ettei köyhän tutkijan tarvitsisi olla kauaa köyhä tutkija.
Tove Janssonin liputuspäivää odotellessa (13.8.2014)
Lauantaina tuli kuluneeksi 100 vuotta erään Suomen suurimman taiteilijan syntymästä. Tein jo aiemmin hänestä oman merkintänsä tauolla olevaan Lempitaiteilijani-sarjaan. Mutta eihän Toven 100-vuotisjuhlavuotta (olipas yhdyssana) sovi unohtaa. Sen kunniaksi kokosin muutamia elämänviisauksia hänen rakastetuilta hahmoiltaan kirjasta Saako pannukakulla istua.
Hän katseli tuumivasti tummaa vuolasta vettä ja sai päähänsä, että elämä oli ihan kuin virta. Toiset purjehtivat hitaasti ja toiset nopeasti ja jotkut keikahtivat kumoon. Tämän minä kerronkin muumipapalle, hemuli mietti totisena. Eiköhän se vain ole aivan uusi ajatus.
– Hemuli. Muumilaakson marraskuu, s. 31.
Muumipappa kääntyi perheeseensä päin ja sanoi:
Vaarallinen juhannus, s. 32.
– Minusta tuntuu, että me selviämme.
– Tietenkin me selviämme, vastasi Muumimamma. Minä istun tässä odottamassa uutta kotiamme. Vain lurjuksille käy huonosti.
– Älä sano niin, puuskahti Homssu, – minä tunnen lurjuksia, jotka eivät koskaan joudu vaaraan.
– Miten ikävää niillä raukoilla mahtaakaan olla, sanoi Muumipeikko ihmeissään.”
Oven täytyy viedä jonnekin ja portaiden jonnekin. Miten tässä elämässä kävisi, jos joku miska äkkiä alkaisi käyttäytyä kuin mymmeli tai joku homssu kuin hemuli?
Homssu. Vaarallinen juhannus, s. 36.
– Suretko sinä todella heitä noin kauheasti? kysyi Homssu.
Vaarallinen juhannus, s. 64.
– En, vähän vain, Miska vastasi. – Mutta on hyvä käyttää nyt tilaisuutta ja itkeä kaikkea kun on näin sopiva aihe!
Ja jos kaksi höperöä asuu samassa saaressa, niin he joko tietävät toisistaan kaiken tai eivät halua tietää toisistaan mitään. Todennäköisesti sekä niin että näin. Nimittäin: eivät halua tietää, koska tietävät.
– Pikku Myy. Muumipappa ja meri, s. 41.
Muumipeikko lähti pelastamaan häntä. Tuutikki katsoi hetken, sitten hän meni takaisin uimahuoneeseen ja pani vesikattilan kamiinalle. Niin, niin, hän ajatteli huokaisten. Näinhän niiden seikkailukertomuksissa aina käy. Pelastaa ja tulla pelastetuksi. Miksi ei kukaan kirjoita koskaan niistä, jotka yrittävät lämmittää sankareita perästäpäin?
Taikatalvi, s. 118.
On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.
Muumilaakson marraskuu, s. 10.
Ihan äkkiarvaamatta Nuuskamuikkusen tuli ikävä perhettä. Nekin olivat toisinaan vaivalloisia. Ne tahtoivat rupatella. Ne olivat kaikkialla. Mutta niiden seurassa saattoi olla yksikseenkin. Mitenkä ne oikein käyttäytyivät. Nuuskamuikkunen kummeksui. Kuinka oli mahdollista että minä olen saattanut viettää niiden seurassa kaikki pitkät kesät huomaamatta koskaan, että ne antoivat minun olla yksikseni.
Muumilaakson marraskuu, s. 78.
Ja päätökset pitää tehdä oikeassa mielenvireessä ja mieluiten nopeasti, ettei vire mene ohi.
Vilijonkka. Muumilaakson marraskuu, s. 24.
kutsumua (1.9.2014)
Hypätään hetkeksi pois akateemisesta maailmasta ja palataan takaisin teinivuosiin #kutsumua-kampanjan merkeissä. Tietämättömille tiedoksi, että kyseessä on siis Suomen Lukiolaisten Liiton kampanja kiusaamisen hiljaisen hyväksymisen ehkäisemiseksi. Kun sekä Nörttitytöt että ihana Miss Ruki Ver ovat ehtineet jo osallistua, ajattelin itsekin kantaa korteni kekoon. Seuraa siis blogini toinen suht henkilökohtainen merkintä.
Kokemukseni koulukiusaamisesta ovat lähinnä nimittelyä ja selän takana puhumista. Yläasteella eräs luokkalaiseni alkoi kommentoida s-viastani, jota oli ala-asteella yritetty korjata puheopettajan toimesta, mutta koska puheopetuksessa ei ollut kivaa, päätin näin nykytermein, että pitäkää tunkkinne, mie puhun just tälleen ja se on hyvä se. Sössöttävä ässäni ilmenee edelleen, jos olen oikein innoissani tai hirvittävän hermostunut. (Ja allekirjoittanut puhuu kansainvälisissä konferensseissa ja opettaa!) Ymmärsin jo tuolloin, että tämä kiusaava poika yritti pönkittää omaa asemaansa luokan ”siistimpien” poikien silmissä ja halusi kiusaamisellaan vain huomiota.
Olin tietenkin myös nipo eli pinko eli hikari ja mitä näitä nyt sitten on. Meillä päin sana oli nipo. Olin nipo, koska tein aina läksyt, osasin vastata opettajan kysymyksiin ja sain kokeista ysejä ja kymppejä (fysiikkaa ja kemiaa en ymmärtänyt, liikunnassa yritin vain olla aktiivinen ja yksin laulaminen oli kamalaa). Olin kuitenkin niin hiljainen, etten ollut aina suunapäänä huitomassa, että minäminäminäminä, ope, minä tiedän. Ja samalla olin myös niin kiltti, etten ollut ärsyttävä. Siksi nimittelyni ei koskaan käynyt törkeäksi. Ja osin myös siksi, että ne kaikki nimittelijät olivat sitten samoja tyyppejä, jotka paniikissa tulivat kopsimaan unohtuneet kotitehtävänsä minulta ja minä kilttinä oppilaana annoin heidän tehdä niin.
Olin kuitenkin aina eri mieltä siitä, olinko nipo. Minulle nipo tarkoitti himo-opiskelijaa ja pänttääjää, joka eli nenä kiinni kirjassa. No, niin minä elinkin, mutta eiväthän ne mitään koulukirjoja tietenkään olleet… Koko yläaste meni minulta ehkä vähän vasemmalla kädellä. Jos olisin oikeasti nipottanut, yläasteen päättötodistus olisi ollut enemmän kymppiin kallellaan ja eihän niitä älliäkään tullut kuin yksi kappale…
Outo minusta tuli siksi, koska aloin liikkua väärässä seurassa. Oudosti pukeutuvassa, liian äänekkäässä, liian poikkeavassa. Kun käytin viikon sisään kolmen eri alakulttuurin tyyliä, minut kuuli käytävillä ennen kuin näki ja tietenkin se, että oikeasti pidin koulusta, niin pakkohan minun oli olla outo.
Ei siinä, outo ei ole minulle haukkumasana, vaan olen sisäistänyt sen osaksi itseäni ja persoonaani. Mutta lukiossa tapa, millä se sanottiin, oli kuitenkin negatiivinen.
Muistan edelleen erään entisen luokkatoverini ja vanhan perheystäväni sanat: ”Katja, sinusta ei puhuttaisi noin paljon #%&$aa, jos pukeutuisit normaalisti.”
Lisäksi olin tietenkin lesbo, käytin huumeita ja nuuskaa, koska olin yksi kolmasosa niistä pikkupaikkakuntamme oudoista linnuista, enkä mahtunut Leviksissä kulkevien nuorten muottiin. Ikinä nämä selän takana puhumiset eivät kuitenkaan minua satuttaneet, sillä minulla oli kaksi parasta ystävää. Heidän kanssaan jaksoimme kuunnella kaiken sen turhautuneen scheissen mitä sieltä nyt sitten tulikaan ja vielä nauraa päälle.
Kaikki eivät kuitenkaan tähän kykene.
Opettajan sivutöitä tekevänä halusin osallistua tähän kampanjaan ja kertoa myös sen, miten paljon rohkeutta keneltä tahansa, mutta erityisesti kaveripiirin paineen alla elävältä murrosikäiseltä nuorelta, kiusaamisen lopettaminen saati sen huomaaminen voi vaatia. En tiedä, luetteko te tätä koskaan, mutta haluaisin pyytää anteeksi entisiltä luokkatovereiltani Tarulta ja Petteriltä.
Anteeksi, Taru, että annoin luokan suosituimpiin kuuluvan tytön vetää minut mukaansa siihen rinkiin, joka sulki sinut ulkopuolelleen. Anteeksi, että en ollut tarpeeksi vahva sanomaan hänelle vastaan.
Anteeksi, Petteri, että tekemättä mitään hyväksyin hiljaisesti luokan hölösuun sinuun kohdistaman pilkan ja kaikenlaisen fyysisen kiusan, joka hänestä tuntui varmaan pelkältä leikiltä, mutta jonka sinä koit taatusti paljon ikävämpänä, vaikka yritit aina hymyillä ja näyttää vahvalta.
En ole outo, olen persoonallinen ja se näkyy pukeutumisessani.
En ole nipo, olen fiksu. Ja suuntautunut niille minua kiinnostaville alueille.
Kaikilla ei ole ystäviä tukena. Ole sinä se ystävä. Ole vahva ja rohkea ja mene väliin, jos jotakuta kiusataan. Joskus kiusaaja itsekään ei tajua, miten hänen sanansa tai tekonsa voivat satuttaa.
PS. Suosittelen katsomaan Freaks and Geeks -tv-sarjan. Erittäin koskettava kuvaus erilaisista nuorista. Jakso 13 (Chokin’ and Tokin’) liittyy vahvasti kiusaajan ja kiusattavan suhteeseen.
Sanoja seminaarissa, sarjakuvia festivaaleilla (20.9.2014)
Päivitykseni ovat myöhässä ja perusteluksi riittää yksi sana: väitöskirja. Viimeisiä viedään, kohta on varmaan tiedossa jo alustavia päivämääriäkin. (Alustavia, koska kaikki riippuu muiden aikatauluista ja byrokratiasta.) Sivumäärä ainakin on jälleen kasvanut ja kokonaisuus parantunut – tai ainakin selkiytynyt.
Viikolla 36 tapahtui vaikka sun mitä kiireistä. Olin torstain ja perjantain 4.-5.9.2014 Lahdessa, jossa järjestettiin kutsuseminaari ”Sanat työssä” kirjailijoille ja sanataideohjaajille. Seminaarissa minua kiinnostivat erityisesti teemat sanataiteen integroimisesta työelämään ja terveydenhoitoalaan.
Saavuin Lahteen torstaina aamujunalla vähin yöunin ja vein matkalaukkuni Patria Hosteliin, joka toimi yöpymispaikkanani. Sen sijainti oli varsin kätevä ja palvelu pelasi erinomaisesti, vaikka netin varauslomake ei toiminutkaan. Mutta sähköpostilla huonevaraus onnistui ongelmitta. Pienenä ihanana yksityiskohtana mainittakoon, että huoneiden ovinumerokyltit olivat Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa -teemaisia. (Omassani oli teekutsut.)
Seminaarin järjesti Helsingin yliopiston alainen koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia ja se pidettiin Lahden aikuiskoulutuskeskuksessa. Kaksipäiväisen seminaarin teemana olivat siis työ ja hyvinvointi. Kahdeltatoista alkanut seminaari lähti liikkeelle Turun yliopiston professori Marja-Liisa Honkasalon esitelmällä ”Miten tutkia sanataiteen ja hyvinvoinnin välisiä yhteyksiä?”, jossa puhuttiin paljon muun muassa taiteen terapeuttisuudesta, mitä omassa koulutuksessanikin on tullut esille. Ongelmaksi koettiin sen, miten taiteen tuloksellisuutta ja vaikuttavuutta voidaan mitata.
Päivän toista teemaa, ”Mitä työssä tarvitaan?”, lähestyttiin kahden erilaisen puhujan voimin. Nokia Solutions and Networksilta tullut Tomi Niskakoski esitteli tapoja, joilla sanataidetta voitaisiin tuoda mukaan työelämään: olisi löydettävä se tarve, mikä yrityksellä on ja tarjottava palveluja mahdollisen ongelman ratkaisuun. Yhteisen kielen löytäminen on ehdottoman tärkeää taiteen ja työelämän integroinnissa.
Niskakoski tarjosi myös päivän mieleenpainuvimman esimerkin, meidän kaikkien vihollisen: gorilla-syndrooman. Kun joukon gorilloja opettaa siihen, että lähestyessään tikkaita ja niiden päällä roikkuvia banaaneja ne saavat kylmän vesisuihkun, ne rankaisevat joukkoon tulevaa uutta jäsentä heti tämän yrittäessä tikkaille. Vähä kerrallaan kaikki joukon gorillat korvataan uusilla, jolloin kaikki tilassa olevat gorillat välttelevät tikkaita, mutta kukaan niistä ei tiedä miksi. Koska ”näinhän meillä aina on tehty…”
Toisen näkökulman työhön tarjosi Diakonialaitoksen Tiina Mäkelä, joka kertoi esimerkein, miten he ovat pyrkineet muokkaamaan palveluasunnoista ja hoitokodeista enemmänkin koteja kuin kodinomaisia tiloja ja kuinka he ovat käyttäneet taidetta apunaan tekemään ikäihmisten arjesta mielekästä.
Seminaarin ensimmäinen päivä päättyi kahteen työpajaan: Tarinoita työelämän tulevaisuudesta ja Terveyttä tarinoista. Menin jälkimmäiseen, koska sanataiteen terapeuttiset mahdolliset kiinnostivat luovuusterapiakoulutukseni takia huomattavasti enemmän. Työpajaa ohjanneet Niinat Hakalahti ja Repo pistivät meidät pohtimaan, miten sanataidetta voisi tuoda mukaan esimerkiksi hoitotyöhön ja terveydenhuoltoalalle ylipäätään. Pienissä ryhmissä kokosimme yhteen ideoita, ajatuksia ja villejä heittoja, mitä sanataide voi antaa ja millä tavalla esimerkiksi vanhusten hoidossa.
Kaikkein antoisinta oli kuitenkin saada paljon tehtäväesimerkkejä, joita pääsimme kokeilemaan käytännössä myös itse. Oma ryhmäni kuunteli Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-romaanin alun ja antoi sitten tulla arkipäiväistä avautumista tuutin täydeltä aloituksella ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin”. Pääsin sitten raapustamaan puolitoista sivua väitöskirja-angstia ja tuntui muuten hyvältä.
Perjantaina seminaari jatkui heti yhdeksältä tarjotulla aamukahvilla, jonka jälkeen purimme työpajoissa tulleita huomioita. Sitten lavalla päästettiin kirjailija-ohjaaja-näyttelijä Juha Hurme, joka puhui aiheesta ”Kaikki työ on luovaa työtä”. Hurmeen esitys koostui filosofisista anekdooteista, joissa hän kokosi yhteen omaa otsikonmukaista filosofiaansa siitä, että kaikki työ on luovaa työtä, ja miten ikävää on, kun nyky-yhteiskunta pakottaa ihmiset yksipuolisuuteen ja valitsemaan oman tulevaisuutensa ja ammattinsa todella varhain. Hurme kertoi tehneensä parhaillaan 12 eri ammatin töitä yhden vuoden aikana. Olisi huikeaa kyetä elättämään itsensä erilaisilla luovilla projekteilla ja keikkatöillä, mutta tässä maailmantilassa se on kyllä äärimmäinen poikkeustapaus…
Päivän toinen puhuja oli tutkija Ulla Vanhatalo, joka esitteli NSM-nimistä teoriaa otsikolla ”Miten sanot sen, mitä todella ajattelet. Natural Semantic Metalanguage sanojen seittejä purkamassa”. Hänen teoriansa herätti todella paljon keskustelua ja väittelyä, sillä sen mukaan kaikki asiat voidaan selittää noin 64 alkusanalla useissa maailman kielissä. Tätä on tutkittu 40 vuotta akateemisella tasolla ja sovellus yleisökäyttöön on kuulemma tekeillä. Teorian tarkoitus on lisätä ymmärrystä ja auttaa selvittämään sekä omia ajatuksia että sanan valtaa. Käytännössä tämä 64 sanan lista auttaa selittämään nimenomaan abstrakteja asioita kuten ”rakkaus” eikä niinkään konkreettisia esineitä, kuten esimerkiksi sanaa ”kahvikuppi”.
Testasimme väitettä käytännössä ja yritimme selittää 64 alkusanalla lauseita ”Minä annan sinulle anteeksi” ja ”Me välitämme työntekijöistämme”. Loppujen lopuksi näistä selityksistä tuli ihan naurettavan pitkiä, kun kaikki sanat purettiin osiin ja kirjoitettiin auki mahdollisimman yksinkertaiseen muotoon.
(Tuli myös pohdittua, miten pitkäksi väitöskirjani venyisi, jos kokeilisin tällä teorialla avata omaa metodiani…)
Seminaari päättyi yhteiseen Sanat ja taide työssä -työpajaan, jonka veti sanataideohjaaja ja kirjailija Päivi Haanpää. Teimme paljon erilaisia kirjoitusharjoituksia ja meille esiteltiin harjoitusten sovellusmahdollisuuksia. Lopuksi kirjoitimme tajunnanvirtaa tästä hetkestä, alleviivasimme sieltä olennaisimman huomion, jonka halusimme jakaa myös muille, ja koostimme ryhmissä niistä yhdessä runon.
Lopuksi kirjoitimme seminaarista palautetta ja keskustelimme jatkosta ja meidän alan ihmisten yhteisestä tietopankista ja seminaarin sisällöistä.
Kokemuksen voisi päättää Cesar A. Cruzin anekdoottiin: ”Art should comfort the disturbed and disturb the comfortable.”
Seminaarin jälkeen suuntasin suoraan Helsinkiin, jossa odotti sarjakuvafestivaalit. Aina aiempina vuosina minulla oli aina jotain muuta menoa, enkä ollut päässyt festivaaleille, joten tämä vuosi oli elämäni ensimmäinen Helsingin sarjisfestareilla. En tullut paikalle niinkään ohjelman takia, vaan yleisön tunnelman, ihanien sarjakuvien ja pienlehtitaivaan. Suunnitelmani ostaa valtavia määriä sarjakuvia kariutuivat kuitenkin siihen, että reissubudjettini meni suurilta osin syömiseen ja matkustamiseen, mikä oli aivan liian tylsää.
Vietin festareilla hyvän ystäväni (ja kaltaiseni sarjisintoilijan) kanssa pääosin lauantaipäivän, mutta piipahdin paikalla myös sunnuntaina ennen bussini lähtöä. Ehdin kuunnella hieman yhdeltä alkanutta”Tom of Finland: Sarja kuvia -teosesittelyä” ja Tuula Karjalaisen Tove Jansson -esittelyä Muumeista ja taiteilijasta itsestään. Minulta meni myös reilu tuntinen Kiasman kahvilassa, jossa haastattelin Isä-sarjakuvan tehnyttä Hanneriina Moisseista oman luovuusterapiakoulutukseni lopputyötä varten. Haastattelukokemus oli varsin voimakas ja sain huikeasti materiaalia sarjakuvia käsittelevää työtäni ajatellen.
Sunnuntaina kävin katsastamassa Tom of Finland -näyttelyn MUU-galleriassa (yritin sinne jo lauantaina, mutta en tietenkään osannut katsoa gallerian aukioloaikoja oikein ja myöhästyin). Näyttely oli harmittavan pieni, mutta sarjakuvat olivat tyylikkäästi esillä luonnoksineen ja Mari Kasurisen My Little Tom of Finland -jättiponi oli huikea. Jos minulla olisi ollut ylimääräinen pari tonnia taskussa, olisin ehkä himoinnut sitä. (Tai sitten huomattavan useita sarjakuvia…) Myös eräästä sarjakuvasta koottu videopätkä oli varsin onnistunut.
Sunnuntaina pääsin kuuntelemaan myös Tuuli Hypénin haastattelua hänen uudesta lastenkirjastaan.
Eniten olisin viihtynyt pienlehtitaivaassa juttelemassa nuorten taiteilijoiden kanssa, mutta ujostelin liikaa jäädä palloilemaan tiettyjen pöytien ympärille (PÖLLÖJÄ, ihania pöllöjä!), kun ei kuitenkaan ollut varaa ostaa kaikkea kivaa.
Harmittavasti onnistuin missaamaan niin Wolf Kankareen, jonka upean teoksen Kettujumala palelee lähdin ostamaan, kuin Heta Happosen, jonka kaunis pienlehti jäi rahanpuutteen takia ostamatta. Sain kuitenkin lopulta hankittua ensimmäisen Mad Tea Partyn ja siihen nimmarin ja piirroksen ihanalta Tealta itseltään. En tiedä, kumpaa ujostutti enemmän… Siinä ostokseni itse asiassa olivat – paitsi tietenkin piti ostaa myös ommeltava Säihkyturpa-hihamerkki, jonka pistän vielä reppuuni tässä joku päivä. (Ja pari Nemi-albumia piti tuoda kaverille, mutta that was it…)
Viikonlopun hilpeimpiin asioihin kuului se hetki, kun piipahdin ensimmäistä kertaa yhdelle pienlehtiteltalle, missä mainostettiin Oulun sarjakuvafestivaaleja ja siellä mainostanut nainen hihkaisee: ”Hei, mä tunnen sut! Sähän oot Kontturin Katja! Sä teet Rosasta väitöskirjaa!” Maineesta on näköjään hieman hyötyä, kun jäin sitten oululaisten kanssa suustani kiinni ja päädyttiin yhdessä suunnittelemaan huikeita ideoita ensi vuoden Oulun sarjisfestareille…
Väitösprosessista ja Don Rosa Librarysta (2.10.2014)
Todettakoon se nyt täälläkin julkisesti: väitöskirjan korjattu versio lähti esitarkastajien viimeiseen syyniin viime perjantai-iltana pienen stressipitoisen päivän päätteeksi. Kokonaisuudessaan sivuja oli nyt 307, eli niitä tuli vajaa kolmekymmentä lisää alkuperäiseen tuotokseen.
Tajusin vain hieman liian myöhään, että minun olisi pitänyt tietenkin ottaa tavoitteekseni saada kokonaisuuteen 313 sivua.
No, vielä työhön on lisättävä suomen- ja englanninkieliset abstraktit sekä kiitokset, joten muutama lisäsivu on ainakin luvassa.
Molemmat esitarkastajat suostuivat ehdottamaani aikatauluun, joten he lähettävät lausuntonsa tiedekuntaan 12.11. järjestettävään tiedekuntaneuvoston kokoukseen mennessä. Tässä kokouksessa annetaan lausuntojen perusteella minulle väittelylupa sekä määrätään esitarkastaja ja väitöspäivä.
Tässä yhteydessä haluan korostaa sitä turhauttavaa seikkaa, miksi en voi sanoa väitöspäivääni varmaksi: asia siis päätetään virallisessa kokouksessa vasta, kun lausunnot ovat saapuneet. Eli pystyn julkistamaan väitöspäiväni todennäköisesti vasta kuukautta ennen tilaisuutta. Kyllä, se on omasta mielestänikin rasittavaa ja byrokraattista, mutta käytäntö on tämä. Siksi tarjoan kaikille ehkää, mahdollista vaihtoehtoa, epävarmuutta ja potentiaalimuodossa olevia verbejä. Ja kuten jo viime keväästä huomasimme, ei se suunniteltu aikataulu todellakaan aina pidä paikkaansa.
Sen verran voin sanoa, että aikaisintaan joulukuussa. Olen tehnyt alustavan karonkkapaikkavarauksen, koska pikkujoulukautena on mahdotonta saada kuukauden varoitusajalla mitään kivaa paikkaa, mutta päivää en voi vielä julkistaa.
Mutta voitte luottaa siihen, että kun sen voi sanoa ääneen, niin sitä tulee sitten täällä ja Facebookissa ja vaikka savumerkein, jos niikseen tulee. On jo korkea saada tämäkin (farssi) kokemus pois alta.
Nyt tässä odotellessa voinkin sitten rustailla niitä abstrakteja, työstää lektiota ja kiitospuheita ja miettiä karonkan tarjoilua normaaleja opetuksia unohtamatta. Ja onhan tässä välissä vielä Helsingin kirjamessut, joilla Don Rosa nähdään perjantaina 24.10. klo 17.30 Aleksis Kivi -lavalla.
Sitä odotellessa pääsen lukemaan reilu viikko sitten postilaatikkoon (lopultakin) kolahtanutta Fantagraphicsin The Don Rosa Library -kokoelman ensimmäistä osaa. Marraskuussa tulee toinen osa ja sitä saa jo tilattua ennakkoon. Myös yhteispaketti osista 1 ja 2 onnistuu, jos et ole vielä tätä ehtinyt hankkia hyllyysi.
Laitoin juuri ennakkotilauksen toisesta osasta: Amazonin toimitus oli luotettava ja nopeampi, kuin sähköpostiin tullut lähetysilmoitus antoi ymmärtää. Postikuluineen toinenkin osa tulee maksamaan arviolta $30 eli noin 24 €. Kovakantisesta ei lainkaan paha hinta.
Sarja aloittaa Rosan Disney-tuotannon julkaisemisen englanniksi kronologisessa järjestyksessä. Lisäksi se sisältää esipuheita (suomalaisittain hassusti kirjan loppuun sijoitettuina), kansikuvia ja Koottujen tilaajille tuttua Rosan elämäkertaa. Tämä kokoelma ei kuitenkaan ole englanninkielinen versio Kootuista, vaan vastaa lähinnä Euroopassa julkaistua Hall of Fame -sarjaa pienillä lisäyksillä. Esimerkiksi tästä teoksesta ei löydy Rosan ensimmäistä, underground-henkistä Disney-sarjakuvaa…
Fyysikkoja sarjakuvaluennolla (9.10.2014)
Viime keskiviikon (1.10.) genreluennollani pyörähti Jyväskylän ylioppilaskunnan lehden Jylkkärin päätoimittaja, valokuvaaja ja kaksi eksyneen näköistä fyysikkoa. Tarkoituksena oli tutustuttaa järvellä toisistaan erotetut humanistit ja luonnontieteilijät toistensa aloihin vierailemalla fysiikan ja kirjallisuuden oppiaineen luennoilla. Ja yllättäen sitä päädyttiin minun sarjakuvaluennolleni. Kiltisti ja hiljaa ne siellä nurkassa istuivat, kun eivät oikein muualle mahtuneet ja tutkivat underground-sarjiksia, supersankareita ja Aku Ankkoja samalla tavalla kuin luennolle normaalisti kuuluvat humanistit. Viittailivat jopa välillä, kun kyselin, kuka on mitäkin mieltä mistäkin genrestä. Kati Kovácsin Karu selli taisi olla pojille suurin järkytyksen aihe, vaikka tunnilla käytiin läpi muun muassa Tom of Finlandia.
Artikkeli löytyy nyt Jylkkärin kotisivuilta sekä paperilehdestä.
Ja siihen, ettei sarjakuvaluennoista ole käytännön hyötyä elämässä: kuvanlukutaito ja medialukutaito? Sarjakuviin voi sisältyä sellaisia piilomerkityksiä, parodiaa ja pahimmassa tapauksessa propagandaa, joten henkilön, joka ei ymmärrä sarjakuvan merkkikieltä saati muita kerrontatapoja, on hankala ymmärtää sen välittämää viestiä.
Mutta eipä sillä: viime vuonna samaisen kurssin jälkimainingeissä kuulin laitoksen palautepäivän jälkeen, että joku oli ollut aivan pöyristynyt siitä, että tällaistakin opetetaan kirjallisuuden oppiaineessa.
Millähän vuosikymmenellä sitä eletään?
Turhaan ne ylioppilaskokeiden tekijätkin sinne äidinkielen ylioppilaskokeisiin ovat kahtena peräkkäisenä keväänä sarjakuva-analyyseja tunkeneet.
Sarjakuva-Finlandian valintalautakunnassa (15.10.2014)
Jes, nyt sen voi jo sanoa ääneen!
Olen maaliskuusta asti pantannut hiljaa luottamustehtävääni vuoden 2015 Sarjakuva-Finlandia-palkinnon esiraadissa. Sarjakuva-Finlandian sivustolta lainattua:
Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinto myönnetään kotimaiselle tekijälle yksin tai yhdessä toisen osapuolen kanssa tekemästä ansiokkaasta sarjakuvateoksesta. Ehdokkaaksi voi esittää omakustannetta tai kustantajan kautta julkaistua suomen- tai ruotsinkielistä albumia. Myös muun kielisiä albumeita voidaan hyväksyä ehdokkaaksi, jos valintalautakunta niin päättää. Palkinto on albumikohtainen.
Minä ja kolme muuta sarjakuva-alan harrastajaa ja asiantuntijaa pääsemme tutustumaan tänä vuonna julkaistuihin suomalaisen sarjakuvan uusiin teoksiin ja valitsemaan niistä maksimissaan ne kymmenen merkittävintä, joista vielä nimeämätön kulttuurialan nimi valitsee palkinnon saajan ensi vuoden Tampere Kupliissa.
Tässä vielä lehdistötiedote tutustuttavaksi.
Helsingin kirjamessut – viikonloppu Don Rosan avustajana (28.10.2014)
Kun Don Rosa kävi edellisen kerran Suomessa huhtikuussa promoamassa Tuomas Holopaisen The Life and Times of Scrooge -levyä, ehdimme tavata ainoastaan erittäin pikaisesti hotellin aulassa. Tämä taisi jäädä harmittamaan molempia, sillä sovimme hetimiten tapaamisen Helsingin kirjamessuille ja lupasin, ettei minulla sillä kertaa ole koulutusviikonloppua tai muita pakollisia menoja.
Ja kun Aku Ankan väellä ei ollut mitään sitä vastaan, tämä tutkija päätyi Don Rosan viralliseksi avustajaksi. Kyllä, minähän se siellä instagramiinkin päätyneissä kuvissa istun nimmarointitilaisuuksissa Donin vieressä ja avustan kieliongelmien yllättäessä ja sujuvoitan kirjapinojen etenemistä, jotta kaikki halukkaat saivat ainakin sen nimikirjoituksen.
Tapasimme Rosan kanssa ennen yleisöesiintymistä noin neljän jälkeen perjantaina, sillä Keskisuomalaisen toimittaja oli onnistunut saamaan meille yhteishaastattelun, jossa Rosa kommentoi uuden kokoelman, Ankkalegendat 1, Kielletyn laakson tarinat ja muita sarjakuvia -teoksen sarjakuvia ja mitkä Barksin tarinoista olivat hänelle merkittävimpiä. Puhuimme myös tutkimuksestani sekä faniudesta. Kunhan lehtijuttu ilmestyy Keskisuomalaisessa, skannaan sen tänne luettavaksi.
Rosa puhui perjantaina puoli kuudelta Aleksis Kivi -lavalla suhteestaan Carl Barksin sarjakuviin ja niiden merkityksestä hänen uransa kannalta. Mukana oli paljon faneille varsin tuttua asiaa ja huomautuksia suomalaisten faniuden poikkeuksellisuudesta. Juuri Saksan kiertueelta saapunut Rosa kertoi, miten häntä harmittaa, että siellä, missä hänellä on eniten faneja, hänellä on heille vähiten aikaa. Kun Saksassa hän ehti piirtää halukkaille, Suomessa jonot ovat niin valtavia, että fani voi olla tyytyväinen nimikirjoitukseen ja kädenpuristukseen, josta Rosa ei suostu luopumaan, vaikka kiire olisi millainen.
Suurena chilin ystävänä ja kasvattajana tunnettu Rosa yllätti fanit heittämällä viimeiset mukanaan tuomat chilinsä nopeimmille halukkaille. Tätä edelsi painava varoituksen sana: suurin osa chileistä oli lajikkeiltaan maailman tulisimpia. Syömistä ei suositella…
Huima nimmariurakka alkoi vähän vajaa kuusi Sanoman Aku Ankka -osastolla. Jono oli melkoinen ja tahtia piti pitää yllä, jotta kaikki halukkaat saisivat nimikirjoituksen ja rohkeimmat myös kuvan yhdessä idolinsa kanssa. Omistuksia ei jaettu, mikä aiheutti pientä pettymystä, mutta tilanne ymmärrettiin kyllä. Rosa oli myös tarkka reiluudesta: sääntöjä ei muutettu kesken kaiken. Jos aikaisemmat olivat saaneet maksimissaan kolme nimikirjoitusta, niin saivat myös seuraavat. Olit sitten jonottanut kolme tuntia tai viisitoista minuuttia, sinua kohdeltiin samalla tavalla.
Olin varautunut toimimaan nimmariavustajana vain Helsingin kirjamessuilla, mutta Don pyysi minua mukaan myös Tampereelle. On kuulemma mukavampi olla sen valtavan fanijoukon edessä, kun ei joudu olemaan aivan yksin. En uskonut, että missään vaiheessa joutuisin hätistelemään pettyneitä faneja pois, mutta huomasin kyllä, että pöydän molemmilla puolilla ujosteltiin kohteliaisuuksien johdosta ja koettiin hämmennystä: fanit siitä, että tapasivat idolinsa, Rosa siitä, miten häntä ylistettiin.
Tampereen ensimmäinen etappi oli Suomalainen kirjakauppa klo 11. Aki Hyyppä haastatteli Rosaa ensin lyhyesti, jonka jälkeen jonotusnumeroilla varustetut fanit pääsivät hakemaan nimikirjoitukset uusiin ja myös vanhoihin teoksiin. Suomalaisen nimmarituokiota ei ollut varmaan mainostettu niin runsaasti kuin illemmalla ollutta Sokoksen keikkaa, joten ihmismäärä oli huomattavasta pienempi. Se mahdollisti halukkaille uudelleen jonottamisen: jos sinulla oli aikaa odottaa, kierros aloitettiin alusta ja nimikirjoituksen lisäksi mukaansa sai omistuskirjoituksen. Tässä apu oli tärkeää, jotta Rosa sai kirjoitettua kunkin suomalaisen nimen oikein kansilehdelle. Opin nimittäin sen, että hän työskentelee jäljentämistaktiikalla: myös englantilaiset nimet on nopeampi ja helpompi kirjoittaa ensin paperille ennen omistuskirjoitusta, sillä Rosan mieli saattaa askarrella samaan aikaan ihan jossain muissa asioissa.
Suomalaisen kirjakaupan tilaisuuden päätti historiallinen hetki: kolme kertaa jonottanut kärsivällinen fani Aku Ankka -t-paidassa sai piirroksen. Oikean, upean piirroksen Klondiken ajan Roopesta. Tilanne oli yhtä aikaa kadehdittava ja mahtava.
Tampereen aamupäivän epämiellyttävin tilanne oli outo radiotoimittaja, joka ei selvästikään ollut täysin perillä siitä, ketä tuli haastattelemaan. Hän kysyi outoja kysymyksiä ja lopulta nimmarinjakotilaisuuden alettua kiilasi jonon kärkeen. Olimme kumpikin erittäin pettyneitä hänen käytökseensä.
Tampereen Sokoksella kolmen aikaan olikin sitten huomattavan isompi määrä ihmisiä kuin kirjakaupassa. Jono kiersi ja kaarsi kirjoituspisteen ympäri ja kuulemani mukaan ainakin 400 ihmistä oli saapunut paikalle katsomaan arvon ankkapiirtäjää. Kiire oli vielä kovempi kuin perjantaina messuilla, mikä puolestaan tarkoitti sitä, ettei Don ehtinyt poseeraamaan kunnolla kuvissa. Ylitimme varatun ajan kahdellakymmenellä minuutilla, jotta ne, joille oli nimikirjoitus luvattu, saivat haluamansa. Täytyy kyllä sanoa, että on se häkellyttävää saapua paikalle valtavien aplodien keskelle ja istahtaa siihen Don Rosan viereiselle penkille…
Tampereen päivän reissu oli rankka, mutta kaikin puolin antoista. Koko viikonlopusta voisi todeta sen, mitä Rosa sanoi Sokoksen ystävälliselle henkilökunnalle: jos hän voi niinkin pienellä eleellä kuin oman nimensä kirjoittamisella tuottaa iloa ihmisille, niin miksi hän ei tekisi sitä? Se tekee hänet iloiseksi. (Ja myös ne sadat muut ihmiset, joiden hymyjä, fanityttömäisiä kiljahduksia ja pientä pomppimista oli mahtavaa katsella. Pienten poikien jännityksestä vakavat naamat sulivat valtavaan hymyyn, kun vasta ostetussa kirjassa komeili paksulla tussilla oman idolin nimikirjoitus.)
Sunnuntaiaamuna elin vielä täysin kesäajassa, minkä takia olimme ystäväni kanssa ajoissa messuilla. Ehdinkin sitten kaikessa rauhassa kiertää messuja ostosten merkeissä ennen viimeistä rupeamaa. Mukaan tarttui kaksi joululahjakirjaa, miehelle tuliaisiksi Frank Herbertin Dyyni-sarjan osat 2 ja 3 (kovakantisina!) sekä Tad Williamsin Taru kolmesta miekasta -sarjan viimeinen puuttuva osa 11 eli Varjojen vanki, Catel & Bocquetin sarjakuvaromaani Kiki – Montparnassen kuningatar sekä toivottavasti hyödyllinen Aino Kontulan Opettajan selviytymisoppi. Hirvittävän paljon jäi näkemättä ja kokematta, enkä esimerkiksi ehtinyt metsästää haluamaani Magdalena Hain Susikuningatar-kirjaa. Mutta kyllä se vielä hyllyyn päätyy…
Minulla oli tapaaminen kahdeltatoista Sanoman pisteellä, koska olin saanut jo perjantaina kuulla, että Tuomas Holopainen on saapumassa paikalle. Holopainen toi sekä Rosalle että Aku Ankan toimitukselle upeat kultalevyt The Life and Times of Scrooge -albumista. Samalla Don esitteli minut ja Tuomaksen toisilleen (sain hillittyä fanityttökiljahduksen), mitä hän ei ollut ehtinyt tehdä huhtikuussa. Tuomas oli erittäin kiinnostunut väitöskirjastani ja koska se on tekijälleen kuin oma lapsi, en ehtinyt edes huomata paasaavani ummet ja lammet aiheestani ja kutsuin Holopaisen jo väitöstilaisuuteenikin. Olin niin suunnitellut kehuvani hänen levyään ja miten pidin hänen sävellystyöstään ja tuotannostaan noin yleensäkin ja sitten suustani tulee ulos vain väitöskirja sitä ja tätä.
Viimeinen kolmen tunnin nimmarointisessio meni sujuvasti, eikä ihmisiä ollut paikalla läheskään niin paljon kuin perjantaina. Missään vaiheessa jono ei päättynyt, mutta kärsivällisimmät suuntasivat jonon päähän uudestaan ja saivat myös omistuskirjoituksen. Rosalta kysyttiin useaan otteeseen, eikö hänen ranteensa kipeydy, mutta vastaus oli aina sama: hän on parhaimmillaan tehnyt tätä 11 tuntia (!) putkeen ja siihen sisältyi myös piirustusten tekoa. Pari kolme tuntia ei tunnu yhtään missään. (Ja sitä paitsi hän ei liikuta rannetta, vaan olkapäätään – siksi nimmareista tulee niin isoja.)
Yllättävän useaan otteeseen jouduin sanomaan jonottajille, etteivät he saa käsissään olevaan teokseen nimikirjoitusta. En tiedä, oliko kyseessä tietämättömyys, vai mikä, mutta todella monet olivat tarjoamassa Aku Ankan taskukirjaa, Carl Barks -kokoelmaa tai jopa Kari Korhosen uutta albumia nimikirjoitusta varten. Ihmiset kuitenkin ymmärsivät nopeasti, että eihän taiteilija suostu muiden töitä signeeraamaan, joten he ottivat paperit kouraansa ja saivat siihen toivomansa nimikirjoituksen. Parhaimmillaan metsästin joulukokoelmassa olevaa yhtä Rosan tarinaa, jotta Rosa sai nimmaroitua edes sen oikean sivun, johon oli luovuuttaan käyttänyt.
Sunnuntaina minulla oli onneksi hyvä piirustuslehtiö mukanani. Hätätapauksissa otin siitä sivuja niille pettyneimmille pienille fanipojille ja -tytöille, joilla ei ollut yhtään paperia mukana, jotta he saisivat edes sen nimikirjoituksen. (Ja sen verran laadukasta paperia olikin, että saatte laittaa ne kunnon kehyksiin sitten…)
Rosa raapusti nimeään tuttuihin albumeihin, useampiin Kootut -sarjan teoksiin ja muutamiin kansikoteloihin, julisteisiin, Aku Ankka -lehtiin ja jopa kreikkalaisiin, italialaisiin ja ruotsalaisiin lehtiin. Ja aina hän jaksoi muistuttaa ensimmäisen, ruskeakantisen Roope Ankan elämä ja teot -albumin omistajille, että käykää ostamassa uusintapainos. Hän ei kieltänyt vanhan hävittämistä, vaan kertoi, ettei hänellä ollut mitään kontrollia sen sisältöön. Siinä on paljon väritysvirheitä, sisältövirheitä ja jopa hänen taidettaan on poistettu (esim. ensimmäisen sivun alareunasta Roopen kakkuloiden läpi kuuluisi näkyä silmät). Uudempi painos on uskollisempi taiteilijan omalle näkemykselle, mistä Rosa oli todella tarkka.
(Tässä vaiheessa kirjoitin itselleni mentaalisen muistilapun käydä hankkimassa se uudempi versio itsellenikin…)
Joissain tilanteissa Rosan tuntema ärsytys Disney-yhtiötä kohtaan näkyi siinä, miten hän nimmaroidessaan ruksi Walt Disney -nimen yli ja korosti sen sijaan omaansa. Ja miksi ei? Eihän Walt Disneyllä ollut mitään tekemistä sarjakuvien kanssa…
Useat fanit saivat myös kutsun amerikkalaisille sarjakuvafestivaaleille. Siellä kun Rosalla on aikaa vaikka koko päivän ajan jututtaa fanejaan ja piirtää heille niitä kadehdittuja, omistuskirjoituksin varusteltuja taideteoksia.
Viikonloppu oli kaikin puolin aivan mahtava ja jotenkin häkellyttävä tajuta, että mihin tämä pieni fanityttö on päätynytkään. Omia hienoja hetkiä oli kuulla, miten jonossa oli supistu siihen malliin, että minut oli tunnistettu, tai että joku fani yllättäen moikkaa minua ja kiittää blogistani. Sain omistuskirjoituksen omaan The Life and Times of Scrooge -levyyni, tutustutin ystäväni Don Rosaan ja toinen, matkaseuranani ollut ankkafani sai sekä valokuvan että nimikirjoituksen. Kassiini survottiin myös Betoniporsas-yhtyeen levy, jonka kansikuvan Rosa on muinoin piirtänyt sekä uusi Aku Ankka -t-paita kiitokseksi. Aki Hyypän kanssa juonimme jo ankka-aiheisia suunnitelmia ensi vuodelle, koska se on Rosan juhlavuosi: hän tuli ensimmäistä kertaa Suomeen 20 vuotta sitten.
Vaikka en ujona ja tyypillisenä suomalaisena vieläkään uskaltanut vaivata Rosaa piirros-pyynnöllä, annoin hänelle virallisen väitöskutsun. Pelkkä tieto siitä, että joku väittelee tohtoriksi hänen töistään olisi Donin omien sanojen mukaan vierailun arvoista, mutta ei hän valitettavasti kuitenkaan pääse tulemaan paikalle.
Kirjamessuilta lähti väsynyt, mutta varsin onnellinen tutkija kotipuoleen. Mukanaan kaiken lisäksi kaksi kassillista Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaita.
Yhteishaastattelu Rosan kanssa (11.11.2014)
Lauantaina se sitten lopulta julkaistiin: allekirjoittanut esiintyi 8.11. Keskisuomalaisessa yhteishaastattelussa Don Rosan kanssa. Alla lehtijuttu kokonaisuudessaan.
(Tällä viikolla ollaan jännän ja ahdistuksen äärellä. Palaan asiaan toivottavasti loppuviikosta, kun tiedän hieman enemmän.)
Väittelylupa ja väitöstilaisuus! (15.11.2014)
Täten ilmoitan, että FM Katja Kontturi on saanut dekaanin päätöksellä väittelyluvan. Väitöstilaisuus järjestetään perjantaina 12.12. klo 12 Jyväskylän yliopistossa (Seminaarinkatu 15), Historica-rakennuksen salissa H320 (3 krs).
Vastaväittäjänä toimii yliopistonlehtori, FT Merja Polvinen Helsingin yliopistosta.
Ja aiheenahan oli Don Rosan Disney-sarjakuvat postmodernina fantasiana.
Väitöstilaisuus on julkinen ja avoin kaikille halukkaille. Tervetuloa!
Jännän (ja jännityksen) äärellä… (16.11.2014)
Kuten varmaan jo huomasitte, väitöslupa on tullut ja päivänkin saa jo hihkua ääneen. Virallinen tiedote lähtee myöhemmin medialle, mutta helposti muistettavan päivän 12.12. voi jo nyt merkitä kalentereihin.
Viimeiset pari viikkoa on mennyt jännityksen ja ahdistuksen sekaisissa merkeissä. Ensin piti jännätä esitarkastajien lausuntoja. Ne viipyivät pitempään kuin olisin toivonut ja mietin jo, että eivät ne suosittelekaan mitään väitöslupia, vaan koko työ on ihan epäonnistunut. Ja hetken kuluttua tajusin, että ei se nyt voi ihan susi olla, kun tein kaikki toivotut korjaukset ja vähän ylimääräistäkin.
Lausunnot tulivat lopulta maanantaina 10.11. ja molemmat puolsivat väittelylupaa. Piti istuutua lattialle ja huokaista syvään. Pahin oli takana. Tästä huolimatta molemmat esitarkastajat olivat listanneet sievoisen määrän pieniä tarkennuksia ja korjauksia, joihin toivoivat minun paneutuvan ja saattavan niiden avulla väitöskirjan lopulliseen muotoonsa. Eli ei puhettakaan, että tässä ehtisi lepäillä laakereillaan. Tässä viimeistellään väitöskirjaa siihen asti, kunnes julkaisuyksikkö sen tahtoo käsiinsä.
Hieman viivästyneet lausunnot johtivat myös siihen, ettei väittelylupa-asiani ehtinyt 12.11. järjestetyn tiedekuntaneuvoston kokouksen asialistalle. Mutta koska keinot ovat monet ja yliopisto haluaa mahdollisimman monta tohtoria ulos tänäkin vuonna, väitösasiani meni suoraan itse dekaanin päätettäväksi ja hänen päätöksellään tässä sitten mennäänkin. Tieto asiasta tuli torstaina 13.11. ja ehkä hieman virnuilin typerästi tuntemattomille koko loppupäivän. Opetuksen sain sentään vietyä kunnialla läpi, vaikka teki mieli pomppia luokkahuoneeseen ja kiljua KÄÄK.
Toinen jännityksen aihe oli sali. Koska tuona samaisena perjantaina sattuu olemaan kahden eri tiedekunnan tenttipäivä ja yksi toinenkin väitös, ei tarpeeksi isoa salia tuntunut löytyvän mistään. Lisävaikeuksia tuotti se, että toinen ohjaajistani on pahasti sairastunut yliopiston homeongelmien vuoksi, eikä kykene olemaan missä tahansa salissa. Siellä taidettiin tiedekunnan toimistossa hieman siirrellä luentoja, jotta saatiin tulevalle ankkatohtorille tarpeeksi iso sali…
Ja tosiaan: vaikka minulla ei olisikaan mitään viimeistelyjä ja korjauksia tehtävänä, ei tässä ehdi hirveästi huokaista. Väitösaikatauluni on suht ripeä, sillä luvan saannin ja päivän välillä on eroa vain kuukausi. Tavallisesti se on enemmän. Nyt on selvitettävä yliopiston julkaisuyksikön tila, eli milloin he viimeistään tarvitsevat valmiin materiaalin (johon on tietenkin lisättävä englanninkielinen abstrakti ja lopun tiivistelmä). Verkkoon väitöskirjani pitäisi tulla 10 päivää ennen väitöstilaisuutta, jotta halukkaat pääsevät siihen tutustumaan. Sitten pitää hoitaa tiedote, kutsut, kirjoittaa lektio, kiitospuheet, suunnitella karonkan ohjelma ja tarjoilu ja ainakin ostaa oikeanlaiset kengät väitöstilaisuutta varten. Puhumattakaan siitä, että minulla on vielä väitösviikolla viimeiset opetukset!
Koko tämän parin viikon ajan olen yrittänyt hokea itselleni omaa mantraani: asioilla on taipumus järjestyä. Ja kyllä ne näyttävät niin tekevän. Alkaa tuntua jo ihan hyvältä, vaikka olen varma, että viimeisellä viikolla saatan olla jo hieman hermoraunio. Mutta nyt – ei muuta kuin organisoimaan.
Paniikkieditointia ja muuta näpertelyä (24.11.2014)
Vajaa kolme viikkoa väitökseen.
Viime viikko tiivistyi hätäpaniikkieditointiin ja muuhun näpertelyyn. Minulle selvisi edellisenä viikonloppuna, että yliopiston julkaisuyksikkö toivoisi saavansa väitöskirjani haltuunsa nimenomaan viikolla 47, jotta siitä ehdittäisiin painaa tarvittava määrä kopioita. Niin, ja siinä väitöskirjamallipohjassa tietenkin.
Tässä vaiheessa tuli muutama ärräpää, koska eihän tutkimukseni tietenkään ollut missään mallipohjassa. Olin käynyt virallisen koulutuksen aiheeseen liittyen vuonna miekka ja kilpi ja unohtanut koko mallipohjan sen jälkeen.
Totta kai, juuri näinhän se menee.
Yritin vielä livetä ylimääräisestä työstä sanomalla, että onko sillä niin väliä, kun väitöskirjani tulee vain nettiin?
Kyllä oli.
Toinen ärräpää pääsi siinä vaiheessa, kun aloin tutkailla mallipohjaa omalla läppärilläni. Jostain syystä Wintoosani Wordi on muka niin muinainen, ettei se osaa muuntaa mallipohjaan siirrettäviä tekstikokonaisuuksia suoraan annettuihin uusiin muotoiluihin, vaan tarjoaa alkuperäistä muotoilua.
Mietin jo viettäväni kaksi vuorokautta yliopistolla, kunnes rakas, fiksu kollegani Essi totesi tyhmälle tutkijalle: ota yliopiston läppäri kotiin.
Roijasin kakkosläppärin kotiin ja vietin kaksi päivää keittiönpöydän ääressä säätämässä väitöskirjaani uuteen mallipohjaan: eniten aikaa meni suorissa lainauksissa, alaviitteissä ja kuvissa – sekä kuvalistan viitteissä.
Oikoluvun ja muun säädön lisäksi väsäsin työhöni myös englanninkielisen abstraktin ja lopun tiivistelmän sekä esipuheen, joka sisältää kiitoksia olennaisille tahoille.
Ottaen huomioon, että tein viimeisiä esitarkastajien ehdottamia korjauksia vielä tiistaina ja palautin editoidun työn torstaina julkaisuyksikköön, olen tulokseen suht tyytyväinen. (Näin taitetun version tänään – näytti aika hienolta ja viralliselta. Mutta voih, kun bongasin jo ainakin kaksi kirjoitusvirhettä!)
Väitöskirjani julkaistaan siis ainoastaan PDF-versiona verkossa. Tämä osin siksi, koska aikataulu. Osin siksi, etten jaksanut ajatella mitään yliopiston julkaisusarjaa. Pääosin siksi, että verkossa se on kaikista helpoiten saatavilla ja nähtävillä halukkaille.
(Mutta sehän ei tietenkään sulje pois sitä, että tutkimus julkaistaisiin myöhemmin jotain muuta kautta vähän populaarimmassa muodossa.)
Viime viikolla työstin myös ensimmäisiä virallisia kutsuja. Facebookista löytyy väitöstilaisuus-tapahtuma ja yksityinen karonkka-tapahtuma. Tällä viikolla lähtevät viimeiset viralliset kutsut yliopiston olennaisille vaikuttajille. Väitöstapahtumaani olen yrittänyt levittää ahkerasti eteenpäin ja sinne on kyllä ilmestynyt kiitettävä määrä osallistujia ottaen huomioon sen, ettei virallinen mediatiedote ole vielä edes ulkona…
Pistin siis torstai-iltana alustavan väitöstiedotteen yliopiston tiedotusporukalle. Sinne pitää laittaa vielä muutama lisätieto (englanninkielinen abstrakti ja julkaisun tiedot), mutta vielä en ole saanut kommentteja tekeleestäni, jota väsäilin jo syksyn Väittelijän viestintä -kurssilla (sopivan raflaavalla otsikolla tietenkin). Ja kuvahan sinne on kuulemma myös saatava.
Kaiken tämän kiireen ohessa käväisin perjantaina ja lauantaina Turussa PPCS-tohtoriohjelman seminaarissa, jossa keskustelimme osuvasti juuri väitöstilaisuudesta ja siihen liittyvistä asioista. Minulle erittäin hyödyllinen oli myös ohjelmaan kuulunut lauantainen väitöstilaisuus, jossa FM Lauri Piispa väitteli kulttuurintutkimuksen oppiaineesta aiheenaan Näyttelijän taide venäläisessä elokuvassa 1907–1919. Vaikka en aiheesta mitään hirveästi tiennyt tai ollut siitä erityisen innostunut, seurasin tilaisuutta kuitenkin mielenkiinnolla. Se palautti mieleen väitöstilaisuuden kaavat ja fraasit ja antoi osviittaa siitä, millaisia kysymyksiä vastaväittäjältä saattaa pärähtää. Raapustelin niitä junassa ylös ja säädin vähän lektioni tynkää eteenpäin.
Tällä hetkellä kaikki muu kiire estää näihin tutustumisen perusteellisesti ja kaikessa rauhassa. Laskujeni mukaan minulla on tällä hetkellä kaiken kaikkiaan 49 Sarjakuva-Finlandia-ehdokasta yliopiston työhuoneen kaapissa ja tuntuu, että niitä putoilee joka viikko lisää. Valtaosa niistä on onneksi jo luettu, mutta olenkin säästänyt laajimmat teokset viimeiseksi. Vaikka olen vakaasti päättänyt pitää hulppean kolmen viikon joululoman, aion kuitenkin lukea silloin sarjakuvia. Eihän se ole oikeaa työtä, eihän?
(Tästä tulee mieleen aina viime syksy, kun kahlasin materiaalia sarjakuvateoriakurssia varten. Se tarkoitti sopivien ruutuesimerkkien etsimistä eli sarjakuvien lukemista. Siinä sitten kesken kaiken havahduin siihen, että mitä ihmettä, tässähän minä vain luen sarjakuvia jalat pöydällä ja minun piti tehdä töitä!
Sitten: ai niin, tämähän on minun työtäni…)
*****
Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä näin painajaista väitöstilaisuudesta.
Minulla ei ollut lainkaan kenkiä ja huusin kaikille, ettei voida aloittaa, koska minulla ei ole mustia kenkiä. Hyvä ystäväni lupasi lainata omansa. Väitin kiven kovaan, että ihan hyvin ehdin hakea ne kotoa, koska ne vain unohtuivat sinne. Ohjaajani yritti patistaa minua harjoittelemaan sisääntuloa ja kävelemistä, kun ihmiset katsoivat ja joku sääti videokameraa. Lasiovien taakse kerääntyi valtavat määrät nuorisoa nauramaan minulle.
Mutta päivähän on väärä, tajusin. ”Ei me voida mitään väitöstilaisuutta nyt pitää, kun nyt on väärä päivä – ei ihmiset osaa tänne tulla!” huusin porukalle ja lopulta ohjaajani huokaisi syvään ja antoi periksi. ”Hyvä on, ei sinun tarvitse tänään väitellä, kun kerta päivä on väärä.
15 minuuttiani julkisuudessa – tiedotteesta haastatteluihin (28.11.2014)
Kaksi viikkoa väitökseen…
Tällä viikolla olen säätänyt virallisen mediatiedotteen kanssa ja käynyt otattamassa itsestäni virallisen tiedotekuvan yliopiston tiloissa. Jostain syystä ne eivät koskaan onnistu. Tai ainakaan niin hyvin, että olisin ihan itseni näköinen ja hymyilisin vielä suht nätisti. No, kyllä siitä tunnistaa. Mutta onpahan turhan kiltin (ja nuoren!) näköinen tapaus kuvassa. Seuraavan kerran käytän kavereitani hyväksi tässäkin asiassa, niin ei tarvitse jäykistellä tuntemattoman kuvaajan edessä.
Yliopiston mediatiedote lähti siis eilen torstaina liikenteeseen. Minulle selvisi tämä myöskin eilen ja olin odottanut, että siitä kerrotaan minulle etukäteen, että osaan valmistautua. Kerrottiin sitten jälkikäteen ja minä olen ollut kolmen tunnin opetuskeikalla ja ihmettelen, kun tuntemattomista numeroista on tullut puhelua ja viestiä. Siinä sitten hieman kylmiltään soitin Ylen toimittajalle takaisin ja päädyin puhelinhaastatteluun, johon olisin voinut valmistautua pikkuisen paremmin. Ainakin siinä mielessä, että olisin osannut vastata kysymykseen ”tuleeko mieleen vielä jotain olennaista väitöskirjastasi” sen olennaisimman asian, että Ankkalinna on mielestäni välitila normaalin ja fantasian välillä.
Kaikki tärkeät asiat hävisivät mielestäni sen siliän tien, kun yritin änkyttää toimittajalle jotain fiksun kuuloista. Onneksi toimittaja osasi tiivistää pääkohdat, Yle Keski-Suomen tekemä ensimmäinen haastattelu löytyy netistä. Olivat tänään vielä nostaneet sen Ylen etusivullekin – huh.
(Voitte myös pongata haastattelusta kauniin kirjoitusvirheen liittyen kotipaikkakuntaani.)
Lupauduin myös kahteen radiohaastatteluun, joissa kävinkin sitten tänään. Radio Jyväskylä laittoi minut heräämään jo kuudelta, sillä lähetysaikani alkoi noin kymmenen yli seitsemän. Elämäni ensimmäinen suora lähetys, enkä ehtinyt jännittää yhtään, kun käteen iskettiin teemuki ja minut istutettiin studion penkille ja sitten olikin jo mikki auki. Pikkaisen sönkkäsin välillä, mutta muuten olen ihan tyytyväinen kokonaisuuteen ja vastauksiini. Radio Jyväskylän haastattelun voi kuunnella myös verkosta.
Samalla päädyin myös puolivahingossa Radio City Jyväskylän ja Iskelmä-radion ohjelmistoon. Sinne tekemäni haastattelut lähetetään torstaina 4.12. Cityn tulee muistaakseni päivällä yhden jälkeen ja Iskelmältä minua kuullaan viiden hujakoilla.
Kävin myös Yle Keski-Suomen radiossa puhumassa tutkimuksestani, sarjakuvan asemasta nyky-yhteiskunnasta ja sen potentiaalisuudesta ilmaisumuotona. Sekin tuntui menneen hyvin – ainakin minua kehuttiin sujuvasta ulosannista. Siitä haastattelusta ei ole netissä kuultavaa versiota ainakaan vielä (tai en ainakaan löytänyt). Se tuli ulos suorana tänään klo 11.30 jälkeen. Lähes jokainen toimittaja muuten kysyi, miksi Aku Ankka ja mikä Akun merkitys on, miksi se on niin suosittu? Ja tietenkin sitä, että kykenenkö lukemaan enää sarjakuvia rennosti vapaa-aikanani.
Mitäs muuta olennaista?
No, väitöskirjani printtiversiota on kyselty. Tiedotteessa kerrotaan seuraavaa:
Teos julkaistaan sarjassa Jyväskylä Studies Humanities numerona 239, 298 s., Jyväskylä 2014, ISBN 978-951-39-5985-2(PDF), ISSN 1459-4331; 239. Sitä saa Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuyksiköstä, puh. 040 805 3825, myynti(at)library.jyu.fi.
Eli väitöskirjastani saa siis tilattua oman kappaleensa. Ne tehdään alustavasti monisteina, eli sellaisina kierrelehtikansioisina kappaleina, mutta minulle kerrottiin, että jos tilauksia jostain kumman syystä tulee hillitön määrä, he saattavat painaa sellaisen tyypillisen väitöskirjaformaatin, eli pehmeäkantisen kirjasen. Hinta taisi olla jotain 25 € eli ei se nyt päätä huimaa, jos oman kappaleenne haluatte tilata. Teos meni nyt siis painoon, eli ensi viikolla se on jo varmaan netissä. Linkkiä seuraa sitten myöhemmin.
PS. Tiedotteessani on muuten karmiva virhe, jonka onnistuin itse sinne sössimään, koska en enää muista mitä tapahtui 15 vuotta sitten. Kukaan tuttu siitä ei kuitenkaan ole vielä huomauttanut, joten nähtävästi ketään ei oikeasti kiinnosta, milloin valmistuin lukiosta. Se oli siis vuonna 2002, ei 1999. Laitan tiedotukseen sähköpostia ja pyydän korjaamaan erheen. Naurattaa onneksi enemmän kuin hävettää. Enhän minä sentään NIIN vanha oikeasti ole…
PPS. Väitöstilaisuuteeni tulee videokamera. Ne, jotka eivät pääse paikalle, voivat katsoa sitten videolta parituntisen väitöksen vaikka popcornin kera.
(Jos joku oikeasti tekee niin, tahdon todisteita!)
Deadline-tuskaa ja flunssailua (5.12.2014)
Viikko väitökseen…
Tämä viikko on ollut vähän kenkku. Syynä on pääasiassa flunssa, jonka tietenkin manasin itselleni viime viikon torstain rope-illassa, jossa tokaisin aikovani sairastaa vasta väitöksen jälkeen. HAH. Seuraavana aamuna kurkussa asui pieni äkäinen Cthulhu, jolla oli taatusti naamallaan ähäkutti-ilme. No, kaiken niistämisen ja yskimisen keskellä olen tullut siihen tulokseen, että parempi nyt kuin ensi viikolla. Eipä siinä oikein voi muuta sanoa, kun tuntuu, että flunssa-aalto on iskenyt vähän joka puolelle.
Deadline-tuskaa aiheuttivat aikuiset ihmiset. Kyllähän minä ymmärrän, että opiskelijoilla on muutakin elämää kuin minun pitämäni kurssit ja olen kovin kiitollinen niille henkilöille, jotka oikeasti mailasivat minulle kertoakseen, että heidän kurssiesseensä viivästyvät. Mutta liiallinen viivästyminen tarkoittaa sitä, etten välttämättä ehdi korjata heidän esseitään ensi viikon palautuskertaa varten ja sitten onkin jo sellainen ajankohta, ettei päähän muuta mahdukaan kuin VÄITÖS sitä ja tätä. Ja olen tehnyt myös itselleni pyhän lupauksen, että viikolla 51 jään lomalle. Ainut työpäiväni on maanantai, jolloin on sanataideopetuksen viimeinen opettajankokous. Ja silloin en ole korjaamassa mitään esseitä enää. Piste.
Toinen deadline-tuska oli keskiviikkona, jolloin odotin viimeisiä karonkka-ilmoittautumisia. En ymmärrä, miksi ilmoittautuminen on niin vaikeaa, kun selkeästi olen merkannut päivän ja toivomuksen, että ilmoittaisitte samalla allergianne ja erityisruokavalionne. Se kenties viittaa siihen, että a) tarjolla on ruokaa (kuten myöhemmin kirjeessä totesin) ja b) tarvitsen kenties oikean ilmoittautumismäärän, jonka ilmoittaa ravintolan keittiöön.
Huoh. Ikävää soitella ja viestitellä ihmisten perään ja vaivata tällaisella asialla, kun voisi tehdä jotain oikeasti järkevääkin.
Tähän liittyy muuten kysymys, jota olen jo saanut kuulla tällä viikolla suhteellisen usein, mutta jota kuulen varmaan ensi viikolla vielä enemmän. ”Joko, Katja, jännittää väitöstilaisuus?”
Ja minä aina vastaan: ”Väitöstilaisuusko? Bffft. Mutta KARONKKA, se on ihan toinen juttu…”
Viimeisten opetusasioiden lisäksi olen tällä viikolla kirjoittanut vastauksia entisen kotikuntani paikallislehden Pogostan Sanomien päätoimittajalle. Lehtijuttu ilmestynee 15.12. ja yritän saada senkin tänne. Sain myös haastattelupyynnön Jyväskylän yliopiston verkkolehteen Tiedonjyvään. Sen haastattelu lienee ensi viikon puolen välin hujakoilla.
Ylen uutistoimitus tulee myös *gasp* kuvaamaan minua maanantaina. Vaatekriisin paikka siis.
Tällä viikolla ilmestyi myös Marleena Mustolan toimittama, lastenkirjallisuutta käsittelevä vertaisarvioitu artikkelikokoelma Lastenkirja. Nyt. SKS:n julkaisemasta teoksesta löytyy myös minun artikkelini ”Aku Ankka ja lapsille sopivan sankarin malli. Don Rosan ’Vahva-Jussin paluu’ supersankarisarjakuvien parodiana”. Tästä olen ollut erittäin innoissani tällä viikolla – kyseessä on kuitenkin tutkijanurani ensimmäinen vertaisarvioitu julkaisu. Ja kannessa on pöllö!
Toinen hurraamisen aihe on väitöskirjani, joka on verkossa! PDF:n voi ladata itselleen luettavaksi suoraan yliopiston nettisivuilta. (Pahoittelen, siellä on ainakin kaksi kirjoitusvirhettä.) Laitoin linkin tuohon sivupalkkiin verkkojulkaisujen alle. Lisäsin myös nämä molemmat julkaisut erikseen tuonne Julkaisut-sivulle.
Väitöskirja konkreettisessa muodossaan tuli painosta tänään ja ehdin juuri lähteä bussilla yliopistolta kotiin, kun sain puhelun, että täällä ne nyt ovat. Haen ne hetimiten maanantaina ja toimitan omat kappaleet ohjaajilleni sekä tietenkin vastaväittäjälleni perjantaina varten. (Joko nyt jännittäisi? Ei, ei oikeastaan.)
Viikon päässä olevaan tulikokeeseen olen valmistautunut täydentämällä lektiota (ei vieläkään tarpeeksi hyvä) ja käymällä ostoksilla. Nykyisin on tullut tavaksi, että väittelijä antaa jotain pientä lahjaksi niin vastaväittäjilleen kuin ohjaajilleenkin. Ei mitään kallista – ei sillä, että olisi varaakaan tällä hetkellä. Sellaisia pieniä, kivoja ja liittyviä juttuja kävin tänään etsiskelemässä ja olen nyt varsin tyytyväinen löytöihini. Yksi stressattava asia vähemmän.
Tavoitteenani on nyt seuraavan viikon ajan päivittää jotain joka päivä. Ajatuksia, järjestelyjä, erityisesti kuvia siitä, mitä nämä väitökseen valmistautumisen viimeiset hetket pitävät sisällään. (Väitöstilaisuus-tapahtumaan Facebookiin on muuten ilmoittautunut jo 75 henkilöä – kannattaa siis olla ajoissa paikalla, koska saliin mahtuu vajaa 100!) Laitan esimerkiksi tänne väitöstilaisuuden kaavan, jotta kenenkään ei tarvitse stressata, että miten sinne pukeudutaan, miten siellä ollaan ja missä vaiheessa seistään ja saiko taputtaa vai ei.
P.S. Minulla on Viralliset Väitöskengät! Minullahan on myös jo Viralliset Väitöskorvikset, mutta ne pysyvät salaisuutena h-hetkeen asti…
Kohti väitöstä – lähtölaskenta: 6… (6.12.2014)
Itsenäisyyspäivä. Kuusi päivää väitökseen…
Kirjoitin alustavaa kiitospuhetta karonkkaan. (Se ei ole työtä.) Ja ehkä vähän herkistelin.
Skannasin kuvia lektiota varten. (Kyllä, se on Powerpoint-muodossa.) Työstin tekstiäkin vähän eteenpäin.
Askartelin kylttejä karonkkaa varten. Kun ystäväni kertoi tulevansa ulkoiluttamaan hattuaan, tajusin jotain olennaista. Hiisi vieköön, asiaan kuuluu hattupöytä.
Päivän fiilis: iloinen.
Itsepäisyyspäivän kunniaksi joimme miehen kanssa Pommacia ja katsoimme Talvisota-tv-sarjan kolme ensimmäistä jaksoa.
Kohti väitöstä – lähtölaskenta: 5… (7.12.2014)
Viisi päivää väitökseen…
Askartelin vastaväittäjän lahjapakettia.
… ja kylttejä karonkkapaikalle.
Leivoin keksejä karonkkaan. Jo näiden takia kannattaa olla kutsuttu.
Kirjoitin muistilistan. Listat on kivoja.
Päivän fiilis: toiveikas. Asiat järjestyvät kyllä.
Lisäksi ehdimme myös käydä pelaamassa biljardia ja saunoa. Luin yhden kurssilaiseni lähdesarjakuvan ja laitoin ohjelmatarjouksen kesällä Helsingissä järjestettävään Popcult-tapahtumaan. Nyt pitäisi kaivella huomiseksi vaatteet, joissa kehtaa esiintyä telkkarissa. Ja etsiä viimeistä sanataidetuntia varten pikkujoulutunnelmiin sopiva tonttulakkini…
Kohti väitöstä – lähtölaskenta: 4… (8.12.2014)
Neljä päivää väitökseen…
Yliopiston kirjaston eteisessä roikkui kaiken muun keskellä oma väitöskirjani!
Lopulta sen sai ihan käteensä ja omaksi!
(Ja paniikissa postiin vastaväittäjälle.)
Työhuoneeseen saapui pari Ylen toimittajaa kuvaamaan juttua uutisiin…
Jotenkin se haastattelu meni ihan kamalasti… Olin ihan jäykkä, sekoilin sanoissani ja toistin itseäni. Tuli sellainen poliitikko-olo, etten mitään oikeastaan sanonutkaan. Luulen, että haastattelija vaikutti asiaan, koska hänet oli paikallisena toimittajana pistetty töihin, kysymykset lähetetty Helsingistä ja sitten siinä pitää jotenkin kasata itsensä ja hoitaa homma kunnialla läpi. En tiedä, kumpaa jännitti enemmän, mutta kyllä siinä mikki hieman tärisi. Otettiin kuvaa minusta ja sarjakuvista ja minusta puhumassa sarjakuvista. Ja vähän lisää kuvaa, kun Katja kävelee.
Kaiken kruunasi se, että juuri, kun olin bussissa matkalla opettamaan haastattelun jälkeen, haastattelija soittaa ja kertoo unohtaneensa yhden olennaisen kysymyksen.
Kuvaamme sitten huomenna lisää… (Ja voitte pongata ulkonäössä muutoksen, ha.)
Toivottavasti editoija on hyvä.
Päivän fiilis: nolo. Nolottaa mokoma haastattelu…
Kohti väitöstä – lähtölaskenta: 3… (9.12.2014)
Kolme päivää väitökseen…
Tänään käväisin heti aamusta yliopistolla vastaamassa siihen yhteen unohtuneeseen (ja varsin olennaiseen) haastattelukysymykseen ja jäin suustani kiinni laitoksen siistijän kanssa, joka rappukäytävässä kysäisi, olenko sattumalta se Don Rosasta väittelijä.
Kakku ei ole valhe! (Kyllä, se on kakkua. Kyllä, se on naurettavan hyvää.)
Sarjakuvaesseiden korjailua ja arviointia.
Väitöskenkien sisäänajo tapahtuu tietenkin imuroidessa.
Leivoin siis pari pellillistä suklaakakkusia karonkkaan, siivosin, korjasin viimeiset sarjakuvakurssin esseet huomista varten ja viimeistelin lektion. Se olisi melkein nyt siinä(kö?). Aloitin myös korjailla Alkio-opiston ”virallisen ja vakavan” loppukokeen monivalintoja.
Sain pyynnön tulla puhumaan jälleen helmikuussa järjestettävään Vanhan Kirjan Talveen ja lupauduin myös keväällä piipahtamaan omassa lukiossani kertomassa tutkimuksestani.
Ja tähän loppuun niille, jotka ovat tulossa kuuntelemaan väitöstäni, hieman suuntausta siitä, miten homma etenee virallisen (ja keskiaikaisen) kaavansa mukaan:
(Ja niin siis: ihan arkivaatteet käy ja kuka tahansa on tervetullut.)
Väitöstilaisuuden kulku
1. Väitöstilaisuuteen saavutaan järjestyksessä väittelijä, kustos, viimeisenä vastaväittäjä. Yleisö on seisaallaan.
2. Kustos esittelee väittelijän, väitöskirjan otsikon ja vastaväittäjän sekä julistaa väitöstilaisuuden alkaneeksi.
3. Väittelijä pitää lektion (lectio praecursorian), jonka kesto on max. 20 minuuttia.
4. Vastaväittäjä esittää lyhyen lausunnon, jossa käsittelee väitöskirjan aihepiirin asemaa ja merkitystä tieteessä ym. samankaltaisia yleisluonteisia kysymyksiä.
5. Seuraa varsinainen tarkastus. (Yleensä tilaisuus kestää 2-2 ½ tuntia.)
6. Vastaväittäjä esittää loppulausunnon.
7. Väittelijä esittää kiitoksensa vastaväittäjälleja kääntyy yleisön puoleen kehottaen niitä läsnäolijoita (ns. ylimääräisiä vastaväittäjiä), joilla on jotakin muistuttamista väitöskirjaa kohtaan, pyytämään puheenvuoron kustokselta.
8. Kustos johtaa puhetta jakaen puheenvuorot ja valvoo, että väittelijä saa välittömästi vastata kuhunkin huomautukseen ja ettei käytetyissä puheenvuoroissa poiketa aiheesta. Yleensä puheenvuoroja ei ilmaannu.
9. Kustos julistaa väitöstilaisuuden päättyneeksi.
10. Väittelijä, kustos ja vastaväittäjä poistuvat salista samassa järjestyksessä kuin saapuivatkin. Yleisö seisoo.
(Ja sitten seuraa kahvit.)
Päivän tunnelma: puntaroiva.
Kohti väitöstä – lähtölaskenta: 2… (10.12.2024)
Kaksi päivää väitöstilaisuuteen.
Ylihuomenna.
Ylihuomenna!
Enkä vieläkään oikeastaan edes jännitä. Suurin osa ajasta on mennyt karonkan organisointiin ja siitä stressaamiseen sekä viimeisten opetusten järjestämiseen, kun on korjattavaa esseetä ja loppukoetta ja niin naurettava määrä asioita kopioitavana.
Tänään oli viimeinen yliopiston sarjakuvakurssiluento, joka käytännössä ei ollut luento, vaan kaksinkertainen palautekerta: palautin kurssiesseet kommentoituina ja opiskelijat antoivat minulle palautetta.
Melkein herkistytti, sen verran hienoa palautetta ja myös rakentavia parannusehdotuksia tuli. Viimeisessä paperissa luki huutomerkin kanssa, että kurssia ei saa poistaa tarjonnasta.
Peukut pystyssä, että budjettiin mahtuu ensi vuonna.
Olin myös yliopiston verkkolehden eli Tiedonjyvän haastateltavana ja jouduin taas poseeraamaan kameralle. Tällä kertaa ehkä hieman parempi kuva kuin siinä tiedotteessa…
Muihin olennaisiin seikkoihin kuuluu se, että väitöskirjastani puhutaan Kvaakin sivuilla ja se, että TV-esiintymiseni aikataulu varmistui: pälätän tutkimuksestani perjantaina 12.12. TV1:n uutisissa klo 18 ja klo 20.30. Lisäksi tiivistettyä settiä voi kuulla radiosta myös perjantaina Yle Radio 1:ltä klo 12 ja 15 sekä satunnaisesti ehkä Radio Suomelta ja YleX:ltä.
Villi huhu kertoo myös, että väitöstilaisuuteeni tulisi videokameran lisäksi myös stream. Eli suoraa kuvaa nettiin. Palaamme asiaan.
Tänään myös 220 lihapullaa, sarjakuva-aiheisia heräteostoksia, monivalintojen korjailuja ja viimeistelty lektio. Kamera on edelleen suuttunut läppärille, eivätkä nämä kaksi suostu keskustelemaan. (Luulen, että vika on läppärissä, koska se on ollut taas viime aikoina kenkku.)
Kävin tulevassa väitössalissani harjoittelemassa kävelyä. Sali näytti isolta ja tyhjältä.
Eikä vieläkään jännittänyt!
Fiilis: ilahtunut. Sarjakuvakurssin palaute oli huikeaa.
Kohti väitöstä – lähtölaskenta: 1… (11.12.2014)
Yksi päivä…
HUOMENNA.
Alkuun se tärkein: meillä on live stream! Se löytyy YouTubesta, ja testaamme aamulla, lähteekö kuva ja ennen kaikkea ääni toimimaan. Pidetään peukkuja. Mutta paikan päällä on myös virallinen kuvaaja, joka taltioi tilaisuuden erikseen.
Mitähän tähän nyt enää sanoisi. Melkein hukkasin bussikorttini ja myöhästyin bussista, mikä sekoitti kaikki aikatauluni niin, etten ehtinyt lounaalle. Pidimme ohjaajani kanssa palaverin siitä, mihin vastaväittäjä todennäköisesti kiinnittää huomiota, miten kannattaa vastata ja mitä olennaisuuksia (kuten kävelyjärjestys) pitää muistaa. HUH. Melkein alkoi jännittää.
Kävin pitämässä viimeisen luennon Alkio-opistolla ja kaikki ne hiljaiset opiskelijat, joista piti kiskoa vastauksia ulos, olivat sitä mieltä, että kurssini oli hyvä ja erittäin hyödyllinen kaikin puolin.
Karonkkaevästykset löysivät tiensä ravintolan kylmiöön jo valmiiksi. Talossa on liikaa naisia (perhe) ja ne yrittävät olla stressaamatta minua. Kiusasin niitä kertomalla, ettei väitöstilaisuudessa saa taputtaa. (Ei saa.) Meinasivat lähteä kotiin.
Fiilis: määrätietoinen. Nyt lähtee.
Doctor in spe toipumassa väitöksestään (16.12.2014)
Olen kuullut huhuja, että viime perjantaina tapahtui jotain. Ainakin somesta on pongattu kuvia. YouTubessa pyörii video (jossa itse väitös alkaa noin 1.01), uutisissakin on naama näkynyt, pöydällä on lahjoja ja puinen kyltti, jossa lukee ”Ankkatohtori”. Silti ei oikein osaa sanoa, miltä tuntuu, eikä kykene käsittämään, mitä sitä oikeastaan on tehnyt. Virallinen valokuvaajani tekee kuvakarsintaa, joten kuvia tulee myöhemmin. Ehkä. Nyt yritän kasata tähän joitakin yleisimpiä kysymyksiä, joita olen saanut, ja vastauksia niihin.
Olet juuri väitellyt tohtoriksi Aku Ankasta. Miltä nyt tuntuu?
Jaa. Hyvä kysymys. Väsyttää. Olo on vähän epämääräinen. Eikö minulla ollut jotain tekemistä? Ai ei? Ehkä sitten vain olen tässä hetken… Ja luen jotain.
Vaikutit niin kovin rauhalliselta ja seesteiseltä väitöstilaisuudessa. Eikö jännittänyt?
Ai, vaikutinko? Hyvä juttu. Ystäväni mukaan olin pyöritellyt silmiäni ja ilmeillyt jotenkin hassusti. Ei oikeastaan jännittänyt. Olin varautunut hirveään tärinään, jollainen minulla oli ennen ensimmäistä yliopistoluentoani, mutta ainoastaan vatsanpohjassa alkoi tuntua reilu puoli tuntia ennen aloitusta. Olin varannut kännykkääni virallisen ”Väitöslistan”, jossa oli reilun 16 minuutin verran rentouttavaa musiikkia, kuten Turmion Kätilöitä, mutta ei minulle sitten tullut tarvetta kuunnella sitä.
Siinä vaiheessa, kun vahtimestari sanoi, että sano vain, kun olet valmis, niin hän kolkuttaa oveen, tein pienen joogahengityksen ja sanoin, että eiköhän mennä.
Miten väitös meni?
Ihmeen hyvin. En hirveästi kyllä muista, mitä minulta kysyttiin tai mitä vastasin. Mutta en jäätynyt kertaakaan, enkä alkanut löpistä ympäripyöreitä poliitikko-henkeen, joten siinä mielessä olen aika tyytyväinen tilanteeseen. Hirveän paljon kehuja on tullut, että osasin vastata tiukkoihinkin kysymyksiin. Ja lektioni oli kuulemma hyvä. Jälkikäteen, kun olen kerrannut asioita, joita muistan, ei ole tullut katumusfiilistä, että ”näinhän minun olisi pitänyt sanoa, voi hiisi!”. Eli taisi mennä siinä mielessä nappiin.
Vastaväittäjäsi tuntui todella tiukalta ja puuttui moniin yksityiskohtiin, mitä silloin mietit?
Tunsimme toisemme entuudestaan ja hän oli ollut koko ajan ykkösvaihtoehtoni vastaväittäjäksi, koska tiesin, että hän on tarkka ja erinomainen puhuja. Keskustelimme juuri tästä aiheesta väitöksen jälkeen ja hän sanoi, että on inhottavaa yleisön kannalta, jos vastaväittäjä on jotenkin lepsu ja löysä, koska silloin väittelijä ei pääse pätemään ja näyttämään omaa osaamistaan. Kyllähän sieltä tuli yllättäviä kysymyksiä ja joutui nielemään ylpeytensä ja myöntämään työn tietyt puutteet, mutta ne olivat tiedossa siinä vaiheessa. Ja jos vastaväittäjä puuttuu pieniin yksityiskohtiin, se yleensä tarkoittaa sitä, ettei työssä ole mitään isompaa pielessä…
Tuota, oliko väitösasusi…?
Milla Magian mekko? Kyllä. Se oli tilaustyö vaatesuunnittelija-siskoltani. Sehän tietenkin rikkoi väitöstilaisuuden etikettiä, koska pukukoodissa vaaditaan joko yliopistojen viitta tai naisilta polvimittainen, pitkähihainen, kokomusta mekko, jonka kaula-aukko olisi kapea. Ajatus lähti vitsinä pari vuotta sitten ja karkasi käsistä. Keväällä kysyin ohjaajiltani, että entäs jos mekkoni ei ole iiiiihan kokomusta. Kertoessani ideani toinen ohjaajistani repesi hillittömään nauruun, toinen vain hymeksi. Mikä jottei? Tämä oli postmoderni kannanotto: toin populaarikulttuuria kohti korkeakulttuurista akateemista yliopistomaailmaa. Ei siellä tainnut kukaan pyörtyä järkytyksestä, hyvä jos huomasivat mitään outoa. Olen muutenkin sitä mieltä, että aina pitää vähän taivuttaa vakiintuneita tapoja. Jos itse saisin päättää, olisimme saapuneet tilaisuuteen kuin snooker-turnaukseen. Kustos olisi tullut ensimmäisenä sisään juontamaan tilaisuuden ja kuuluttanut meidät yksi kerrallaan. Ja kummallakin olisi ollut oma teemabiisi. Vastaväittäjäni sanoi asiasta kertoessani, että hänen olisi tietenkin ollut Imperial March. Minun ei olisi tarvinnut miettiä. Se olisi ehdottomasti ollut Tuomas Holopaisen Duel & Cloudscapes.
Siellä taisi olla hieman yleisöä?
Luin jälkikäteen somesta paikallaolijoiden kommentteja: ”Kello on varttia vaille kaksitoista ja saliin kannetaan lisätuoleja.” Paikkoja luentosalissa oli 96. Reilu sata siellä taisi olla paikalla. Professorini ei ollut koskaan ollut niin suositussa väitöksessä. Streamin kautta YouTubeen menneellä lähetykselläkin oli parhaimmillaan 30 katsojaa. Minulle sanottiin, että oli hirveän ymmärrettävä tilaisuus varsinkin ihmisille, jotka olivat elämänsä ensimmäistä kertaa väitöstilaisuudessa. Että jaksoi ihan seurata. Totta kai ne kaavat ovat aina samat (keskiaikaiset). Mutta väittelijä ja vastaväittäjä voivat osaltaan tuoda aihetta lähemmäs yleisöä taustoittamalla ja selvittämällä hankalia termejä. Toisaalta… en tiedä voiko Aku Ankkaa aiheena tuodakaan enää suomalaista lähemmäs.
Karonkkasi ei kuuleman mukaan myöskään ollut perinteinen?
Ei missään nimessä. En kestä jäykistelyä ja pönötystä iltapuvuissa. Meillä oli rento meininki ja pukukoodina teema ”Sankarit ja roistot”, jota sai toteuttaa haluamallaan tavalla. Löytyi sekä juhlapukuja pinssit rintapielessä sekä täysiä cosplay-asuja. Minä olin tietenkin Milla. Olin niin onnellinen, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka haluavat ja jaksavat panostaa tällaisiin tilanteisiin. Lahjatkin olivat persoonallisia ja aiheeseen sopivia. Olen vakaasti päättänyt, että kuljetan Ankkatohtori-kylttiäni jatkossa aina mukanani – ihan sama, missä istun, kyltti kertoo heti, kuka on paikalla.
Entäs nyt, mitä seuraavaksi?
Meinasin pitää joululoman. Olen jo varannut itselleni hieronta-ajan, koska selkäni on ollut koko vuoden aivan jumissa koneella istumisesta ja kirjoittamisesta. Sitten voisin siivota kaikki epäolennaiset asiat pois ja vähän askarrella ja lukea tietenkin Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaat loppuun. Niitä on kertynyt jo melkoinen pino.
Niin siis tutkimusmielessä seuraavaksi?
Äh. Tässä vaiheessa kysymys alkaa kenkuttaa, kun ei vielä haluaisi ajatella asiaa. Se on ensi vuoden ongelma. Sarjakuvia jossain muodossa. Muoto on kuitenkin vielä kysymysmerkki. Tällä hetkellä ainut varma asia on sovitut sanataideopetukset ja yksi kurssi Alkiolla. Olen kyllä tehnyt jo hakemuksen yliopistolle, että säilyttäisin työhuoneeni siellä kevään ajan, kun haen apurahaa sille vielä avoinna olevalle post doc -tutkimukselle. Ideoita on valtavasti, mutta niistä pitää jalostua jotain selkeää, jotta on mahdollista tehdä järkevä apurahahakemus. Jäämme seuraamaan tilannetta…
Tohtori. Ankkatohtori. (29.12.2014)
Vuoden viimeinen päivitys esittelee muutaman ankkamaisen ja liittyvän lahjan. Ja ehkä vähän jotain muuta. Koska en aio olla uutta vuotta koneen ääressä, jätän teille muutaman tärpin tulevaa varten. Ensi vuoden blogimerkinnöissäni ajattelin jakaa joitakin kuvia väitöstilaisuudesta ja karonkasta, toteuttaa erään lukijan toiveen esitellä Rosa-kokoelmani ja yrittää saada lempitaiteilijani-sarjan päätökseen. Lisäksi luvassa on esitelmiä (ainakin Vanhan Kirjan Talvi), ehkä konferensseja ja toivottavasti sarjakuviin liittyvää jatkotutkimusta.
- väitöslahja: puinen kyltti, jossa lukee Ankkatohtori Katja Kontturi. Työpöydälle. Konferenssiin. Kahvilaan. Minne tahansa. Ystävän askartelema.
- väitöslahja: hopeinen kolikkoriipus, jossa lukee One Dime. Vain parhaat ystävät voivat keksiä jotain näin hienoa.
- väitöslahja: itse piirretty taulu, jossa Milla Magia seisoo tulivuoren kraaterilla valomiekka kädessään ja vetää sith-voimillaan ensilantin pyörtyneen Roopen kädestä. Taulun taiteilijana Avi Heikkinen.
Viralliset Väitöskorvikseni olivat tilaustyö Sir Roilta. Ne esittävät Rosan kullankaivaja-Roopea ja Kultu Kimallusta.
Tutkintotodistus tuli postissa tänään. Hämmennyin. Kai se sitten tapahtui.
Fiilis: hämmästynyt.
Nyt olen siis virallisesti tohtori. Ankkatohtori. Ducktor, kuten tanskalainen fani kommentoi nerokkaasti. Palaan asiaan ensi vuonna uusien suunnitelmieni kanssa. Toivottavasti.
Ankkatohtorin lokikirja 