Välitilassa tulevaisuutta miettien (16.1.2015)

Olen tässä vuoden alussa yrittänyt orientoitua takaisin arkeen, johon ei enää kuulukaan tiedoston nimeltä väitöskirja.docx avaamista. Se on tuntunut kieltämättä hämmentävältä. Ja ehkä myös helpottavalta. Se kierrelehtinen monistenivaska, joka kutsutaan myös Katjan väitöskirjaksi, on päässyt makaamaan hyllyssä kaikessa rauhassa. En siihen koskenut koko lomani aikana, koska olin jo alkanut inhota koko tekelettä. Lähinnä siksi, etten ole sen teoriaosuuteen tyytyväinen. Olin koko väitöstä seuranneen viikon sitä mieltä, että olisi pitänyt kirjoittaa uusiksi koko hela hoito. Ongelmanihan on se, että olen luonteeltani kunnianhimoinen, perfektionisti ja kaiken hyvän lisäksi suorittaja. Yritä siinä sitten työstää jotain väitöskirjan suuruusluokassa olevaa projektia niin, että olisit itse tyytyväinen lopputulokseen edes pari päivää putkeen. Huoh. Pahin on nyt onneksi helpottanut, koska olen joutunut palaamaan takaisin arkeen ja opetuksiin. Minulla on kolme ryhmää sanataidekoulussa ja Alkion lyhyt kurssi opetettavana. Kahden uuden ryhmän ilmestyminen lukujärjestykseen on pakottanut keskittymään opetusten suunnitteluun laajemmin kuin aikaisemmin, joten tutkimuksen ajattelu ei ole vielä ollut etusijalla arjessani.

Sen verran tässä on kuitenkin ehtinyt saada aikaiseksi, että olen väsännyt vuoden ensimmäisen post doc -rahoitushakemukseni pienen porukan hankkeelle, josta olisin itse päävastuussa. Tähän en mene vielä sen tarkemmin, koska projekti on varsin suunnitteluasteella. Sarjakuvatutkimukseen se kuitenkin liittyy, joten niissä piireissä tulen vaikuttamaan myös tulevaisuudessa. Tässä on vielä pari muutakin rahoitushakua menossa, joista ajattelin kinuta rahaa samaan asiaan, jos tämä yliopiston strateginen rahoitus ei nappaakaan. Lisäksi suunnittelen hakevani pientä rahoitusta väitöskirjani muokkaamiseen mahdollista populaaria julkaisua ja / tai englanniksi kääntämistä ajatellen. Ideoita siis olisi, jos vain saisi rahaa niiden toteuttamiseen.

Olen myös hakemassa kahteen täydentävään koulutukseen. Molempia töitä olen käytännössä jo tehnyt, mutta koulutus antaisi sitten sitä pätevyyttä ja lisää osaamista. Toiseen jo hainkin ja toisen hakuaika on tämän kuun aikana, joten hakemuksen väsäys alkaa olla ajankohtaista. Myös työkkärin kanssa joudun olemaan taas tekemisissä, koska opetukseni määrä on sen verran pientä, ettei sillä ilman apurahaa tai muuta korvausta elä. Katsotaan, mitä tapahtuu. Olen myös hämmentyneenä tajunnut yliopistolla, että nytpä ei olekaan sitä jatko-opiskelukorttia, jonka tarraa vilauttamalla saisi pienen alennuksen lounaasta. Tilanne on uusi ja varsin outo. Melkein jo raskain sydämin olin siirtämässä korttia pois lompakostani kunnes tajusin, että tarvitsen sitä edelleen yliopiston kirjastokorttina.

Tämän vuoden suunnitelmista voin kuitenkin paljastaa seuraavaa. 6.-7.2. Jyväskylän kaupunginkirjastossa järjestetään jälleen Vanhan Kirjan Talvi, jonne minut on pyydetty puhumaan tutkimuksestani. Tarkasta aiheesta saati ohjelma-ajasta en vielä osaa sanoa mitään, ne selvinnevät myöhemmin. Minut on myös kutsuttu esitelmöimään kahteen muuhunkin paikkaan. Toinen on Helsingissä keväällä (tähän palaan, kunhan asia julkistetaan), toinen on omassa kotilukiossani helmikuun lopulla. Muista julkisista tapahtumista sen verran, että Helsingin Kulttuuritalolla järjestetään 25.-26.4. ensimmäistä kertaa Popcult-niminen tapahtuma, jonne minut hyväksyttiin puhumaan tutkimuksestani. (Pitänee vielä varmistaa, että mistä lupauduin puhumaan, koska unohdin kirjoittaa sen ylös.)

Elokuun puolenvälin jälkeen suuntaan puolestaan Turkuun Fragile Subjects – Childhood in Literature, Arts and Medicine -konferenssiin, jonne esitelmäehdotukseni ankanpoikien kehityksestä Disney-sarjakuvissa hyväksyttiin. Olen asiasta enemmän kuin innoissani, sillä Maria Nikolajeva, jonka teos The Magic Code oli yksi väitöskirjani tärkeimmistä teorialähteistä, on konferenssin kunniavieras. Olen varautunut vakavaan akateemiseen fanituskohtaukseen.

Kesäkuussa olisi Oslossa NNCOREn konferenssi, jonne olisi melkein pakko päästä taas tapaamaan tuttuja ja verkostoitumaan lisää. Abstraktien deadline on ensi kuussa. Lisäksi olen jo maksanut osallistumismaksuni kesäkuussa Finnconin sijaan järjestettävään Archipelaconiin. Sekin on vähän must, koska miettikää nyt: kunniavieraana George R. R. Martin! Haaveilen conissa puhumisestakin, mutta ohjelmaehdotuksia ei ole vielä alettu kaipailla. Laitoin kuitenkin tänään conin ohessa järjestettävään FINFAR-tutkijaseminaariin abstraktiehdotukseni.

Tällaista tältä erää. Olen ehkä hieman eksistentiaalisessa identiteettikriisissä, koska väitöksen jälkeen pitäisi määritellä kuka minä oikeastaan olen tai kuka haluan olla ja onko minusta nyt enemmän hyötyä akateemisessa maailmassa. Ja mitä se tohtorius sitten oikeastaan tarkoittaa ja auttaako se elämässäni nyt minua jonnekin (parempaan) suuntaan?

Uusia päivityksiä odotellessa voitte vaikka lukaista Ankkalinnakkeen blogin, jonne kirjoitin jotain pientä siitä, miten 6-vuotiaasta lukutoukasta kehittyi ankkatutkija.

P.S. Olen ottanut vastaan Kirjan vuoden lukuhaasteen. Ota sinäkin!

---

Väitöstilaisuus ja karonkka – valitut palat (24.1.2015)

Mitä tapahtui väitöstilaisuudessa ja karonkassa? Tiivistetty kooste:

• Vakavalla naamalla saliin. Päässä soi Duel & Cloudscapes.
• Kustos (ja ohjaajani) Urpo Kovala julisti väitöstilaisuuden alkaneeksi.
• Vastaväittäjä Merja Polvinen piti aloituspuheenvuoron lektioni jälkeen.
• Väittelijän sisäinen ahdistus ilmeni vinossa hymyssä.
• Väitös pysyi siistinä, joten kustoksella ei ollut tarvetta puuttua keskusteluun.
• Sali oli tupasen täynnä. Lisätuoleja oli kannettu paikalle ennen show’n alkua.
• Karonkassa tervetuliaismaljapuheen tynkää ei tullut suunniteltua.
• Kiitospuheita sitäkin enemmän. Joku itkee aina – useimmiten minä itse.
• Minulle lausuttiin runo, joka alkoi ”Ol’ neitosen koti Nebraska…”
• Haastoin ystäviäni Singstarissa duettoihin. Haasteilta alkoi Lady Gagalla.

Ylioppilaskylän Ravintola Rentukassa järjestetty karonkka oli rento ja mukava ja pukukoodina oli ”Sankarit ja roistot”. Tuolla hetkellä vielä tuleva tohtori Magia korosti asuaan keltaisella napilla, oransseilla sukkahousuilla ja käsilaukulla. (Jossa valitettavasti ei ollut posauspommeja.) Paikalla oli muun muassa She-Hulk, Bane, Xena, Man in Black, Harry Potter, Tuhkimon haltiakummi, Pocahontas, Kätkijöiden Arietta ja Mina Harker.

Ohjelmaan kuului syömisen (ruokaa oli liikaa, eli pilkkuun asti jaksaneet vieraat saivat mukaansa eväsrasiat) ja perinteisten kiitospuheiden lisäksi rentoa seurustelua, biljardia (jonka takia karonkka järjestettiin Rentukassa – myös puolisoni viihtyi), Singstar-haaste (minä sain haastaa kenet tahansa laulamaan haluamani biisin ja vastaavasti kuka tahansa saattoi haastaa minut) ja hieman kevyttä tanssahtelua sopivan musiikin, kuten Turmion Kätilöiden tahtiin. Haaveilemani tanssiesitys jäi pois, koska esiintyjäni oli jäänyt jumiin Lontooseen.

Kiitos vieraille ja kiitos kaikille muillekin muistaneille ja onnitelleille. Kiitoskortit on tilattu, ne saapuvat toivottavasti ensi viikolla.

---

Helmikuun kuulumisia (22.2.2015)

Lienee aika tehdä jonkinlainen päivitys siitä, missä mennään ja millä valuutalla.

Vanhan Kirjan Talvi oli ja meni. Sarjakuvaosio vaikutti yleisön lukumäärän perusteella suositulta, vaikka olisinkin tutkijana kaivannut hieman tieteellisempään suuntaan pohjaavaa ohjelmaa. Toisaalta taiteilijoiden omasta ammatillisesta historiasta on kiva kuulla. Olin vain hieman väärää yleisöä Angry Birds -osiolle.

Omaan osuuteeni en ole kauhean tyytyväinen. Aikataulusäätämiseni takia en ehtinyt harjoitella esitelmääni kuin kerran, mikä näkyi esiintymisvarmuuden puuttumisena. Jännitin selvästi ja tiesin, että se näkyi ja kuului. Miten kummassa onnistuin lektiossani ja koko väitöstilaisuudessa olemaan niin rauhallinen ja tällaisen rutiiniesitelmän kanssa panikoimaan kuin yläasteelainen? Ehkä se johtui siitä, että väitöstilaisuudessa tiesin tarkkaan asiani ja olin valmistautunut siihen jo kuukausien ajan. Mitä tästä opimme? Ihan sama, millainen esitelmä ja missä tilanteessa – ennakkovalmistautuminen takaa itsevarmuuden.

Olin myös hieman pettynyt kirjatarjontaan. En tiedä, olenko nirsoontunut, vai oliko esillä olevista kiinnostavista teoksista vaan niin moni jo omassa hyllyssäni, että päädyin ostamaan vain yhden kirjan: pitkään metsästämäni Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Hyväkuntoinen, kovakantinen. Koska muuta en oikeastaan ostanut, ei parikymppiä hintana ollut turhan kova.

Väitökseeni viitattiin muuten tuoreimmassa Sarjainfossa:

Tarkkaavaisimmat ovat ehkä myös huomanneet tuoreimman julkaisuni. Se ilmestyi tässä aivan äskettäin, enkä ole sitä ehtinyt vielä edes tilata itselleni. (Osasyynä on se, että jostain syystä kirjoittajat eivät saa itselleen ilmaiskappaleita, ainoastaan alennusta.) Mutta tarkoituksena on hankkia se piakkoin.

Comics and Power. Representing and Questioning Culture, Subjects and Communities on sarjakuvatutkijoiden vertaisarvioiduista artikkeleista koostuva kokoelma, jonka tekoon osallistuneet ovat Pohjoismaisen sarjakuvatutkimusverkoston NNCOREn jäseniä. Oma artikkelini ”’Shades of Conan Doyle! A Lost World!’ Fantasy and Intertextuality in Don Rosa’s ’Escape from Forbidden Valley’” kertoo nimensä mukaisesti sarjakuvan intertekstuaalisista suhteista mm. King Kong -elokuvaan (1933) ja siitä, miten se jatkaa fantasian genren jo miltei sukupuuttoon kuollutta kadonneiden laaksojen tematiikkaa. Tämän artikkelin julkaisua on odoteltu jo kolmisen vuotta, joten oli jo aikakin! Teosta saa täältä.

Koulutusputkeni jatkuu myös. Aloitin viikonloppuna vajaa puolitoista vuotta kestävän sanataideohjaajakoulutuksen Kuopion Snellman-kesäyliopistossa. Ohjelmassa on siis viettää joitakin viikonloppuja Kuopiossa lisäkoulutuksen merkeissä. Olen tästä erittäin innostunut. Ainoa harmi liittyy viikonloppujen ajankohtaan. Totta kai ne sattuvat samoille päiville kuin Tampere Kuplii ja Ropecon. Voin siis jo nyt sanoa, etten ole puhumassa kummassakaan tapahtumassa. Katson, josko ehtisin piipahtaa Tampereella, sillä haluaisin niin kovasti nähdä Sarjakuva-Finlandian jaon livenä. Näin esiraatilaisena minulla ei ole lupa kommentoida valintaprosessia julkisesti, mutta olen kyllä varsin tyytyväinen kärkikymmenikköön. Siellä on muutama ehdoton suosikkini. On myös ollut ihanaa lukea parin ensikertalaisen tuntoja valinnasta.

Toisaalta voin jo kertoa, että minua pyydettiin puhumaan Archipelaconiin! Paperini valittiin myös conin akateemiseen osuuteen, joten kaksi esitelmää kesäisellä Ahvenanmaalla riittää kyllä hyvin korvaamaan kevään harmit. Iloinen uutinen on myös se, että Alfred Kordelinin säätiö myönsi minulle matka-apurahan kesän reissuihin, mikä kattaa sekä Archipelaconin että Turun Fragile Subjects -konferenssin kulut. Odotan molemmilta paljon, varsinkin Archipelaconilta, jonne olemme tekemässä kolmen ystävän kanssa roadtripin. Idyllinen mökkimajoituskin on jo varattu. Kesällä on siis luvassa melkoista roadtrip-päivitystä neljän nörtin matkasta.

Laitoin abstraktin myös NNCOREn kesän konferenssiin, joka järjestetään kesäkuun alkupuolella Oslossa. Paljon tuttuja kollegoita on hakenut sinne ja olisi ihanaa kokoontua jälleen yhteen ja verkostoitua tulevaisuutta ajatellen.

Viime viikot ovat olleet täynnä apurahahakuja, esitelmien suunnittelua ja opetusta. Olen hakenut rahaa sekä omaan henkilökohtaiseen post doc -tutkimukseen (joka tietenkin liittyy sarjakuvatutkimukseen, mutta sangen laajasti) että yhteiseen projektihankkeeseen, joka myöskin koskee suomalaista sarjakuvatutkimusta. Meitähän on jo kolme kappaletta Jyväskylän Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella – kyseessä on siis melkoinen keskittymä.

Seuraava julkinen esiintymiseni on itse asiassa huomenna. Kotilukioni kutsui minut puhumaan urapolustani ja tutkimuksestani. En ole varmaan koskaan tehnyt niin monen dian esitelmää… Pohjois-Karjalan radio haluaa sen jälkeen haastattelun. Vientiä riittää siis vieläkin.

---

Ankkatohtori Aku Ankassa (25.2.2015)

Jos joku on ihmetellyt, että miksi ihmeessä vastaväitellyttä Ankkatohtoria ei ole noteerattu mitenkään itse Aku Ankka -lehdessä, niin nyt ei enää tarvitse. Tämän viikon (9) lehdessä on tutkimukseeni liittyvä haastattelu. En sitä ole itsekään vielä nähnyt, koska lähikauppamme ei jostain ihmeellisestä syystä myy Suomen luetuinta sarjakuvalehteä – ainoastaan Taskareita.

Tässä eletään ehkä ankkatutkijan uran huippuhetkiä. Korkeammalle voi päästä enää sillä, että saa oman ankannoksensa Ankkalinnan kaduille…

Ja tällainen juttu siellä Akkarissa siis komeilee. Pidän erityisesti kuvamanipulaatiosta.

---

Kotilukion puhujavieraana (28.2.2015)

Sain jo ennen väitöstilaisuutta kutsun kotilukiooni Ilomantsiin puhumaan tutkimuksestani. Viime vuonna siellä oltiin juhlittu lukion 40-vuotista taivalta erinäisten vierailevien juhlapuhujien merkeissä. Kaikki nämä olivat entisiä Ilomantsin lukion oppilaita. Olin puhujaporukan epävirallinen jatke ja otin kutsun vastaan kunnianosoituksena. Minua pyydettiin puhumaan tutkijan ”urapolusta”, eli miten olen valitsemalleni alalle päässyt ja mitä tutkimukseni pitää sisällään. Sain sovittua esitelmäni maanantaille 23.2., mikä oli ajankohtana ideaali: olin hiihtolomalla opetuksesta, mutta Pohjois-Karjalassa lomat alkaisivat vasta seuraavalla viikolla. Sain siis rauhassa piipahtaa kotipuolessa.

Sitten valmistumiseni (2002) lukio oli käynyt läpi kunnon saneerauksen ja se näkyi positiivisesti. Aiemmin hieman kolkot käytävät olivat nyt paljon viihtyisämmän oloisia ja ilmapiiri oli muutenkin miellyttävä. Remontti oli tuonut mukanaan myös tilamuutoksia, mistä tietämättömänä juoksin hirvittävästä lumipyrystä litimärkänä automaattisesti opettajienhuoneeseen – joka olikin nyt alakoulun opettajien tila. Alakoulu oli toiminut samassa rakennuksessa jo silloin, kun itse lukion käytäviä tallailin, mutta nyt tilat oli oppilasmäärien muutosten perusteella vaihdettu päikseen. Omana aikanani oli lukio-opiskelijoita kahden rinnakkaisluokan verran (ensimmäisenä vuonnani kuulemma jopa 169), nyt vain 63. Sen verran keskustelin nykyisen rehtorin kanssa, joka ei koskaan ehtinyt opettaa minua, mutta muisti minut korottamastani äidinkielen yo-arvosanasta, että pienen lukion tilanne on kuitenkin hyvä. Lähin lukio on Joensuussa ja sekä oman, suhteellisen ison kunnan, että naapurikuntien puolelta tulee suhteellisen mukavasti oppilaita tulevaisuudessakin. Asuntola mahdollistaa kaukaakin tulevien oppilaiden opiskelun majoittumisen puolesta.

Esitelmäni oli kaikille kiinnostuneille avoin ja sitä oltiin mainostettu paikallislehden ja lukion Facebook-sivuilla sekä Karjalaisen päivän menovinkit -osiossa. Yleisöä oli olosuhteet huomioon ottaen kiitettävästi ja pahoittelin opiskelijoille, jos heidät oli pakotettu osallistumaan. Se tuntui itsestäni ehkä hieman hassulta, kun on tottunut puhumaan erilaisissa olosuhteissa, mutta kovasti ne väittivät, ettei siellä kukaan väkipakolla ollut.

Minulle oli varattu aikaa tunnin ja vartin verran ja olin yrittänyt aikatauluttaa puheeni reiluun tuntiin, jotta kysymyksille jäisi tarpeeksi aikaa. Höpötin kuitenkin (tuttuun tapaan) sen verran innoissani, että aikaa kommenteille jäi vain reilu viitisen minuuttia. Toisaalta oppilaat olivat sen verran ujoja, ettei mitään kysymystulvaa päässyt muodostumaan.

Puhuin varsin vapaasti lukuharrastukseni kehittymisestä jo lapsuudesta lähtien, miten kiinnostuin Aku Ankka -sarjakuvista ja teini-iässä fantasiasta. Avauduin ylioppilaskirjoitusten turhuudesta ja kerroin, ettei ällien määrällä ole tulevaisuuden kannalta mitään merkitystä. Mainitsin, miten välivuoteni Joutsenon opistossa oli yksi elämäni parhaista ja miten vasta sitten päädyin yliopistoon. Huomautin, että nuoruuden kiinnostuksen kohteet eivät ole hetkellisiä, vaan niistä voi muodostua jotain koko elämän kannalta tärkeää. 

Kävin läpi tutkimukseni lähtökohdat ja taustat, miten siihen oli suhtauduttu sekä millaista tutkijan arki voi parhaillaan ja pahimmillaan olla. Ei sitä rahan vuoksi tee, vaan henkilökohtaisen intohimon. Esittelin myös väitöskirjani sisältöä ja annoin konkreettisia esimerkkejä, miten sarjakuvia voidaan analysoida. Tästä osiosta ainakin opettajat olivat varsin innoissaan…

Paikalla oli myös Pogostan Sanomien sekä Pohjois-Karjalan radion toimittajat. Olin saanut radiosta haastattelupyynnön jo edellisenä perjantaina, mutta vasta tässä vaiheessa minulle selvisi, että lähetys olisi suora. En ehtinyt ilmoittaa asiasta oikeastaan kenellekään, mutta ainakin tätini oli ollut sopivasti radion ääressä kuuntelemassa. Haastattelu meni varsin mukavasti eikä oikeastaan jännittänyt lainkaan.

Vierailu oli kaikin puolin onnistunut ja positiivinen kokemus. Sain lounasta vanhassa tutussa ruokalassa, jonka peräpöydät olin ystävieni kanssa aina yrittänyt varata. Istuin vanhojen tuttujen opettajien kanssa opettajienhuoneessa kahvilassa keskustelemassa kuulumisista. Näin entisen, eläkkeelle jääneen rehtorini, joka oli menestyksestäni valtavan innoissaan. Ja sain kiitokseksi ison ruisleivän (noin 1/3 syöty) sekä Ilomantsin lukion lippiksen.

Kiitos rehtori Päivi Nenoselle sekä entiselle psykologian opettajalleni Tuula Kammoselle kutsusta! Pienestä lukiosta voi ponnistaa yllättävillekin urille.

---

Lopultakin: väitöstilaisuuteni lektio (7.3.2015)

Väitöstilaisuuteni on edelleen katsottavissa YouTubesta, mutta monet ovat harmitelleet lektiossa esittelemieni kuvien heikkoa laatua. Valitettavasti sama vika on myös toisessa videossa, joten ajattelin laittaa koko lektioni tänne – sekä luettavaksi että katsottavaksi.

* * * * *

Kaksikymmentä vuotta sitten meille, kuten niihin tuhansiin muihinkin suomalaisiin koteihin, tilattiin maan suosituimman aikakauslehden titteliä kantava Aku Ankka. Vuoden 1951 lopussa ensijulkaisunsa saaneen sarjakuvalehden levikki ylitti jo 70-luvulla yli kolmesataatuhatta, joten oli jo aikakin, että tämä Suomen suurin viikkojulkaisu putosi meidänkin perheemme postilaatikkoon.

Olin kasvanut mummolan komeroiden perukoilta löytyneiden Asterixien, Karvisten, Masien, Lucky Lukejen ja tietenkin Aku Ankan taskukirjojen parissa, joten ahmin suurella innolla viikoittaisen annokseni Akun, Roopen ja ankanpoikien seikkailuja (tietenkin kaiken muun lukemisen ohella).

Tuona vuonna 1994 Aku Ankassa julkaistuista sarjakuvista kaksi on piirtynyt mieleeni. Ensimmäinen oli ”Ankkalinnasta Lillehammeriin” eli tarina, jossa aina niin epäonninen Aku osallistuu Lillehammerin olympialaisten mäkihyppyyn ja lentää Pelle Pelottoman rakettisuksien kieputtamana päin läheistä vuorta.

Toinen tärkeä sarjakuva on nimeltään ”Ankkalinnakkeen valloittaja” ja se on edelleen yksi suosikkisarjoistani. Siinä kerrotaan, miten Roope siskoineen muuttaa Yhdysvaltoihin pieneen Ankkalinna-nimiseen kylään. Tarinaan mahtuu maineikas Rajaseudun rakuunoiden hyökkäys Ankkalinnakkeeseen, Karhukopla varastamassa Roopen ensimmäistä miljoonaa, sekä vastakkaisilla puolilla taistelevat Roope Ankka ja presidentti Theodore Roosevelt koko Yhdysvaltojen armeijan johdossa. Sarjakuvan tärkein kohtaus on kuitenkin tämä: 

Roopen sisko Hortensia kohtaa Aaron Ankan ja nämä kaksi äkäpussia rakastuvat toisiinsa. Kun Aaronin isä Hepsu pohtii ääneen pelkojaan siitä, ”millaisen luonteenlaadun noiden kahden sisupussin jälkeläinen perii”, lukija alkaa jo käsittää, että on nähnyt juuri Akun vanhempien ensikohtaamisen.

Sanasta vielä tuolloin mitään tietämättä minusta tuli fani.

Kymmenen vuotta sitten olin juuri selvinnyt ensimmäisestä yliopistovuodestani kirjallisuuden opiskelijana. Minulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä halusin isona tehdä, saati siitä, mihin päätyisin maisteritutkinnon jälkeen. En kokenut kuuluvani opiskelijatovereideni joukkoon, jotka puhuivat sujuvasti Jean-Paul Sartresta, Jacques Derridasta ja Fjodor Dostojevskista. Minä istuin nurkassa ja mutisin, että minusta Harry Potter on aika hyvä. Harrastin roolipelaamista ja olin lähes varma, että teen sen graduni sitten joskus Tähtien Sodan naisfaneista.

Samana keväänä 2004, aivan fuksivuoteni lopussa järjestettiin fantasialuentosarja. Koska olin jo teinistä asti ollut genren suurkuluttaja, juoksin luennolle innosta pinkeänä. Kurssin aloitti sarjakuvataiteilija Petri Hiltunen, joka puhui sarjakuvan fantasiasta ja meni sivulauseessa toteamaan, että itse asiassa sekä Carl Barksin että Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvat ovat silkkaa fantasiaa.

Jokin naksahti kohdilleen. Kurssin essee levisi käsittelemään Aku Ankkaa, paisui seuraavana vuonna proseminaarityöksi, sitten graduksi ja lopulta opiskelijatoverin ehdottamana väitöskirjan tekeleeksi, kun aloitin tohtoriopintoni nykykulttuurin tutkimuksen oppiaineessa keväällä 2010.

Minusta tuli tutkija.

Näiden kymmenen yliopistovuoteni aikana, jotka olen viettänyt sarjakuvien parissa, olen tullut huomaamaan, että ankkatutkimukseni on tutkimusta faniudesta. Väitöskirjani kertoo kaiken muun ohessa siitä, miten Don Rosa tekee omien sanojensa mukaan – ei Disney-sarjakuvia – vaan Carl Barks -sarjakuvia. Walt Disneyllä itsellään ei koskaan ollut mitään tekemistä yhtiönsä sarjakuvien kanssa. Disney-yhtiöiden tuotteet, kuten meille varsin tutut klassikkoanimaatiot on nähty tyypillisesti viattomina ja miellyttävinä, mutta samalla niitä on kritisoitu yksiulotteisiksi ja konservatiivisiksi fantasioiksi maailmasta. Tämän on pannut merkille Disneyä ilmiönä tutkinut Janet Wasko, joka kommentoikin, että Walt Disney kirjoitti perinteiset sadut uudestaan kilteiksi amerikkalaisiksi versioiksi. Siksi sana Disney edelleen herättää edelleen ajatuksen silotelluista, särmättömistä kertomuksista.

Mutta Walt Disneyllä ei ollut kiinnostusta yhtiönsä sarjakuviin. Se oli sarjakuvataiteilija Carl Barks, joka loi Ankkalinnan. Barks, joka keksi Milla Magian, Hannu Hanhen, Karhukoplan, Pelle Pelottoman ja tietenkin maailman rikkaimman ankan nimeltä Roope. Se oli Barks, jonka ansiosta Disney-sarjakuvat nousivat valtavaan, supersankarit ylittävään kukoistukseensa 50-luvun Amerikassa. Barksin takia Disney-sarjakuvissa oli yhteiskunnallista satiiria ja niissä viitattiin jopa maailmanpoliittisiin asioihin. Eikä Barks aliarvioinut lukijoitaan.

Barksin ansiosta Don Rosa aloitti uransa ankkojen parissa. Rosan halu noudattaa vapaaehtoisesti Barksin tietämättään luomaa ankkojen elämänhistoriallista kaanonia kertoo hänen omistautumisestaan, hänen intohimostaan aihetta kohtaan. Hänen faniudestaan.

Ja samalla väitöskirjani on myös fanin tekemää tutkimusta.

Akateemisissa piireissä faniudella on edelleen negatiivinen tai vähintäänkin ristiriitainen sävy. Kuten ohjaajani Irma Hirsjärvi taustoittaa omassa science fiction -fandomia käsittelevässä väitöskirjassaan, englannin kielestä omaksuttu sana ”fani” on peräisin latinan termeistä ”fanum” tai ”fanaticus”. Edellinen tarkoittaa temppeliä, jälkimmäinen temppelipalvelijaa, joka myöhemmin on saanut uskonnolliseen äärimmäisyyteen viittaavan muodon ”fananic” – fanaatikko eli kiihkoilija. 1800-luvun englantilaisessa lehdistössä termillä kuvattiin muun muassa miespuolisia jalkapallofaneja. 

Fanius on yhdistetty pakkomielteisiin yksilöihin tai hysteerisiin ryhmiin. Se on voitu myös nähdä sosiaalisen kyvyttömyyden oireena, niinä ”hulluina keräilijöinä” tai ”villiintyneinä konserttiyleisöinä”. Fanit ovat niitä hullaantuneita sekopäitä, jotka eivät kykene näkemään idolinsa kielteisiä puolia, teki tämä mitä tahansa. 

Toisaalta on otettava huomioon, ettei Suomessa faniutta ole koskaan liitetty sellaisiin negatiivisiin asioihin kuten jalkapallohuliganismiin. Nykyisin fanius onkin paljon laajempi käsite. Se on voimakkaasti yhteisöllinen ilmiö. Se on aiheelle omistautumista. Paneutumista. Intohimoa. Fanit ovat tekijöitä ja tuottajia, jotka sukeltavat syvälle faniutensa kohteeseen, tutkivat sitä, etsivät siitä merkityksiä, ja sekä rakentavat että yhdistävät sen ympärille uusia tarinoita.

Tämähän alkaa miltei kuulostaa akateemiselta tutkimukselta.

Don Rosan fanius on sitä, että hän haluaa jatkaa lempitaiteilijansa Barksin jalanjäljissä. Ennen kuin löysi oman piirrostyylinsä, Rosa jäljitteli Barksin ankkojen asentoja. Rosan fanius ilmeni huolessa, miten Disney-yhtiöt kohtelevat Roope Ankkaa, kun alettiin puhua elämäkerrasta. Pian Rosa huomasi kirjoittavansa sitä itse yhdistellen toisiinsa niitä pienimpiäkin viittauksia Barksin sarjakuvista, jotta pystyi kunnioittamaan tämän tuotantoa ansaitulla tavalla. Kaikki tämä sen sijaan, että loisi kokonaan uuden, oman päähenkilön.

Tuomas Holopaisen fanius on sitä, että kuulee musiikkia lukiessaan lempisarjakuvaansa The Life and Times of Scrooge McDuckia ja päättää kirjoittaa musiikille nuotit. Usean vuoden haaveesta syntyy projekti, joka huipentuu Don Rosan piirtämään kansikuvaan ja musiikkivideoon, jossa tämä itse on mukana. Nuoteista nousee kultalevyn saava soundtrack, jota kuunnellessa jokainen kanssafani voi nähdä ukkosmyrskyn keskellä olevan skotlantilaisen linnan, jonka eteisessä seisoo Roope Ankka. 

Minun faniuteni on sitä, että lapsuuden rakkaus sarjakuviin muuttuu yliopistossa tutkimukseksi, faktojen kaiveluksi, pintaa syvemmälle meneväksi analyysiksi. Sitä tilaa naapurikunnan kirjastosta vuoden 1933 alkuperäisen King Kongin kaukolainaan ja katsoo sitä muistilehtiön kanssa vain selvittääkseen, miten tutkittavana oleva sarjakuva viittaa kyseiseen elokuvaan ei pelkästään tekstin vain myös kuvan tasolla.

Fanius on sitä, miten tästä 

voi intohimolla, paneutumisella, kovalla työllä ja päättäväisyydellä päätyä tähän:

Tieteellinen yhteisö suhtautuu edelleen tutkija-faniin nuivasti, koska luulee faniuden johtavan subjektiivisuuteen. Siihen, että tutkija nostaa tutkimuskohteensa jalustalle ja ylistää sen neroutta objektiivisen ja kriittisen otteen kustannuksella. Vaikka allekirjoittanut itse on useamman kerran Rosan tuotantoa lukiessaan hihkunut innosta KÄÄK, se ei kuitenkaan näy itse tutkimuksessa, sillä tutkija pystyy erottamaan itsestään nämä kaksi puolta.

Fanina nautin näiden ruutujen huumorista, joka tulee esille Akun persoonalle ominaisesta koomisesta epäonnistumisesta jälleen yhdellä elämän osa-alueella.

Tutkijana näen, miten Rosa käyttää sarjakuvalle ominaisia vauhtiviivoja ilmentämään Akun liikettä, sen nopeutta ja suuntaa ruudussa. Huomioin, miten Aku ylittää välillä ruudun reunoja, mikä viittaa niin suuriin tapahtumiin, etteivät ne enää mahdu sarjakuvamaailman sisään. Rosa käyttää myös Disney-sarjakuvalle poikkeuksellisia vinoja ruutuja tukemaan Akun liikettä. Ruudussa kaksi esiintyy myös harvinainen kuvakulma, jossa Akun pää jää vauhdissa jälkeen, ja hän katsoo suoraan kohti lukijaa kuin apua anoen. Tällainen katsekontakti rikkoo sarjakuvan sisäisen maailman yhtenäisyyden, koska Aku näyttää tiedostavan, että joku katsoo hänen toilailuitaan ulkopuolelta.

Fanina intoilen silmittömästi siitä, että näen Akun vanhempien kerrassaan hauskasti kuvatun ensikohtaamisen ja miten Akulle ominainen tuittupäisyys on peräisin molemmilta vanhemmilta.

Tutkijana huomioin, että Rosa käyttää ensimmäisessä ruudussa animaatioiden Akulle ominaista liikekieltä kuvatessaan myös Akun vanhempien äkäisyyttä ja miten tämä voimakas liike rauhoittuukin varsin nopeasti jälkimmäisiin ruutuihin. Näistä jälkimmäisistä ruuduista huomaa myös Rosalle tyypillisen sarjakuvakerronnan piirteen, joka on muiden Disney-taiteilijoiden piirissä varsin harvinainen: eli niin sanotun hetkestä hetkeen -siirtymätyypin käyttämisen. Näiden kahden ruudun välillä tapahtuu vain pieni, hetkellinen muutos: hikipisaroiden katoaminen, huulten kääntyminen hymyyn ja sarjakuvalle tyypillisen merkkikielen, eli sydämen ilmestyminen hahmojen jakamaan ajatuskuplaan. Sydän on tarkoitettu symboloimaan yksiselitteisesti hahmojen välistä, jopa äkillistä rakkaudentunnetta.

Tutkijana ymmärrän myös, mitä merkitystä sillä on, että Rosa kuvaa Roope Ankan menneisyyttä, aikaa, jolloin Aku Ankka ei vielä ollut edes syntynyt. Tämä on kirjaimellisesti historiallista, koska Disney-sarjakuvien tyypillisiin tapoihin kuuluu episodimaisuus: kaikki, mikä tapahtuu yhdessä sarjakuvassa, pyyhitään pois toisessa. Ankat eivät muista menneisyyttään, kukaan ei vanhene, eikä mikään edellisessä seikkailussa löydetty aarre muuta Akun köyhyyttä.

Don Rosan ankat tekevät kaikkea tätä, sillä Rosa on tuonut ankkojen elämään ajallisuuden ulottuvuuden. Ankat vierailevat olemassa olevissa valtioissa, tapaavat historiallisia henkilöitä ja ennen kaikkea muistavat edelliset seikkailunsa. Muistot yhdistävät Rosan sarjakuvat Barksin sarjakuviin ja Rosan aiempiin tarinoihin liittäen ankkojen seikkailut osaksi laajaa historiallista jatkumoa, joka sekoittaa faktaa ja fiktiota. Parhaimmillaan Rosa laittaa ankat myös itse tiedostamaan nämä asiat ja kommentoimaan niitä humoristiseen sävyyn.

Väitöskirjassani Ankkalinna – portti kahden maailman välillä. Don Rosan Disney-sarjakuvat postmodernina fantasiana hyödynnän omaa omistautuneisuuttani tarkassa analyysissä, jonka avulla tuon esille Don Rosan käyttämiä sarjakuvakerronnan keinoja. Eli miten Rosa tekee tarinan fantasian sekä erilaiset historialliset viittaukset lukijalle näkyväksi sekä kuvin että sanoin. Kuten jo esittämästäni esimerkkianalyysistä saattoi huomata, sarjakuvaruutuihin voi kätkeytyä huomattavan paljon enemmän merkityksiä kuin mitä ensilukemalta saattaa panna merkille. Kun tutkimuksen lähtökohtana on suomalaiselle lukijalle varsin tuttu ja rakas Aku Ankka -sarjakuva, lukijan kynnys lähteä pohtimaan sarjakuvan kerronnallisia piirteitä alkaa olla jo varsin matala.

Suomalaiset lukevat Aku Ankkaa väkilukuun suhteutettuna eniten maailmassa: viikoittain tällä merimiesasuisella ankalla ja hänen kumppaneillaan on yli miljoona lukijaa. Vuoden 2012 kansallisen mediatutkimuksen mukaan se oli yli satatuhatta enemmän kuin Helsingin sanomilla. Aku Ankka on osa suomalaista kulttuuria: monet kertovat oppineensa lukemaan Aku Ankan avulla, pohtivat, ottaako rahat vai kolmipyörä, viittaavat ruotsalaisiin hannu hanhina ja stressin uhatessa hokevat ”om mane anas hum”. Nyt jo monet sukupolvet ovat kasvaneet Akun, Roopen ja ankanpoikien parissa ja tuntevat nämä paremmin kuin omat naapurinsa. Ehkä tästä johtuen suomalaisten sarjakuvakäsitys on edelleen suhteellisen voimakkaasti kietoutunut sekä Aku Ankan että sanomalehtien strippisarjakuvien ympärille. Välillä täytyy muistuttaa, mitä kaikkea sarjakuva on, mitä se voi olla ja millaisilla eri tavoilla se sekä viihdyttää että välittää tietoa.

Maus, Batman, Persepolis, Sandman, Aku Ankat, Fingerpori, Kiroileva siili, lentokoneen turvallisuusohjeet sekä Ikean kirjahyllyn kasaamisohjeet ovat kaikki sarjakuvia, jotka vaativat kuvanlukutaitoa. Haluankin tutkimuksellani muistuttaa, että tarinan tai tärkeän ohjeistuksen olennaiset merkitykset voivat ilmetä ainoastaan kuvakerronnassa. Visuaalisuuden lisääntyminen kulttuurissamme korostuu jatkuvasti, sillä sosiaalisen median informaatiotulvassa kuvia luetaan nopeammin kuin valtavaa tekstimäärää. Mutta sarjakuvissa kuva voi kertoa yhtä ja teksti jotain aivan muuta, minkä takia kuvanlukutaitoa tulisikin tutkia ja kehittää entisestään. Erittäin tärkeää tämä olisi muistaa kouluopetuksessa, missä onkin jo alettu ottaa huomioon sarjakuvan muuttunut asema ja merkitys monipuolisena ilmaisumuotona. Esimerkiksi äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa jo kahtena peräkkäisenä keväänä on ollut vaihtoehtoisena tehtävänä perinteisen kuva-analyysin sijaan sarjakuvan analysointi. Viime vuonna abiturientit vertailivat Molièren Saituria ja Don Rosan Roope Ankkaa. Samalla tämä muutos tarkoittaa sitä, että sarjakuvan erilaisten kerrontakeinojen tuntemisen pitäisi kuulua äidinkielen opettajien taitovaatimuksiin.

Tulevaisuudessa sarjakuva tulee olemaan vielä voimakkaammin läsnä digitaalisessa mediassa sekä tarinankerronnan että tiedonvälityksen muotona. Tämä tulisi myös yliopistojen ottaa huomioon sisällyttämällä sarjakuvan teorian perusteita osaksi esimerkiksi journalistiikkaa, suomen kieltä, kirjallisuutta ja yhteisöviestintää. Ja mikä olisikaan helpompi lähtökohta aloittaa opetus kuin kaikkien tuntema Aku Ankka. 

---

Tutkija, tarkasta lehtijuttusi! (10.3.2015)

Käydessäni kotilukiossani puhumassa tutkimuksestani paikalla oli myös paikallislehti Pogostan Sanomien toimittaja. Edellistä, väitöstilaisuuden hujakoilla julkaistua juttua en ole vielä saanut skannattavaksi, koska unohdin sitä siskolta kerjätä. Mutta tuorein juttu on tässä. Samalla se toimii oivana muistutuksena siitä, että pitäisi aina muistaa pyytää juttu tarkastettavaksi ennen sen julkaisua.

Muistutan siis kaikkia teitä siitä, että teillä on oikeus pyytää teistä kirjoitettu lehtijuttu / haastattelu tarkastettavaksi ja toimittajalla on velvollisuus se antaa. Käytännössä teillä on oikeus korjata tekstissä esiintyvät asiavirheet tai faktat – ei niinkään kajota esittämiinne (myöhemmin ehkä kauheilta tuntuviin) mielipiteisiin, jotka toimittaja on tietenkin nostanut esille.

Jostain kumman syystä unohdin tämän asian tehdä, vaikka yleensä olen siitä niin tarkka. Ehkä syynä oli se, että luentoni jälkeen oli kaikenlaista muuta härdelliä, kuten Pohjois-Karjalan radion suoraan lähetykseen valmistautuminen. Ehkä se, ettei toimittaja suoranaisesti haastatellut minua, vaan koosti juttunsa luentoni pohjalta. Toimittaja jätti kuitenkin minulle käyntikorttinsa, mikä oli selvä merkki siitä, että olisin voinut pistää sähköpostia ja pyytää juttua luettavakseni. Tämä on siis aivan oma muistihäröni, mistä johtuen seuraavassa lehtijutussa on muutama asiavirhe – ja pari tulkinnallista seikkaa, jotka olisin voinut korjata.

Ja mitkä siis olivat ne virheet?

Ensinnäkin en ole ollut ilomantsilainen yli 12 vuoteen. Sitä olisi ehkä voinut tarkentaa muotoilulla ”ilomantsilaissyntyinen”.

Toisekseen, en tiedä, mistä toimittaja texwillerit oli mukaan repäissyt, sillä en niitä koskaan pienenä lukenut. Tex Willerit tulivat tutuksi vasta viime syksynä, kun eräs sarjakuvan teoria -kurssin opiskelija kirjoitti mainion esseensä Tex Willereiden väkivallan ja toiminnan kuvauksesta. Sen sijaan Masi, Ahmed Ahne ja muun muassa Lucky Luke kuuluivat lapsuuden sarjakuviini.

Yleisön edessä puhuminen ahdisti valtavasti teininä ja yliopiston ensimmäisinä vuosina. Siksi en halunnut opettajaksi saati kuvitellut pystyväni siihen. Enää se ei ahdista, vaan on jo melkoista rutiinia. (Tämä seikka ei tosin tainnut tulla suustani ulos mitenkään erityisen selkeästi.)

Väitöskirjassani ei ole 150 sivua. Jo pelkkä graduni on sen mittainen. Väikkäriin kertyi vajaa 300 sivua kuvineen.

Ja se äikän ällä ei tullut kuumeessa. Siinä 39,7 asteessa hihitellessä ei älliä ollut kyllä yhtään jäljellä. Äikän kirjoitukset menivät sen verran huonosti, että ruotsista ja matematiikastakin tuli paremmat arvosanat. Ja sellaistahan minä en suvainnut, vaan kävin korottamassa sekä äikän että enkun (jolloin olin myös kuumeessa) valmistumisen jälkeisenä syksynä. Silloin napsahti äikästä se ainut hyväksyttävä arvosana eli laudatur.

Kävin Pogostan  Facebook-sivuilla jo kiittämässä lehtijutusta ja korjaamassa nämä asiavirheet sinne. Mutta ei muuten ollut mitään valittamista – juttu oli varsin mainio ja näytän jopa kuvissa melkein itseltäni – naama innostuksena punaisena tietenkin.

---

Terry Pratchett in memoriam (23.3.2015)

Valehtelisin, jos väittäisin muistavani tasan tarkkaan, milloin luin elämäni ensimmäistä kertaa Terry Pratchettin (1948-2015) kirjoittaman romaanin. Olin kuitenkin teini-iässä ja tuijotellut noita värikkäitä teoksia satunnaisesti kotikuntani pääkirjaston alahyllyltä, sen muistan selvästi. Kuten myös sen, että ensimmäinen lukemani teos oli kovakantinen Noitasiskokset (Wyrd Sisters). Ehkä siksi olen aina pitänyt noista kolmesta, erilaisesta noidasta, jotka (toisin kuin omassa ylhäisyydessään rypevät velhot) pyörivät tavallisten ihmisten keskuudessa tekemässä näennäisen tavallisia asioita.

Pratchettin romaaneissa ei kuitenkaan ole mitään näennäistä eikä tavallista. Neljä jättiläismäistä elefanttia kannattelee kiekon muotoista maailmaa selässään. Nämä elefantit puolestaan seisovat valtavan, avaruudessa uivan merikilpikonna Suuren Kaksosen selässä. Jo pelkästään tämä kuvaus riittää kertomaan, että puhutaan Kiekkomaailmasta, jossa perinteisenä pidetylle fantasialle työnnetään syrjäisellä kujalla veitsi kylkiluiden väliin, ryöstetään kaikki arvoesineet ja tuupataan takaisin kadulle nuttu nurinpäin ohikulkijoiden nauraessa selkään kiinnitetylle tekstille ”Kik me.” (Sic.)

Pratchettin fantasiakirjat saivat minut nauramaan ääneen, ihastelemaan miehen genren tuntemusta ja tämän parodian taitoja. Vaikka teksti irvailisikin Shakespearelle, irvailu ei ollut teoksen pääasia, vaan tarinalla oli aina oma suuntansa, oma juonensa ja oma tapansa päättyä. Pratchettin teosten avulla opin ymmärtämään, mitä fantasia on ollut ja mitä se voisi parhaimmillaan olla. Hän oli ensimmäinen tietämäni kirjailija, joka varasti tietokirjallisuuden alaviitteet proosalliseen käyttöön ja teki niistä tunnusmerkkinsä.

Muori Säävirkku, Matkalaukku, Angua, Susan, Samuel Vimes ja tietenkin Kuolema ovat lempihahmojani. Kaikki teokset, jotka käsittelevät noitia, kuuluvat lemppareihini. Mutta ehkä mielestäni se kaikkein onnistunein ja toimivin on kuitenkin Yövartiosto (Night Watch), jonka aikamatkustusta käsittelevä tarina on kerrassaan hervoton.

Olin kotona, kun kuulin Pratchettin menehtyneen Alzheimerin tautiin. Ajattelin, että liian varhaista, aivan liian varhaista. Mutta vasta seuraavana aamuna bussissa matkalla Tampereelle herkistyin kunnolla, kun kollegani oli postannut Facebookiin Pratchettin viimeisimmät twiittaukset.

Kiitos, Sir Terence, että jaoit huiman mielikuvituksesi kanssamme. 

”If you don’t turn your life into a story, you just become a part of someone else’s story.” 

– The Amazing Maurice and His Educated Rodents

---

Sarjakuva-analyysia Nörttityttöjen blogissa (28.3.2015)

Minua pyydettiin kirjoittamaan vieraskynä-merkintä seuraamaani Nörttityttöjen blogiin. Valitsin yhden väitöskirjani alaluvuista, analyysin ”Sammon salaisuudesta” (”The Quest for Kalevala”), joka on sarjakuvatutkijalle melkoinen aarreaitta ja siksi eräs lempiosioistani. Muokkasin siitä (toivottavasti) selkeän ja ymmärrettävän, mutta kuitenkin tieteellisen esimerkin siitä, miten sarjakuvatutkija tutkii ja analysoi valitsemaansa teosta.

Kannattaa käydä vilkaisemassa ja kommentoimassa, sillä Don Rosaan liittyvän muiston jakaneiden kesken arvotaan yksi kappale Sammon salaisuus ja muita Don Rosan parhaita -kokoelmaa!

Tekstini löytyy täältä.

---

Omaelämäkerrallisuus yhdistyneenä historiaan – Sarjakuva-Finlandia 2015 (19.4.2015)

Tämä päivitys on antanut odottaa itseään osin siitä syystä, etten päässyt mukaan Tampere Kupliiseen ja samalla seuraamaan livenä vuoden 2015 Sarjakuva-Finlandian jakamista. Se harmitti erityisesti siksi, koska olin saanut kunniatehtävän olla mukana esiraadissa valitsemassa kymmentä parasta vuonna 2014 julkaistuista sarjakuvateoksista. Olin erittäin tyytyväinen raatimme yhteisymmärrykseemme Top 10:stä, sillä sinne päätyi usea sellainen teos, joita olin sinne ensimmäisellä äänestyskierroksella toivonut. Seurasin myös suurella innolla nuorten bloggaajien (Tea Tauriaisen ja Wolf Kankareen) hämmästystä ja kommentteja omien teostensa päätymisestä listalle.

Tänä vuonna valitsijadiktaattorina toimi kirjailija Katja Kettu. Vaikka en paikalle päässytkään, seurasin tilannetta somen kautta ja olin varsin tyytyväinen siihen, miten Kettu oli ottanut luottamustehtävän vastaan, paneutunut urakkaan kunnolla ja esitellyt jokaisen teoksen Tampere Kuplii Goes Academic -tilaisuudessa. Olin useaan otteeseen oman luku-urakkani aikana pohtinut tulevaa diktaattoria ja miettinyt, ettei se nyt ainakaan niin kamala voi olla kuin viime vuonna. Se myötähäpeän määrä, jota tutkijakollegoideni kanssa tunsin, kun keväällä 2014 diktaattori totesi median edessä, ettei edes lukenut kaikkia teoksia prosessin aikana… 

Ymmärrän, etteivät kaikki ehdokkaat välttämättä iske jokaiseen lukijaan, mutta ei sitä nyt pitäisi julkisesti todeta. Tuollainen kommentti halvensi sekä sarjakuvataiteilijoita että koko Sarjakuva-Finlandia-palkintoa instituutiona.

Ehkei herra kapelimestari ollut ymmärtänyt, ettei sarjakuvia enää noin vain lukaise nopeasti, vaan ne vaativat aikaa ja ehkä kenties hieman tarkempaa tutustumista…

Kuten nyt kaikki tiedämme, palkinnon voitti Tiitu Takalon teos Minä, Mikko ja Annikki. Katja Kettu perusteli valintaansa seuraavalla tavalla:

Tiitu Takalon Minä, Mikko ja Annikki on lyyrisellä ja oivaltavalla tavalla historiallista ja henkilökohtaista yhdistävä sarjakuvateos. Yhden työläiskorttelin vaiheiden kautta se tarjoaa arvokkaan kurkistusikkunan suomalaisen teollisuuskaupungin vaiheisiin, taloudelliseen, sosioekonomiseen ja kulttuuriseen kehitykseen. Merkittäväksi teoksen tekee taiteilijan omakohtainen, heittäytyvä kerronta sekä kuvituksen upea viivan ja pintojen hallinta. (Lähde.)

Jätin Takalon teoksen paksuna sarjakuvaromaanina lukulistani hännille tarkoituksella. Ja heti kun aloin sitä lukea, muistan todenneeni ääneen, että tässä on selkeä voittajaehdokas. Tutkijana ja lukijana minua viehättivät teoksen kerronnalliset valinnat sekoittaa Tampereen historiaa ja omaelämäkerrallista kerrontaa toisiinsa. Aina näkökulman ja aikakauden vaihtuessa vaihtuivat myös kuvaustavat: mustavalkoinen liitupiirros ja värikäs vesiväri tukivat toisiaan kauniisti. Tyyli oli realistista, mutta hieman riisuttua karikatyyrin suuntaan, ja satoja vuosia sitten tapahtuneita historiallisia seikkoja kuvattiin puupiirrosten hengessä.

Teos on samalla rakkausromaani ja historiallinen kuvaus ja tekijän itsensä sanoin kuvaa sitä, että toisen roska on toisen aarre. Tiitu Takalon Minä, Mikko ja Annikki on kokonaisuudessaan, sekä tyylillisesti että tarinallisesti, vaikuttava teos ja palkintonsa ansainnut. Suosittelen tätä erityisesti tamperelaisille sarjakuvaharrastajille, mutta myös niille, jotka eivät vielä ole löytäneet omaelämäkerrallisia sarjakuvia.

---

Sarjakuvia Suomen kirjallisuuden seuran tiloissa (29.4.2015)

Kun sain kutsun puhumaan SKS:n järjestämään seminaariin, luulin ensin, että viesti oli tullut väärälle henkilölle. Siis minä – puhumaan sarjakuvista – Suomalaisen kirjallisuuden seuran seminaariin! Näin aloitin esitelmäni perjantaina 24.4. SKS:n juhlasalissa. ”Kääk!” Lukemisen muuttuvat arvot -seminaarin järjestäjät olivat kuitenkin tutustuneet väitöskirjaani ja kiinnostuneet aiheesta. He halusivat kuulla sarjakuvatohtorin näkökulman lukemiseen ja muutokseen, mikä on tapahtunut sarjakuviin suhtautumisessa. Kerroin, että hämmennykseni johtui siitä, miten entiset kirjallisuuden professorini olivat olleet sitä mieltä, ettei sarjakuva ole kirjallisuutta – ja miten he olisivat pöyristyneitä, kun tietäisivät, että täällä sitä nyt ollaan puhumassa.

Seminaari järjestettiin Elämää lukijana -keruun päättymisen kunniaksi ja yleisö saikin kuulla jo hieman alustavia tuloksia, millaisia suomalaiset lukijoina ovat. Toinen kutsuvieraspuhuja, Tampereen yliopiston Silja Juopperi, kertoi aluillaan olevasta väitöskirjatyöstään, jonka tutkimusmateriaaleihin keruun tulokset muun muassa kuuluvat.

Itse puhuin siiis ehkä hieman provosoivalla otsikolla ”Aku – koko kansan housuton ankka. Kuinka sarjakuva siirtyi kioskeista korkeakulttuuriksi”. Lähdin liikkeelle sarjakuvan historiasta sekä amerikkalaisesta että suomalaisesta näkökulmasta. Puhuin sarjakuvien herättämästä pahennuksesta (Fredric Wertham ja Seduction of the Innocent) ja Aku Ankan kohuista (Dorfman & Mattelart sekä Akun housuttomuus Suomessa). Kerroin, miten sarjakuva ”kasvoi aikuiseksi” sarjakuvaromaanin myötä, sivusin mangan vaikutusta nuorten lukemiseen ja lopuksi päädyin elämäkerrallisiin sarjakuviin ja sarjakuvan nykytilaan Suomessa.

Sain paljon kiitosta ja kehuja katsauksestani (puolessa tunnissa ehtii luoda vain nopean silmäyksen niinkin laajaan aiheeseen) ja kysymyksiäkin tuli varsin kiitettävästi. Harmittamaan jäi ainoastaan se, että olisin voinut tarkastaa Aku Ankan varhaishistorian Suomen mittakaavassa, niin ei olisi tarvinnut tarjota ”nyt ei muistu mieleen” -vastausta kysyjille.

Kiitokseksi osallistumisesta sain Suomen kirjahistoriallisen seuran kangaskassin, jossa oli Ted Bishopin englanninkielinen teos The Social Life of Ink. Culture, Wonder, and Our Relationship with the Written Word. Ja olivat muuten varsin otettuja siitä, että laitoin Rosan piirtämän ruudun SKS:n päärakennuksesta mukaan esitelmääni. Mutta otettu olin minäkin siitä, että sain kutsun sinne puhujaksi.

---

Nykykulttuurin tutkija Popcultissa (30.4.2015)

Nyt on luvassa valtavan pitkä postaus viime viikonlopusta. 25.-26.4. Helsingin Kulttuuritalolla järjestettiin siis ensimmäistä kertaa populaarikulttuurille omistettu Popcult Helsinki -tapahtuma. Pongasin tapahtuman somesta viime vuoden loppupuolella, kun sinne haettiin ohjelmaa ja aputyövoimaa. Totta kai sinne piti sitten tunkea itsensä ja vetää vielä kollega mukaan soppaan. Kaikki oli uutta ja jännää – sekä itse coni että tapahtumapaikkana toiminut Kulttuuritalo, jonne suunnistin kartan ja reittiohjeiden perusteella ensin bussilla, sitten kävellen, sillä yövyin siskoni luona Vantaalla. Paikka oli helppo löytää ja jopa ennen kymmentä lauantaiaamuna ala-aula oli jo täynnä porukkaa. Ehdin hyvin napata esiintyjä-badgeni ja eksyä Kulttuuritalon sokkeloihin ennen avajaisia. Hetken jo mietin rakennuksen sisältävän samanlaisia multidimensionurkkauksia kuin Dipoli, kunnes opin portaiden sijainnin, kulmien käännökset ja paikan, jonne Green Room oli sijoitettu. Tapahtuma oli loppuunmyyty, mutta se ei näkynyt hirveänä tungoksena aulassa tai portaissa.

Ohjelmanpitäjille, myyjille, esiintyjille ja vänkäreille oli tosiaan järjestetty oma takahuone, jossa viikonlopun aikana oli tarjolla kahvia ja teetä ja kerrassaan herkullisia sämpylöitä. Kyllä siinä omat lembas-eväät jäivät hieman kakkoseksi. Tee tuli tarpeeseen, sillä kahden päivän aikana ei oikeastaan ehtinyt syödä mitään kunnollista ja lämmintä – kiinnostavaa ohjelmaa kun oli koko ajan.

Lauantaiaamu alkoi coneille perinteiseen tapaan avajaisilla, joihin sisältyi kuitenkin hieman erityislaatuista ohjelmaa. Oululaisen Yliluonnollista-porukan tekemä Supernatural-parodiavideo sai siellä nimittäin ensi-iltansa. Sarjan fanina olin jo ehtinyt katsoa somesta hahmoesittelyjä, joten odotin valmista lyhytelokuvaa suurella innolla – enkä pettynyt. Leffa onnistui parodioimaan sekä esikuvaansa että suomalaista kulttuuria. Nauroin kyllä vedet silmissä. Kymmenminuuttinen video löytyy nyt myös YouTubesta. Suosittelen erityisesti sarjan faneille.

Ennen ensimmäistä virallista ohjelmaa ehti hyvin tehdä pöytäkierroksen ja katsauksen, mitä conissa oli tarjolla ostajan näkökulmasta. Samalla pongasin sarjakuvatutkijakollegani Essi Variksen Green roomista ja suuntasimme yhdessä katsomaan Helsingin nörteimmän naiskuoron, Another Castlen keikkaa juhlasaliin. 

Tällaisena ei-niin-kovin-musikaalisena ihmisenä voin todeta, että kaikki isot orkesteri- ja kuorokeikat uppoavat varsin hyvin, kuten myös tämäkin. Peli-, tv-sarja- ja elokuvamusiikkia laulava Another Castle nosti käsivarsista karvat pystyyn omilla versioillaan Doctor Whon, Game of Thronesin ja Star Trekin tunnareilla. Ainoa lyriikkaa sisältävä biisi oli Kuninkaan paluusta tuttu, Billy Boydin esittämä herkkä pätkä. Eniten kicksejä sain kuitenkin kerrassaan loistavasta Terminator 2 -elokuvan tunnarista, joka minulla on ollut soittoäänenäkin. Valitettavasti Rains of Castamere ei kuulunut lauantain ohjelmistoon. Se olisi hieno kuulla joskus! (Jos toiveita saa esittää, niin Star Warsia seuraavalle keikalle…)

Ohjelmat menivät pääasiassa hieman lomittain koko viikonlopun ajan. En tiedä, oliko ideana se, ettei valtava määrä ihmisiä lähtenyt saleista liikkeelle yhtä aikaa, vai se, että saatiin päivään mahtumaan mahdollisimman paljon ohjelmaa. Joka tapauksessa (kuten joka conissa) kivaa ohjelmaa meni päällekkäin. Another Castlen keikan takia missasimme Anna-Leena Harisen adaptaatio-ohjelman alun. Harinen esitelmöi George R. R. Martinin The Song of Ice and Fire -kirjasarjan tv-adaptaatiosta, josta hän tekee väitöskirjaa. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla nimenomaan se alku, jossa todennäköisesti käytiin läpi juuri se paras osa eli tutkimuksen teoreettinen pohja. Esitelmä otti yleisön kommentit hyvin huomioon, mutta olisin tutkijana ollut kiinnostuneempi kuulemaan tarkemmin toisen tutkijan omat näkemykset syistä, miksi tv-sarja eroaa tietyilta osin kirjasarjasta. Samalla myös termistö olisi tullut paremmin tutuksi.

Esitelmän jälkeen tajusin, että minun pitäisi ottaa se sarjan viimeinen osa hyllystä luettavaksi. Tajusin myös, miten mahdottoman siistiä Archipelaconista tuleekaan, koska Martin on siellä (vaikka on seuraavan osan kirjoittamisen takia perunut monia conivierailuja – toivottavasti ei peru nyt Ahvenanmaan keikkaa, kun sen kirjoitin tähän!).

Sitten pitikin jo valmistautua omaan show’hun. Olin varannut reilun tunnin esitelmäajan aiheelleni ”Toinen jalka Ankkalinnassa – tie fanista tohtoriksi”, joka alkoi kahdelta pienessä Henrik-salissa. Sali oli lähestulkoon täysi ja yleisö varsin hyvin mukana tunnelmassa. Esitelmäni käsitteli siis omaa polkuani fanista tutkijaksi, miten tutkimukseen on suhtauduttu ja miten tähän nykyiseen tilanteeseen on päädytty. Lopuksi siirryin henkilökohtaisuuksista tieteelliseen osuuteen ja kerroin pähkinänkuoressa, mistä tutkimuksessani on oikeastaan kysymys ja ehdinpä tehdä myös lyhyen analyysiesimerkinkin.

Kysymyksiä tuli varsin kiitettävästi ja pääsin myös mainostamaan Jyväskylän yliopiston (Suomen mittakaavassa) varsin suurta sarjakuvakeskittymää, kun meitä on nyt laitoksellamme peräti kolme (3) sarjakuvatutkijaa! Oma jatkoni on vielä hieman kysymysmerkki, että mitä, milloin ja millä rahalla, mutta se selvinnee pian. Esitelmäni pääpointti oli kuitenkin sama kuin kotilukioni esitelmässä: nuoruuden kiinnostuksen kohteet voivat ohjata aivan vahingossa kiinnostavalle tutkijanuralle, joka kerää yllättävän paljon mediahuomiota.

Eniten kenkutti se, että oma esitelmäni meni osittain päällekkäin kerrassaan mielenkiintoiselta vaikuttavan Supernatural-mytologiaesitelmän kanssa. En sitten hetimiten viitsinyt juosta kuuntelemaan viimeistä reilua puolta tuntia, vaan eksyimme Essin kanssa viereiseen saliin, johon Feministinen sarjakuvatoiminta -ryhmä oli koonnut kasan sarjakuvastrippejä tuunattavaksi. Vietimme sitten pienen hetken askarrellen sarjakuvista uusia versioita, piipahdimme kiertämässä myyntikojuja ja sitten olikin jo Essin esitelmän vuoro.

Essi puhui henkilöhahmojen vetovoimasta, joka liittyy hänen tulevaan, sarjakuva-aiheiseen väitöskirjaansa. Esitelmä ei kuitenkaan keskittynyt pelkästään sarjakuviin, vaan henkilöhahmoihin laajemminkin. Olennaista on ihmisen kyky ja tarve samaistua henkilöön, joka periaatteessa on ainoastaan viivoja ja väriä paperilla. Se, miten ihmisen mieli herättää paperille kuvatun hahmon henkiin on mielenkiintoinen prosessi ja Essi kuvasi tätä ilmiötä Frankenstein-vertauskuvalla, mikä on mielestäni varsin onnistunut – enkä sano tätä ainoastaan siksi, että jaamme saman työhuoneen.

Essi veti Jyväskylän sarjakuvadelegaation osalta voiton kotiin, sillä hänen esitelmänsä aikana Henrik-sali oli aivan tupaten täynnä asiasta innostunutta porukkaa. Kysymyksiäkin tuli varsin kiitettävästi, joten päivä oli meidän molempien osalta erittäin onnistunut.

Lauantaipäivän päätteeksi yritimme vielä päästä katsomaan Maaret Stepanoffin esitelmää Disneyn klassikoiden naiskuvasta, mutta (ei tosin niin yllättäen) sali oli ihan täynnä ja jonossakin oli jo porukkaa. Kaikkien näiden pienten taukojen ja siirtymisten aikana ehdimme katsastella myyntipöytiä, piipahtaa kirpputorilla, joka valitettavasti oli auki ainoastaan lauantaina, sekä ottaa joitakin valokuvia. Koska kyseessä oli kuitenkin monipuolisesti populaarikulttuuriin keskittynyt tapahtuma, piti yhdessä nurkassa olla Tardis. Ja kyllähän sieltä ainakin yksi Tohtorikin löytyi…

Päätimme sitten päättää lauantaipäivän menemällä kuuntelemaan videopelimetallia Aalto-saliin, jossa esiintyi minulle täysin tuntematon Polygon Black -yhtye. Heti kun bändi aloitti, ei enää harmittanut yhtään, että Disney-esitelmä jäi välistä. Olin aivan myyty ja innoissani ja kaikkea siltä väliltä. Jos Another Castle veti käsivarret kananlihalle, Polygon Black teki sen ja otti mukaan myös sääret. Vaikka en ollutkaan pelannut läheskään kaikkia pelejä, joista bändi oli metalliversionsa tehnyt, ei se meininkiä haitannut. Pätkiä peleistä heijastettiin valkokankaalle ja välillä innostui vain seuraamaan Megamanin hyppyjä. Onneksi minulla on aina mukanani nappikuulokkeet – olimme melkein eturivissä ja tuplabasari melkoinen. Nappikuulokkeet saivat toimia korvatulppien korvikkeena, ettei ilta päättynyt julmettuun tinnitukseen. Tämä bändi on saatava esiintymään myös Jyväskylään.

Sunnuntaiaamuna roijasin julmetussa vesisateessa Batman-logolla koristetun matkalaukkuni Kulttuuritalolle ja tulin siihen tulokseen, että tämä oli laukkuni viimeinen reissu. Kantokahvan lisäksi myös vetokahva päätti hajota, joten Batman-logo saa vaihtaa paikkaa.

Lauantain aloitti kunniavieras Jarmo Kosken haastattelu, jossa yleisö sai lähettää Twitterin kautta Koskelle kysymyksiä. Useimmille Koski on vain Salkkari-Seppo, mutta meille hän on ainakin Alfred J. Kwak, Passepartout, Muumien Piisamirotta, Nikke Knattertonin kertoja ja Nalle Puh. Kaikkia Kosken dubbauksia en edes ollut tajunnut, kuten Aristokattien nikottelevaa Waldo-setää tai Teletappien Tiivi-Taavia. Koski esitti haastattelun aluksi toiveen, ettei erästä tiettyä saippusarjaa käsiteltäisi, mikä herätti yleisössä innostunutta kannatusta.

Reilun tunnin ajan istuimme eturivissä aivan innoissamme, kun Jarmo Koski kertoi näyttelijänurastaan, dubbauskokemuksistaan ja esitti klassikkohahmojaan yleisön mieliksi. Erityisen herkullinen oli keskustelu Alfredin ja Nalle Puhin välillä sekä Kosken tepastelu lavalla Tiivi-Taavina. Melkein teki mieli mennä googlettamaan kaikki Kosken tekemät dubbausroolit, sillä niitä on tuhottomasti, enkä välttämättä ole tiedostanutkaan, miten voimakkaasti Jarmo Koski onkaan lapsuuteni ääni. 

Se vähän harmitti, ettei Twitteriin tullut niin paljon kysymyksiä, että koko puolitoista tuntia olisi voitu käyttää haastatteluun. Twitter kysymysalustana oli myös hieman harmillinen, sillä minulla ei ole vieläkään älypuhelinta enkä (vielä) ole siirtynyt Twitterin käyttäjäkuntaan. Netti minulla olisi ollut käytössäni, mutta oletimme, että mikkiä olisi kierrätetty yleisön joukossa, jotta me ei-twitteristit olisimme voineet myös kysyä jotain meitä kiinnostavaa. Tätä haastattelijat eivät kuitenkaan ruvenneet tekemään.

Yritimme seuraavaksi ahtautua Otaku-luennolle kartuttamaan yleissivistystämme, mutta sekin oli aivan täysi. Viimeisten shoppailujen jälkeen siirryimmekin kuuntelemaan esitelmää ”Niistä toisista Salkkareista” eli ysärin klassikosta, Salaisista kansioista. Luento oli pieni nostalgia-trippi. Olimme jokunen aika sitten mieheni kanssa aloittaneet X-files-putken, mutta se oli jäänyt jumittamaan jonnekin kuudennen kauden hujakoille. Esitelmä ja somessa jo hypetetty tieto Salaisten kansioitten uudesta, kuusiosaisesta kaudesta, herättivät innon palata takaisin teinivuosieni lempisarjan pariin.

Itse luento oli hieman vaisu. Se oli lähinnä sarjan fanien muisteloa ja varsin yleisluontoista esittelyä. Kaikista kiinnostavin osio, eli metakerrontaa sisältävien jaksojen kommentointi ja analysointi jäi harmittavan vähäiseksi. Tutkijana olisin kaivannut hieman selkeää näkökulmaa aiheeseen. Enkä tullutkaan sitten kysyneeksi itseäni vaivaamaan jäänyttä seikkaa. Olin aina teininä ajatellut, miten vahva naishahmo Scully onkaan ja uusintakatselun aikana tuntui, että hän on koko ajan jossain takakontissa Mulderin pelastettavana. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla parikymppisten esitelmänpitäjien kommentit asiaan. (Ja jos minulta kysytään sitä lempparia, ehkä pelottavimpiin jaksoihin kuuluu ”Humbug” eli S2E20… Mutta niitä on monia muitakin.)

Vaikka aihe olisi kiinnostanut tutkimuksen kannalta, jätin kuitenkin menemättä aikamatkailuluennolle, vaan päädyin katsomaan cosplayn yksilökisaa. Olisin odottanut huomattavan paljon enemmän osallistujia, mikä sitten harmitti sekä yleisön että järjestäjien puolesta. Toisaalta jäi sellainen pieni kutkutus siitä, että ehkä sitä joskus itsekin taas voisi kokeilla cosplayta, koska se on vaan niin kivaa…

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin myös Popcult. Päättäjäisissä luvattiin lisää ensi vuonnakin ja ainakin me olimme asiaan enemmänkin kuin tyytyväisiä. Ensimmäistä kertaa järjestetty coni yllätti toimivilla järjestelyillä, ohjelmanpitäjille varatulla eväspöydällä ja ennen kaikkea monipuolisella ohjelmalla, josta lemppareihini kuuluivat Yliluonnollista-lyhytelokuva ja Polygon Blackin keikka. Ehkä ensi vuonna päälläni on cossi, ehkä puhun jostain aivan muusta. Jyväskylän tutkijadelegaatio kiittää järjestäjiä ja ohjelmiinsa osallistuneita, innostuneita ihmisiä.

Conista mukaan tarttui upean Myrntain piirtämä pöllösarjakuva Otus Opus 2 ja tietenkin pari pöllötarraa, joita keräilen aina Myrntain taidekojun nähdessäni, lempi-Pokémonini Bulbasaur kirppikselta, kaksi kaulakorua (munassa oleva dinosaurus ja pullo, jossa teetä ja masentuneen Marvinin eksistentiaalista kriisiä ilmentävä repliikki Linnunradan käsikirja liftareille -teoksesta) sekä kaksi Jeff Smithin mainiosta Bone-sarjakuvasta tuttua Luupää-hahmoa. Kuvasta puuttuu ainoastaan rintapieleen unohtunut rintanappi, jossa on sen alkuperäisen, mustan ’67 Chevy Impalan rekisterinumero – kyllähän te sen tiedätte.

---

(Kiireisiä) Kuulumisia ja somesiirtymiä (11.5.2015)

Olen ollut tämän kevään semityötön, eli koko ajan menossa ja tekemässä jotain. Kevät on kuitenkin siirtymässä kohti kesää, mikä tarkoittaa yleensä taukoa opetuksesta. Se on nyt totta ainakin osin. Sanataidekoulun viimeiset opetukset pidin viikko sitten, mutta sanataiteesta en vielä pääse lomalle. Minulla on sovitut opetukset Muuramessa ensi viikolla, jolloin yritämme myös aloittaa uudelleen Rapinan omaelämäkerrallisen sarjakuvakurssin, joka ilmaisuudestaan (!) huolimatta keräsi hieman liian vähän osallistujia. Sen olisi tarkoitus kestää kesäkuun loppuun saakka.

Olen myös onnistunut buukkaamaan itselleni koko kesäkuun täyteen menoja. Ensimmäisen viikon olen töissä Taiteiden leirin ohjaajana, seuraavalla viikolla lähden kollegojeni Essin ja Leenan kanssa NNCOREn konferenssiin Osloon. Aion tällä viikolla aloittaa pohjatyön tekemisen esitelmääni varten. Aion puhua otsikolla ”Warfare in Parodic Context in Don Rosa’s Disney Comics”. Materiaalia saan sopivasti ainakin sarjakuvista ”Ankkalinnakkeen valloittaja”, ”Hänen majesteettinsa Roope Ankka” sekä kaikista Mustaan ritariin liittyvistä tarinoista. Saan muuten myös matka-apurahan konferenssia varten PPCS:ltä, mistä olen erittäin iloinen.

Juhannusviikolla olen (oletettavasti) taas töissä, tällä kertaa sarjakuvaleirin ohjaajana. Rapina on yhteistyössä Lasten ja nuorten yliopiston kanssa, ja yhteistyön tuloksena ohjaamme kolmea eri leiriä kesäkuun aikana. Toivottavasti leireille tulee tarpeeksi osallistujia. Kesäkuun viimeinen viikko menee puolestaan Archipelaconissa, jota odotan aivan valtavalla innolla. Sen lisäksi, että paperini hyväksyttiin FINFARin organisoimaan akateemiseen osioon, minua pyydettiin myös puhumaan populaarissa ohjelmaosuudessa. Kirsikkana kakun päällä olen myös yksi niin sanotun laivaseminaarin kommentoijista, joten lukemista ja kirjoittamista ja opetussuunnittelua riittää tässä toukokuun aikana.

Mitähän muuta olennaista on jäänyt sanomatta?

• Päädyin FINFARin hallitukseen tiedotusvastaavaksi.
• Minua pyydettiin puhumaan laitoksemme tutkijoiden järjestämään post doc -iltamaan.
• Syksyn työkuvioista on vasta hieman epävarmaa tietoa, mutta ainakin opetusta on luvassa.
• Apurahoja ei ole syliin tipahtanut. Pari hakemusta pitäisi väsätä tässäkin kuussa.
• Suunnittelin paria kurssia yliopistolle ensi lukuvuodeksi, mutta niiden toteutuminen riippuu budjetista.
• Laitoksemme sarjakuvatutkimuskeskittymä (3 tutkijaa!) suunnitteli kerrassaan hienon mainoksen edistämään sarjakuvatutkimusta. Odotan viimeisteltyä versiota innolla.
• Kirjoitin ikuisuusprojektiartikkelin Roope Ankasta lähes valmiiksi. Viimeistelemme sen kollegan kanssa ja katsomme, mihin julkaisuun sen voisi tunkea.
• Valtasin sosiaalisen median. Minua voi nyt seurata myös Twitterissä.

---

Lehtijuttua muinaisesta menneisyydestä – väitöksen jälkeisiä tunnelmia (13.5.2015)

Sain lopulta käsiini Pogostan Sanomissa 15.12.2014 julkaistun lehtijutun, joka on siis heti väitökseni jälkeisenä maanantaina saatu lukijoiden iloksi. Se on koottu sähköpostihaastattelusta ja väitöstiedotteesta. Otsikko kuuluisi ”Fantasialla ihan oikeaksi tohtoriksi”, mutta se ei mahtunut kokonaan skanneriini ja yliopiston monitoimilaite ei osannut (taaskaan) käyttäytyä. Otsikosta voi olla montaa mieltä, mutta sisällöllisesti juttu on hyvä ja paikkansapitävä. 

---

”Selviytyjänä” post doc -teemaillassa (21.5.2015)

Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen tutkijayhdistys, eli tuttavallisemmin Taikun tutkijat, järjesti yhdessä historian ja etnologian laitoksen tutkijoiden kanssa eilen keskiviikkona tohtorikoulutettaville ja muille kiinnostuneille post doc -teemaillan, jonka tarkoituksena oli esitellä post doc -vaiheeseen selvinneiden päässeiden selviytymistarinoita. Paikalla oli myös dekaani Minna-Riitta Luukka, joka johdatti aiheeseen otsikolla ”Mitä jokaisen tohtorikoulutettavan tulisi tietää post doc -vaiheeseen siirtymisestä”. 

Tällaiset tapahtumat ovat erittäin tärkeitä siksi, että välillä tuntuu yliopistolla liikkuvan niin paljon niin sanottua ”hiljaista tietoa”, josta ei välttämättä lue mitään missään virallisilla sivuilla, mutta se vain jotenkin pitäisi itse osata ymmärtää selvittää. Post doc -teemaillassakin tuli selvyyttä moniin itseäni askarruttaneisiin seikkoihin ja varmistusta siitä, että kyllähän tämä ala oikeastaan tuntuukin omalta.

Koska olen itsekin vielä vasta post docini alkumetreillä ja pitäisi väsätä jälleen kasa niitä apurahahakemuksia (tutkija ei näytä koskaan pääsevän niistä eroon – jos niitä ei haeta itselle, niin sitten jollekin toiselle tai porukalle tai…), Luukan korostamat seikat rahoituksen hakemisesta olivat varsin olennaisia. Tutkimussuunnitelman pitäisi tietenkin aina olla laadukas, yleensä mielellään pohjautua väitöskirjaan, mutta kuitenkin avata siitä aivan uusia uria. CV:ssä pitäisi muistaa raportoida kaikki mahdollinen olennainen kokemus, asiantuntijayhteisöt, projektit, joissa mukana jne.

Hakemusta arvioidessa otetaan myös huomioon tehtyjen julkaisujen taso. Mukana pitäisi mielellään olla ainakin yksi (1) jufon eli julkaisufoorumin tason mukainen artikkeli. Itselläni on kaksi vertaisarvioitua julkaisua: SKS:n kustantaman Tietolipas-sarjan antologiassa (taso 1) sekä Cambridge Scholars Publishing -sarjan antologiassa (myös taso 1). (Enkä muuten ennen tämän postauksen kirjoittamista tajunnut, että tottahan toki vertaisarvioidut antologiat kuuluvat myös julkaisufoorumiin – eivät pelkästään tieteelliset journaalit.)

Mikäli tohtorikoulutettava haaveilee post doc -uralle suuntautumisesta, kannattaa Luukan mukaan jo väitöskirjavaiheessa kerätä ammattitutkijalle tärkeää osaamista ohjaamisesta, opetuksesta, projektijohtamisesta ja kansainvälisyydestä. Kansainvälisyyteen ei riitä pelkästään konferenssivierailut ja kansainväliset kontaktit, vaan yhä enemmän suositellaan viettämään jokin aika ulkomailla esimerkiksi tutkijavaihdossa. Itse en sitä (ainakaan vielä) ole tehnyt. Ohjauskokemusta saan ainakin kesällä, kun olen kommentoimassa niin sanotun laivaseminaarin papereita.

Tärkeää on muistaa myös mainostaa ja markkinoida omaa osaamistaan, esimerkiksi Academia.edun kautta. Minullakin on siellä profiili, mutta laiskuuttani en ole jaksanut pitää sitä ajan tasalla. Olisi varmaan korkea aika.

Laitoksemme johtaja Heikki Hanka kommentoi ahkerasti kaikkia puheenvuoroja ja piirsi Sakke Pietilä -henkisesti väliaikakaavioita siitä, miten tohtorikoulutettavan urapolku saattaa suuntautua. Hän korosti sitä, että sekä tohtorikoulutettavat että post doc -tutkijat ovat yliopistolla tärkeässä asemassa, sillä he ovat käytännössä niitä ainoita henkilöitä, jotka pystyvät keskittymään täysipainotteisesti tuottamaan sitä uutta ja olennaista tutkimusta. Ja vaikka tutkijalla ei olisi rahoitusta tai työsuhdetta, hänelle pyritään antamaan tilat ja mahdollisuudet aloittaa tutkimus juuri edellä mainitun syyn vuoksi. Minullakin on tällä hetkellä tällainen sopimus yliopistolla, mistä olen erittäin kiitollinen.

(Ja myös tästä olisi hyvä mainita rahoitushakemuksissa: että tutkimuksella on tiedeyhteisön tuki!)

Minuahan siis pyydettiin puhumaan tähän tilaisuuteen nykykulttuurin oppiaineesta väitelleenä tutkijana, joka on onnistuneesti siirtynyt post doc -vaiheeseen. Siitä onnistumisesta olen vielä hieman eri mieltä. Kun on tuntenut koko kevään olonsa hämmentyneen epävarmaksi, eikä ole vielä täysin itsekään selvillä siitä, mitä aikoo tutkia ja miten, tällainen esitelmäkutsu oli hieman yllättävä. Ehkä kuitenkin olen onnistunut pelastautumaan väitösmasennuksen jälkeen ja saamassa jalkaani yliopiston oven väliin (tätä pelastautumista kuvaa tietenkin ylläoleva Aku).

Oma lyhyt kuvaukseni henkilökohtaisesta urapolustani sisälsi juuri tämän aloituksena. Puhuin myös siitä, miten jatkorahoituksen hakeminen on haastavaa väitöstilaisuutta odotellessa, koska säätiöt vaativat tutkintotodistuksen tai väitösluvan liitteeksi. Olennaisina seikkoina korostin sitä, että olin koko tohtorikoulutettavaurani ajan tehnyt kaikenlaista muuta väitöksen ohessa. Olin opettanut (yliopistossa ja muualla), käynyt ahkerasti konferensseissa verkostoitumassa, mikä puolestaan oli poikinut erilaisia luottamustehtäviä (yhdistysten hallitukset, SJoCA) ja etenkin mainostanut itseäni varsin tehokkaasti. Koska en ollut rajannut itseäni ja esitelmiäni pelkästään tieteellisiin tilaisuuksiin, vaan mennyt rohkeasti osaksi populaaria nörttikulttuuria, olin onnistunut brändäämään itseni varsin tehokkaasti siksi ”ankkatutkijaksi”, nyttemmin ”ankkatohtoriksi”. Tämä blogi on tietenkin ollut erinomainen kanava tutkimukseni mainostamiseksi ja nyt jatkan samalla linjalla myös somen muilla kanavilla.

Vaikka oma syksyni on vielä epävarma ja täysin avoin, koska mitään ei ole lyöty lukkoon, kerroin jatkavani samalla linjalla. Haluan opettaa, haluan tutkia ja haluan käyttää hyväkseni kaikki mahdollisuudet osallistua sarjakuvatutkimukseen ja tieteellisen yhteisön toimintaan. Ainakin kesän NNCOREn konferenssissa aion verkostoitua kansainvälistymiseni edistämiseksi entistä enemmän.

---

Tutkijablogihaaste! (29.5.2015)

GASP. Kollegani ja huonetoverini Essi heitti minulle kymmenosaisen tutkijablogihaasteen. En ole aiemmin saanut mitään haastetta, joten tutkijalle suunnattu erikoishaaste oli positiivinen yllätys ja oikeastaan ajatuksena vielä hauskempi kuin perus ”kysy ja vastaa” -henkiset tehtävänannot. Katsotaan, olenko samaa mieltä siinä vaiheessa, kun säädän postauksia vaadituista aiheista.

Essi bloggaa englanniksi, joten haastekin tavoitti minut brittein kielellä. Aion itse kuitenkin tehdä haasteet suomeksi. En tiedä, miten usein päivitän tätä osiota, mutta ehkä kokeilen aluksi kerran viikossa tuottaa jotain sopivaa materiaalia (tuon lempitaiteilijaosion lisäksi). Jos mitään olennaista ei tapahdu (tai olen reissussa tai muuten vain kiireinen), päivityksiä saa tietenkin odottaa. Mutta – tässä ensinnäkin suuren tutkijablogihaasteen tehtävät suorina lainauksina:

1. Show us what you do! Try to capture your day’s work in a photo. Explain if you like.
2. Three things you dislike about your work. Complain! For once. (But be nice.)
3. Workspace: what do you absolutely need to get into the zone?
4. Name a song that describes you as a researcher.
5. What got you into research/your field? Lifelong calling, sudden epiphany or chance?
6. List all the work-related books you’re currently reading (or pretending to read).
7. Best conference ever (from your past or from the Ideal World)
8. Meanwhile in the alternative universe: If you didn’t work on the field you are working on, what would you research instead?
9. Favorite academic journal (Why wouldn’t you have one?)
10. Three things you love about your work. Because you do. You wouldn’t be blogging about it if you didn’t.

Okei, kaikki selvää? Aloitetaan siis.

Tutkijablogihaaste, osa 1: Näytä, mitä teet – päivä yhdessä kuvassa!

Tänään tein töitä (= säädin) kotona. Kuvassa on siis työpöytäni, yliopiston työläppäri, extranäyttö (koska kyllähän sellainen on kätevä, jos vaikka haluaa nähdä, mitä irkissä tai facessa tapahtuu samalla, kun tekee töitä), kännykän kulma, yli-ihkut Marvel-muistilaput, pölyinen kiitoskorttini (niitäkin on vielä muutamalle muistaneelle odottamassa!) ennustava Yoda ja muita hahmoja, avainnipussa Lego-Stormtrooper ja punaisen meikkipussini kulma. Ja se meikkipussihan on siis Marianne Valolan upeaa suomalaista designia kuosilla ”Naisten päivä”, jos joku haluaa googlettaa.

Tämä kuva kertoo sen, että olen istunut melkein koko päivän koneella tekemässä muun muassa NNCOREn konferenssi-esitelmääni. Siihen kuului olennaisena osana ”Attaaack!”-sarjakuvasta muutamien sivujen skannaus, mikä olikin melkoinen projekti. Oma läppärini nimittäin sekosi tiistaina. Tai sen näyttö sekosi, eikä suostunut toimimaan. Tekniikkaa ymmärtävä kaverini kertoi juuri äsken, että näytönohjainhan se siellä oli poksahtanut. Koska kyseessä on tuon hintaluokan pakettikone, ei sitä saa vaihdettua ja korjauskin on melko turhaa. Lähes viisi vuotta palveli tuo uskollinen Packard Bellini, jonka ristin lempihahmoni mukaan X5-452:ksi. Olisin suuremmassa kriisissä, jos minulla ei olisi keväällä hankittua Asuksen Transformer -tablettia (jota kutsun Arya Starkiksi). Yliopiston työkone puolestaan poisti kriittisimmän kiireen uuden koneen hankinnassa, sillä tabletin pikkunäppiksellä on kuitenkin aika turhauttavaa kirjoittaa pitkiä tekstejä. Läppärin tiedostojen pitäisi olla tallessa ja siirrettynä ulkoiselle kovalevylle. Eniten vain kenkutti se, etten ollut tallentanut viimeisimpiä tiedostoja tikulle, joten jouduin aloittamaan post doc -tutkimussuunnitelmani ja tuon NNCOREn esitelmän aivan alusta.

Niin, se säätö, joka lähti skannauksesta. Minulla ei siis ole admin-tunnuksia yliopiston koneelle, mikä tarkoittaa sitä, etten saa tehdä koneeseen muutoksia, kuten asentaa uusia ohjelmia. Näihin kuului kotitulostimeni wifi-asennus, eli en saanutkaan tulostettua langattomasti saati skannattua kuvia suoraan tietokoneelle. Tulostimen sähköpostiskannauskaan ei jostain syystä toiminut, joten skannasin sivut muistikortille. Tietenkään työläppärissä ei ole sitä muistikorttipaikkaa, joten sitten piti pelleillä kameran ja usb-piuhan kanssa, mutta saatiinhan homma pelittämään – lopulta.

Tänään olen myös ostanut bussiliput Helsinkiin ja takaisin Oslon konferenssimatkaa varten, skannannut (myös) Comics and Power -teoksessa olevan artikkelini Tutkaa (yliopiston julkaisuja ym. merkittäviä ansioita listaava portaali) varten ja yrittänyt suunnitella ensi viikon leiriohjelmaa, joka on rehellisesti sanottuna vielä vaiheessa. Selvitin myös erään julkaisun vaatimuksia artikkelin muodon ja sanamäärän suhteen.

Muuta päivän olennaista infoa on se, että Archipelacon-tapahtuma on julkaissut sekä akateemisen ohjelmansa että muutaman maistiaisen muusta ohjelmasta. Ja minähän siellä molemmissa ohjelmissa jo komeilen. En malta odottaa.

Tällaista tämän tutkijan päivässä tänään. Eipä oikeastaan mitään sen ihmeempiä. Katson, josko laitan vielä rahankerjuukirjeet alias apurahahakemukset menemään vielä tänään, niin ei tarvitse tehdä viikonloppuna töitä.

---

Tutkijablogihaaste, osa 2: Kolme asiaa, joita inhoat työssäsi. Avaudu. (6.6.2015)

Koska ei ole tutkimuksen osalta mitään sen kummempaa sanottavaa, jatketaan tutkijablogihaasteen parissa. Seuraa avautumista tutkijanuran ikävimmistä asioista. TOP3, jotka kaikki itse asiassa liittyvät toisiinsa eli kulkevat nätisti käsi kädessä. Järjestyksessä mennään, eli rasittavin asia edellä.

1) Kerjuukirjeet eli apurahojen hakeminen

Miten paljon aikaa siihen tutkimukseen jäisikään, jos ei koko ajan tarvitsisi kirjoittaa niitä samperin apurahahakemuksia? Kun pitää pitää itsensä ajan tasalla siitä, mitä hakuja on käynnissä milloinkin ja mikä säätiö myöntää millekin alalle rahaa. Sitten niistä jokainen haluaa eri mittaisen tutkimussuunnitelman, joten tutkimussuunnitelmakansiossa on kymmenen eri mittaista ja eri rakenteeseen kirjoitettua tutkimussuunnitelmaa, joita pitäisi muistaa päivittää heti, kun jotain uutta ja uranuurtavaa tulee mieleen.

Sitten täytät viimeisenä iltana paniikissa sitä hakemusta netissä ja yrität miettiä, miten ihmeessä perustelet Disney-sarjakuvien postmodernismin tutkimisen kannattavana juuri tälle säätiölle. Parhaassa tapauksessa huomaat, että tämä p****le haluaakin vielä postitse toimitetut kopiot hakemuksesta ja kaikista liitteistä. Olikohan tulostimessa sitä mustetta?

Pohdit, ketä laitat suosittelijoiksi ja onko heillä aikaa antaa lausuntoa. Säädät liitteitä, jotka jokainen säätiö haluaa eri nimillä tallennettuina. Yrität samalla tiivistää CV:täsi kolmeen sivuun. Lasket budjettia post doc -uralle ja mietit, miten ison summan ilkeät laittaa ”tutkimuskirjallisuuteen”. Kiroilet, kun lasket Melan sivuilta tutkijan eläkevakuutusmaksujen naurettavaa summaa, jotta saat sen sijoitettua vuoden budjettiisi.

Kirjoitat vielä uudestaan tutkimussuunnitelmasi aloituskappaleen, koska hakemusten arvioijat tuskin koskaan lukevat kaikkia hakemuksia kannesta kanteen, vaan heidän huomionsa on napattava heti selkeällä ja tiiviillä aloituksella. Poistat jo liittämäsi tutkimussuunnitelma-tiedoston ja lisäät sen muokattuna uudestaan.

Lopulta painat ”lähetä hakemus” -nappulaa ja pohdit, ettei täältäkään mitään rahaa kuitenkaan tule, kun se on niin tuurista kiinni ja joltain Akatemialta ei kannata edes haaveilla, vaan pitäisi olla iso porukka ja hieno hanke ja vaikka mitä ja jo pelkkä ”apurahahakemus” nimelläänkin nauraa tutkijalle keskellä olevalla huvittuneella haha-tavulla…

2) Epävarma (rahaton) projektielämä

Olen kuullut villejä huhuja siitä, että jossain Aalto-yliopistossa post doc -tutkija saattaisi saada oikeasti suht isoa palkkaakin, jos sattuu olemaan työsuhteessa. En ole tavannut sellaista harvinaisuutta vielä luonnossa. Meiltäkin tosin löytyy työsuhteessa olevia tutkijoita; olen tavannut sellaisia  väitöskirjantekijöitä ja post doc -tutkijoita, mutta ne ovat harvinaisia ja lähestulkoon uhanalaisia. Ja nyt kun katsoo ja kuuntelee kauhulla tätä uuden hallituksen nerokasta ohjelmaa koulutuksen ja tutkimuksen kustannusten leikkaamisen osalta, voi vain todeta, että erityisesti tällaiset pienten laitosten ja oppiaineiden tutkijat kulkevat kohti sukupuuttoa.

Yliopistotutkijan arki on epävarmaa ja projektiluontoista. Rahoitusta saa (yleensä) kerrallaan vuodeksi ja sitä on sen jälkeen haettava taas lisää. Jos on onnekas, ympärillään pätevä työryhmä ja esimerkiksi tunnettu professori, on mahdollista tunkea itsensä mukaan johonkin laajaan hankkeeseen, joka saattaa kestää useammankin vuoden. Jos tällainen tulee vastaan, siihen on tartuttava kiinni kynsin ja hampain, vaikka se ei olisikaan juuri se oma juttu. Koska parinkin vuoden projektilla köyhä tutkija ei enää olekaan aivan täysin köyhä ja hetken pääsee tekemään sitä niin ihanaa tutkimusta selvillä kuukausituloilla.

Mutta sekin ilo on hetkittäistä. Vuodenkin rahoituksen saatuaan voi nauttia elämästä vain sen puolisen vuotta. Viimeinen puoli vuotta menee siihen, että etsit tutkimuksellesi paniikissa jatkorahoitusta ja kierre alkaa alusta. Kuluja pitää laskea koko ajan, milloinkaan ei tiedä seuraavan vuoden tulotasoa, sillä ei voi olla varma siitä, mistä sitä rahaa tulee ja miten paljon.

3) ”Eihän tuo nyt mitään oikeaa työtä ole.” 

Vaikka ainut hiki, joka tutkijan työssä yleensä nousee, on tuskanhiki, se ei tee siitä yhtään ”vähemmän” työtä kuin mikä tahansa muu ammatinharjoittaminen. Tästä asiasta kirjoitettiinkin muun muassa viime vuoden puolella Hesarissa ja jaoin sitä somessa ilomielin. Yliopistoelämä voi olla asiaan perehtymättömälle outo ja jopa elitistinen ympäristö. Filosofian tohtorin oppiarvo ei puolestaan välttämättä kerro mahdolliselle työnantajalle suoraan todellisen osaamisen sisällöistä. Mutta tutkimus – oli se sitten väitöskirjan työstämistä tai väitöskirjan jälkeistä tutkimusta – on oikeaa työtä. 

Tutkimuksen teko ei tapahdu klo 8-16 välillä. Sitä ei voi jättää töihin ja tulla kotiin lepäilemään, sillä tutkimus kulkee aina mukana ja vaatii tietynlaisen mentaliteetin. Tutkimusta voi tehdä etänä kotoa tai mennä yliopistolle. Siihen kuuluu tiedonhankintaa, lukemista, kirjoittamista, luetun ymmärtämistä ja analysointia, tulkintojen ja päätelmien tekemistä. Tutkijan pitää osata kirjoittaa eri mittaisia tieteellisiä tekstejä: esseitä, arvosteluja, artikkeleja ja monografioita. Pitää osata vertailla ja harjoittaa lähdekritiikkiä. Tutkimusta tehdessä tarvitaan suullisia taitoja esimerkiksi konferenssi- ja seminaariesitelmien pitämistä ajatellen, sosiaalisia taitoja verkostoitumiseen muiden tutkijoiden kanssa ja oman tutkimuksensa mainostamista mahdollisia yhteistyökuvioita varten. Tutkijat yleensä myös opettavat, organisoivat tapahtumia ja seminaareja, toimivat töiden ohjaajina, oikolukijoina, toimittavat julkaisuja ja koordinoivat projekteja. Tutkijat tekevät budjettilaskelmia, aikataulu- ja matkustussuunnitelmia ja tarvitsevat kykyä sietää epävarmuutta, stressiä ja painetta. 

Jotain tästäkin listasta taatusti unohtui, mutta lähdetään näillä liikkeille. Nämä kaikki kuuluvat tutkijan CV:hen ammattiosaamisen alle.

Jos jotain inhoan, niin sitä, että joku sanoo minulle, etten muka tee oikeaa työtä.

---

Välipäivitys: Archipelaconiin valmistautuessa (19.6.2015)

Olen ollut viimeisen puolitoista viikkoa koko ajan menossa tai tekemässä jotain. Ensin oli Oslon reissu ja NNCOREn konferenssi ja nyt tämän viikon olen ollut opettamassa vasta itseään lanseeraamassa olevan Jyväskylän Lasten ja nuorten yliopiston järjestämällä sarjakuvakurssilla. Tekemistä on siis riittänyt. Sarjakuvakurssi oli lapsilta ja vanhemmilta saadun palautteen perusteella kaikin puolin menestys, mutta se vei valtavasti aikaa ja jaksamista läsnäolon ja suunnittelun osalta. Nyt olen väsynyt ja univeloissa, kun pitäisi alkaa valmistautua ensi viikon Archipelaconiin, joka on se vuoden THE tapahtuma.

Note to self: älä enää jatkossa tee yhdestä kesäkuukaudesta näin täyteenpakattua.

Yritän vielä ennen Maarianhaminan reissua kirjoittaa pari päivitystä Oslosta sekä turisteilun että konferenssin osalta, vaikka muuten aion pitää vapaata somesta juhannuksen kunniaksi. Kuvaspämmiä siis luvassa, mikäli tämä yliopiston läppärini suostuu yhteistyöhön.

Archipelaconin ohjelma on siis julkaistu ja siellä on vaikka mitä sun kivaa ja kiinnostavaa. Erityisesti odotan tietenkin kunniavieras George R. R. Martinin esiintymistä ja signeeraustilaisuutta. Tilasin varta vasten Adlibriksestä kovakantisen, englanninkielisen A Game of Thronesin, johon aion hankkia omistuskirjoituksen.Ehkä tällaisen tilanteen takia voi raahata mukanaan ylimääräistä painoa sen reilun kilon verran.

Itselläni reissu on yhdistelmä työtä ja huvia. Jo torstaina olen pienimuotoisessa laivaseminaarissa kommentoijana, joten minulla on pieni pino papereita luettavana sitä varten. Perjantaina puolestaan riittää tekemistä: oma FINFAR-esitelmäni akateemisessa osiossa on Ramsö-salissa klo 12-14 paneelissa ”Worlds and Fantasies in Comics and Games”, jossa puhun otsikolla ”From Dream to Reality: Fantastic Narrative Methods in Don Rosa’s ’The Dream of a Lifetime’”. Olen myös perjantaina vetämässä puheenjohtajana FINFAR-paneelia ”Future Visions” klo 15-17 samassa salissa.

Perjantai-iltana minulla on vielä populaarimpi (muttei tietenkään yhtään vähemmän asiasisältöinen) esitelmäni ”Attack of the Narrator Box! Surprising Ways How Disney Comics Comment Their Form”. Tämän voi kuulla myös Ramsö-salissa klo 19-20.

Oman ohjelmaosuuteni päättää sunnuntain paneelikeskustelu ”Sequential Speculation”, jossa olen yhdessä kollegani Essi Variksen sekä sarjakuvataiteilija Ninni Aallon kanssa. Ninni pitää seuraamaani Sähköjänis-sarjakuvablogia ja hän on se toinen, jolta ainakin aion hankkia nimikirjoituksen – ja ehkä pienen piirroksen, jos vain löydän tähän hätään hänen samannimisen sarjakuvateoksensa.

Tekemistä siis riittää, varsinkin siksi, koska esitelmäni ovat vielä täysin kesken. FINFAR-aiheesta olen jo puhunut hieman aiemmin ainakin Uppsalassa ja sen materiaali perustuu täysin väitöskirjaani, mutta postmodernismi ja metalepsis muissa Disney-sarjakuvissa on vielä hieman hakusessa. Luvassa on siis poikkeuksellisesti Taskareihin ja Roope-setiin tutustumista.

Muista uutisista sen verran, että Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksemme (tuttavallisesti Taiku) on hyväksynyt kurssiehdotukseni ensi syksylle, eli pääsen jälleen opettamaan sarjakuvan historiaa, teoriaa, analyysia ja tulkintaa. Lisäksi saan enemmän opetusryhmiä Sanataidekoulusta ja mahdollisesti muutakin työtä pukkaa. Luvassa siis työntäyteinen syksy, joten yritän pitää ihka oikeaa kesälomaa heinäkuussa ensimmäistä kertaa sitten… niin, milloinkahan olen ehtinyt pitää kesälomaa viimeksi?

P.S. Jouduin puhelinmyyjän väijytykseen kesken kirjastoreissun ja kun lupasivat pyyhettä ja kirjaa ja kassia ja viiden kuukauden lehdet tälle uskolliselle (!!!) asiakkaalle, päädyin tilaamaan pitkästä aikaa Aku Ankan, vaikka alun perin tarkoitukseni oli hankkia tutkimustarkoitukseen kerrassaan kätevä Lataamo. No, vaihdan lehtitilauksen sitten Lataamoon, kun tarjous päättyy. (Teki mieli muuten kysyä myyjältä, tiesikö hän, kenelle soitti, mutten sitten kehdannutkaan.)

P.P.S. Täytyy todeta, että jos saa reilua viikkoa ennen conia yllättävän cosplay-idean, johon tarvitsee tietynlaista vaatetta, ihana Varusteleka toimittaa tavaran häkellyttävän nopeasti. Nyt minulla on kerrassaan törkeän näköinen (mutta erittäin osuva) hattu sekä conijaksamiseen tarpeeksi scho-ka-kolaa.

---

Oslon reissupäivitys, osa 1: Turisteilua (20.6.2015)

Luvassa kuvaus siitä, miten kolme sarjakuvatutkijaa kahlaa läpi niin huikean määrän museoita, että viimeisessä modernin taiteen museossa alkaa kirjaimellisesti vilistä silmissä. (Toisaalta vilinä johtui ihan varmaan siellä olleesta taiteesta…) Siinä sivussa ehdimme myös osallistua NNCOREn konferenssiin ja Oslon Comics Expoon (OCX), mutta siitä lisää myöhemmin. Nyt leikitään turistia.

Minä ja kollegani Leena ja Essi lensimme Osloon tiistaina 9.6. Minun ja Leenan oli tarkoitus palata lauantai-iltana, mutta Essi aikoi jäädä pitemmäksi aikaa. Reissu alkoi pienellä jännityksellä, kun aamun bussi olikin etuajassa – mutta onneksi olin minäkin. Olin myös saanut hämmentävän tekstiviestin Finnairilta, jonka mukaan minulle oli tehty pyytämättä check-in. Jostain syystä he tekevät sen valmiiksi, jos on ilmoittanut puhelinnumeronsa. Minulle asiasta ei tietenkään ole mitään hyötyä, kun en omista älypuhelinta, joten en voi avata nettilinkkejä. Lisäksi matkustan aina ruumaan menevän matkalaukun kanssa, koska a) inhoan pakata toilettitarvikkeitani pieneen läpinäkyvään minigrip-pussiin turvatarkastusta varten, ja b) haluan mahdollisuuden ostaa muutaman lisäkilon verran kirjoja, joten minun on aina mentävä tiskille vähintään jättämään se laukku.

Hankimme heti Gardermoenin lentokentältä NSB:n matkakortin (reisekortet), jolla pystyi matkustamaan metrolla, ratikalla ja tietyillä bussilinjoilla niin paljon kuin halusi.  Lisäksi sen kanssa sai alennusta junamatkasta lentokentältä Osloon. (Sen kanssa piti olla vain tarkkana lentokentälle mennessä ja sieltä tullessa, sillä kentän ja Oslon välillä meni kahdenlaisia junia.) Vaikka minun ja Leenan matka kesti vain viisi päivää, otimme silti kaikki seitsemän päivän kortit, jotka maksoivat 240 kruunua (n. 27 €). Se tuli käytännössä halvimmaksi.

Hotellimme oli Best Western Kampen Apartment Hotel, joka oli hinta-laatusuhteeltaan varsin hyvä, vaikkakin öisin lähestulkoon trooppinen. (Oslon sää hyväili meitä muutenkin – aurinko paistoi ja lämpötila seikkaili parinkymmenen asteen tienoilla. Pienestä päivettymisestä kertoo paksun kellonrannekkeen jättämä rantu ranteessa.) Hotelli sijaitsi Tøyenissa, lähestulkoon metroaseman kupeessa. Aamiainen ei kuulunut hotellin hintaan, mutta koska kyseessä oli huoneistohotelli, meidänkin kolmen hengen huoneessamme oli niin jääkaappi ja pakastin kuin tiskikone (!) ja pesukonekin. Hämmentävää. Ostimme siis aamiais- ja välipalatarpeet hotellille ja pärjäsimme niillä varsin hyvin – ja se tuli myös huomattavasti halvemmaksi kuin buffet-aamiainen.

Jo ensimmäisenä reissupäivänä lähdimme museokierrokselle, jotta ehtisimme nähdä mahdollisimman paljon kaikkea. Aloitimme Kansallisgalleriasta (Nasjonalgalleriet), koska siellä olivat Edvard Munchin kuuluisimmat työt Madonna ja Huuto. Itse ihastuin valtavasti norjalaisen Peder Balken taideteoksiin, joita oli esillä sekä isoina maalauksina että pienempinä töinä. Niiden tunnelmassa oli jotain hyvin Tove Janssonmaista. Kansallisgalleriassa oli myös yksi versio Rodinin ajattelijasta ja paljon muitakin tunnettujen taiteilijoiden töitä. Eniten aikaa vierähti tietenkin istuessa siinä salissa, jossa Munchin pääteokset olivat esillä – muihin taideteoksiin nähden poikkeuksellisesti lasien takana. Siinä salissa ei myöskään saanut kuvata, joten emme saaneet haaveilemiamme huuto-poseerauksia alkuperäisteoksen vieressä. Jouduimme tyytymään ulko-ovella otettuihin pastisseihin. Vaikka Huuto olikin huikea, Madonna veti minua jostain syystä enemmän puoleensa. Ostin lopulta museokaupasta postikortit sekä Huudosta että Madonnasta ja yllä olevasta Peder Balken maalauksesta. Lähetin kotiin myös kasan Huuto-postikortteja.

Illan vietimme patikoiden Gustav Vigelandin huikeassa patsaspuistossa auringon laskiessa. Puistoon voi tuhlata valtavasti aikaa, mutta se on ilmainen ja siellä voi vaikka käydä piknikillä, jos siltä tuntuu. Vigeland oli tehnyt aivan valtavan määrän erilaisia ja eri-ikäisiä alastomia ihmispatsaita, jotka olivat muodoiltaan ja asennoiltaan luonnollisia tai häkellyttäviä. Kuuluisimpiin näistä kuuluu äkäinen, jalkaa polkeva vauva. Erilaiset paini- ja heittoasennot, kosketus ja liike olivat ominaisia patsaille. Oudoimpiin kuului ehdottomasti miespuolinen patsas, jonka kimppuun oli käynyt joukko hyökkääviä pikkuvauvoja…

Keskiviikon olimme päättäneet pyhittää Oslon ydinkeskustan ulkopuolella Bygdøyn niemellä sijaitseville museoille, jonne pääsi kätevästi bussilla ja lautalla. Lautta olisi maksanut extraa, joten hyppäsimme bussiin numero 30 Rautatientorilta. Aloitimme Viikinkilaivamuseolta, josta ainakin minulla oli kovat odotukset. Museossa oli näytteillä kolme 800-900-luvuilla rakennettua viikinkilaivaa, jotka olivat toimineet hautalaivoina ylimyksille. Näistä vanhin ja koristelluin on kuvan Oseberg-laiva, johon haudattiin kaksi korkea-arvoista naista.

Viikinkilaivat ja erilaiset esineet olivat kaiverruksiltaan ja koristeiltaan aivan upeita ja siinä tuli mietittyä, josko itse lähtisi kokeilemaan jotain puutyökurssia tulevaisuudessa. Arvostan todella paljon kaikenlaista puutyötä, veistoksia ja patsaita, koska itselläni ei ole sellaista hahmotuskykyä, että pystyisin tuottamaan kolmiulotteista taidetta.

Toisaalta Viikinkilaivamuseo ei kuitenkaan aiheuttanut hirvittävää ”vau”-efektiä. Kaikista esineistä ja asioista puhuttiin käytännössä todennäköisinä: mikä oli minkäkin käyttötarkoitus, miksi eläinten päitä oli käytetty viikinkilaivojen keuloissa yms, eikä mitään tietenkään pystytty sanomaan varmaksi. Vaikka viikinkiaika on erittäin mielenkiintoista, laivat massiivisuudessaan huikeita, en saanut paikasta mitään kylmiä väreitä. Museokauppakin oli täynnä tylsää turistikrääsää (vaikka hyllyssä olikin viikinkiaikaa dokumentoiva teos, johon sisältyi Carl Barksin ”Kultainen kypärä”). Minulla on jo Torin vasara riipuksena. Halusin hienon setin riimukiviä ja oletin, että totta kai niitä saa viikinkien kotimaasta. No, ei saanut.

Syystä tai toisesta innostuinkin huomattavasti enemmän Kon-Tiki-museosta, jonne kävelimme seuraavaksi: sen tarina oli tarkkaan dokumentoitu ja historiallisesti lähempänä meitä. Itse olin saanut ensimmäisen kontaktini Kon-Tikin tarinaan (mistäpä muusta kuin) Aku Ankasta, mutta tarkkoihin faktoihin pääsin tutustumaan ensimmäistä kertaa itse museossa. Kon-Tikihän oli norjalaisen tutkimusmatkailija Thor Heyerdahlin balsapuusta rakentama lautta, jolla Heyerdahl matkusti pienen ryhmän kanssa Perusta Polynesiaan todistaakseen, että Etelä-Amerikasta peräisin olevat kansat olisivat voineet vaikuttaa Polynesian asutukseen.

Museossa oli esillä itse Kon-Tiki, jota katsellessa tuli oikeasti miettineeksi, että miten ihmeessä tuollainen alus selvisi matkasta maailman suurimmalla valtamerellä uppoamatta. Tarina oli tosiaan tarkkaan dokumentoitu: tutkimusryhmällä oli mukanaan kamera ja matkapäiväkirjat, joiden perusteella näyttely oli koostettu varsin yksityiskohtaiseksi. Esillä oli matkailijoiden esineistöä sekä aitoja valokuvia, ja alakerrassa näytettiin Oscarin voittanutta dokumenttia. Lisäksi museossa kerrottiin myös Heyerdahlin muista tutkimusretkistä mm. Pääsiäissaarille, minkä takia museossa oli esillä lukuisia Moai-patsaita. Myös Heyerdahlin toisesta vastaavasta matkasta Atlantin yli kaislaveneellä nimeltä Ra esitettiin dokumentoitua aineistoa. Ensimmäinen alus ei selvinnyt, mutta Ra II on myös esillä Kon-Tiki-museossa. 

Tällaisissa paikoissa tulee aina sellainen olo, että haluaisi mukaan johonkin tutkimusretkikuntaan.

Koska samalla pääsylipulla pääsi sekä Viikinkilaivamuseoon että Kulttuurihistorialliseen museoon, päätimme piipahtaa jälkimmäisessä nopeasti ennen sen sulkemisaikaa. Kulttuurihistoriallinen museo sijaitsi keskustassa ja siellä oli esillä esineitä niin Aasiasta, arktisilta alueilta kuin Egyptistäkin. Ehkä kiinnostavin huone oli kuitenkin ”The Norges Bank Room”, jossa on esillä kulta-aarre, joka siirrettiin pois maasta natsien hyökkäyksen takia keväällä 1940. Kyseinen kulta oli Norjan valtion vaurauden perusta ja tarina sen siirtämisestä turvaan on kerrottu sarjakuvin! Ruotsin kielen taidon pohjalta tarinaa pystyy seuraamaan varsin hyvin, mutta huoneessa on tarjolla myös englanninkieliset käännökset.

Museon sulkeuduttua päädyimme piipahtamaan edellisenä päivänä pongaamaamme antikvaariseen kirjakauppaan (Norlis Antikvariat) sekä saman kadun eli Universitetsgatan varrella sijaitsevalle Pelastusarmeijan kirpputorille. Sieltä lähti mukaan pieni pino englanninkielisiä pokkareita vajaalla kolmellakymmenellä kruunulla kappale.

Torstaina aloitimme reissun työosuuden eli NNCOREn konferenssin, jonka sisältöihin palaan myöhemmässä päivityksessäni. Todettakoon tässä vaiheessa, että aina on innostavaa törmätä vanhoihin tuttuihin ja tavata uusia – niin myös tänä vuonna.

Konferenssin aikana minulle selvisi, että Oslossa on vanha tuttuni Outlandin liike. En tietenkään ollut tajunnut, että kyseessä on Suomen Fantasiapelien ja Englannin Forbidden Planetin kaltainen kauppaketju, vaan luulin, että kauppa oli Kristiansandin oma pikku putiikki. Leena jäi verkostoitumaan konferenssipäivän jälkeen, mutta Essiä ei tarvinnut kahdesti pyytää mukaan etsimään Tuomiokirkon takana Kirkegatalla sijaitsevaa Outlandin liikettä. Siellä hupsahti ihan vahingossa varmaan puolitoista tuntia, kun tutkimme pelejä, fanisälää, Legoja, valtavaa sarjakuva- ja kirjaosastoa ja vilkaisimme alakerran roolipeliosastoa. Kaikki oli tietenkin suhteellisen kallista, kuten Norjassa yleensäkin, mutta pakkohan jotain on aina saada mukaan. Sarjakuvia ja kirjoja en viitsinyt katsella sillä silmällä, sillä niitä saa tilattua Suomesta halvemmalla. Tein kuitenkin muita löytöjä.

Konferenssin päätyttyä perjantaina tuli piipahdettua pienen porukan kanssa Oopperatalon katolla. Kuuluu kuulemma asiaan, koska sen arkkitehtuuri suorastaan vaatii sitä. Siellä ei ole harvinaista pongata joogaajia tai muita kuntoilijoita ja paikka oli täynnä aasialaisia turisteja selfiekeppiensä kanssa.

Lauantaina vielä ennen lähtöämme ehdimme käydä hotellin viereisessä Munch-museossa. Siellä oli juuri Munch vs. Van Gogh -näyttely, jossa verrattiin kahden taiteilijan varsin samankaltaista taivalta, vaikka he eivät koskaan tavanneet toisiaan. Näyttelyssä oli esillä muita Munchin tunnettuja töitä sekä toinen version Huudosta. Eniten minua kuitenkin kosketti Van Goghin Starry Night over the Rhone. Sen edessä seisoin todella kauan. Olen aina pitänyt Van Goghin siveltimenjäljestä ja tässä maalauksessa sinisen ja keltaisen sävyt tukivat toisiaan upeasti.

Viimeisenä päädyimme Astrup Fearnleyn museoon, joka sijaitsi aivan rannan tuntumassa erittäin modernissa rakennuskompleksissa. Ja syystäkin: kyseessä oli siis kahteen rakennukseen jaettu modernin taiteen museo, jossa oli esille mm. sellaisten nimien kuin Damien Hirstin ja Jeff Koonsin töitä. 

Täällä minulla alkoi siis kirjaimellisesti vilistä silmissä. Ja vaikka pääaineeni onkin nykykulttuurin tutkimus, en aina oikein jaksa ymmärtää nykytaidetta. Sellaisissa museoissa minulle tulee aina outoja mielihaluja tiputtaa niitä roskia lattialle ja katsoa, kuinka moni luulee sitä taiteeksi. Täälläkin ensimmäisessä salissa lattialla lojui aivan oikeasti banaaninkuori.

Tästä huolimatta museossa oli myös kerrassaan huikeita ja puhuttelevia töitä, joita katsellessa pystyi hiljentymään ja pohtimaan, miten jonkun mielikuvitus kykenee luomaan jotain vastaavaa. Varsinkin apokalyptiset Anselm Kieferin teokset olivat pysäyttäviä.

Damien Hirst on se kuuluisa ja kiistelty taiteilija, jonka teoksiin kuuluu mm. kahtia paloiteltua lehmä, joka on säilötty kahteen kehykseen niin, että lehmän ”läpi” voi kulkea. Tämä teos oli nähtävissä tuolla museossa kuten myös triptyykki God Only Knows (2007), jossa lampaiden ruhot on aseteltu ristiinnaulittujen asentoon.

Pidin Hirstin töistä eniten lasikaapista, jonka sisältö oli aseteltu ylösalaisin. Teos oli nimetty Pyhän Pietarin mukaan ja sen lasioviin oli leikattu pyöreät reiät muistuttamaan ylösalaisin ristiinnaulitun jälkiä. Seinälleni huolisin kuitenkin Ross Blecknerin upean maalauksen Fallen Summerin. Ja tosiaan Anselm Kieferin teokset Barren Landscape sekä ”kirjahyllyllinen” tavaraa nimeltä The High Priestess vakuuttivat myös massiivisuudellaan.

Rankan reissun jälkeen oli ihana palata takaisin kotiin, vaikkakin yöbussin takia unet jäivät vähiin ja aamulla piti olla heti ajamassa sukujuhliin. Käteen jäi kuitenkin jotain tällaista pientä kirppikseltä ja tietenkin Outlandista. Kirjoista huomasin vasta kotona, että minulla oli juurikin tuo Star Wars -teos, mutta tämä olikin parempikuntoinen, joten eipä siinä mitään.

Outlandista puolestaan otin heti kyytiini ihanan Bubblehead-Grootin, johon olin ihastunut Popcultissa. Ja löytyiväthän ne riimukivetkin. Health Potionia eli kofeiinikarkkijuomaa tulikin jo testattua. Järkyttävää. Mutta pullo on kiva. Se lähtee myös Archipelaconiin mukaan.

Kiitos Oslo, kiitos kollegat. Minulla oli kivaa välillä ihan turisteillakin. Ja vaikka sinne Emanuel Vigelandin museoon en tällä kertaa päässytkään aikataulujen vuoksi, niin ehkä sitten seuraavalla kerralla…

---

Oslon reissupäivitys, osa 2: NNCOREn konferenssi (30.6.2015)

Tämä olisi pitänyt tehdä jo viime viikolla, mutta sitten iskivät esitelmäkiireet ja muut kriisit, joten yritän nyt tässä heti Archipelaconin fantasiamaailmasta palanneena muistella tiiviisti ja kuvapainotteisesti, minkälainen oli Oslon NNCOREn konferenssi pari viikkoa sitten. Minunhan pitäisi kirjoittaa aiheesta myös virallinen raportti Scandinavian Journal of Comic Artiin yhdessä kollegani Essi Variksen kanssa. Se on tehtävä myös tällä viikolla, koska aloitan ensi viikolla ensimmäisen kesälomani vuosiin. Väistelen töitä ahkerasti kolmen viikon ajan, mikä tarkoittaa puutarhatöitä, lukemista ja pelaamista. Ja satunnaista blogin päivittelyä mm. keräilyharrastukseni tiimoilta. Mutta nyt – konferenssi.

NNCOREn toinen iso konferenssi järjestettiin Oslon yliopiston Blindernin kampuksella, joka sijaitsi lähestulkoon samannimisen metroaseman kupeessa. Torstaista 11.6. perjantaihin 12.6. kestänyt konferenssi oli kooltaan suhteellisen pieni ja koostui seitsemästä paneelista ja kahdesta keynotesta. Tämä oli sinänsä varsin hyvä kokonaisuus, sillä paneelit eivät menneet missään vaiheessa päällekkäin, joten kaikki pääsivät näkemään kaikkien esitelmät. Tämä on aina konferensseissa hyvä asia nimenomaan verkostoitumisen osalta. Lisäksi konferenssiohjelmaan kuului vapaaehtoisina konferenssipäivällinen (aina must koska verkostoituminen ja hyvä ruoka) sekä Oslo Comics Expo eli paikalliset sarjakuvafestivaalit.

Konferenssin teemana oli siis War & Conflict ja esitelmien aihepiirit liikkuivat sodan, väkivallan, trauman, propagandan ja muiden konfliktien tietyvillä. Keynote-puhujina oli torstaina Uppsalan yliopiston Michael Scholz, joka puhui sarjakuvista propagandan välineinä toisessa maailmansodassa, ja perjantaina yhdysvaltalainen sarjakuvataiteilija Ed Piskor, joka oli yksi Comics Expon kunniavieraista. Hänen aiheensa käsitteli hiphop-kulttuurin ja sarjakuvien yhteyttä.

Perjantaina pidetyt sessiot käsittelivät väkivaltaa, etiikkaa ja traumaa; väkivaltaa, sukupuolta ja feminismiä sekä sotaa, traumaa ja tappiota. Illalla porukka suuntasi tutustumaan Comics Expon tiloihin Deichmanske Biblioteketiin ja kuuntelemaan ensimmäisiä esitelmiä. Päivän päätti varsin juustoinen konferenssi-illallinen Villa Paradisossa. Erilaisia pitsoja kannettiin pöytään niin reilusti, että ne kelpasivat vaativimmillekin syöjille.

Perjantaiaamun aloitti siis Ed Piskor, joka puhui hiphopin ja sarjakuvien yhteydestä. Erittäin mielenkiintoista hänen esitelmässään oli parodinen ote, jolla hän yhdisti sarjakuviensa kannet tunnettujen hiphop- ja rap-artistien levynkansiin. 

Itse paneelit käsittelivät konferenssin jälkimmäisenä päivänä historiaa ja sotaa; mangaa ja sotaa, Disneyä ja supersankareita sekä sotaa ja politiikkaa. Arvannette varmaan, missä paneelissa itse olin? 

Konferenssin teema oli ollut minulle erittäin hankala alusta asti. Miten ihmeessä liitän Rosan ankat sotaan ja konfliktiin? Tiesin kuitenkin, että minun oli päästävä osallistumaan NNCOREn konferenssiin, jotta pääsisin Osloon verkostoitumaan. Loppujen lopuksi parodinen lähestymistapa osoittautui varsin antoisaksi valinnaksi ja puhuinkin konferenssissa aiheesta ”Warfare in Parodic Context in Don Rosa’s Disney Comics”. Lähestyin aihetta nimenomaan liioittelun kautta: miten naurettaviin mittasuhteisiin Rosa vie Roopen puolustautumismetodit, kun joku uhkaa tämän rahasäiliötä. Esittelin liioiteltua väkivaltaa, jossa kenellekään ei koskaan käy huonosti ja sekä puolustukseen käytettäviä aseita ja ansoja että myös ne kolme kertaa, jolloin Rosa käyttää oikeaa armeijaa sarjakuvissaan. Esitelmä meni varsin hyvin huolimatta siitä, että pajatin sen läpi miltei konekivääritahtia, kun tunsin itseni suht hermostuneeksi näin vieraalla aihealueella. Sain kuitenkin varsin kiinnostavia kysymyksiä ja kommentteja, ja vain yksi yleisön joukosta ei tiennyt, kuka on Don Rosa. Näin meillä Pohjoismaissa.

Aiheesta olisi kiva kirjoittaa jonkinlainen artikkeli. Mutta mihin julkaisuun? Otan vinkkejä vastaan.

Kokonaisuudessaan konferenssi oli vallan antoisa hankalasta teemastaan huolimatta. Pääsin tapaamaan tuttuja ja verkostoitumaan tuntemattomien kanssa. Tutustuin Joannaan, joka on tulossa meille Jyväskylän yliopistoon tutkijavaihtoon. Odotamme Essin kanssa innolla sarjakuvatutkijoidemme määrän kasvua jo peräti neljään (!). Se, mikä aina jää vähän kenkuttamaan, on esitelmänpitäjien piittaamattomuus annetusta ajasta. Akateemisissa konferensseissa esitelmille on tyypillisesti varattu aikaa 20 minuuttia sekä 10 minuuttia kysymyksille. Ja se oma esitelmä on hyvä lukea ennakkoon läpi kellon kanssa. Se tuntuu itsestään selvältä asialta, mutta on näköjään vaikeaa välillä jopa varttuneemmillekin akateemisen viran haltijoille. 

Toisaalta on myös paneelin puheenjohtajan vastuulla keskeyttää laverteleva esitelmänpitäjä. Pahimmassa tapauksessa käy niin, että sitä vie toisen puhujan aikaa, mikä on jo varsin  piittaamatonta. Toisaalta ylipitkä esitelmä syö vain kysymyksille jätettävää aikaa, joten saattaa käydä niin, ettei kukaan ehdikään kysyä esitelmästäsi mitään, kun olet pajattanut puoli tuntia lempiaiheestasi. Näin kävi tässäkin konferenssissa. Ja se on todella sääli, jos aihe on valtavan kiinnostava, mutta puhuja ei ole onnistunut tiivistämään siitä olennaisimpia seikkoja kahteenkymmeneen minuuttiin, vaan joutuu juoksemaan viimeiset diat läpi tai jopa hyppäämään niiden yli ajanpuutteen vuoksi.

Huoh. Joidenkin ihmisten kannattaisi käydä jonkinlainen ”how to conference properly” -kurssi. (Eikä sillä, että itse olisin täydellinen esitelmien pitäjä, mutta tuo aikaraami on minulle erittäin tärkeä ohjenuora. Sitä paitsi sen jälkeen kuuntelijat alkavat tuijottaa kelloa, ajatukset harhailevat, eikä mieli enää jaksa keskittyä aiheeseen, kun ajattelee ainoastaan, että miten pitkään tuo vielä meinaa löpistä?)

Perjantaina piipahdimme vielä lyhyesti Oslon Comics Expossa, jonka myyntipöytien määrä oli huomattavasti suppeampi kuin vastaavassa Helsingin sarjakuvatapahtumassa. Mukana oli paljon niin virallisia myyjiä kuin itsenäisiä taiteilijoita ja jopa Suomen sarjakuvaseura oli edustettuna! Keskustelimme myös erään myyjän kanssa siitä, onko vasta ilmestynyt ja huikean laadukkaan näköinen Steffen Kvernelandin sarjakuvaromaani Munch tulossa milloin suomeksi. Ei kuulemma ainakaan vielä, mutta englanninkielinen käännös on tekeillä. Kukakohan suomalaisista kustantajista ottaisi tämän teoksen käännöksen haltuun? On meinaan takuulla kääntämisen arvoinen elämäkerta sarjakuvamuodossa…

Ihan en kaikkiin pöytiin ehtinyt työntää nokkaani, ennen kuin porukka kasaantui lähteäkseen yhdessä syömään. Sarjakuvatapahtuman ohjelmaan en siis oikeastaan ehtinyt tutustua, mikä jäi hieman harmittamaan, mutta toisaalta kollegoiden kanssa keskustelu on aina antoisaa. Varsinkin, kun päätyy aina löytämään ne kaltaisensa nörtit sieltä joukosta.

Kiitos te ihanat kollegat, kiitos Rebecca Scherr organisoinnista! Näemme toivottavasti pian, ehkä parin vuoden päästä Ruotsissa…?

---

Archipelacon eli Suuri Coniraportti (9.7.2015)

Ah, Archipelacon! Niin paljon on jo sanottu, mutta tässä tulee vielä lisää muistoja, kokemuksia, ajatuksia ja kuvia tapahtumasta sekä sen ulkopuolelta. Oi, olisitpa saanut olla mukana…

Neljän hengen nörttiseurueemme pakkasi ystävän pienen Mitsun täyteen laukkuja, makuupusseja, keijunsiipiä ja muuta conin vaativaa tarpeistoa keskiviikkona 24.6. suunnatakseen Turkuun jo ennakkoon. Toisena kuskina ja töihin menevänä tutkijana totesin, että maksan mieluummin vajaa kolmekymppiä hostelliyöstä kuin ärsytän ihmisiä univajeisella persoonallani. Enemmän jännän äärellä oltiin sitten puoli kahdeksan aikaan aamulla, kun odotimme jännittyneenä automme kanssa laivalle pääsyä. Ikinä en ole ajanut autoa laivaan, joten se oli jo kokemus sinänsä.

Torstai

Ensimmäinen työurakkani alkoi jo laivalla, jonne FINFAR eli fantasia- ja SF-tutkijat järjestivät pienimuotoisen laivaseminaarin. Seminaari oli avoinna sekä perustutkinto- että jatko-opiskelijoille ja papereita käsiteltiin loppujen lopuksi kuusi kappaletta. Olin ensimmäistä kertaa niin sanotusti pöydän toisella puolella kommentoimassa Markus Laukkasen paperia George R. R. Martinin Tulen ja jään laulusta. Paperin teemat, fantasia ja postmodernismi, liippasivat sen verran liki omaa tutkimustani, niin olin heti rankannut Laukkasen paperin niiden joukkoon, joita halusin kommentoida. 

Laivamatka menikin varsin nopeasti juuri seminaarin takia. Ohjelmassa oli dystopiaa, uskontoja, aikaluuppeja, zombi-vampyyrejä ja naiskuvaakin. (Aikaluupeista innostuneena sain nyt perjantaina katsottua lopultakin Tom Cruisen Edge of Tomorrown. Varsin toimiva leffa Tom Cruise -leffaksi, vaikka loppu olikin aika meh.) Sen lisäksi, että kommentoin papereita, olin myös FINFARin tiedottajan asemassa paikalla raportoimassa someen ja ottamassa kuvamateriaalia todistusaineistoksi.

Laivamme saapui Maarianhaminaan puoli kahden jälkeen ja tässäkin vaiheessa olin äärimmäisen kiitollinen roadtrip-ideasta. Pääsimme ajamaan auton suoraan yöpymispaikkaamme, eli idylliseen Strandsberg’s Stugor -mökkikylään, eikä meidän tarvinnut raahata matkalaukkuja ja rinkkoja satamasta kävellen. Moni muukin conilainen oli löytänyt mökkikylän, joka sijaitsi Maarianhaminan luoteisosassa, noin kahden kilometrin päässä ydinkeskustasta, aivan meren kupeessa. Löytyi siis rantaa, rantasaunaa ja uima-allasta. Meidän neljän hengen mökkimme varustuksiin kuului myös oma kylpyhuone, mikä oli aivan ehdoton ja oikeasti luksus lattialämmityksineen. Mökin varustuksiin kuului myös keittiö helloineen ja jääkaappeineen, mikro, astiastot ja kahvinkeitin. Vedenkeittimen puuttuminen oli yllättävä miinus, mutta eniten vaivaa aiheutti kuitenkin pieni lämminvesivaraaja, mikä teki suihkussa käynneistä melkoista säännöstelyä. Myös vain yksi avain oli pieni harmistus. Olin itse mökistä aivan innoissani ja jos (ja kun) päädyn Ahvenanmaalle ja Maarianhaminaan seuraavan kerran, palaan varmasti takaisin mökkikylään.

Archipelacon starttasi jo torstaina neljän aikaan. Ehdimme katsastaa conin avajaisseremoniat, jossa soitti myös ensimmäisen conipäivän päättänyt Quinsonitus ja esiteltiin tapahtuman kunniavieraat: kirjailijat Johanna Sinisalo ja Karin Tidbeck, fanikunniavieras Parris McBride ja akateeminen kunniavieras Gary K. Wolfe. Unohtuiko joku?

Ai, totta. Olihan siellä se Parris McBriden puoliso, George R. R. Martinkin.

Ehdimme myös piipahtaa tuhlaamassa ensimmäiset kolikot käytettyihin kirjoihin, hankkia jotain syötävää ja nähdä kirjailijakunniavieraat Johanna Sinisalo ja Karin Tidbeck puhumassa Nordic Weirdistä. Sinisalo on aina ihana. Ehkä pitäisi myös tutustua tarkemmin Karin Tidbeckin tuotantoon.

Ensimmäisen päivän kohokohtana pitäisin ehkä Quinsonitus-orkesterin ja pianisti Saana Iljinin science fiction -elokuvakonserttia. Coneihin on viime aikoina tullut enemmän ja enemmän peli-, tv-sarja- ja elokuvamusiikkeihin liittyvää ohjelmaa ja konsertteja, mikä on aivan mahtava asia. Nytkin ainut miinus oli se, että tulimme katsomaan ohjelmaa kesken kaiken ja totta kai missasimme oman lempparini eli sen Terminator-tunnarin! (Jurassic Parkin tunnarilta odotin hieman enemmän mahtipontisuutta, mutta Godzilla iski kyllä ytimeen.)

Perjantai 

oli omalta osaltani se kaikkein hektisin. Menin suoraan kymmeneksi FINFAR-paneeliin Ramsö-saliin, jossa vietin suurimman osan päivästä. Ensimmäisen parin tunnin ajan raportoin seminaarin etenemisestä FINFARin Facebook-sivuille ja samalla Twitter-tilille. Oma tulikokeeni alkoi kello kahdentoista paneelissa ”Worlds and Fantasies in Comics and Games”, jossa pidin oman esitelmäni. Ensimmäisenä puhui kuitenkin Elise Kraatila Tampereen yliopistosta. Hänen aiheensa käsitteli The Unwritten -sarjakuvassa esiintyviä siirtymisiä maailmoista toiseen lukemisen metaforana. Olen kuullut kyseisestä sarjakuvasta niin paljon hienoja asioita ja jo pelkästään niiden postmodernististen piirteiden ja maailmasta toiseen siirtymisten takia minun kuuluisi lukea ne. Vielä en vain ole ehtinyt. Katsotaan, olisiko pian jo aika…

Oman paperini aihe oli ”From Dream to Reality: Fantastic Narrative Methods in Don Rosa’s ’The Dream of a Lifetime'” ja se käsitteli Rosan käyttämiä ruudusta ruutuun -siirtymiä fantasian perspektiivistä ja miten hänen sarjakuvakerronnalleen tyypilliset hetkestä hetkeen -siirtymät tukevat unen irrationaalista logiikkaa. Tämä on yksi lempisarjakuvistani ja olen puhunut siitä jo kahdessa eri tapahtumassa aikaisempina vuosina, joten lensin esitelmäni läpi niin nopsaan ja rutiinilla, että melkein unohdin katsoa välillä muistiinpanojani. Tavoitteenani oli saada lisää palautetta ja kommentteja tukemaan argumentointiani, sillä haluan kirjoittaa aiheesta hyvän artikkelin johonkin kansainväliseen sarjakuvajulkaisuun. 

Ja tosiaan – vaikka luulin käyneeni sarjakuvan täikamman kanssa läpi, vielä sitä oppii jotain uutta ja saa yleisöltä ja kollegoilta erittäin päteviä huomioita, joita voi käyttää jatkossa hyödykseen. Olin erittäin tyytyväinen.

Viimeisenä paneelissamme puhui Sanna Lehtonen Jyväskylän yliopistosta aiheenaan Child of Light -videopeli ja kuinka sen arvioinneissa on käsitelty satuja ja lapsuutta. Sanna tulee myös Turun konferenssiin ensi kuussa puhumaan (myös samaan paneeliin) kyseisestä aiheesta. (Odotan innolla!)

Ehdin pitää lyhyen ruokatauon ennen seuraavaa FINFAR-paneelia, jossa puolestaan olin puheenjohtajana, eli vastasin puhujien esittelystä, ajan pitämisestä, kysymysvuorojen jakamisesta ja muusta säätämisestä. Se meni varsin sujuvasti ja nopeasti, sillä Future visions -paneelissamme oli vain kaksi osallistujaa. Olin myös vastuussa akateemisen osion virallisesta laserpistoolista.

(Kuten Archipelaconin nettisivuilla ja ohjelmalehtisessä mainittiin, akateemikotkin ovat eräänlaisia ihmisiä, mutta heidän seurassaan tulee käyttäytyä hieman eri tavalla kuin tavallisten fanien. Jos käyttäytyminen katsotaan epäsoveliaaksi, akateemikot käyttävät laserpistoolia.

Valitettavasti kukaan ei kuitenkaan kysynyt tyhmiä kysymyksiä tai ylittänyt esitelmäaikaansa niin, että pistooliin olisi pitänyt tarttua…)

Coniohjelman kanssa ongelma on yleensä se, että sitä ruksii kaikki pakko päästä -ohjelmat, kiinnostavat ja potentiaaliset ohjelmat ja alkaa sitten ihmetellä, että missä IHMEEN välissä sitä oikein syö? Ja pitkien conipäivien aikana sekä ruoka että vesi ovat ehdottomia. Archipelaconissa ongelmaa lisäsi myös se, että conipaikkana olleessa Alandicassa oli pieni baariosio, jolla oli yksinoikeus ruuan tarjoiluun. (Lauantaina ja sunnuntaina terassille tuli pieni bistro, mikä auttoi nälkäisimpiä.) 

Käytännössä se kuitenkin tarkoitti sitä, ettei omia eväitä saanut syödä conin tiloissa. Tämä sääntö oli ikävin asia koko coniviikonlopussa, koska lähikaupasta olisi saanut nopeasti pientä ja helppoa purtavaa päivien hektisimpiin hetkiin pitämään pahimman nälän poissa. (Green room eli esiintyjien ja työntekijöiden taukotila oli poikkeus, mutta sielläkin oli hyvin vähän naposteltavaa – ei puhettakaan Popcultin loistavasta sämpyläbuffetista.)

Tunnustan siis aivan täysin mutustaneeni myslipatukoita ja omenoita eri saleissa, koska jos tilanne on ei-sallittu syöminen vs. äkäinen Katja, ei siinä oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa.

Perjantai jatkui sarjakuvaohjelman merkeissä Mikko Seppäsen parin tunnin esitelmällä ”Sarjakuvien tv-sovitusten uusi aalto”. Esitelmä kävi läpi uusimpia tv-sarjoja, jotka pohjautuivat sarjakuviin, esitteli niiden plussat ja miinukset ja toi tiiviisti esiin, kannattiko sarjan puolesta vaivata päätään. Niiden sarjojen perusteella, mitä olin katsonut (Daredevil, Agent Carter, Agents of S.H.I.E.L.D., Walking Dead), tulin toteamaan, että olin Seppäsen kanssa lähestulkoon kaikista plussista ja miinuksista samaa mieltä. Tästä johtuen minun pitäisi selvästi vilkaista myös Flashiä ja Arrowta, koska niitä Seppänen kehui. Lisäksi joukossa oli minulle sekä sarjakuvana että tv-sarjana täysin tuntematon iZombie, joka vaikutti ehdottomasti katsastamisen arvoiselta. Lisätty henkilökohtaiseen listaan. Ohjelman miinuksena toteaisin sen pitkän keston – kysymyksille ja kommentoinnille ei jäänyt lainkaan aikaan. Olisi ollut kiva kuulla, kuinka moni yleisön joukosta oli katsonut minkäkin sarjan ja ollut niistä mitä mieltä – ihan jo pelkkä käsi ylös -gallup olisi toiminut.

Minulta pyydettiin myös conin populaariin osioon esitelmää, joten kasasin reilun puolen tunnin setin kuvia ja esimerkkejä aiheella ”Attack of the Narrator Box! Surprising Ways How Disney Comics Comment on Their Form”. Esitelmäni oli lähinnä katsaus mahdolliseen post doc -tutkimukseeni, jossa laajennan aineistoni kaikkien Disney-taiteilijoiden sarjakuviin (kyllä – myös Mikki Hiiri -sarjakuviin – hrrrrrrgh) ja käsittelen niiden postmoderneja piirteitä. Tarkastelun kohteenani oli tällä kertaa metalepsis, jota sivusin myös väitöskirjassani, ja josta olen sittemmin innostunut aivan valtavasti. 

Termi tarkoittaa siis käytännössä tämän ns. ”neljännen seinän” rikkomista, eli kirjan / sarjakuvan / tv-sarjan / elokuvan henkilöhahmot tiedostavat yllättäen olevansa fiktiivisiä, elävänsä fiktiivisessä maailmassa, että joku tuijottaa heitä tms. (Ks. esim. teos Metalepsis in Popular Culture.) Törmäsin ilmiöön ensimmäistä kertaa pienenä katsoessani Väiski-piirrettyjä ja yllätyin, kun kesken kaiken jostain ilmestyi pyyhekumi ja alkoi pyyhkiä Repe Sorsaa pois kuvasta. Vasta näin tutkijana minulle selvisi, mistä ilmiöstä on kyse, mutta jo silloin pidin asiaa kiehtovana.

Käytin Repeä esimerkkinä myös esitelmässäni, joka kuitenkin koostui Don Rosan sekä useiden italialaisten taiteilijoiden käyttämistä tehokeinoista: miten hahmot tiedostavat, että heillä on lukija, miten tekijä sijoittaa itsensä sarjakuviin, miten hahmot kommentoivat sarjakuvan muotoa ja kuinka ruudun reunojen rikkominen vaikuttaa tarinaan. Minulla ei ollut vielä mitään painavaa sanottavaa asiasta, halusin vain lähinnä nostaa esille sen, että Disney-sarjakuvataiteilijat leikkivät valtavasti erilaisilla kerronnan tehokeinoilla. Mitä merkitystä niillä sitten on? Ehkä se selvinnee jatkotutkimuksessani.

Esitelmäni herätti paljon kiinnostusta ja keskusteluakin aiheesta saatiin aikaiseksi. Mielenkiintoinen huomio jatkon kannalta on se, että minun pitänee määritellä tarkkaan, mitä tarkoitan ”Disney-sarjakuvalla”, kun en enää analysoi ainoastaan Rosaa ja kun Disney-yhtiöt omistavat myös Marvelin…

Perjantain ohjelma päättyi meidän osaltamme Game of Thrones –Burlesque-esitykseen suuressa auditoriossa. Tästä esityksestä on ollut juttua jo Hesarin Nyt-liitteessäkin. Olen nähnyt aiemmin yhden, varsin pienen burleski-esityksen, joten minulla ei ole hirveästi kokemusta sanoa mitään esityksen laadusta, mutta hieman liian hektinen ja nopeatempoinen se oli. Pidin varsin paljon joidenkin esiintyjien asuista, osalla oli selvästi tullut kiire pukujensa kanssa. Esimerkiksi kaikkia hahmoja ei ehtinyt tunnistaa. Mutta musiikki toimi ja ketsuppia riitti.

Illan päätteeksi piipahdimme vielä lyhyesti hotelli Archipelagin allasalueella järjestetyissä conibileissä, mutta illan viilentyminen pakotti siirtymään mökkien puolelle suht aikaisessa vaiheessa. Olen muutenkin aina ollut melko huono osallistumaan iltabileohjelmaan.

Lauantai

oli ohjelman pitämisen osalta vapaa, joten roadtrip-porukkamme kiskoi ylleen  cosplay-asut – tai otti kamppeet mukaan iltaa varten. Tarkoituksenamme ei ollut osallistua illan naamiaisiin, mikä sitten itse tilaisuuden aikana kadutti hieman… Erityisesti siksi, että Helinä-keijumme keräsi ihan valtavasti positiivista huomiota, ja olisi taatusti pärjännyt leikkimielisessä kisassa.

Ehdimme katsastamaan Stefan Ekmanin esitelmää fantasiakartoista juuri siinä vaiheessa, kun hän puhui loistavan Locke Lamoran valheet -teoksen kaupunginkartasta. Arvoimme vähän sitä, missä vaiheessa suuntaisimme George R. R. Martinin nimmarijonoon, mutta päädyimme lopulta katsomaan myös yli puolet peikko-paneelista, mikä ei sinänsä ollut huono ajatus, koska nyt minun on pakko lukea Maria Turtschaninoffin Helsingin alla. Puoli kahdentoista aikaan hipsimme parvelta aulaan ja huomasimme yllätykseksemme pienen jonon muuttuneen valtavaksi. Toisaalta Don Rosan nimmarijonoja seuranneena jono ei ollut niin järkyttävän pitkä ja se myös liikkui todella nopeasti, kun homma lopulta lähti liikkeelle. Nimmareita sai vain yhden per henkilö, eikä kukaan saanut omistuskirjoitusta, joten nimien tavaamiseen ei mennyt turhaan aikaa.

Martin jutteli mukavia nimikirjoitussessionsa aikana – kyseli mitä kuuluu ja miten coni on mennyt. Minulla ei ollut hänelle mitään erityistä viestiä tai sanottavaa, joten vastailin vain nopeasti kysymyksiin ja kiitin kohteliaasti. (Myöhemmin sain kuulla, että herra on jo sangen kyllästynyt kuulemaan uteluita kirjojensa aikatauluista ja pelkoja siitä, kupsahtaako hän itse ennen kuin saa sarjansa valmiiksi. Joten ehkä ihan hyvä, etten sanonut siinä vaiheessa mitään…)

Jouduimme sitten suoraan nimmarikirjat kädessämme roadtrip-porukkamme naisosaston puolesta paikallislehden haastatteluun ja valokuvattavaksi. Meiltä kyseltiin mm. sitä, mitä odotamme conilta eniten, mitä fantasia merkitsee meille ja jos kirjoittaisimme fantasia / SF-teoksen, mitä se käsittelisi.

Jos jollain on muuten tämä kyseinen juttu olemassa, hihkaiskaa ihmeessä! Huolisin siitä mielelläni vähintään kopion.

Nimmareita seurasi hämmentynyttä haahuilua kirjaosastolla, pikainen kauppareissu ja sitten päädyin jonottamaan fantasiapotretteja piirtävältä Pau Norontaukselta itsestäni piirrosta. Siinä jonottaessa menikin ne seuraavat pari tuntia, mutta sain kuin sainkin taidetta kotiinvietäväksi. Olin kokonaisuuteen varsin tyytyväinen, vaikka taiteilija olikin varsin armollinen leuan ja poskien osalta, ja miltei ujosteli huulieni suhteen. Samalla osallistuin valtavan fantasiakartan piirtämiseen. Ja mitäpä muuta Milla kaipaisi kuin tulivuorta ja pientä mökkiä sen juurelle.

Viideltä pääauditoriossa alkoi Game of Thrones –ohjelmaa. Ensin katsoimme S4E2:n elijakson Lion and the Rose, jonka jälkeen Martin vastaili jaksoon ja käsikirjoittamiseen liittyviin kysymyksiin. Martin kertoi, että tietenkin hän haluaisi kirjansa siirrettävän televisioon mahdollisimman uskollisesti – hänen mielestään kaikki hahmot ja tapahtumat ovat hyviä, eihän hän muuten niitä olisi kirjoittanut! Hän kuitenkin käsikirjoittajataustansa takia ymmärtää tv-sarjan erilaisen formaatin, kustannukset ja keston, mitkä rajoittavat adaptaatiota ja aiheuttavat pakollisia tiivistyksiä ja muutoksia. Hänen mielestään on aina rankkaa kertoa näyttelijöille, joihin on tutustunut, että heidän hahmonsa lopulta kuolee. 

Joissain tapauksissa myös jokin pieneen osaan käsikirjoitettu hahmo on jäänyt tarinaan mukaan pidemmäksi aikaa ihan vain siksi, että hahmon näyttelijästä tykättiin. Näin kävi esimerkiksi ilotyttö-Rozin tapauksessa.

Herkullisimpiin kommentteihin kuului se, että Martin oli pyytänyt päästä käsikirjoittamaan tuota nimenomaista jaksoa (hän on käsikirjoittanut tv-sarjan jokaisella kaudella yhden jakson – paitsi tällä viimeisimmällä), koska hän halusi tappaa Joffreyn taas.

Toinen kyselytunnin helmi oli se, kun Martinilta kysyttiin, alkavatko hänen hahmonsa elää omaa elämäänsä ja että ovatko ne vähän kuin omia lapsia. Martin tokaisi, että ovat, ja pahatapaisia ovatkin. ”That’s why I kill them.”

Sali repesi aplodeihin.

Ennen Masqueradea eli naamiaisia pongasimme burleski-esityksen rekvisiittana olleen rautavaltaistuimen aivan yksin ja kuninkaatta, mikä tietenkin johti hillittömään kuvaussessioon Helinä-keijun, Milla Magian ja Oogie Boogien osalta. Siinä sattuikin vieressä olemaan myös Ahvenanmaan paikallisen televisiokanavan toimittaja, joka halusi haastatella Oogia.  Roadtrip-porukkamme päätyi siis kokonaisuudessaan Ahvenanmaan mediaan.

Masquerade ei ollut niin vakava cosplay-tapahtuma kuin anime-piireissä. Pienimmät osallistujat eivät vielä kyenneet itse kävelemään, eivätkä kaikki puvut olleet suoranaisia cosplay-asuja. Itse oletin, että esiintyminen vaatisi pienen ohjelmanumeron kehittämistä, enkä tästä syystä haaveillut meneväni Millana lavalle. Jälkikäteen tuli todettua, että pelkkä poseeraaminen riitti. Kokonaisuutena hienosti osallistujia, joukossa huikeita pukuja, mutta ei se pelkkä puku, vaan myös siihen liittyvä asenne, mitkä vetosivat eniten.

Todettakoon, että naamiaisten jälkipuinti yhteiskuvan aikana oli ehkä koko conin ohjelmiston parhaimmistoa, kun pieni merirosvopoika ja Hurtta aloittivat hurjan miekkailutaiston, johon liittyivät sekä Brienne että Arya. Tämä täysin hatusta vedetty ylimääräinen ohjelmanumero oli aivan hulvaton.

Lauantai-iltakin päättyi bileisiin, jotka porukkamme kolme neljäsosaa vietti tällä kertaa sisätiloissa, koska ulkona alkoi olla melko viileää. Se oli sinänsä harmi, koska jälkikäteen kuulimme missanneemme mm. ”loistavaa” karaokea ja huikeita arvontapalkintoja. Toisaalta saimmepahan tanssittua muutamat klassiset ysärihitit lämpimiksemme. Aiheutimme myös hämmennystä paikallisten illanviettäjien joukossa asuillamme.

Sunnuntaina 

olin taas FINFARin tiedottajan töissä aamukymmenestä alkaen paneelissa ”SF characters”, jossa kollegani Essin lisäksi oli puhumassa Popcultissakin esiintynyt Game of Thrones -sarjasta adaptaatiotutkimusta tekevä Anna-Leena Harinen. Essi puhui aiheesta ”The Monster Analogy: Defining Fictional Characters across Media” ja esitteli erittäin kiinnostavaa teoriaansa siitä, miten fiktiiviset hahmot ovat tavallaan Frankensteinin hirviöitä. Odotan innolla artikkelia tästä aiheesta!

Anna-Leena puolestaan puhui Tyrion ja Jaime Lannisterin henkilöhahmojen adaptaatioista eli miten hahmot on siirretty kirjoista tv-sarjaan. Tästäkin on toivottavasti luvassa artikkelia, sillä juuri nämä kaksi hahmoa ovat varsin herkullisia analyysin kohteita. Anna-Leena puhui myös siitä, miten kirjojen eri lukujen subjektiiviset kertojat voivat vaikuttaa esimerkiksi lukijan käsitykseen muiden hahmojen ulkonäöstä. Miten ruma Tyrion oikeasti on ja kenen mielestä? 

Paneelin päätti Emilia Uusitalon esitelmä aiheesta nimien merkitys fantasiakirjallisuudessa. Hän käsitteli aihetta gradunsa pohjalta ja oli keskittynyt suomalaisten teosten nimistöön mm. Anu Holopaisen teoksissa.

Minä ja Essi jatkoimme akateemisesta paneelista populaariin paneeliimme ”Sequential Speculation”, jossa esiinnyimme yhdessä sarjakuvataiteilija Ninni Aallon kanssa. (Ninnihän on siis tuttu tuosta Sähköjänis-sarjakuvablogista.) Paneelin puheenjohtajana toimi kirjailija-kriitikko Pete Sutton, jonka tarkoitus oli saada meitä keskustelemaan spekulatiivisesta fiktiosta sarjakuvissa ilman supersankareita, mutta kyllähän ne supersankaritkin sinne vilahtivat ja loppujen lopuksi päädyimme tässä kahden tunnin paneelissa keskustelemaan eniten siitä, miksi sarjakuva on niin loistava mediumi kertomaan kaikenlaisia tarinoita. Luulen onnistuneeni kuulostamaan ainakin semisti fiksulta, vaikka nyt meninkin tunnustamaan kukkahattutäti-hetkeni kirjastossa (eli mille osastolle Kick-Ass oikeastaan sopii) ja että kyllä minusta tuli ihan hyvä, vaikka meninkin pelaamaan Doomia huomattavan ala-ikäisenä. (Essin mukaan se selittää monia asioita.)

Paneelin parasta antia oli se, että sai tutustua ihanaan Ninni Aaltoon ja ostettua häneltä sen kaipaamani Sähköjänis-albumin. Omistuskirjoitus ja pieni piirros Schopenhauerista kruunasivat päivän. (Puhumattakaan siitä, että Ninni piirsi meidät sarjakuvahahmoiksi blogiinsa!)

Conini oli yllättävistä (?) syistä varsin sarjakuvapainotteinen, niin myös sunnuntain osalta. Jatkoimme omasta paneelistamme suoraan Petri Hiltusen esitelmään elokuvien sarjisversioista. Petriä on aina mahtavaa kuunnella ja tälläkin kertaa kaiken hauskan seassa tuli myös painavaa asiaa ja lista niistä sarjakuvista, jotka toimivat oikeasti paremmin sarjakuvina kuin elokuvina. Esimerkiksi alkuperäisen Alien – 8. matkustajan sarjakuvaversiossa chestburster-kohtaus on huomattavan paljon dramaattisempi kuin elokuvassa. Hiltusella oli myös loistavia pointteja siitä, miten tietyt elokuvalliset kohtaukset eivät vain toimi sarjakuvissa, koska sarjakuvassa ei voida kuvata liikettä elokuvien tapaan. Ja miksi turhaan käyttää valtavaa määrää kertojanlaatikoita ja täyttää ruutuja teksteillä, kun saman voi ilmaista kuvin?

Nelipäiväinen, huikea Archipelacon alkoi olla ohi. Valtava määrä ihmisiä pakkautui vielä pieneen auditorioon kuuntelemaan klassista bimbopaneelia – tällä kertaa vain yhdellä bimbolla. Opin jälleen kerran sen, että internetistä voi löytää vaikka mitä, ja erityisesti fandom-ihmisillä on selvästi liikaa vapaa-aikaa työstää uskomattoman hilpeitä videopätkiä lempielokuvistaan ja tv-sarjoistaan. Ankronikka-video tipautti minut täysin.

Coni päättyi päätösseremonioihin, kiitoksiin ja seisaaltaan annettuihin suosionosoituksiin. Archipelaconin tulevaisuus on hämärän peitossa, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Minä ainakin lähden taas usean päivän roadtripille vähillä yöunilla, että pääsen jakamaan tämän kokemuksen uudestaan, mikäli coni järjestetään myös tulevaisuudessa.

Olennaista on se, että George R. R. Martin palaa Suomeen, jos Helsinki saa tänne Worldconin vuonna 2017. Martin käski kaikkia äänestämään. Jos tämä hanke toteutuu, se on ehdottomasti isoin, hienoin ja pelottavin SFF-tapahtuma Suomessa ikinä, joten sinne on pakko päästä. (Ja todennäköisesti olenkin siellä sitten järjestämässä sitä akateemista ohjelmaa.)

Ja teen myös pyhän lupauksen: jos Worldcon tulee Helsinkiin 2017, minä teen sinne jo pitkään suunnittelemani cosplay-asun ja pukeuden jediritari Luminara Unduliksi.

Kiitos roadtrip-porukalle jaksamisesta!

---

Lomalaisen välipäivitys (22.7.2015)

Olen nyt viettämässä viimeistä viikkoa ihan oikeaa kesälomaani. Ensimmäistä sitten… no, en oikeastaan edes muista. Varmaan löytyy historian hämärästä eli yliopistovuosieni alkupuolelta kesä, jolloin pidin lomaa opiskelujen lomassa. Ainakin olen joskus käynyt rokkifestareilla.

Nyt olen pysynyt kaukana töihin ja tutkimukseen liittyvistä asioista. Jätin työhuoneen ovenpieleen lapun, että jos minut tavataan lomalla yliopistolta, on pidettävä huoli siitä, etten vain tee töitä. No, kerran siellä kävin, ja itse asiassa työasioissa, mutta se oli se ainut kerta. Piste. 

Sähköpostia olen myös kiltisti lukenut harvemmin kuin normaalisti, enkä (kuten pomoni käski) ole avannut töihin liittyviä viestejä. Ei sillä, että niitä olisi tullutkaan. Ainoita pakollisia ”työasioita” ovat olleet junalippujen hankinta ensi kuun konferenssiin Turkuun ja pieni kalenterin päivittäminen. Tai no, se kalenterin päivittäminen tietenkin karkasi vähän käsistä. Uusi lukukausi alkaa aina uuden kalenterin hankkimisella ja ensimmäistä kertaa päädyin yliopiston kalenterin sijaan tuollaiseen isompaan kapistukseen. Onpahan ainakin tilaa. Vertailukohtana kolmen aiemman lukuvuoden kalenterit.

Ihan ensimmäisinä kertoina Akkarin leikkeleminen hieman sattui sieluun. Mutta koska kyseessä oli tuplakappale ja olen sittemmin kerännyt niitä tuplia ihan vain askartelutarkoituksessa, sarjakuvien uusiokäyttö tylsän kalenterin koristeluun on nykyisin ainoastaan kivaa ja erittäin odotettua. (Aiemmin olen käyttänyt myös W.I.T.C.H.-lehtiä ja Nemejä tähän tarkoitukseen.)

Kolmen viikon lomani on kulunut lukemisen ja TV-sarjojen merkeissä. Olen kiristellyt hampaitani Anna Kareninan kanssa (nyt muistan, miksi en teosta oikeastaan koskaan lukenut: puolet ajasta vaan niitetään jotain peltoja) ja muistellut menneitä tapittamalla Heroesia (odotan sen jatkoa innolla). Minun piti myös jatkaa Zeldan Skyward Swordia, mutta jostain syystä se ei ole lähtenyt käyntiin (olen niin jumissa pääpahiksen kanssa, että ehkä siksi ei inspaa). Mutta olemme peliporukan kanssa palanneet takaisin kolmannelle ”tuotantokaudelle” historiallisen Conquistadors-ropen merkeissä.

Ensi viikolla aloitan pehmeän laskun työasioihin ja järjestelen kaikki vanhat väitös- ja opetuspaperini pois jaloista uutta lukukautta varten. Sen voin jo sanoa, että sarjakuvan teoriakurssi on ainakin tulossa ja muutakin opetusta on laitettu lukujärjestykseen reilulla kädellä yliopiston ulkopuolelle. 

Isoin uutinen on kuitenkin se, että aloitan syyskuussa Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella tutkijatohtorina hankkeessa ”Näkymättömät – nuorten digitarinat”. Kolmen vuoden hankkeessa osa-aikainenkin työskentely on erinomainen tilaisuus ja mahdollisuus tulevaisuuden kannalta. Pestin tarkemmat tiedot selvinnevät ensi kuussa, kun yliopisto palaa kesälomiltaan. Nyt ehdin vielä ottaa iisisti ja kaasoilla yhdet häät.

---

Tutkimuksen välisiä kuulumisia (15.8.2015)

En ole kuukahtanut loman jälkeiseen mystiseen masennustilaan, en! Olen orientoinut itseäni tulevaan lukukauteen kokoustamalla, suunnittelemalla opetusaihioita, markkinoimalla sanataideryhmiäni, pohtimalla sarjakuvakurssin ryhmätyöskentelyä (15 ilmoittautunutta, kun viimeksi tarkastin) ja valmistautumalla ensi viikon konferenssiin varsin tärkeällä tavalla eli suunnittelemalla kuinka pukeutua. (Minulla on hyllyssäni Marjo Kamilan väitöskirja Katsojana ja katsottuna. Opettajan kontrolloitu ulkoasu, jonka jossain paralleelissa ulottuvuudessa olevalla vapaa-ajalla aion lukea ja kirjoittaa sitten ihan oman postauksen aiheesta tutkijan ja opettajan vaatetus vs. fanius ja oma tyyli.)

Ensi viikolla suuntaan Turkuun kansainväliseen Fragile Subjects: Childhood in Literature, Arts and Medicine -konferenssiin puhumaan ankanpoikien muuttuneista kuvauksista ja funktioista Disney-sarjakuvissa. Siellä on valtavan paljon mielenkiintoisia papereita ja tietenkin Maria Nikolajeva, jonka väitöskirja oli omani päälähteitä. 

Aaa, akateeminen fanituskohtaus! 

Esitelmä on tällä hetkellä vielä työn alla, koska huomasin vasta nyt, miten pyllystä on tehdä tabletilla powerpoint-esitelmää. Sitä hiirtä tässä kaipailen. Joten säädän esitelmäni semivalmiiksi sitten maanantaina työhuoneella, kun tiistaina suuntaan jo Turkkuseen.

Muista kuulumisista sen verran, että Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos ja eräät aktiiviset kollegani järjestävät lokakuun 29.-30. päivinä seminaarin Reconfiguring Human & Non-human: Texts, Images and Beyond. Sain juuri tietää, että oma abstraktini on hyväksytty seminaariin, mistä olen aivan innoissani! Aikomuksenani on pohtia sitä, ovatko Disney-hahmot ihmisiä vai eläimiä ja missä suhteessa. Myös Mikki ja Hessu pyörivät nyt mukana kuvioissa.

Post doc -tutkimukseni ja urani tutkijatohtorina alkaa syyskuun alusta, mutta minulla ei ole vielä mitään haisua, mitä sitten oikeastaan teen. Se selvinnee tässä parin viikon aikana, kunhan kollegani Karoliina Kähmi on väitellyt, mikä tapahtuu itse asiassa huomenna lauantaina! (Tai siis tänään lauantaina, koska postauksen kirjoittaminen venähti näköjään yli puolenyön.) Äärettömän mielenkiintoinen kirjoittamisen oppiaineen väitös siis tulossa. Olen menossa itsekin kuuntelemaan. (Karoliina oli toinen ohjaajani Sanallistaminen luovuusterapioissa -kurssikokonaisuudessa.)

Muuta mainostettavaa?

Ankkatohtoria on jo kyselty kouluttajaksi sarjakuvan saralta kahdelle eri taholla niin nyt syksylle kuin myös keväälle. Pitäisi kouluttaa eri alojen ammattilaisia, mikä on aina jännää. Varsinkin, jos puhuu tuleville opettajille… Kevään projekti on jo varmistunut, syksyn koulutuksesta odotan vielä virallista kommenttia. Elleivät sitten ole unohtaneet koko juttua, kun siitä kesäkuussa jo lähettivät kyselyä.

Olen myös asettanut itselleni henkilökohtaisen haasteen. Aion kirjoittaa pitkästä aikaa proosaa ja nimenomaan novellin. Tavoitteenani on lähettää se Portin novellikilpailuun. Eihän tässä vielä mikään kiire olekaan…

---

Aku Ankka – keskivertoamerikkalainen? (18.8.2015)

Tilasin Peter Schilling Juniorin teoksen Carl Barks’ Duck. Average Americanin (2014) tässä loppukeväästä Adlibriksestä. Hinta ei ollut kallis ja mikä tahansa Disneyn sarjakuvista kertova tietokirja on aina luksusta. Niitä on olemassa aivan liian vähän. Lukaisin sen nyt junassa matkalla Turkuun (nimenomaan lukaisin – sivuja on kokonaisuudessaan 122, josta 10 on lähteitä ja liitteitä) ja ajattelin sanoa siitä muutaman sanan. Ankkalinnan Pamaus jo kommentoi teosta aiemmin blogissaan ja tein itsekin samoja huomioita. Seuraavassa omia havaintojani ja mielipiteitäni sekä fanin että tutkijan näkökulmasta.

Schilling kertoo heti johdantoluvussa, että kyseessä on fanin tekemä arvostelu, johon hän on koonnut omia lempitarinoitaan. Hänen pyrkimyksensä on vakuuttaa satunnainen lukija Disney-sarjakuvien ja eritoten Carl Barksin sarjakuvien sisällöllisestä laadusta ja tarinoiden merkityksellisyydestä. Tieteellistä teosta on turha odottaa ja tässä suhteessa ainakin itse olin hieman pettynyt. En nyt välttämättä odottanut tieteelliselle tekstille ominaista lähdeviitekäytäntöä, mutta olisin toivonut hieman lähdekritiikkiä, lisää argumentointia ihan pätevien sarjakuva-analyysien pohjalta ja jonkinlaista tulkintaa tehdyistä huomioista.

Teos koostuu kirjan pituuteen nähden yllättävän mittavasta ja kirjoittajan faniuden historiasta kertovasta johdannosta sekä seitsemästä luvusta, joissa Schilling esittelee Barksin sarjakuvien parhaimmistoa (omasta näkökulmastaan). Huomion kohteena ovat muun muassa sellaiset klassikot kuin ”Lost in the Andes”, ”The Guilded Man” ja ”The Golden Helmet”. Kuten kansikuvasta voi päätellä, Schillingin lempihahmo on ehdottomasti Aku Ankka, minkä pohjalta analysoitavat sarjakuvatkin on valittu. Kuten Ankkalinnan Pamauksen blogimerkintä toteaa, Schilling näkee Akun eräänlaisena ”näyttelijänä”, joka sujahtaa rooleihinsa eli eri ammatteihin yhtä helposti kuin kulta-ajan Hollywood-näyttelijät. Schillingin mukaan Barksin parhaimmissa Aku-sarjakuvissa on samanlaista huumoria kuin Laurel & Hardy -komedioissa.

Schilling analysoi myös osuvasti, miksi Aku on useille niin läheinen ja tärkeä hahmo:

Donald fails constantly, to our pleasure, but he succeeds more often that you’d think. Donald does not typically succeed in financially. But he does emerge from many of these stories with his dignity intact and with a spiritual success in the face of economic ruin that is unmatched [- -].

(Schilling 2014, 9.)

Schillingin pointtina on se, että kuten Aku, myös useimmat meistä epäonnistuvat. Tämä tekee Akun lukijan kannalta helposti lähestyttäväksi.

Yllättävää kyllä, Schilling vertaa Akua Indiana Jonesin kaltaiseen seikkailijaan, joka kiertää maailmaa nimenomaan seikkailemisen halusta (s. 10). Tämän väitteen tekee hämmentäväksi se, että sekä Spielberg että Lucas ovat molemmat todenneet Barksin Roope Ankan olleen Indiana Jonesin inspiraationa. Tähän liittyy myös se, mikä teoksessa itseäni eniten ärsytti, eli kirjoittajan antipatiat Roope Ankan hahmoa kohtaan. Schillingin erittäin negatiivinen kuva Roopesta tulee parhaiten esille hänen kirjoittamastaan arviosta sarjakuvasta ”The Magic Hourglass”. Esimerkiksi Barksista huomattavasti tieteellisemmän teoksen kirjoittanut Thomas Andrae kommentoi samaa sarjakuvaa ja toteaa, ettei Roopen hahmo sarjakuvan julkaisuvuonna (1950) vielä ollut kehittynyt sellaiseksi, jona Barks sen myöhemmin näki. (Paljon varhaisen Roopen vihaisuudesta ja ikävistä luonteenpiirteistä siirtyi myöhemmin Kulta-Into Piihin, minkä esimerkiksi Timo Ronkainen on huomioinut Ankkalinnan Pamaukseen 1/2000 kirjoittamassaan Roope-artikkelissa.) Myös ajatus maagisesta tiimalasista Roopen vaurauden syynä tuntuu vieraalta Roopen hahmoa tutkittaessa, vaikkakin Barks piti sarjakuvansa toisistaan erillisinä, episodimaisina teoksina.

Schillingillä on tietenkin oikeus mielipiteeseensä ja vaikka kyseessä on nimenomaan Barksin sarjakuvia analysoiva teos, luen tekstiä vieläkin vahvasti Rosa-silmälasieni läpi, eli kuinka Rosa on tulkinnut Barksin esittämät hahmot. Ja nämä tulkinnat eivät osu ollenkaan yksiin Schillingin huomioiden kanssa, vaikkakin Akun sankaruus ja rooli suhteessa ankanpoikiin tulevatkin hyvin esille. Hyväksyisin kirjoittajan näkemykset paremmin (sekä tutkijana että fanina), mikäli hän perustelisi huomionsa ja ajatuksensa pätevästi. Nyt ne jäävät kirjan fanimaisuuden takia pelkästään mielipiteiksi.

Lähdekritiikki-viittaukseni tarkoitti teoksen johdannossa esiintyvää mainintaa niistä hyvistä Barks-teoksista, jotka Schillingin mukaan ovat enemmän tutkimuksia kuin hänen oma katsauksensa. Näihin Schilling lukee jostain syystä myös Ariel Dorfmanin ja Armand Mattelartin Kuinka Aku Ankkaa luetaan -teoksen, josta olen tässäkin blogissa aiemmin avautunut. Ongelmalliseksi tämän kommentin tekee tietenkin se, etteivät Dorfman & Mattelart tienneet Barksin olemassaolosta pamflettia kirjoittaessaan. Heille Walt Disney oli vastuussa kaikista sarjakuvien sisällöistä. Toiseksi kyseessä ei ole erityisen pätevä tieteellinen tutkimus, kuten olen aiemmin todennut. Dorfmanin ja Mattelartin teoksessa esiintyy varsin mielenkiintoisia luentoja, mutta puuttuvan lähdeviitekäytännön ja lähteinä käytettyjen, Chilessä julkaistujen käännösten perusteella sitä ei voi lukea hyviin kriittisiin julkaisuihin.

Schillingin teos on ihan viihdyttävä ja Barks-fanille sopiva nopea lukupaketti. Mitään uutta ja mullistavaa se ei kuitenkaan tarjoa. Sarjakuvia analysoivat luvut menevät pitkälti tarinoiden referoimiseen ja vaikka sarjakuva-analyysia vähän otetaankin mukaan erityisesti ruutujen kokojen ja hieman sisältöjenkin osalta, tarkempi luenta ja tulkinta puuttuvat kokonaan. Mikä teoksesta myös puuttuu, on kokoava päätäntö, jossa kirjoittaja olisi voinut tehdä hieman yhteenvetoja havainnoistaan. 

Ja jostain syystä tartuin myös sivulla 8 olleeseen lauseen alkuun, jossa puhuttiin Akusta: ”Barks created such a believable character…” Barkshan ei tietenkään luonut Akua vaan kehitti Akun hahmoa monipuolisemmaksi. Olisin kustannustoimittajana vaatinut ehdottomasti tuon lauseen tarkentamista väärinkäsitysten välttämiseksi.

---

Fragile Subjects – Lapsuudentutkimusta Turussa (29.8.2015)

Päivitys viime viikon konferenssista on hieman viivästynyt alkaneiden opetuskiireiden takia. Ehkä tästä piakkoin pääsisi taas jatkamaan tutkimukseen liittyvien asioidenkin parissa.

Turun yliopistolla järjestettiin siis 19.-20.8. kaksipäiväinen lapsuudentutkimuskonferenssi Fragile Subjects – Childhood in Literature, Arts and Medicine. Tuo taiteen ja lääketieteen yhdistäminen saattaa ensilukemalta vaikuttaa oudolta, mutta ainakin itse näin linkittymisen heti esimerkiksi kirjallisuus- ja kuvataideterapiaan. Toisaalta konferenssissa ei kokoontunut ainoastaan joukko humanisteja, vaan konferenssi oli varsin poikkitieteellinen: oli sosiologiaa, psykologiaa, lääketiedettä, historioitsijoita, yhteiskuntatieteilijöitä – ja yksi sarjakuvatutkija eli minä. Olo oli kieltämättä hieman irrallinen, vaikka joukkoon kuului myös kuvakirjoja ja pelejä tutkivia kollegoita. Huomasin myös konferenssin avausseremoniassa piirteen, johon en ollut törmännyt spefi- enkä sarjakuvakonferensseissa: valtaosa tutkijoista oli naisia. Lapsuudentutkimus on kuulemma tyypillisesti naisvaltainen tutkimusala, mikä oli hieman hämmentävää, kun on tottunut siihen, että konferensseissa tapaa aika tasapuolisesti miehiä ja naisia.

Minulla oli Alfred Kordelinin säätiön myöntämä matka-apuraha, joka kattoi tämän reissun ja kesäisen Archipelaconin. Vaikka tämä konferenssi ei ollut täysin omaa alaani, odotin tapahtumaa varsin suurella innolla ja valmistauduin esitelmääni keräämällä materiaalia DCML:n ystävällisten ankistien avustuksella.

Konferenssissa oli viisi sessiota, joissa kussakin oli 3-4 paneelia, mikä tarkoitti tätä tyypillistä valinnanvaikeuden ongelmaa. Päädyin kuitenkin etenemään turvallisissa vesissä, mikä tarkoitti lastenkirjallisuuden ja visuaalisen kulttuurin paneeleita ja jätin traumat ja lääketieteen sikseen. Yhden traumaattisia lapsuuksia käsittelevän paneelin päädyin kuitenkin katsomaan ihan vain siksi, josko sillä pääsisin hieman virittäytymään tulevaan hankeprojektiini. (En päässyt, päädyin ajattelemaan liikaa lasten itsemurhia.)

Ensimmäisen päivän esitelmistä odotin eniten Safiullina Alexandrovnan paperia Beatrix Potterin saduista. Otsikko ”Tricksters and Criminals in Beatrix Potter’s Tales” lupasi paljon, joten pettymys oli sitäkin suurempi, kun esitelmä paljastui lähinnä matemaattisiksi taulukoiksi siitä, miten paljon mitäkin ilmiötä esiintyy Potterin lastenkirjoissa ja miten. Konkreettiset esimerkit jäivät niin lyhyiksi, ettei aiheeseen päässyt oikein sisälle. Ja sitten kuulin Alexandrovnan olevan nimenomaan kirjallisuudentutkija, joten hän ei ota huomioon ollenkaan kuvia. En ymmärtänyt tätä suhtautumista lainkaan: kyllähän sitä olisi melkein pakko reagoida kuviin, jos kerran tutkii kuvitettuja lastensatuja… Ehkä Alexandrovna ottaa kuvat huomioon, jos tekee jatkotutkimusta. Esitelmä pohjautui nimittäin hänen graduunsa.

Konferenssin odotetuin anti oli itselleni yksi kolmesta kutsuvieraasta, Cambridgen professori Maria Nikolajeva, jonka väitöskirja The Magic Code oli omani päälähteitä teoriakirjallisuuden osalta. Varauduin hillittömään akateemiseen fanitukseen, mikä olisi varmaan paisunut yli, jos professori Nikolajeva olisi puhunut vähääkään lastenkirjallisuuden fantasiaan liittyvistä asioista. Nikolajevan keynote-esitelmä oli kuitenkin otsikoitu ”Cognitive-Affective Engagement with Disability in Contemporary Young Adult Fiction.” Käsitellyt teokset kuulostivat erittäin mielenkiintoisilta, mutta niiden nimet vilahtivat ohi niin nopeasti, etten ehtinyt kirjoittaa niitä ylös. (Tämän takia Powerpoint on hyvä asia, vink vink.)

Ensimmäisen päivän päätteeksi järjestettiin perinteinen konferenssi-illallinen Hus Lindmanilla, jossa olin käynyt kerran aiemmin PPCS-seminaarin yhteydessä. Konfesenssi-illalliset ovat varsin rentoja ja vapaamuotoisia tapahtumia, vaikka joidenkin (kuten tämän) alussa saattaa olla tervetuliaismaljat ja jonkin tahon tervehdys. Osallistun kuitenkin illallisiin lähes poikkeuksetta, koska niissä A) on usein aivan laittoman hyvää ruokaa, ja B) se on varsin oiva tilaisuus tutustua ihmisiin ja verkostoitua. Fragile Subjects ei tehnyt poikkeusta kummallakaan osastolla. Päädyin muun muassa selittämään amerikkalaiselle kollegalle Muumien mahtavuutta ja mitä suomalaista kannattaa viedä mukanaan tuliaisina (tietenkin niitä Muumeja ja Fazerin suklaata). Tutustuin myös pariin suomalaiseen kollegaan, joista toinen tutkii lasten kuvakirjoja.

Torstaiaamun visuaalista kulttuuria käsittelevä paneeli sisälsi kaksi mielenkiintoista esitelmää: Sanna Quickin musiikkia ja äänimaisemia Pelikaanimies-elokuvassa katsastava paperi sekä Ville Sirkiän esitelmä siitä, miten Pikku Kakkosesta tuttu Nukkumatti-animaatio (Unser Sandmännchen) rakentaa lapsuutta. Siinä oli varsinkin meille suomalaisille melkoinen nostalgiapaukku, jolla kyllä pysyi hereillä aamuyhdeksältä alkaneessa sessiossa.

Yksi ehdottomasti kiinnostavimpia esitelmiä oli kahvitauon jälkeisessa kirjallisuuspaneelissa ollut, jyväskyläläisen kollegani Susanne Ylösen esitelmä ”The Cute Little Monster”, jonka aiheena oli lastenkirjallisuuteen hiipinyt ilmiö söpöiksi tehdyistä hirviöistä. Ylönen pohti, mitä tarkoitusta tämä ”cutification” palvelee ja onko se enemmän aikuisille kuin lapsille suunnattu ilmiö. Odotan Susannen väitöskirjaa suurella innolla.

Oma esitelmäni oli konferenssin viimeisessä sessiossa, jossa käsiteltiin lapsia visuaalisissa kulttuureissa. Session paikka oli sinänsä konferenssin järjestäjiltä aika fiksusta valittu, sillä tuohon aikaan iltapäivästä (ja koko konferenssista) porukka alkaa yleisesti olla melko nuutunutta. Kun on vuorossa neljän esitelmän putki, on hyvä olla visuaalista materiaalia, johon yleisö voi kiinnittää huomionsa. Ainakin pysyivät hereillä.

Visuaaliseen kulttuuriin oli saatu mahdutettua esitelmät valokuvista, Roald Dahlin lastenkirjoista, sarjakuvista ja videopeleistä. Sanna Lehtonen piti päivitetyn version Archipelaconin akateemisessa osiossa pitämästään esitelmästä, joka koski Child of Light -videopelin arvosteluja ja vastaanottoa. Natalia Kokoshnikovan esitelmässä kiinnostavaa oli se, miten kuva ja teksti toimivat Dahlin kirjoissa erottamattomina: kirjailija itse tekee käsikirjoitusvaiheessa suunnitelmia siitä, mitkä kohdat hän haluaa näyttää kuvina, ja jättää näin ollen tekstin kokonaan pois. Hänen vakiokuvittajalleen Quentin Blakelle jää sitten työ kuvata Dahlin visiot.

Oma esitelmäni otsikko oli ”From Brats to Woodchucks: The Representation of Huey, Dewey and Louie in Disney Comics.” Puhuin siis siitä, miten ankanpoikien kuvaus on muuttunut Al Taliaferron kuvittamasta ensiesiintymisestä tähän päivään. Esimerkkejä hain Taliaferron lisäksi tietenkin Barksilta ja Rosalta. Minulla oli valtavasti materiaalia ja koko konferenssin ajan keksin uusia, täydentäviä asioita, jotka piti ottaa huomioon, kuten eri aikakausien kulttuurinen konteksti eli muun muassa Comics Code ja miten 1950-luvulla suhtauduttiin lapsiin ja sarjakuviin. Jouduin karsimaan huikeasti materiaalia ja esimerkkejä pois ja pelkäsin, etten sittenkään ehdi puhua kaikesta siitä, mitä olisin halunnut. Kokonaisuudessaan esitelmä meni kuitenkin varsin mukavasti, varsinkin kun ottaa huomioon sen, että yleisössä oli – kukas muu kuin – itse Maria Nikolajeva.

Sain paljon kysymyksiä ja kommentteja, vakioina tietenkin ”miksi Aku on niin suosittu”, mutta myös uusia ja tärkeitä huomioita siitä, miksi Tupu, Hupu ja Lupu ovat nimenomaan sukulaispoikia, eivätkä Akun omia poikia, ja että miten ankanpoikien syntyaika ja tämän ajan perhekäsitys voivat vaikuttaa asiaan omalla tavallaan.

Kun kahden tunnin mittainen paneeli oli ohi, paneelia vetänyt David Linton totesi meille, että tämä oli ehdottomasti konferenssin paras sessio. Se ainakin lämmitti mieltä.

Toivottavasti konferenssin järjestäjät suunnittelevat julkaisun tekemistä. Jos eivät, haluaisin joka tapauksessa kirjoittaa esitelmäni pohjalta laajemman artikkelin.

Kaksipäiväinen konferenssi oli kaikin puolin varsin onnistunut paketti. Konferenssin hintaan kuuluneet lounaat Upseerikerholla olivat maittava ja kahvitauot ansaitsevat erityiskiitosta pituudellaan (puolessa tunnissa ehtii sekä juoda kupposen että seurustella ja siirtyä seuraavaan saliin) ja kerrassaan herkullisilla pullillaan.

Sain uusia tuttavuuksia ja pääsin kiittämään professori Nikolajevaa hänen väitöskirjastaan. Tämä nolona tokaisi, että lue jotain tuoreempaa, mistä ymmärsin, että jokainen tutkija etenee urallaan jossain vaiheessa siihen pisteeseen, että menneisyyden tutkimukset alkavat tuntua perusteluiltaan ja tulkinnoiltaan vanhoilta ja noloilta. 

En ehtinyt jäädä pitkään seurustelemaan konferenssin päätyttyä viiden jälkeen, kun piti ehtiä kuuden junalla kohti Jyväskylää. Turusta jäi hyvä mieli, kuten aina. Ja kohtahan sinne pitää lähteä taas takaisin…

---

Viime aikojen olennaisia kuulumisia (6.9.2015)

Tajusin, että olen unohtanut jakaa tänne blogiin joitain tässä loppukevään ja kesän aikana tapahtuneita olennaisia, kenties ilmoitusluontoisia asioita. Suurimmasta osasta olen jo vouhannut somen muilla kanavilla eli naamakirjassa ja Twitterissä. Ajattelin kuitenkin koostaa niistä tänne sellaisen yhteisen merkinnän ja intoilla vielä lopuksi parista muusta seikasta.

Ankkalinnan Pamauksen numerossa 32 on Sampsa Kuukasjärven kirjoittama varsin mittavan pituinen arvio väitöskirjastani. Olen siihen erittäin tyytyväinen, eikä yhtään nolottanut, kun sitä ensimmäisen kerran lueskelin. On kehua ja ansaittua kritiikkiä. Ja kyllähän se aina pienen tutkijan sydäntä lämmittää, kun on alansa ammattilehden kannessa. (Ja nimenomaan tekstimuodossa, sillä sellaisena olen huomattavasti särmämpi.)

Keväällä puuhastelimme myös sarjakuvatutkimuksen mainostamisen ja tiedotuksen kanssa. Kollegani Essi Varis sai kurssiltaan idean, että voisimme tehdä tutkimuskohteestamme posterin, jonka avulla levittäisimme laitoksen opiskelijoiden pariin tietoutta siitä, että sarjakuvaa voi oikeasti tutkia yliopistossa eri tasoilla.

Me kolme tutkijaa työstimme itsestämme potretit sarjakuvamuodossa. Tarkoitus oli mukailla jonkin taiteilijan tyyliä. Julisteita löytyy Seminaarimäen kampusalueen rakennuksista, jossa laitoksemme väkeen voi todennäköisesti törmätä. Väreinä ihanat pinkki ja mintunvihreä. Yhden omin työhuoneemme seinälle. Sitä on kehuttu ja idea on uhattu varastaa.

Elokuun 15. päivänä olin kuuntelemassa kollegani Karoliina Kähmin väitöstilaisuutta. Kähmi väitteli tohtoriksi kirjoittamisen oppiaineesta aiheella ”Kirjoittaminen on tie minuun, minusta sinuun” Ryhmämuotoinen kirjoittaminen ja metaforien merkitys psykoosia sairastavien kirjallisuusterapiassa. Kyseessä oli Suomen ensimmäinen kirjallisuusterapiaa psykoosia sairastavien kuntoutuksessa hyödyntävä tutkimus. Tilaisuuden vastaväittäjänä toimi Tampereen yliopiston dosentti Päivi Kosonen ja kustoksena dosentti Risto Niemi-Pynttäri.

Unohdin myös skannata tämän Anne Tarsalaisen kirjoittaman jutun Opettaja-lehden numerosta 15 (5.6.2015), nettilinkinhän asiasta jo laitoinkin.

Yritämme koko ajan suunnitella ja organisoida nuorille suunnattua sarjakuvakurssia Rapinan kanssa. Ongelmana on lähinnä ollut aikataulu ja sen kanssa säätäminen. Tällä hetkellä tilanne kuitenkin näyttää aika hyvältä kurssin osalta ja toivon, että saamme mainokset ja markkinoinnin pian käyntiin.

Tähän aiheeseen tietenkin liittyy myös tutkijatohtorin pestini Näkymättömät – nuorten digitarinat -hankkeessa, josta aion kirjoittaa selventävän postauksen vielä erikseen. Tällä hetkellä sarjakuvarintamalla mennään siis sekä teorian että käytännön menetelmin. Huomenna aloitan yliopistolla tutun sarjakuvan historia, teoria, analyysi ja tulkinta -kurssin, jolle on ilmoittautunut varsin hyvä määrä opiskelijoita, vaikkakin ensimmäistä kertaa kurssilla on tässä vaiheessa vielä jokunen paikka jäljellä. 

Pari muuta intoiltavaa asiaa vielä: minua on pyydetty sekä refereeksi eräälle varsin kiinnostavalle artikkelille että gradun tarkastajaksi. Vielä jos graduohjattava napsahtaisi kohdalle, niin akateemisen uran peruspilarit olisivat hyvin kasassa. Näistä lähdetään liikkeelle.

---

Näkymättömät-hankkeen ensiaskeleet (12.9.2015)

Juuri, kun selvisin yhdestä Turun reissusta, oli sinne lähdettävä takaisin. Tällä kertaa Näkymättömät – nuorten digitarinat -hankkeen Kick off -tapahtumaan. Kuten lupasin, yritän nyt koostaa jonkinlaisen merkinnän seuraavat (vähän vajaa) kolme vuotta elämästäni vievästä hankkeesta, jossa toimin virallisesti tutkijatohtorina. Nimikkeestä huolimatta tämä hanke ei kuitenkaan ole tutkimushanke, sillä tarkoituksemme ei ole tehdä tutkimusta, vaan luoda kirjaston työntekijöitä varten erilaisia omaelämäkerrallisia menetelmiä hyödyntäviä työpajoja, joiden tarkoitus on auttaa ehkäisemään nuorten syrjäytymistä. Huh, olipas määritelmä. Ja uskokaa pois, se oli vielä pitemmin kirjoitettu hankkeen hakemuksessa, joka on huikeat 22 sivua pitkä. Ja liitteenä oleva budjettilaskelma on sitten toiset parikymmentä sivua.

Sitä lukiessa tuli todettua, että rahoitushakemuksilla on aivan oma kielensä. (Toisto on tehokeino.)

Aloitin siis virallisesti työsuhteeni 1.9. ja heti samalla viikolla oli jo lähdettävä reissuun. Se tarkoitti erittäin pikaista matkaohjelman omaksumista, matkasuunnitelman tekoa ja epätoivoisia hetkiä, kun aivot eivät vaan suostuneet yhteistyöhön ymmärtämään kaikkia uusia asioita. Eniten harmaita hiuksia on aiheuttanut työajankirjausjärjestelmä, johon pyysin kädestä pitäen opastusta, jotta mikään ei menisi vikaan. Hankkeen rahoitus tulee nimittäin ESR:ltä (Euroopan sosiaalirahasto) ja siellä ollaan todella tiukkoja sen suhteen, että työajat on merkitty yhtenevästi eri lomakkeisiin ja että mitkä logot tulee olla esillä, kun hankkeesta viestitään. (Esimerkiksi, jos nyt haluaisin lähteä johonkin konferenssiin puhumaan hankkeen työpajoista ja annettujen harjoitusten vastaanotosta, minun pitäisi käyttää hankkeen virallisia Powerpoint-kalvoja kaikilla mahdollisilla logoilla ja muilla härpäkkeillä.)

Turun reissu alkoi laittoman aikaisella herätyksellä, kun juna lähti jo 5.20 ja eihän täällä siihen aikaan mitään busseja kulje. Piti siis suhata taksilla keskustaan, jotta ehti ajoissa junaan. (Ja tästä taksimatkasta sain sitten hieman lisää harmaita hiuksia matkalaskun kanssa pelleillessä.) Hankkeen väki kokousti Turun pääkirjaston neuvottelutiloissa puoli kymmenestä eteenpäin ja siellä tapasimme ensimmäistä kertaa hankkeen kaikki osatoteuttajat: me Jyväskylän yliopiston väki, Turun AMK:n porukka, paikallisen kirjaston edustajat sekä Seinäjoen AMK. Kahden päivän mittaisen Kick offin tarkoituksena oli koota kaikki saman pöydän ympärille, antaa kuva siitä, mitä nyt ollaan oikein tekemässä, koota työryhmät eri osioiden ympärille ja saada opastusta viestinnästä, hallintoasioista sekä alustavasta aikataulusta.

Koska yöllä nukuttu unimäärä oli huikeat neljä ja puoli tuntia, en tuntenut itseäni erityisen hyödyllisesti suullisen ulosannin osalta. Toisaalta heti kun muut kuulivat, että osaamisalueeni on nimenomaan sarjakuvat, he olivat varsin innostuneita asiasta. Yliopistomme vastuulla kun on pääasiallisesti luova kirjoittaminen, niin sarjakuvaosaaminen tuo siihen sopivasti vähän jotain muutakin.

Olimme palaveeranneet jo ennen tapaamista ja pohtineet omia roolejamme hankkeessa. Toivoin, että se selviäisi hieman lisää Kick offin aikana, ja pääkohdat nyt ainakin vahvistuivat. Mitään tutkimusta en siis ole tekemässä hankkeen puitteissa, mutta voin tietenkin työajan ulkopuolella niin halutessani työstää aiheeseen liittyviä artikkeleja. Hankkeessa pääprojektini on kuitenkin niiden työpajojen sisältöjen tuottaminen, eli teetän nuorilla omaelämäkerrallisia sarjakuvaharjoituksia. Koska hankkeen nimessä on tuo niin muodikas ”digi”, minun pitänee tutustua myös enemmän digitaalisiin sarjakuviin ja niiden mahdollisuuksiin – mitä niiden kanssa voi tehdä ja miten. Se kyllä kiinnostaa jo muutenkin ja kun tässä alkuvaiheessa ei vielä pysty tekemään mitään konkreettista, kokeilen varmaan jotain video- ja / tai kuvanmuokkausohjelmia. Harkitsen myös tunnusten tekemistä sarjakuvablogit-portaaliin, jotta osaisin opastaa nuoria sen käytössä. (Mutta mikä blogini nimeksi? Ja kai sinne jotain pitäisi piirtääkin?)

Väsymyksestä ja yleisestä ”apua, liikaa tietoa” -olosta huolimatta Turun keikka oli kuitenkin varsin kannattava – jos ei muuten, niin vähintäänkin ruuan puolesta. (Herkullisia lounaspaikkoja ja ravintola Foijassa sai ehkä parasta kanavuohenjuustoburgeria, mitä olen ikinä syönyt.) Sain vastauksia joihinkin askarruttaneisiin kysymyksiin, mutta lähdimme sieltä myös usean uuden kysymyksen kanssa. Koska olemme molemmat tutkijatohtorit hankkeessa osa-aikaisina, eniten meitä arveluttaa se työaika ja miten se tulee riittämään siinä vaiheessa, kun aloitamme pajaohjaukset. Ja ohjaammeko niitä vain Jyväskylässä vai myös Seinäjoella ja Turussa? Ja kirjaston väkeäkin pitäisi kouluttaa menetelmiemme käyttöön. Saammeko tarpeeksi osallistujia? Ja miten ihmeessä selviän tästä byrokratian viidakosta sössimättä jo ensimmäisen kuukauden aikana?

Olo on sekä innostunut että hieman jännittynyt tästä kaikesta uudesta ja oudosta. Jo työsuhde on hämmentävä asia. Sen tajuaminen konkretisoitui siihen hetkeen, kun poistin opiskelijakortin kukkarostani. Henkilökuntakorttini toimii nyt yliopiston kirjastokorttinakin, joten opiskelijakortti on turha ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2002.

Tähän postauksen loppuun sopiikin varsin hyvin seuraava katkelma. Tunnistatte tekstin taatusti.

– Tiedättehän, että jos jotakuta säikäyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi, sanoi Tuu-tikki pistäen suuhunsa maamunan, joka muistutti pientä mukavaa lumipalloa. – No jaa. Tuota Ninniä säikytteli pahasti eräs täti, joka oli ottanut tytön hoiviinsa, vaikkei pitänyt hänestä. Tapasin tädin ja hän oli kauhea. Ei vihainen, käsitättekö, sellaisenhan voi ymmärtää. Hän oli vain jäätävän kylmä ja ironinen.
– Mitä on ironinen? kysyi Muumipeikko.
– No, kuvittele että liukastut limasieneen ja läsähdät istumaan keskelle puhdistettuja sieniä, sanoi Tuu-tikki. – Tietenkin odotat äitisi suuttuvan, se olisi luonnollista. Mutta ehei, hänpä ei suutukaan, sanoo vain kylmästi ja musertavasti: – Ymmärrän että tuo on sinun käsityksesi tanssimisesta, mutta olisin kiitollinen, ellet tanssisi ruoassa. Suunnilleen sellaista on ironia.
– Hyi miten epämiellyttävää, sanoi Muumipeikko.
– Eikö olekin, myönsi Tuu-tikki. – Ja juuri sillä tavalla se täti puhui, hän oli ironinen aamusta iltaan. Lopulta lapsen ääriviivat alkoivat häipyä ja hän muuttui näkymättömäksi. 

(Jansson, Näkymätön lapsi (2010), 89.)

---

Tutkijablogihaaste, osa 3: Fiiliksen mukainen työtila (27.9.2015)

Nyt kun syyslukukausi on pyöräytetty käyntiin opetuksen ja muiden töiden osalta, on sopiva hetki kaivaa tutkijablogihaaste taas esiin ja jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Seuraakin osa kolme, joka esittelee työtilaa. Minullahan on siis oikeastaan kaksi työtilaa: yliopiston työhuone ja oma työhuone kotona. Tässä esittelen yliopiston työtilaani, koska kotona olevasta työhuoneesta puuttuu tällä hetkellä se kaikkein oleellisin: työkone.

Pärjään loppujen lopuksi varsin vähällä, mutta olen huomannut, että tietyt asiat on aina hyvä olla olemassa, jotta työnteko sujuu, oli sitten kotona tai yliopistolla.

1. Tee. Koska menen usein kirjoittaessani flow-tilaan, unohdan syödä tai juoda. Tee on hyvä olla olemassa, koska se lämmittää (sormeni palelevat koneella kirjoittaessa) ja pitää hereillä. Ei mitään kofeiinitonta nysväystä siis. Yleensä juon mustaa teetä maidon ja hunajan kanssa, yliopistolla pidän nyt valkoista teetä, koska se ei kaipaa mitään lisukkeita.

2. Asuksen Transformer-tablettini, johon kuuluu näppis. En olisi selvinnyt läppärini kuolemasta ilman tätä. Kirjoitan tätäkin blogimerkintää tabletilla. Näppis ja touchpad ehdottomia työkäyttöön. Reissussa aina mukana. Sen nimi on Arya Stark, koska se on pieni ja pippurinen.

3. Näkymättömät-muistikirja. Uusi hanke, uusi muistikirja. Rakastan muistikirjoja ja mikä olisikaan parempi kuin uusi Star Wars –aiheinen muistikirja? Kirjoitan kaikki muistiinpanoni käsin, koska se auttaa minua muistamaan paremmin. Tähän kokoan kaikki työjutut ja ideat työpajoja varten. 

4. Printatut Powerpoint-diat. Ihan sama, onko kyse konferenssiesitelmästä tai luennosta, tulostan aina diat paperille ja teen niihin käsin ylimääräisiä muistiinpanoja. Yleensä diani koostuvat pelkistä kuvista, joten käsin tehdyt lisäykset pitävät mielessä sen, mitä olin sanomassa ja mitä minun pitäisi vielä sanoa. Nämä ovat sarjakuvan teoriakurssin genreluennon muistiinpanoja. Kolmatta kertaa käytössä aina täydennettyinä versioina.

5. Teemuki. Koska tee, myös teemuki. Yliopistolla minulla on emalinen Haisuli-muki, koska Muumit. Sen ongelma on emalin kuumeneminen. Toisaalta tee myös jäähtyy paljon nopeammin kuin keraamisessa mukissa. Kotona minulla on variaatio Star Wars -mukeja. Ja yksi kirpparilta löydetty hobitti-muki.

6. Ankkatohtori-kyltti. Koska se kuuluu asiaan.

7. Hamahelmistä tehdyt mukinaluset. Askartelu on kivaa. Hamahelmet vielä kivempia. Näitä minulla on yliopistolla kaksi: Tampere Kupliin taidekujalta löytynyt Ducktales-Roope ja samalla mallilla itse tehty Milla. Kotona työpöydälläni asustaa Totoro.

8. Kalenteri. Tänä vuonna isompi ja siksi parempi. Enemmän tilaa kirjoittaa asioita muistiin, enemmän tilaa päällystää kannet Rosan ankoilla. Tätä ilman en pärjäisi päivääkään: kirjoitan asiat muistiin käsin ja saan sen aina nopeasti esille. En ole koskaan oppinut käyttämään mitään puhelimen kalentereita.

9. Darth Vader -pehmo. Koska pöydällä pitää olla aina jotain Star Wars –sälää. Figuja, bubblehead-hahmoja tai Legoja. 

10. Yliopiston työläppäri. Tämä kävi kesällä kotonakin. Kätevä perusvehje työkäyttöön. Lisänäppiksen ja -näytön kanssa varsin ookoo peli.

11. Avainnippu. Tästä löytyy kopioavain, muistitikku, työavaimet ja kaikkea muuta kranaatinsokasta lähtien. Stormtrooper-taskulampun kanssa löytää pimeässäkin perille.

12. Ylimääräinen näyttö. Erittäin hyvä olla olemassa läppärin lisäksi. Koska näytön pystyy laajentamaan, voi samaan aikaan sekä etsiä lisätietoja netistä että työstää Powerpoint-esitelmää, eikä tarvitse miettiä välilehtiä tai ikkunoita. Jos joutuu tekemään jotain kuvanmuokkauksia dioja varten, sitä suuremmalla syyllä kaksi näyttöä on hyvä olla. Kotonakin on miehen vanha laajakuvanäyttö odottamassa uutta läppäriä.

Kuvasta puuttuu olennaisena osana puhelin. Nyt niitä on kaksi: työ- ja henkilökohtainen kännykkä. Työnumero ei ole vielä päässyt kiertoon, joten siihen soitellaan harvemmin.

Fiiliksestä ja työtehtävästä riippuen kuuntelen myös musiikkia. Kotona kaiuttimilla koneelta, töissä kuulokkeilla puhelimesta. Musiikki voi olla kiva taustanauha, joka häivyttää häiritsevän hälinän, mutta tarkkaa tekemistä vaativien teoriaosuuksien kirjoittamisen aikana en yleensä kuuntele mitään. Joskus ristikkäiset kielet (englanninkielinen artikkeli, suomenkielinen musiikki) eivät häiritse.

Aina on tietenkin bonusta, jos on samassa huoneessa hyvä tutkijakollega, jolta voi tarpeen vaatiessa kysyä vinkkejä.

---

Tutkijablogihaaste, osa 4: Biisi, joka kuvastaa minua tutkijana (3.10.2015)

Ensin luulin, että tämä on haasteen vaikein kohta, kunnes muistin teinivuosieni suosikin, Don Huonojen Tule sellaisena kuin olet. Tajusin heti, että tässä on se ainut oikea vaihtoehto.

Miten tämä sitten kuvaa minua tutkijana? 

Ensinnäkin biisin sävel on tyyliini sopiva eli varsin räimeä. Donkkarit oli yksi teinivuosieni lempibändeistä ja vieläkin innostun, kun kuulen jonkin vanhan klassikon satunnaisesti radiosta. Olen vetänyt Singstarissa Seireeniä, mikä on lievästi sanottuna melko haastavaa.

Mutta jos mennään siihen olennaisimpaan eli lyriikoihin, ne kertovat miksi biisin valitsin. ”Tule sellaisena kuin olet”, älä siis teeskentele. Minä en jaksanut teeskennellä kiinnostuvani Dostojevskista tai Derridasta tai mistään muusta, mikä minua ei oikeasti innostanut, kun aloittelin kirjallisuuden opintojani. Minulla on aina ollut eräänlainen paha tapa tehdä asioita omalla tavallani ja mennä vähän sieltä, mistä ei yleensä mennä. Tästä kertoo juuri se, että tein graduni Aku Ankasta kirjallisuuden oppiaineeseen aikana, jolloin sarjakuva ei kuulemma ollut kirjallisuutta.

Tämä kappale kuvaa sitä, että tutkijan pitäisi tutkia sitä, mikä aidosti kiinnostaa häntä eikä välittää niinkään siitä, mitä mieltä muut tästä asiasta ovat. Totta kai tutkimuksen on oltava uutta tietoa tuovaa ja olennaisen tutkimuskysymyksen sisältävää. Ja ainahan on olemassa se tutkijan elämän isoin kysymysmerkki, eli mistä se rahoitus… Valitettavasti aihe ja näkökulma vaikuttavat myös näihin seikkoihin. 

Mutta ei pidä hylätä potentiaalista aihetta vain siksi, että joku auktoriteetti sanoo, ettei se ketään kiinnosta. Koska sitähän ei koskaan tiedä, millainen tutkimuksesta syntyy ja miten se vaikuttaa tulevaan uraan, sanon varsin painokkaasti nimimerkillä ”Kokemusta on”.

(Lisäksi biisin video on loistava. Kie on ihan luokattoman nätti.)

---

PPCS: The Final Countdown (24.10.2015)

Aloitin Populaarikulttuurin tutkimuksen tohtoriohjelman (kavereiden kesken PPCS) statusjäsenenä keväällä 2012. Tuo hetki oli suloisen katkera, koska ohjelman tarjoama rahoitus oli milleistä kiinni. Katkeruus väistyi kuitenkin äkkiä, kun ymmärsin, mitkä mahdollisuudet jo pelkkä statusjäsenyys toi tullessaan. Ohjausta, vertaistukea, kontakteja, seminaareja… ja erityisesti uusia mahtavia kollegoita kerrassaan herkullisine väitöskirja-aiheineen.

Nyt tuo tohtoriohjelma saatettiin päätökseen kaksipäiväisessä seminaarissa, joka oli perjantain osalta avoin yleisölle. Lauantain vietimme keskenämme laivalla tulevaisuuden tutkimussuunnitelmia ja ansioluetteloita käsitellen.

Esitelmöimme Turun kaupunginkirjastolla perjantaina 23.10. kello kahdestatoista aina kuuteen saakka. Paikalla puhumassa olivat sekä me tohtorikoulun tutkijat että osa ohjaajistamme. POP SLAM! -tapahtumaksi ristitty, viralliselta nimeltään ”Aku Ankasta Pokémoniin – populaarikulttuuri tieteen tähtäimessä” oli avoin kaikille kiinnostuneille. Tavoitteenamme oli esitellä tutkimuksemme ydin kymmenessä minuutissa ja käyttää viitisen minuuttia kysymysten ja kommenttien vastaanottoon. Esitelmäaiheet vaihtelivat vainoamisen äänimaailmasta 1800-luvun Wienin huumorikuvastoon ja nettiäitien some-elämästä rockiin, Reaganiin ja pornoon.

Oma esitelmäni käsitteli tietenkin väitöskirjatutkimustani Rosan ankkasarjakuvista, jota yritin epätoivoisesti tiivistää kymmeneen minuuttiin, mikä osoittautui pieneksi haasteeksi. Asiaa ei yhtään auttanut se, että Powerpointtini pohjana oli kevään Popcult-esitelmäni, jonka pituus oli se rapiat puolitoista tuntia… Mutta eipä siinä, sain kyllä kaiken olennaisimman sanottua ja saamani palautteen perusteella olin vielä suht sujuva ja luentevakin – mitä nyt posket helottivat paloauton lailla. Siitä en näytä ikinä pääsevän eroon.

Sain jopa tutkijakoulun ulkopuolisen yleisökysymyksen, mikä on aina piristävää ja kivaa. Lisäksi esitelmäni herätti sen verran innostusta paikalle ilmiintyneessä opiskelijassa, että onnistuin jo ehkä rekrytoimaan hänestä tulevan sarjakuvatutkijan. Ken tietää.

Illan päätteeksi minä, Aino ja Johannes istuimme vielä yleisön edessä pienessä paneelikeskustelussa pohtimassa muun muassa, mitä hyötyä populaarikulttuurin tutkimuksesta on (periaatteessa kysymys on absurdi, koska humanistista tutkimusta ei voida mitata hyödyn akselilla), mihin tutkija voi työllistyä osaamisensa perusteella ja millaisia kokemuksia meillä on tutkimuksemme vastaanotosta. Hyötykohtaan totesimme, että pelkästään se, että populaarikulttuuri on se, mitä ihmiset kuluttavat, tekee siitä oikeutetun tutkimuskohteen. Miksi se on suosittua? Mikä siitä tekee kiinnostavaa? Muun muassa siksi sitä pitää tutkia.

Osaamisalueemme puolestaan kattaa samat tärkeät seikat kuin millä tahansa muulla tutkimusalalla: aineistonhallinta, analyysi, kriittinen lukutaito, tiedonhaku, konferenssitaidot, organisointi, stressinhallinta, apurahahakemusten teko… Onhan noita. Lisäksi totesin omasta puolestani, että se, miten perillä on näistä populaareista ilmiöistä esimerkiksi lasten ja nuorten kulttuurin osalta, auttaa minua opettajana ymmärtämään oppilaitani paremmin. Oppilaat eivät ehkä kunnioita samalla tavalla sellaista opettajaa, joka ei ymmärrä heidän kiinnostuksenkohteitaan. Ja sitten olen minä, joka saavun tunnille Darth Vader -pipossa, Jurassic Park –paita päällä ja kerron, että tänään suunnitellaan supersankareita…

Tulimme yksimielisesti siihen tulokseen, että maailma tarvitsee populaarikulttuurin tutkijoita.

Perjantai päättyi yhteiseen italialaiseen illalliseen ja saapumiseen ihanaan, neljän tähden hotelliin. Totesinkin jo muilla somekanavilla, että joskus se tutkijanarki on luksusta. Tai ainakin siihen asti, kunnes huomaa, ettei sitä yöpymiseen kuuluvaa Superaamiaista ehdikään syömään aamulla, kun laiva lähtee jo vartin yli kahdeksan…

Lauantain vietimme sitten kokonaisuudessaan laivalla seminaarissa, joka vei meidät Maarianhaminaan ja takaisin. Päivän aikana ehdimme käsitellä osioita väitöskirjoista, pari post doc -tutkimussuunnitelmaa (mukaan lukien yksi oma kirjaprojektihaaveeni) sekä tutkijan CV:n ohjeistusta. Eli mitä siellä ansioluettelossa pitää näkyä ja mihin työantajat akateemisessa maailmassa kiinnittävät huomiota. Saimme kaikki arvokasta uutta tietoa sekä CV:n muokkaamisesta (Tutkimuseettisellä neuvottelukunnalla on tästä olemassa varsin pätevä malli) että rahoitushakemusten olennaisista osista, kuten rakenteesta ja suunnitelman toteuttamispotentiaalista. 

Sain taas uutta kipinää liittyen mahdollisiin kirjaprojekteihini, joten pitää nähtävästi alkaa ahdistella kustantamoja ehdotelmilla. Ja jos jotain alkaa tapahtua, pitää seuraavaksi hankkia vuorokauteen lisää tunteja.

Virallinen osuus päättyi tulevaisuuskatsaukseen. Koska vaikka tohtoriohjelma päättyykin, ei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että populaarikulttuurin tutkimuksen täytyy päättyä – päinvastoin. Nythän sen vasta pitääkin lähteä aktiivisesti uusille poluille, kun meillä on jo kokonainen verkosto, jota lähteä kehittämään yhteisillä hankkeilla, julkaisuilla ja ties sun millä projekteilla, joita heiteltiin ilmoille laivan baarissa kovaäänisten eläkeläisten ja kännisten nuorukaisten aiheuttaman metelin yli. Ideoiden taimet jätettiin muhimaan. Katsotaan, mitä niistä vielä kasvaa.

Koska mikään ei oikeastaan päättynyt, vaan on vasta alussa, ei tunnelma ollut missään vaiheessa erityisen haikea. Paikoitellen jopa innostunut. Näiden neljän vuoden aikana meistä tohtorikoulun jäsenistä kolme (ja lisäksi koulun entinen koordinaattori) ehtivät viimeistellä väitöskirjansa ja puolustaa sitä julkisesti. Ja lisää on luvassa. Populaarikulttuurin tutkimus elää ja voi hyvin.

---

Kirjamessupiipahdus (3.11.2015)

Piipahdinpa tuossa Helsingin kirjamessuillakin messujen viimeisenä päivänä eli sunnuntaina. Nimenomaan piipahdin, sillä pyörähdin siellä päiväseltään PPCS:n seminaariviikonlopun jälkeen. Aikomus oli hankkia hieman joululahjoja ja käydä katsomassa ankka-ohjelmaa. Molemmat tavoitteet onnistuin täyttämään.

Kirjakahvilan Aku Ankka -ohjelman aikana taululla näytettiin klassisia Akun ilmeitä, joista itse olen askarrellut tunnekortit opetuskäyttöön. (Suosittelen – toimii kaikenikäisillä.) Ilmeet muistavan onkin helppo päätellä, että Aku Ankan päätoimittaja Aki Hyyppä on itse asiassa ”tärähtänyt”.

Aki Hyyppä ja suomentaja Ville Keynäs puhuivat messuilla Aku Ankkojen kääntämisestä. He vitsailivat, että Jörn Donner ja presidentti Sauli Niinistö olivat jo käyttäneet kaikki heidän suunnittelemansa ylisanat, joten heidän piti keksiä jotain uutta sanottavaa. Haastattelun kiinnostavimpia asioita oli se, miten tarkkaa suomalainen käännösprosessi oikeastaan on. Ei riitä, että kuplat ja kertojanlaatikot käännetään suomeksi, vaan ne on vielä sen jälkeen käännettävä Aku Ankan omalle kielelle, joka vilisee synonyymeja, 50-luvun harvinaisia ilmauksia ja kuvailevaa kieltä.

Vaikka en olekaan tutkinut käännöksiä sinänsä, tämä on asia, joka pitänee ottaa huomioon mahdollisessa tulevassa ankkatutkimuksessa. Aiheeseen jo viittasinkin lyhyesti viime perjantain konferenssiesitelmässäni, johon palaan myöhemmässä päivityksessäni tarkemmin.

---

Don Rosan marraskuun Suomen vierailu (23.11.2015)

Teille on varmaan turha kertoa, mitä viime viikonloppuna tapahtui? Suurin osa oli kuitenkin paikalla. Sanoman twitter-päivityksen mukaan 1400 ihmistä jaksoi jonottaa vähintään toista tuntia ankkapiirtäjä Don Rosan nimmaria Helsingissä ja Tampereella. (Muistetaan, että nimenomaan ankkapiirtäjä – ei missään nimessä Disney-taiteilija!) Tässä seuraa arvon herran assistentin virallinen kuvaspämmäys viikonlopusta.

Olin viime vuonna kirjamessuilla Rosan avustajana nimmaritilaisuuksissa ja minua pyydettiin mukaan tänäkin vuonna. (Naureskelin, että tohtorin tutkinto valmistaa tällaiseen työhön.) Olin sekä tulkkaamassa epäselviä tilanteita että avustamassa mahdollisten kirjapinojen kanssa, jotta nimmarointi kävi joutuisammin. Olin myös se henkinen tuki, ettei Donin tarvinnut yksin istua faniensa edessä. Kyllä sitä pöydän toisellakin puolella välillä jännitettiin.

Perjantaina aloitimme klo 16 Suomalaisessa kirjakaupassa. Olin mainostanut asiaa täällä blogissa, mutta jättänyt oman osuuteni hieman epämääräiseksi. Meillä olisi nimittäin ollut nuohoojan vierailu perjantaiaamuna, mutta sain ajan onneksi siirrettyä. Näin minun ei tarvinnut panikoida, ehtisinkö puoli kahdeltatoista lähteneeseen Onnibussiin. Olin Helsingissä kolmelta ja harhailin kirjakauppaan. Yritin pongata kadun kulman taakse ulottuvia jonoja, mutta ei onneksi tällä kertaa. Jono oli hallitusti sisällä ja pysyi siellä siihen asti, kunnes se laitettiin kiinni, eikä uusia faneja enää otettu mukaan. Näin turvattiin kaikille se nimikirjoitus.

Periaatteena oli siis pelkkä nimmari – ei omistuksia. Mikä oli aiheuttanut hieman epävarmuutta, oli kirjakauppojen ilmoittama ”nimikirjoitus vain meiltä ostettuihin kirjoihin” -periaate. Don ei sitä ole koskaan hyväksynyt. Koska kirjakauppa järjestää tilaisuuden, on tietenkin hyvien tapojen ja kohteliaisuussääntöjen mukaista ostaa kaupasta jotain, mutta Don signeeraa myös ne kotoa tuodut opukset, Tuomas Holopaisen levyt, julisteet, paperiarkit ja vaikka käsivarren jos niikseen tulee (kunhan ette sano, että tatuoitte nimmaria ihoonne – sitä hän ei arvosta). Meidän piti välillä nykiä ihmisiä hihasta, että oliko siellä kassissa lisää kirjoja, anna vain ne kaikki tähän pöydälle, niin isketään nimmarit niihinkin.

Perjantai sujui varsin nopeasti, vaikkakin eräs mies suutahti siitä, ettei saanut omistuskirjoitusta lapsille, ja jätti Donin kokonaan kättelemättä. Mutta muuten jono liikkui ja kaikki jonoon lasketut saivat nimmarinsa. Pääsin myös jakamaan nenäliinoja, kun eräs nuori nainen herkistyi Donin tapaamisesta niin paljon. Tunnekuohu ylsi myös Doniin itseensä ja tarvittiin lisää nenäliinoja.

Lauantaille oli luvattu lunta ja huonoa säätä, joten suuntasimme Akkarin päätoimittajan Aki Hyypän johdolla raiteita pitkin Tampereelle. Tämä oli kaikin puolin onnistunut ratkaisu, sillä amerikkalaiset eivät oikein junilla matkusta, joten kokemus oli Donille melko eksoottinen. Varsinkin siinä vaiheessa, kun ylitimme lumirajan, Don ei malttanut olla tuijottamatta ulos. Lumi ei kuulemma kuuraa puita Kentuckyssa saati jää roikkumaan räystäiltä, mikä meille suomalaisille on varsin tyypillinen osa talvimaisemaa.

Näin fanina täytyy sanoa, että Tampereen Suomalainen kirjakauppa oli kyllä viikonlopun kohokohta. Ei riittänyt pelkästään, että pongasimme heti jonosta aivan huikean cosplay-parin (twitter-stalkkauksen perusteella Maija & Miina Casualty Cosplay), vaan saimme nauttia myös upeasta musiikkiesityksestä. Apua, karvat nousevat pystyyn jo pelkästä muistelusta!

Saimme kuulla siis ehkä viitisen minuuttia ennen aloitusta, että nörttityttökuoro The Pixel Sisters haluaa esittää Donille kappaleen. Eikä minkä tahansa kappaleen, vaan Tuomas Holopaisen kerrassaan upean The Last Sledin. Esityksestä ei ole valokuvia, koska videoin sen kamerallani. Pahoittelen kuvan- ja äänenlaatua, kyseessä oli pelkkä pokkari. (Akkarin päätoimittaja videoi esityksen myös kunnon kameralla, kannattaa tiedustella materiaalia myös sieltä.)

Esityksen aikana tarvittiin taas nenäliinoja. Hyvä, ettei kädet tärisseet itsellänikin.

Lopuksi voisin todeta, että olipa taas viikonloppu. Ihana nähdä noin valtavasti faneja ja niitä tunteita, mitä pelkkä idolin kädenpuristus, muutama sana ja tietenkin se nimmari, voi saada aikaan. Eikä niitä tunteita esiintynyt pelkästään Rosan fanien puolella, vaan myös Don itse herkistyi useampaan otteeseen. Tosin on myös huomautettava, että Don kiihtyi aina, kun fanit eivät ymmärtäneet, miksi Don halusi heidän hankkivan vanhan, ruskeakantisen Roope Ankan elämä ja teot –opuksen lisäksi myös uuden, parannellun painoksen. Tästä olin juuri itsekin viime viikolla keskustellut twitterissä: miten uudessa painoksessa väritystä ja tekstausta on korjailtu nimenomaan Rosan itsensä pyynnöstä. Katsokaapa sitä alkuperäistä: se on pelkkää tunkkaista ruskeaa ja violettia. Ja ensimmäisen johdantosivun viimeisessä ruudussa Roopen kakkuloista on poistettu läpinäkyvyys täysin! Jos olit onnekas fani, Rosa päätti hermostuksissaan korjata virheitä suoraan albumiisi… Ainakin muutama henkilö sai siis aitoa taidetta.

Yritin parhaani mukaan myös väistellä kameroita, sillä eihän kukaan nyt oikeasti halua itsensä ja idolinsa taustalle hillumaan mitään ankkatohtoria, eihän? Toivon ainakin, ettei kukaan onnistunut nappaamaan kuvaa niinä hetkinä, kun happi alkoi loppua ja ankkatohtori haukottelee antaumuksella. Joku kuitenkin miettii, että onpas sillä Kontturilla tylsää, vaikka istuu sentään itse Don Rosan vieressä! 

Lopuksi pieni vihje tulevasta: oli nimittäin puhetta, että Don tulisi ensi vuonna Helsingin kirjamessuille. Koko messujen ajaksi. Tekemään pitkää päivää. Puhuttiin omistuskirjoituksistakin. Joten kannattaa jo varata lokakuun viimeinen viikonloppu vapaaksi… Minä ainakin teen niin. Siellähän sitä kuitenkin taas istutaan ja hymyillään mukana.

---

Voima heräsi aka Star Wars -vouha (20.12.2015)

Pahoittelut blogihiljaisuudesta. Sitä kummallisesti kerääntyy marraskuun lopulle ja joulukuun alkuun melko paljon tekemistä, kuten reilu parikymmentä kymmensivuista esseetä arvioitavaksi, 29 monivalintatehtävää, yhden koulutuspäivän suunnittelu ja kuukauden työaika puristettuna kahteen viikkoon. Tässä välissä olen myös ehtinyt hankkia tuliterän läppärin ja kokea valtavia pettymyksiä joulukalenterin äärellä, mutta siitä myöhemmin.

Nyt olen virallisesti lomalla, mikä tarkoittaa sitä, että luen sähköpostia valikoiden enkä tee hankkeen töitä enää tänä vuonna. Joten minulla on aikaa kirjoittaa muutama rästiin jäänyt päivitys. Mutta – aloitan kuitenkin siitä kaikkein ajankohtaisimmasta, eli uusimmasta Star Wars – The Force Awakens -elokuvasta.

Itse yritin pysyä mahdollisimman pitkään pimennossa kaikista faktoista, tiedonmurusista ja kommenteista, mitä leffaan liittyi. Olen onnistunut aiemmin spoilaantumaan useista eri leffoista, joten en mennyt mihinkään foorumeille ja nautin siitä, ettei IMDb:n leffasivuilla kerrottu yhtään mitään. Täytin tämän leffan odotuksiin liittyvän kyselyn netissä edellisenä iltana ja naureskelin omille vastauksilleni kohdassa ”Mitä tiedät uudesta elokuvasta”. No, siinä on se söpö pallodroidi…

Yksi syy käytökselleni oli se, että leffa pelotti. Siinä pelotti ajatus siitä, ettei se olisikaan hyvä kaiken tämän jälkeen. En halunnut odottaa siltä yhtään mitään, etten vain pety. Koko ajan kuitenkin mietin, ettei ohjaaja J. J. Abrams voinut olla huono – hän oli sentään mukana tekemässä Fringeä. Disneykään ei voinut olla täysin huono, olivathan he onnistuneet tuomaan merirosvoleffat takaisin (vaikka iso osa Pirates of the Caribbean -saagan menestyksestä onkin kiinni Johnny Deppin mahtavasta roolisuorituksesta). Lucas ei olisi enää sotkemassa käsikirjoitusta kirjoittamalla puisevaa dialogia, joka ei istuisi kenenkään suuhun. Minulla oli siis kuitenkin hieman odotuksia.

Minun oli pakko päästä katsomaan leffa mahdollisimman pian. Mielellään ensi-iltapäivänä. Sithin koston näin Joensuussa ensi-illassa. Olin pukeutunut ja kaikkea. Nyt en kuitenkaan pukeutunut – minulla ei ollut mitään kivaa asua valmiina, enkä ehtinyt ensimmäiseen aamupäivänäytökseen töiden takia. Otin siis iisisti. Vain Imperiumin vastaisku -t-paita, Star Wars -rintamerkki, Darth Vader -pipo ja -sukat. Ja tietenkin reppu, jonka olen tuunannut niin, että monet luulevat sitä alkuperäiseksi tuotteeksi.

Kävin katsomassa Star Wars – The Force Awakensin illalla varttia vaille kuuden näytöksessä 2D:nä. En ole oikein koskaan innostunut 3D:stä ja Jyväskylän Finnkinon 3D-lasit ovat aivan kauheat tällaiselle rillipäälle. 

Näytöksessä arvottiin julisteita ja lippis. En saanut mitään, mutta ei se haitannut – ei meidän seinille enää mitään mahtuisikaan.

Apua. Se alkaa ihan just.

Kun klassinen ”A long time ago, in a galaxy far, far away…” ilmestyi ruudulle, oli kuin olisin palannut siihen teinivuosieni hetkeen, jolloin katsoin Uuden toivon ensimmäistä kertaa (kyllä – olin 14, niin vanha). Uusi trilogia ja sen aiheuttama pettymys oli pyyhkäisty pois, oli vain tämä elokuva ja tämä hetki, kun näin sen ensimmäisen kerran. Ja miten se ojensikaan kätensä alkuperäiselle trilogialle…

Ehkä uusi elokuva on saanut eniten kritiikkiä siitä, ettei se tuo saagaan mitään uutta ja yllättävää. Se oikeastaan mukailee alkuperäistä trilogiaa varsin uskollisesti: droidiin piilotetut tiedot, aavikkoplaneetalta peräisin oleva sankari, avun hakeminen avaruusolioita täynnä olevasta baarista, suuri joukkotuhoase ja pieni kapinallisten porukka, joka hyökkää sen kimppuun sisältä ja ulkoa… 

Ja se dramaattinen kohtaus sillalla…

Pohdiskelin tätä ja totesin, että syy on selvä. Ohjaajan ja yhtiön on saatava puolelleen kaikki saagan vanhat fanit ja kosiskeltava uudet mukaan. Kun meidät on vakuutettu ja tarpeeksi uusia on otettu kyytiin, voi seuraavassa osassa lähteä viemään porukkaa johonkin aivan uuteen, odottamattomaan suuntaan…

Sitä odotellessa.

Vaikka tunnistinkin nämä selvät juonelliset ja visuaaliset viittaukset alkuperäiseen trilogiaan, eivät ne kuitenkaan häirinneet minua. Ehkä siksi, että koin valtavaa nostalgista innostusta tutuista tunnelmista yhdistettynä uusiin henkilöhahmoihin, varsinkin Reyhin, joka oli onnistuttu käsikirjoittamaan päteväksi ja pärjääväksi henkilöhahmoksi korostamatta turhia sitä, että kyseessä on nainen. Olin ihan koukussa pikku BB-8:iin ja halusin sellaisen itselleni. Sain kylmiä väreitä siitä, kun se ”romu” näytettiin ensimmäisen kerran. 

Dialogi toimi, hahmot olivat inhimillisiä, avaruusolioilla oli muovisia maskeja eikä kaikkeen ollut työnnetty hienoa tietokonetekniikkaa vain siksi, että sellainen oli mahdollista. Mutta jossain kohtauksissa tekniikka oli läsnä ja varsin toimivana: erityisesti nautin siitä, miten Kylo Renin Force choke toimi aivan turkasen hienosti, kun sitä tekniikkaa pystyttiin oikeasti hyödyntämään. Ja olihan se Kylo Ren ihan tyylikäs pahis kamppeineen, vaikkei kukaan koskaan ylläkään Darth Vaderin tasolle.

Minä nauroin. Minä jännitin. Minä itkin.

Kun leffa loppui, olin tyytyväinen. Se pesi uuden trilogian 10-0. Se ei ollut surkea. Se yhdisti vanhan uuteen tarinan kaareen ja nosti esille hienoja, uusia hahmoja. 

Ja vaikka olenkin hivenen pettynyt, ettei Thrawnin trilogia ole enää ”virallista kaanonia”, olen kuitenkin innoissani. Nyt en tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tai tiedän – pettynyt jedimestari kouluttaa itselleen uuden oppilaan, jonka tehtävänä on tuhota Ensimmäinen ritarikunta, yksinvaltias Snoke ja tämän pimeän puolelle kääntynyt oppilas Kylo Ren…

Menen vielä katsomaan leffan uudestaan.

---