Rästipäivitys: Reconfiguring Human & Non-Human (17.1.2016)
Jostain syystä viime syksyn loppupuoli meni niin hektiseksi, että paljon jäi sanomatta täällä blogissa. Epäilen, että tämä kevät on menossa samaan suuntaan, joten yritän lupailla itselleni ja teille, että päivittäisin tärkeimmät asiat aina viikonloppuisin (ja jatkaisin tutkijablogihaastetta, viimeistelisin lempitaiteilijani-sarjan ja aloittaisin Don Rosa -kokoelmani esittelyn hiljalleen). Suuria lupauksia heti vuoden alkuun.
Aloitan kuitenkin lyhyesti rästipäivityksellä, joka menee niinkin kauas kuin viime lokakuulle, jolloin osallistuin omalla laitoksellamme järjestettyyn konferenssiin nimeltä Reconfiguring Human & Non-Human: Texts, Images, and Beyond, jonka kollegani Essi Varis ja Aino-Kaisa Koistinen olivat organisoineet.
Tämä kansainvälinen konferenssi (jotkut puhuvat myös seminaarista) järjestettin 29.-30. lokakuuta ja se keräsi huikean määrän ulkomaisia vieraita ja kiinnostavia esitelmiä. Oli kuitenkin mielenkiintoista huomata, miten kotipuolessa järjestetty konferenssi ei tuntunut konferenssilta – ihan kuin olisin tullut vain yliopistolle normipäivänä töihin, vaikka saimmekin hienot nimikyltit ja konferenssikansiot. Omaa osallistumispanostani haittasivat myös muut työni, kun koko torstaipäivä jäi tyngäksi, sillä jouduin suuntaamaan kesken päivän Korpilahdelle opettamaan. Ehdin kuitenkin illan cocktail-tilaisuuteen ja Sohwissa järjestetylle konferenssi-illalliselle, mikä kannatti – en ole eläessäni syönyt niin hyvää kasvisruokaa. Myös illallisen aikana keskieurooppalaisten kollegoideni kanssa käydyt keskustelut yliopistojen eroavaisuuksista olivat varsin viihdyttäviä.
Perjantai olikin minulle se virallinen työpäivä, sillä toimin puheenjohtajana sessiossa ”The Imagined Other: Fantasy Races as (Political) Topoi. Oma sessioni oli aihealueiltaan varsin herkullinen, sillä aiheina oli erilaiset haltiaolennot, hobittien ja lohikäärmeiden vertailua sekä örkkien evoluutio -esitelmä. ”Only in #ReconHuman”, twiittasin.
Oma esitelmäni oli perjantaina iltapäivällä eläinhahmoja käsittelevässä sessiossa, jossa esiteltiin lisäksi 1970-luvun puolalaisten tv-sarjojen näkemystä koiran tärkeydestä ihmisen kumppanina ja neuvostoliittolaisten poliittisten pilapiirrosten eläinsymboliikkaa. Oma esitelmäni oli nimeltään ”Ducks, Mice or Humans? Disney Comics Characters Balancing Between Their Identities”, jossa esittelin eri taiteilijoiden näkemyksiä siitä, ovatko ankat (tai hiiret) ihmisiä vai eläimiä. Esittelin Disney-sarjakuvien ihmisille ominaisia eläimellisiä piirteitä, pohdin Rosan sukupuun kautta sitä, onko Ankka itseasiassa sukunimi, koska se periytyy patriarkaalisesta isältä lapselle, vertailin Akua ja Repeä toisiinsa sekä toin esille Hessun ja Pluton eroja. Nostin myös muutamia kuvaesimerkkejä jouluaterioista: onko se kannibalismia, jos ankat syövät joulupöydässä kalkkunaa?
Konferenssi päättyi DVD-julkkareihin, jossa esiteltiin suomalainen, puolen tunnin mittainen dokumenttielokuva nimeltä Esiäitien elämänvoiman juurilla: perinnetietoa pohjolan myyttisestä maailmasta. Yleisön tähden näimme englanninkielisen version, jonka äänessä oli vielä jotain teknisiä ongelmia, mutta aiheen puolesta äärettömän mielenkiintoinen dokumentti.
Konferenssi oli näin osallistujan kannalta erittäin onnistunut. Nyt odottelenkin jännityksensekaisella kauhulla omaa konferenssivastuutani maaliskuun alun Nörttikulttuurin nousu -konffan suhteen. Edellisen kerran olen ollut organisoimassa konferenssia vuosina 2008-2009, jolloin olin työharjoittelussa Oriveden Opistolla ja järjestelin sinne huumorin ja satiirin symposiumia…
Jälkikommenttina voisin lisätä, että piipahdin myös joulukuun alussa Oulun Kulttuurintutkimuksen päivillä FINFARin työpajassa kommentoimassa papereita. Se perjantaipäivä meni reissatessa edestakaisin, mutta koska en ollut kossaan aiemmin käynyt Oulussa, ajattelin, että pitäähän sekin kokea. Odotan innolla kesän Finnconia ja FINFARin seuraavaa työpajaa siellä.
Tutkijablogihaaste, osa 5: Mikä teki sinusta tutkijan? Kutsumus, äkillinen ilmestys vai sattuma? (24.1.2016)
Koska yritän palata suunnilleen viikoittaiseen päivitysrytmiin, on myös aika palata tutkijablogihaasteen pariin. Tällä kertaa aihe on helppo. Lähestulkoon joka ikisessä haastattelussa minulta on kysytty juuri tätä: miksi ihmeessä päätit tehdä väitöskirjan Aku Ankasta? Aihe oli niin suosittu, että kävin sen läpi myös lektiossani, joka keskittyi pohtimaan tutkijan ja fanin suhdetta.
Tie tutkijuuteen ei ollut kiveen kirjoitettu. En ollut päättänyt, että minusta tulee tutkija (saati sitten sarjakuvatutkija), kun aloitin Jyväskylän yliopistossa syksyllä 2003. Olin edellisvuonna suorittanut avoimessa yliopistossa kirjallisuuden perusopinnot ja pääsin nyt jatkamaan yleisen kirjallisuuden opiskelua Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksessa. Minulla ei silloin oikeastaan ollut mitään hajua siitä, mitä halusin isona tehdä, saati siitä, mihin päätyisin maisteritutkinnon jälkeen. Haaveilin kirjailijan urasta (mistä haaveilen satunnaisesti edelleen) ja olin satavarma, ettei minusta koskaan tule ainakaan opettajaa.
Koska olin siis jo käynyt ensimmäisen vuoden kurssit, pyörin enemmän toisen vuoden opiskelijoiden luennoilla, missä tunsin itseni ulkopuoliseksi. Nämä puhuivat sujuvasti Jean-Paul Sartresta, Jacques Derridasta ja Fjodor Dostojevskista. Minä mutisin, ettei se Rikos ja rangaistus nyt kovin kummoinen ollut ja eräs opiskelijapoika miltei suuttui. Minusta Harry Potterit olivat loistavia, ja nautin siksi paljon enemmän maropena tunnetun roolipeliporukkani seurasta kuin opiskelijatovereiden bileistä. Olin myös lähes varma, että teen sen graduni sitten joskus Tähtien Sodan naisfaneista.
Sitten fuksivuoteni keväällä 2004 järjestettiin fantasialuentosarja. Koska olin jo teinistä asti ollut genren suurkuluttaja, olin jo menossa massaluennoksi muodostuneelle opintokokonaisuudelle ennen kuin kukaan ehti kissaa sanoa. Ja kuinka ollakaan, kurssin aloitti sarjakuvataiteilija-kuvittaja Petri Hiltunen, joka puhui sarjakuvan fantasiasta ja meni sivulauseessa toteamaan, että itse asiassa sekä Carl Barksin että Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvat ovat silkkaa fantasiaa. (Hiltusen luennosta on olemassa artikkeli teoksessa Totutun tuolla puolen, mutta siihen tämä sivulause ei ollut päässyt.)
Tämä oli se hetki. Se tutkijanurani kannalta merkittävin hetki, jolloin jokin naksahti kohdilleen, pääni ylle syttyi jättimäinen lamppu, huusin symbolisesti mielessäni heureka, ja mitä vielä. Kurssin essee, jonka piti käsitellä fantasian teemoja eri medioissa luentopäiväkirjan pohjalta, levisi käsittelemään Don Rosan Aku Ankkaa ja niissä esiintyviä fantasiamaailmoja. Esseetä oli niin kiva kirjoittaa, että päätin seuraavana syksynä ehdottaa sitä proseminaarityöni (nyk. kandidaatintutkielma) aiheeksi. Ohjaajani oli asiasta aivan pähkinöinä ja käski jatkaa suoraan graduun.
Gradunteko muodostui ongelmalliseksi. Lyhyesti ja kauniisti sanottuna silloinen professorini ei ymmärtänyt sarjakuvia saati kokenut, että ne olisivat kirjallisuutta. En saanut tarvitsemaani ohjausta, joten pyysin proseminaarityöni ohjaajaa kakkosohjaajaksi. Syksyllä 2008 suoritin laitoksen työharjoittelua Oriveden Opistossa, jossa vietin arkipäivät opettajan ja avustajan töissä ja kirjoitin illat graduani (ja kirjoittamisen maisteriohjelman sivulaudatur-työn taiteellista osiota – ihan vain siksi, koska se oli kivaa). Tällöin tajusin, että eihän se opettaminen (eli luokan edessä seisominen) ollutkaan niin kamalaa, kun itse asiassa olin koko kouluaikani ala-asteelta lähtien joutunut selittämään opettajien ohjeita luokkatovereilleni ja neuvomaan heitä vaikeissa kohdissa.
Sain kuitenkin (sivuohjaajani ansiosta) graduni Ankkalinna – portti kahden ulottuvuuden välillä. Fantastisten maailmojen ilmeneminen Don Rosan Disney-sarjakuvissa (2009) valmiiksi ja vielä hyvin arvosanoin. Opiskelijatoverini, joka oli toiminut graduni opponenttina, totesi, että mikset tekisi samoin tein väitöskirjaa. No, siitä se ajatus sitten lähti. Aloitin tohtoriopintoni nykykulttuurin tutkimuksen oppiaineessa keväällä 2010, kun olin ensin taistellut entisten kirjallisuuden professorien kanssa sarjakuvan merkityksestä. Minulle jäi tapaamisesta sellainen kuva, että menet nyt sinne muiden hörhöjen pariin, kun et oikeata kirjallisuutta halua tutkia. Ja tästä tapaamisesta on peräisin se lentävä lausahdus tutkimukseni merkityksestä: ”Eihän ketään kiinnosta joku Don Rosa.”
Nyt olen tutkijatohtori ja työni tarkoituksena on muun muassa teettää nuorilla omaelämäkerrallisia sarjakuvaharjoituksia luovissa työpajoissa. Löysin tieni äkillisen ilmestyksen kautta, mutta osin se on ollut myös sattumaa siinä mielessä, miten hyvin asiat ovat loksahtaneet kohdilleen, vaikka rahoitustakaan ei tippunut ennen kuin vuonna 2013.
Juuri siksi täytyy myös todeta, että eihän kukaan tällaista työtä tekisi ilman kutsumusta.
Promootio – suurin akateeminen juhla (31.1.2016)
Ilmoittauduin tänään elokuiseen promootioon. Kyseessä on siis tyypillisesti kolmen, neljän vuoden välein järjestettävä akateeminen juhla, jossa maisterin ja tohtorin tutkinnon suorittaneet saavat juhlallisuuksien keskellä oppiarvonsa ja näiden tunnukset: maisterinseppeleen ja -sormuksen tai tohtorinhatun ja -miekan. Latinankielinen termi ’promovere’ tarkoittaa suomeksi eteenpäin siirtämistä, edistämistä tai ylentämistä: tutkinnon saaneet siis ylennetään akateemisessa arvoasteikossa. Tänä vuonna Jyväskylän yliopiston promootio on kaikkien tiedekuntien yhteinen juhla.
Promootio on lähinnä perinteinen seremonia eikä osallistumatta jättäminen tarkoita sitä, ettei oppiarvoa saisi. (Voi myös osallistua poissaolevana, jolloin saa kaikki asiaankuuluvat härpäkkeet, mutta hinta ei ole niin tyyris.) En itse koskaan mennyt maisteripromootiooni, koska olin jo päätä pahkaa tekemässä tohtorintutkintoani ja ajattelin säästää juhlallisuudet sinne. Toinen syy oli raha: kaikkiin promootioon kuuluviin juhlallisuuksiin osallistuminen on naurettavan kallista. (Tähän ja pukukoodiin palaan myöhemmin.) Sain kutsun joulukuussa samana päivänä, kun päästäni otettiin mitat tohtorinhattua varten. Luin ohjeistuksia ja kustannuksia ääneen miehelleni, joka päivitteli ja repeili vuoronperään.
Promootio on kolmipäiväinen juhla, jonka pitkät perinteet juontavat Euroopasta jo keskiajalta. Suomessa ensimmäinen promootio järjestettiin Turun Akatemiassa vuonna 1643, Jyväskylän yliopistossa on promovoitu vuodesta 1969. Perjantaina järjestetään maistereille seppeleensitojaiset ja tohtoreille miekanhiojaiset. Miekanhiojaisissa tohtorinmiekka hiotaan seremonialliseen sävyyn tohtorin seuralaisen valellessa tahkoa kuohuviinillä. (Tämä kohta aiheutti useamman repeämisen.) Perjantai-ilta päättyy illallisiin.
Lauantaina järjestetään varsinainen promootioakti. (Kyllä, sitä sanotaan aktiksi.) Minulla ei ole tarkkaa tietoa sen kulusta, mutta edellisvuosien kuvien perusteella se muistuttaa ylioppilasjuhlia: promovendit (promootioon osallistuvat maisterit tai tohtorit) noutavat oppiarvonsa tunnusmerkit ja saavat latinankielisen diplomin sekä kutsukirjan, jossa vissiin on tiedot kaikista sinä vuonna promovoitavista. Netin mukaan tämä kestää kolme ja puoli tuntia, joten oletettavasti siellä oikeasti haetaan niitä hattuja ja sormuksia ja miekkoja yksi kerrallaan. Kai siellä jotain puheohjelmaakin on. Kuulemma tilaisuudessa esitetään ainakin varta vasten tätä promootiota varten sävelletty viisu.
Eniten olen miettinyt perheenjäsenten kutsumista paikalle. Virallinen kutsu on kahdelle eli sisältää puolison (joka meinasi kuolla tylsyyteen jo väitöstilaisuudessa), mutta nähtävästi muita vieraspaikkoja on rajoitetusti. Pikaisella selauksella siitä kuulemma saa lisätietoa myöhemmin. (Eli äitikin taitaa päästä halutessaan paikalle.)
Aktin jälkeen seuraa juhlallinen kulkue, joka on todennäköisesti se kaikista tunnetuin piirre. Jyväskylän yliopiston edellisestä promootiosta vuonna 2013 taisi olla telkkarissakin juttua, kun presidentti Sauli Niinistö vihittiin kunniatohtoriksi. Kulkue matkaa Taulumäen kirkkoon, jossa pidetään jumalanpalvelus. (Muistattehan – keskiaikainen perinne.) Kiinnostavaa olisi kuulla, että mitä ne promovoitavat, jotka eivät kuulu luterilaiseen kirkkoon, tekevät tässä vaiheessa. Ehkä karkaavat.
Lauantai-ilta huipentuu päivällistanssiaisiin, joissa vissiin muistellaan ne kaikki Wanhojen tanssien poloneesit ja muut keskiaikaiset paatokset läpi. Tanssiaisten jälkeen pidetään puhe nousevalle auringolle. (Totaalinen repsahdus.)
Sunnuntaillekin on vielä survottu ohjelmaa: siihen sisältyy Jyväskylän yliopistossa Päijänteen risteily ja lounas sekä päivän päätteeksi promoottorin (yliopiston virkaiältään vanhin professori) ja gratistan (eli järjestelyistä vastanneen toimikunnan pääjehun) karonkka buffetpöytineen. Tämän pitäisi sitten olla se ”rento” tilaisuus.
Kaikkeen osallistuminen maksaa. Jos päättäisi vetää koko shown läpi kunnolla puolison ja parin vieraan kanssa, koko hela hoito kustantaisi lähemmäs viisisataa euroa. Sitten siihen päälle tulee lähes tonnin maksava hattu ja parinsadan hujakoilla pyörivä miekka. Miekan sain väitöslahjaksi roolipeliporukaltani (ja se on niin yli-ihku, että meinasin kuolla – en ole varma hehkutinko miekkaani täällä blogissa ollenkaan) ja hatun raaskin tilata, koska tätini päätti, että pitäähän tohtorilla hattu olla ja osallistui varsin kattavasti kustannuksiin.
Olin aluksi hieman skeptinen sen suhteen, että haluanko osallistua mihinkään naurettavan kalliiseen pönötykseen, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että kerrankos sitä elämässään tohtoriksi väittelee, joten katsotaan, miten tämän saisi vedettyä omalle tyylilleen sopivasti kotiin. Olen osallistumassa vain miekanhiojaisiin ja promootioaktiin ja jätän tanssiaiset ja risteilyt suosiolla sellaisille, jotka niistä nauttivat. Ja pitäähän sitä lähteä hattua ja miekkaa nyt ulkoiluttamaan, kun sellaiset kerrankin on hankittu. (Lisäksi sain kuulla, että sekä promootiokulut osallistumismaksuineen, asuineen ja hattuineen voi vähentää verotuksessa tulonhankkimiskuluina! Tätäkään ei kukaan meille suoraan kerro. Ei tietenkään.)
Sitten päästään siihen toiseen päivittelyn aiheeseen eli pukeutumiseen. Koska kaava on jälleen muinainen, myös pukukoodi on sellainen, että sitä on noudatettava. Puutun tässä nyt ainoastaan tohtorin koodistoon – maistereilla on sitten omansa.
Miekanhiojaisissa naispuolisella tohtorilla on värillinen juhlapuku sekä miekka. Värillinen juhlapuku tarkoittaa täyspitkää, juhlavasta kankaasta valmistettua mekkoa, jonka päävärin on oltava muu kuin musta tai valkoinen. Miespuolinen seuralainen pukeutuu juhlapukuun. Eli frakkiin. (Tämä aiheutti kärsiviä tuhahduksia.)
Promootioaktissa täytyy olla musta, pitkä puku ja hansikkaat, tohtorinhattu ja -miekka. Ei suuria koruja, ei laukkuja, ei kelloja. Hansikkaiden pitää peittää ranteet. Miehet selviävät jälleen frakilla, mutta paidan värin kanssa on oltava tarkka.
Niin ja sitten niihin muihin tilaisuuksiin on myös oma pukukoodinsa. Riittääkö?
Onneksi minulla on sisko, joka on koulutukseltaan vaatepuolen muotoilija. Yksi mekko on tilauksessa, toinen on tuunauksessa. Katsotaan, miten Ankkatohtori hoitaa homman kotiin, kun väitöstilaisuudessakin venyteltiin pukukoodia puoleen ja toiseen…
Roope Ankan mysteeri – tulossa uusi dokumentti Don Rosasta (7.2.2016)
Viikko sitten Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla julkistettiin virallisesti tieto uuden Don Rosa -dokumentin tekemisestä, josta faneille on tippunut hiljalleen tietoja jo viime vuonna. Dokumentti on nimeltään The Scrooge Mystery ja sen ohjaajana toimii ranskalainen Morgann Gicquel. Ensi-iltaa kaavaillaan vuoteen 2017. (Itse veikkailisin ajankohdaksi Angoulêmen sarjakuvafestivaaleja tammi-helmikuun vaihteessa, mutta tämä on tietenkin vielä vain arvaus. Jos näin on, niin tämä tutkija taitaa suunnata festivaaleille toista kertaa elämässään.)
Dokumentti lähestyy ankkapiirtäjää fandom-ajan pioneerina: fanina hän on saanut tunnustusta omista töistään, jotka perustuvat Disneyn alkuperäisiin lisensioituihin tuotoksiin, mikä osaltaan kaventaa rajaa fanitaiteen ja ”alkuperäisen” taiteen välillä. Elokuva koostuu kahteentoista osaan jaetusta keskustelusta Rosan kanssa, minkä ohessa haastatellaan faneja, jotka puolestaan ovat saaneet omat inspiraationsa hänen töistään. Dokumentin aikana Rosa piirtää uudet versiot Roope-potreteistaan, jotka hän loi Roope Ankan elämä ja teot -sarjakuvaromaaniaan varten. Dokumentin nettisivut löytyvät osoitteesta http://www.thescroogemystery.com/, mistä löytyy jo ensimmäinen teaser-traileri.
Tässä vaiheessa tiedämme jo, että luonnollisesti Tuomas Holopainen tulee esiintymään dokumentissa, sillä hänen nimensä mainitaan jo trailerissakin. Mutta nyt voin julkisesti paljastaa, että filmiryhmä tulee haastattelemaan minuakin dokumenttia varten. Allekirjoitin jo viime vuonna paperin, jossa suostun mukaan projektiin ja olen käytettävissä sitä varten. Kuvausaikataulua ei ole vielä sovittu, mutta kerron siitä heti, kun siitä tulee tietoa (ja sen saa julkistaa). Ei voi muuta sanoa kuin KÄÄK.
Nörttikulttuuri nousee (28.3.2016)
Tutkijoillahan ei tunnetusti ole lomaa. Varsinkaan silloin, kun he päättävät, että voisihan sitä yhden konferenssin pykäistä pystyyn omalle hiihtolomalleen. Näin siinä sitten pääsi käymään, että järjestimme kollegoideni Jonne Arjorannan, Essi Variksen ja Tanja Välisalon kanssa kuudennen valtakunnallisen fandom-tutkimuskonferenssin nimeltä Nörttikulttuurin nousu 3. – 4. maaliskuuta. Tämä kaksipäiväinen konferenssi oli suoraa jatkoa Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella järjestämällemme Nörttikulttuuri-luentosarjalle, jonka pohjalta syntyi teemaa jatkava tapahtuma. Syytämme konferenssista Irma Hirsjärveä, joka asiaa meille eräällä lounaalla ehdotti. Totesimme, että projekteja ei koskaan ole liikaa.
Yliopiston uusi Ruusupuisto-tila veti noin 70 henkilöä kuulemaan esitelmiä erilaisista nörttikulttuuria sivuavista aiheista. Paikalle kerääntyi oman luentosarjamme opiskelijoiden lisäksi myös aiheesta innostunutta yleisöä, joka pääsi paikalle ilmaiseksi. Etukäteen ilmoittautuneille olimme varanneet laitoksen puolesta myös kahvia ja pullaa.
Pelitutkimus ja naisten rooli pelaajina, antifanius, cosplay, turrit, bronyt ja BBC:n Sherlock-sarjan fanius näin muutamia esimerkkejä mainitakseni, herättivät keskustelua, kommentteja ja kysymyksiä. Konferenssin keynote-puhujina olivat Tampereen yliopiston professori Frans Mäyrä esitelmällään ”Voimaantumista ja vihaa: Pelikulttuurin valoisat ja pimeät puolet” sekä Jyväskylän yliopistosta FT Irma Hirsjärvi, joka pohjusti suomalaisen fandomin historiaa ja päätti luentonsa katsaukseen kohti ensi vuoden kohokohtaa, Helsingin Worldconia.
Jouduin torstai-iltana suoraan radiolähetykseen kertomaan konferenssistamme, joten jouduin skippaamaan torstain viimeisen session, jossa opiskelijamme Nörttikulttuuri-luentosarjasta pitivät omat esitelmänsä, mutta tästä huolimatta koin, että koko pakettimme oli sisällöllisesti varsin toimiva ja kiinnostava ja tähän mennessä saatu palaute on ollut erittäin positiivista. Paljon tietenkin jäi käsittelemättä: roolipelaaminen ja hakkerit näin muun muassa, mutta ehkä saamme kuulla niistä seuraavan kerran Tampereella – ainakin Twitterissä heittämäni pallo seuraavan konferenssin järjestämisestä napattiin innostuneesti kiinni sillä suunnalla.
Jostain kumman syystä valtavan moni halusi tulla tapahtumaan yleisöksi, mutta haastavampaa oli hankkia niitä puhujia. Tämä tarkoittaa sitä, että aiheesta tarvitaan lisää tutkimusta!
Näin toista kertaa konferenssin järjestäjänä (edellinen kerta oli vuosina 2008 – 2009, jolloin olin työharjoittelussa Oriveden Opistolla ja työnkuvaani kuului opetuksen lisäksi kansainvälisen huumorin ja satiirin symposiumin organisointi) täytyy todeta, että koko hela hoito meni todella mukavasti ja vähän liiankin helpon tuntuisesti. Neljän pätevän organisoijan luotsaama konffa, jossa työnjako oli tehty ajoissa eikä tarvinnut miettiä kansainvälisten vieraiden opastuksia, hupsahti ohi melkein vahingossa. Tosin tällä kertaa konferenssi tuntui konferenssilta, vaikka se tapahtuikin käytännössä omalla takapihalla – nyt kun hääri siellä järjestävänä osapuolena.
Konferenssissa nousi esille kiinnostavia teemoja nörttiyden identiteetistä: kuka on nörtti ja ennen kaikkea kuka saa määritellä nörttiyden? Vieläkö sukupuoli ja nimenomaan tyttöys koetaan marginaaliseksi nörttikulttuurin eri osa-alueilla, kuten pelikulttuurissa? Ja entä ne marginaalin marginaalit – mikä on niin sanottu ”oikea” fanituksen kohde nörttikulttuurin sisällä? Onko cosplay nörttiä ja miksi pojat eivät saisi fanittaa My Little Poneja? Nämä teemat nousivat esille laajemmassa mittakaavassa koko konferenssin aikana.
Lopuksi on todettava, että vaikka sanakirjat määrittelevät nörtin edelleen negatiivissävytteisesti, termi on kokenut tai on vähintään kokemassa vahvan murroksen. Jokainen voi nyt vapaasti itse määritellä olevansa nörtti ja tehdä sen ylpeydellä. Nörtit ovat in, kuten media konferenssimme tiedotuksen yhteydessä julisti.
Lopuksi vielä aiheeseen liittyviä linkkejä koskien konferenssimme uutisointia: Yle Keski-Suomen suoran haastattelun kooste verkossa ja toinen haastatteluni Kultakuumeessa Yle Areenassa.
Sitten vielä linkki tervetuliaispuheessani mainitsemaani lähteeseen: Psykologinen tutkimus nörttikulttuurista. Kärjistäen sanottuna olemme siis narsisteja, eskapistisia ja ennen kaikkia luovia.
Tutkijablogihaaste, osa 6: Listaa kaikki töihin liittyvät kirjat, joita luet / teeskentelet lukevasi (2.4.2016)
Maaliskuun hulluusprojektini oli kasata 6000-10000 sanan englanninkielinen artikkeli aiheesta sarjakuva ja kuvataide. Tulos lähti eilen viimeisenä palautuspäivänä tarjolle. Sanoja taisi olla vajaa 7800. Kirjapino, jota luin artikkelia varten, oli jonkinmoinen. Tai ”luin”, koska Dalí-teoksista etsin lähinnä tiettyjä maalauksia, joihin viime vuonna julkaistu Roberto Gagnorin ja Giorgio Cavazzanon ”Destino”-sarjakuva (kuvassa päällimmäisenä olevassa Roope-setä -lehden erikoisnumerossa) viittaa. Artikkeli liittyi siis kyseiseen sarjakuvaan, josta esitelmöin pienesti jo viime kesän Archipelaconissa ja nyt uudelleen Tampere Kupliissa. Siitä sai ihan valtavasti irti teeman kannalta hedelmällistä asiaa.
Walt Disney ja Euroopan taide on muuten upea teos. Se on Helsingin taidemuseon julkaisu vuodelta 2009 ja käsittelee siellä pidettyä Disney-näyttelyä. Luin siitä vain Disneyn ja Dalín yhteystyöstä kertovan esseen, mutta pitää selata se kunnolla läpi nyt kaikessa rauhassa ja ihailla Disneyn animaatioiden taidetta sekä niihin vaikuttaneita teoksia.
Tteosten lisäksi luin myös uudelleen muistiinpanojani Maria Nikolajevan väitöskirjasta The Magic Code (1988) sekä hänen artikkelistaan ”Fairy Tale and Fantasy: From Archaic to Postmodern” (2003). Lisäksi kaivelin hyllystäni Scott McCloudin Understanding Comics – the Invisible Art -teoksen (1993) ja Karin Kukkosen artikkelit kirjasta Metalepsis in Popular Culture (2011) tukemaan argumentointiani.
Nyt odotellaankin sitten kesäkuun puoliväliin, että mitä siellä journaalissa tuotoksestani tuumataan.
Tampereen kuplintoja sunnuntain verran (3.4.2016)
Tänäkin vuonna Tampere Kuplii goes Academic jäi töiden takia välistä ja niin jäi myös päätapahtuman lauantaikin. Paikkasin sarjakuvatapahtumavajetta sillä, että änkesin itseni sunnuntaille esitelmöimään. Päivän reissu Tampereelle oli varsin piristävä tuulahdus keskelle arkea.
Kuplii järjestettiin ensimmäisen kerran Tampere-talossa, mikä haki tilana vielä vähän paikkaansa. Sitä tilaa kun oli sen verran, että sitä soisi hyödynnettävän vielä enemmänkin. Ehkä kotiutuminen alkaa tapahtua seuraavien vuosien mittaan. Eniten tällaisena Tampereen ulkopuolisena noobina (joka on kerran elämässään käynyt Tampere-talossa) kenkutti ruuan puute. Lauantain osalta en tietenkään osaa sanoa, mutta sunnuntaina vain alakerran kahvio oli auki ja toisessa kerroksessa oli pieni välipalan mahdollisuus. Sitä kahviotakin metsästäessä meni aikaa, kun se oli jokseenkin hyvin naamioitunut ykköskerroksen tasanteen ”alle”.
Se lämmin ruoka olisi välillä ollut pop, vaikka coneissa ja festareilla yleisin ongelma onkin, että missä ihmeen välissä sitä syö, kun kiinnostavaa ohjelmaa on koko ajan jossain. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että ruokaa olisi ollut hyvä olla jossain, erityisesti siksi, kun narikkamaksu oli hulppeat kolme euroa. Sitä ei hirveän montaa kertaa haluaisi maksaa, jos pitää hakea ruokaa tapahtuman ulkopuolelta.
Päädyin harhailemaan Tampere-talossa koko aamupäivän ennen omaa esitelmääni. Minun piti mennä alun perin kuuntelemaan Sandman-esitelmää, mutta jäin suustani kiinni Cosvisionin mainostiskille ja se ohjelma unohtui täysin. Mutta ehdinpähän kiertää kaikki kojut ja ostaa sarjakuvia kaikessa rauhassa. Päädyin myös tarkastelemaan ympäri Tampere-taloa viritettyjä näyttelyjä ja räpsimään valokuvia teoksista.
Tampere-talo oli täynnä nuorta anime- ja manga-cossaajia, mukana oli jopa ihania turreja. Tällainen sivistymätön moukka tunnisti ehkä yhden tai kaksi hahmoa siitä laumasta ja oli ehkä hieman nolona. Supernaturalin Castiel käveli kuitenkin vastaan ja jokunen Potter-hahmokin. Dalekia piti jo väistää, kun se oli karannut vankilastaan kesken päivän. Parhaimpia cosseja oli kuitenkin Muumien Mörkö, josta en ehtinyt napata hyvää kuvaa. Möröllä oli kaiuttimet jossain kaapunsa alla ja siitä Mörön tunnusmusiikista tiesi aina, milloin otus lähestyi. Hui.
Oma esitelmäni, ”Kertojanlaatikoiden hyökkäys! Neljännen seinän rikkominen Disney-sarjakuvissa”, oli laitettu Studioon, mikä oli isoin käytettävissä oleva tila. Kunnianosoitus sinänsä, mutta jos tila ei tule melkein täyteen, se näyttää paljon tyhjemmältä kuin pienempi tila, ja näin vähän pääsi tällä kertaa käymään. Ja kun yleisö oli jotenkin kaukana nousevassa katsomossa, olo oli hivenen yksinäinen siellä edessä ja tunnetta vain lisäsivät erilaiset spottivalot, niin ei oikein tiennyt, kenen ystävällisiä kasvoja katselisi puheen aikana.
Tunnin mittainen esitelmäni oli päivitetty versio viime kesän Archipelacon-esitelmästä ja se käsitteli erilaisia tapoja, joilla Disney-taiteilijat rikkovat niin sanottua neljättä seinää: eli miten hahmot katsovat lukijaa ja puhuttelevat tätä tai kertojaa, tiedostavat olevansa sarjakuvassa, tai rikkovat ruutujen reunojen rajoja. Olen valtavan innostunut tästä ilmiöstä, josta käytetään myös nimitystä metalepsis. Tätä toivon voivani tulevaisuudessa tutkia enemmänkin erityisesti Disney-sarjakuvien kontekstissa. Puhuin nyt siis muistakin kuin Rosan sarjoista, minulla oli päälähteenä jopa sarjis, jonka päähenkilö oli, *GASP*, Mikki Hiiri.
Veljeilin kahden eri mikin kanssa, kun piti juosta näyttämään kankaalta jotain esimerkkiä, mikä oli paikoitellen vähän epäkäytännöllistä. Yleisöltä tuli ihan kiitettävästi kysymyksiä ja huomioita ja sain jopa pari hyvää vinkkiä jatkoa varten, mikä on aina parasta esitelmien pitämisessä. Oma ajoituksenikin oli varsin hyvä ja ehdin siitä huolimatta löpisemään aika paljon olennaista.
Ainut, mitä jäin järjestäjien puolelta ihmettelemään, oli se, ettei salivänkärillä ollut ohjelmaa salissa paikan päällä, vaan hänen piti kysyä minulta, mitä olen pitämässä. (Hetken, aivan iikkipikkisen hetken, ehdin jo turhamaisena miettiä ”eksää tiedä kuka mää oon?”, ennen kuin läpsin itseäni mentaalisesti poskille.) Hämmennyin siitä kovasti. Oletin, että joka salissa olisi ohjelma ja lista, kuka pitää ja mitä ja miten kauan, niin vänkärit pysyvät kartalla asioista.
Ehdin esitelmäni jälkeen katsomaan muutakin puheohjelmaa. Maaret Stepanoff eli AranaRain piti uusintakierroksen viime keväänä Popcultissa missaamastani prinsessaluennosta eli aiheesta ”Naiskuva Disneyn klassikoissa”. Puolessatoista tunnissa Stepanoff ehti käymään läpi koko Disneyn klassikoiden historian aina uusimpaan Zootropolikseen asti. Vaikka Disney-elokuvat ovat hänelle omien sanojensa mukaan vain harrastus, hänen huomionsa olivat näin tutkijan silmin katsottuna erittäin tarkkaavaisia ja esitinkin hänelle toiveen, että jos häntä joskus kiinnostaisi loikata akateemiselle polulle, niin tästä aiheesta kyllä saisi paljonkin irti.
Maaret Stepanoff oli jaotellut Disneyn sankarittaret eri tyyppeihin ja kyllähän ne ysärin prinsessat ja prinsessankaltaiset nuoret naiset sieltä heti osuivat silmiin. Stepanoff totesi osuvasti, että Disneyn ysärinaiset eivät ole elämäänsä tyytyväisiä, vaan haluavat enemmän – toisin kuin alkuaikojen eteeriset prinsessat, jotka nyyhkivät hieman ja tyytyivät sitten kohtaloonsa. Belle on edelleen idolini.
Toivottavasti ensi vuonna en ole mennyt osallistumaan mihinkään koulutukseen, joka menee päällekkäin Kupliin viikonlopun kanssa. Lauantaina olisi ollut sen verran paljon kiinnostavaa ohjelmaa, että mielelläni olisin pyörinyt maisemissa useammankin päivän.
Minulla ei ollut oikein mitään fiksattua päätöstä siitä, mitä Kupliista olisin lähtenyt hakemaan. Ainahan sitä voi ostaa Myrntailta uusia tarroja, oli ainut mielessä ollut ajatus. Muista myyntipöydistä haalin itselleni kympillä kolme Aron morsiamet -pokkaria, joihin jäin koukkuun erään sarjakuvakurssilaisen esseen myötä, Cyril Pedrosan upean Kolme varjoa -sarjakuvan ja Wolf Kankareen koskettavan Miska Pähkinän, joka on trans-aiheellaan valtavan ajankohtainen. Pienlehtimarssista ostin Taina ”Myrntai” Koskiselta niitä yli-ihania pöllötarroja, kauniin kirjanmerkin ja Otus Opuksen kolmannen osan, joka oli valmistunut! Pöllöjä! Lisää pöllöjä!
Tuin myös muita taiteilijoita: c-kasetti on siis sarjakuva, Juho Sihvosen nerokasta muotoilua esittelevä Etusilmä. Sen vieressä on Tiina M. Vanhapellon Dolls are Creepy – Nuket on karmivia, jonka mukana tulee puolestaan soundtrack cd-singlen muodossa. Nämä kaksi edustavat hienosti kokeilevaa sarjakuvaa ja niitä pitää esitellä seuraavalla sarjiskurssilla.
Lisäksi ostin nimimerkin Mae Vaan sarjakuvan Kuoressa, joka käsittelee koulukiusaamista ja vloggaamista. Tähän pitää tutustua jo hankkeenkin puitteissa. Kävin härkkimässä Ropeconinkin pöydällä. Heijastin on sieltä. Lupauduin laittamaan sinnepäin ohjelmaehdotusta. Tällä kertaa ei kuitenkaan ankkoja, vaan jotain aivan muuta.
Kiitos Kupliille jo pelkästä sunnuntaista. Toivottavasti meillä on enemmän aikaa toisillemme ensi vuonna.
Nörtteilyä Popcultissa (14.4.2016)
Tänä vuonna toista kertaa Helsingin Kulttuuritalolla järjestetty Popcult jäi omalta osaltani tyngäksi, kun olin opettamassa lauantaipäivän hankkeen työpajassa. Toisaalta se oli ihan hyvä vaihtoehto: Popcultin lauantai oli niin täynnä äärettömän kiinnostavaa ohjelmaa, että nälkäänhän siinä olisi kuollut, kun missään välissä ei olisi ehtinyt syömään. Mari Kasurisen My Little Pony -ohjelma, vanha paheeni Supernatural, ihanat W.I.T.C.H.-sarjakuvat, cosplay-kisat sekä tietenkin upean Another Castle -nörttikuoron sekä pelimusiikkia soittavan metallibändi Polygon Blackin keikat näin mainitakseni jäivät siis välistä, kun saavuin Helsinkiin vasta illalla seitsemän aikaan.
Korjasin lauantaina tätä suurta puutosta saapumalla paikalle vajaa yksitoista imemään itseeni kaikki tuoreimmat nörttituulahdukset myyntikojuja tutkailemalla ja cosplayasuja pongailemalla. Pongasin muutamia kertakaikkisen upeita cosseja, muun muassa Star Warsin Reyn, Nälkäpelin Cressidan ja Mad Max: Fury Roadin Furiosan. Hienoa, että nämä voimakkaat naishahmot ovat niin hyvin edustettuina. Oma cossikuume vain pahenee, kun kesän conit lähenevät…
Päädyin myös kuuntelemaan loppuosaa kunniavierashaastattelusta. Tänä vuonnakin oli valittu suomalaisille tärkeiden elokuvien ja tv-sarjojen ääninäyttelijöitä vieraaksi: mm. Notre Damen kellonsoittajan Frolloa ja Aristokattien Thomas O’Malleya dubannut Ossi Ahlapuro ja Rakettiryhmän Jessien äänenä esiintynyt Mari Riikonen kertoivat lavalla omasta urastaan ja antoivat myös pienet ääninäytteet. Kyllähän sen Jessien heti tunnistikin, ah nostalgiaa.
Oma ohjelmanumeromme, ”Nörttikulttuurin nousu ja (t)uho” alkoi yhdeltä ja kesti sen puolitoista tuntia. Alustimme settiä esitelmöimällä hieman nörttiydestä ja nörttikulttuurista ja miten me olimme sitä määritelleet, esittelimme kurssin ja konferenssin lähtökohdat ja aloitimme sitten keskustelun. Meitä oli paikalla itseni lisäksi kolme kollegaani: sarjakuvahahmotutkija Essi Varis, fanitutkija Tanja Välisalo sekä pelitutkija Jonne Arjoranta.
Paneelille puolitoista tuntia on aika hyvä aika, mutta meidän tutkijadelegaatioltamme se loppui kesken. Olin puheenjohtajana varautunut hätävarakysymyksilläkin, mutta niitä ei ehtinyt edes vilkaista: nörttikulttuuri ja erityisesti nörtti-identiteetti olivat yleisölle niin läheisiä ja henkilökohtaisia aiheita, että kaikki halusivat jakaa omat kokemuksensa.
Olisi ehkä pitänyt ottaa tiukempi linja kysymyksille ja kommenteille, kun jälkikäteen kuuli, miten oli toivottu enemmän paneelin jäsenten näkemyksiä ja kommentteja yleisön huomioiden sijaan. (Vaikka saimme myös kuulla paneelin olleen conin paras ohjelma, mikä aina lämmittää sydäntä.) Tämä järjestävänä tahona tietenkin hieman harmitti, vaikka olimme kyllä erittäin tyytyväisiä herättämäämme keskusteluun – olimme hieman jännänneet, syökö samaan aikaan ensi-iltansa saanut Pokémon-musikaali ”Valitsen sinut” meidän yleisöämme. Ei syönyt.
Ehdimme käsitellä nörtti-identiteettiä ja sen rajoja sekä hieman valtavirtaistumista ja marginaalisuutta ja tietenkin aina niin ajankohtaista sukupuolen merkitystä paneelikeskustelussamme. Aiheesta olisi voinut pitää kokonaisen luentosarjan (oho, teimme jo) sekä konferenssin (sekin kokeiltiin). Mutta tämä kertoo vain siitä, että aiheesta tarvitaan selvästi lisää akateemista tutkimusta. Ehkä sitäkin on kohta luvassa.
Popcultista jäi jälleen todella positiivinen kuva, vaikkakin vain yhden päivän osalta. Ohjelmanjärjestäjille oli jälleen varattu evästä Green Roomiin, meidän mikkimme (vaikka niitä oli vain yksi) toimi paneelissa, ihmiset olivat ystävällisiä ja ilmapiiri kaikin puolin mukava. Minut tunnistettiin Ankkatohtoriksi ja sain kuulla jälleen yhdestä Don Rosan sarjakuvista tehdystä lopputyöstä. Höyrysin nörttijutuista taidekujan myyjien kanssa ja ostin kaikkea ihanaa pientä sälää.
Pidin budjetin pienenä ja ostin vain vähän kivaa sälää tällä kertaa. Parit pitkät raitasukat, joita aina tarvitsee (toinen pari on ihana sateenkaarenvärinen setti, mikä toi mieleeni Rainbow-Briten, kuinka moni muistaa?), Piisamirotta-rintanapin, BB8-tarran ja supersuloisessa rasiassa tulleen Starlord-charmin, joka muutti koristamaan työpuhelintani.
Ensi vuonna, Popcult. Ensi vuonna tavataan taas.
Viime aikojen (ankka)kuulumisia (29.4.2016)
Lähden ensi viikolla ihan oikealle lomamatkalle äidin ja siskojeni kanssa, joten ajattelin tehdä pienen välipäivityksen sitä ennen. Yritän reissun aikana koota jotain kuvavoittoisia päivityksiä sopivista (nörtti)aiheista, mutta koska en ole matkoilla yksin, en voi luvata notkuvani koneella iltoja.
Viime viikolla minulla oli kaksi haastattelua: toinen työllistymisestäni monelle eri taholle, toinen liittyen Disney-sarjakuvatutkimukseeni. Edellisen julkaisusta minulla ei ole varmaa tietoa, koska se menee juttupankkiin, josta useat eri julkaisut voivat sitä halutessaan hyödyntää. Jälkimmäinen puolestaan oli Ville Hännisen tekemä yhteishaastattelu minusta ja Ankkalinnan Pamauksen päätoimittajasta Timo Ronkaisesta. Haastattelu tulee alustavien tietojen mukaan seuraavaan Sarjainfoon Kaksintaistelu-palstalle ja totta kai siinä eniten jänskättää se, että a) kuka pääsee piirtämään minun kuvani ja b) miltä se tulee näyttämään.
Haastis meni rennosti ja kivasti – mikäs siinä, kun kolme sarjakuva-alan ihmistä juttelee lempiaiheestaan. Sain Timolta mukaani myös erikois-Pamauksen Mikä Ankkalinna lukee?
Päädyin myös taas ostamaan Roope-sedän platinanumeron (#438). Se on omistettu Giovanni Battista Carpille, jonka piirrostyyli on tuttu niin monista vanhoista Taskareista. Ostin sen numeron viimeisen tarinan, ”Noidan oppipojan paluun” takia. Sain tarinasta vinkin Ankkalinnakkeen blogista, jossa esitellään varsin hyödyllisiä Taskari-arvosteluja. Kyseinen sarjakuva on väritykseltään nimenomaan maalauksellinen, kuten blogin arvostelija toteaa, ja se viittaa Fantasia-animaation Mikki-jaksoon ”Noidan oppipoika”. Olen nyt valtavan innoissani kaikista kokeellisista Disney-sarjakuvista, joita tuntuu tulevan erityisesti Italiasta, joten ehkä tästäkin tarinasta on jossain vaiheessa jotain hyötyä post doc -tutkimuksen kannalta.
(Huomasitteko: tämäkin on Mikki-tarina! Henkilökohtaiset antipatiani ovat siirtyneet sivuun tutkijan innon tieltä…)
Seuraava platinanumero on muuten omistettu Castylle, jonka käsialaa on Tampere kupliissa esittelemäni herkullisen metatasoinen ”Tekstilaatikkojen kapina”. Pitänee ostaa tämäkin numero – kaiken varalta.
Kesän osalta voin kertoa, että tarjosin Finnconiin ankka-aiheista puheohjelmaa. Valitettavasti ei Rosaa tällä kertaa. Adaptaatiota ja metatason kerrontaa luvassa. Menin myös ostamaan eilen Tampereen Cybershopista violetit piilolinssit kesän cossia varten, joten pukuprojektia luvassa.
Promootioasuun on hankittu viisi metriä mustaa taftia ja hansikkaat.
Ropeconissa vedän työpajaa lapsille.
Opetukset päättyvät maanantaina, joten on hyvä aika pitää vähän lomaa. Ja reissun kohde? Tietenkin Lontoo.
Lontoo: Turisteilua (17.5.2016)
Palasin reilu viikko sitten lomalta Lontoosta (ihan oikea lomamatka! Ensimmäinen 11 vuoteen!) siskojeni ja äitini kanssa. Koska paluuseen yhdistyi heti palaveri, yllättävä työsuunnitelman teko ja sanataideohjaajakoulutuksen porftolio, blogin päivittäminen on hieman viivästynyt. Ja koska asiaahan olisi, päätin jakaa sen kaiken kolmeen osaan – tässä niistä ensimmäinen, joka sisältää virallista turisteilua kuvien muodossa.
Lähdimme Lontooseen keskiviikkona 4.5. ja palasimme myöhään sunnuntaiyönä. Reissu oli nimenomaan paineetonta nähtävyyksien katselua ja ostoksia varten suunniteltu. Reissuun valmistautumisesta sen verran, että minulle selvisi, ettei Nordeassa ole enää muiden maiden valuuttaa vaihtoa varten. Forex on kuitenkin kätevä vaihtopaikka varsinkin siksi, ettei se ota mitään vaihtomaksua, kun vaihtaa euroja toiseen valuuttaan. Takaisin vaihtaessa hekin perivät 5 euron suuruisen taksan, mutta kuka nyt puntiaan takaisin Suomeen tuo? Sitä paitsi nekin vähät pennoset säästetään sitten seuraavaa reissua varten.
Asuimme Lontoon eteläpuolella kolmosvyöhykkeellä Mitchamin alueen tienoilla Tooting Rooms -hostellissa. Lähin metropysäkki oli Tooting Broadway ja sen läheisyys oli oikeastaan ainut positiivinen seikka koko hostellissa. Se ja halpa hinta. (Ja metropysäkin läheinen mukava aamiaispaikka, jossa yksi päivä juostiin ihan peräänkin, että Madame, laskutin teitä liikaa aamiaisella!) Muuten hostelli oli niin epämääräinen epäsiisteine yleisine tiloineen, etten sitä halua suositella kenellekään. (Kirjoitin siitä booking.comiin arvostelunkin, enkä ole ollut ainut mielipiteineni.) Mutta emmehän me hostelliin tulleetkaan asumaan, vaan ainoastaan nukkumaan. Reissu menikin seikkaillessa metrolla paikasta toiseen ja kävellessä jalat kipeiksi. Otimme viikon mittaisen Travel Cardin 1-3 vyöhykkeille ja se kävikin sitten sopivasti joka metrolinjalle ja lähijunalle.
Torstaiaamuna Westminsterin alue oli täynnä turisteja räpsimässä kuvia Big Benistä ja toisella puolella jokea nököttävästä London Eyestä. Pääsin myös kertomaan (pätemään) tarinan Guy Fawkesista ja parlamenttitalon räjäytysyrityksestä. (Ehkä pitäisi taas katsoa ja lukea V for Vendettaa…) Ajattelimme piipahtaa myös Westminster Abbeyssä (Isaac Newton ja Charles Darwin!), mutta 20 punnan pääsymaksu oli pienen budjetin reissullemme aivan liikaa, joten tyydyimme ihailemaan goottilaista kirkkoa ulkopuolelta ja eksymään reitiltämme Buckinghamin palatsille.
Teimme perusturistin visiitin Buckinghamin palatsille vahdinvaihdon aikoihin. Se ihmismassa oli jotain ihan uskomatonta. Tiesin, että vahdinvaihtoa tullaan katsomaan, mutten uskonut, että koko aukio olisi niin täynnä turisteja. Auringon paahtaessa ihmislauman keskellä olo ei ollut mitenkään viihtyisää, emmekä nähneet virallista porttien sisällä tapahtunutta vaihtoa, joten emme jaksaneet viipyä kuin vajaan tunnin katsomassa soittokuntaa ja marssiseremoniaa. Poliisit olivat paikalla ohjaamassa ihmis(lampaita)massoja. Meidän puolellamme oli erittäin topakka ja huumorintajuinen naispoliisi, joka piristi jutuillaan ja huuteluillaan, ja piti samalla turhautumisen tunteet kaukana.
Seuraavaksi Katja esitti vienon toiveen, johon kellään ei ollut mitään vastaansanomista. Suuntasimme Natural History Museumiin lounaalle ja tutustumaan dinosaurusnäyttelyyn. Museo on ilmainen joitakin erikoisnäyttelyitä lukuun ottamatta, joskin lahjoitusta toivotaan. Kuten museot yleensä, tässäkin oli nähtävää ja koettavaa useammaksi tunniksi ja mekin viihdyimme paikalla pari tuntia katsastamassa dinoja ja nisäkkäitä. Siinä vaiheessa ihmismassat ja kattoikkunoista porottava aurinko alkoivat tuntua epämukavilta ja tajusimme, että torstaikeskipäivä (helatorstai ei siis Lontoossa näkynyt mitenkään) oli aivan väärä aika museokäynnille, sillä paikka oli pullollaan eri-ikäisiä koululaisryhmiä. Ei siinä oikein saanut rauhassa lueskella dinoinfoa.
En ollut yhtään innoissani enkä missään nimessä (krhm) mennyt tietenkään tahallani Jurassic Park -t-paidassa museoon. (Se sai hieman katseita, kieltämättä.) Kiinnostavinta oli tutkia näytteillä olevia luita ja kalloja ja selvittää, mitkä niistä nyt siis olivat aitoja tapauksia ja mitkä kopioita. Tästä oli jokaisessa vitriinissä erillinen maininta. Olin kuitenkin kieltämättä hieman pettynyt, kun museo kumosi populaarikulttuurin luomat kuvitelmani raptoreista. Tiesin jo ennakkoon, että Jurassic Park -leffoissa nähdyt raptorit olivat aivan liian isoja todellisuuteen verrattuna. Todisteena siitä näin museossa Deinonychus-dinoista tehdyt replikat. (Kyseessä on siis laji, jonka lähisukulainen velociraptor on.) Tajusin vasta silloin, miten pielessä leffat ovatkaan. Deinonychus on esitteen mukaan suurempi kuin serkkunsa – ja niillä on pituutta kolmisen metriä ja korkeutta omien laskujeni mukaan noin puolitoista maksimissaan.
Aaaa, mitä tapahtui painajaisteni raptoreille? Kutistuivat kanoiksi! Onneksi torvosauruksen kynsi herättää sentään vielä vähän kauhua.
Käväisimme vielä pikaisesti nisäkäsnäyttelyn ja ihkuilimme toisen siskoni kanssa muurahaiskäpyjen ja muiden söpöjen ja hassujen otuksien edessä.
Museon ihmisvilinästä siirryimme toiseen ihmisvilinään eli Trafalgar Squarelle katsomaan veistoksia, katutaidetta ja taiteilijoita. Yksi museo riitti meille, joten emme piipahtaneet National Galleryssa. Se, Tate Modern ja British Museum jäävät minulta sitten seuraavalle Lontoo-reissulle. (Kuten myös kauan haaveilemani Jack the Ripper -kävely Whitechapelissa.)
Lauantaina sain houkuteltua perheeni Greenwichiin, josta olin pongannut Don Rosa -tutkijalle täydellisen turistikohteen: purjelaiva Cutty Sarkin! Aikanaan maailman nopein purjelaiva, joka kuljetti niin teetä kuin villaa on nykyisin museolaiva, jonne pääsee helposti Lontoon keskustasta DLR-linjalla. Sillä on ihan oma pysäkkinsäkin ja kyltit opastavat selkeästi perille.
Vuonna 1869 rakennetulle laivalle on sisäänpääsymaksu (£13,50), mutta se oli sen arvoinen. John Willisin aikoinaan rakennuttama klipperi on nyt nostettu maalle niin, että sen alla voi kulkea ja vaikkapa lounastaa siellä olevassa kahvila-ravintolassa. Lapsille on kaikenlaisia pelejä ja tekemistä, mutta kaikki purjelaivojen ystävät taatusti viihtyvät siellä helposti tuntisenkin.
Rosa käytti Cutty Sarkin mainetta maailman nopeimpana purjelaivana hyväkseen tarinassa ”Cutty Sarkin cowboykapteeni”, jossa nuori Roope seilaa mainitulla aluksella vuonna 1883 ja osallistuu kilpaan höyrylaivaa vastaan. Tämä on tietenkin viittaus siihen, kuinka Cutty Sark ohitti modernin 15-16 solmua kulkeneen höyrylaiva SS Britannian 17 solmun nopeudella vuonna 1889. (Näin sanoo siis Wikipedia.)
Cutty Sarkin nimi on peräisin skottilaisten käyttämästä termistä, mikä tarkoitti naisten lyhyttä leninkiä. Tämä asu oli noita Nannie Deen päällä Robert Burnsin runossa ”Tam O’Shanter”. Nannie-noita jahtasi Tamia, joka onnistui pakenemaan, mutta noita ehti nykäistä tämän hevosen hännän itselleen. Cutty Sarkin keulakuvana on siis Nannie-noita, joka pitelee hevosen hännänjouhia. Rosan versio ei paljastele aivan samalla tavalla…
Olin varsin tyytyväinen ja innoissani laivavisiitistäni. Opin paljon uutta (mm. sen, että Cutty Sark myytiin Espanjalle ja sen nimi vaihdettiin kahdesti, ennen kuin sen omistus palasi Britanniaan) ja sain lieviä fanituskohtauksia kuvitellessani aluksen fiktiivistä menneisyyttä Roope kannellaan.
Iltapäivällä suuntasimme kävelylle Kensingtonin puistoon ja vietimme piknik-hetken Hyde Parkin puolella aivan Prinsessa Dianan muistolle omistetun suihkulähteen lähellä. Pongasimme kyhmyjoutsenia, harmaahaikaroita, oravia, kaniineja ja valtavan määrän sorsia. Sekä parven suloisia undulaatteja ja niiden kouluttajan. Oma tavoitteeni oli päästä kuvaan Peter Panin patsaan kanssa, mikä toteutuikin.
Reissultamme voisin mainita erikseen yhden ruokapaikan ja se on Bubba & Gump Shrimp Co. Se on juuri se, miltä kuulostaakin: Forrest Gump -elokuvalle omistettu teemaravintola. Näitä on Yhdysvalloissa useita, mutta Lontoon ravintola on Euroopan ainut. Jos siis fanitat kyseistä leffaa niin, että haluat käydä syömässä Bubban ja Gumpin henkeen katkarapuja (ja vähän muutakin), täällä kannattaa piipahtaa. Ovat ottaneet teeman todella vakavasti. Odotellessasi vapaata pöytää voit ostaa alakerran oheistuoteliikkeestä vaikkapa t-paidan. Ruoka itsessään ei ollut mitenkään erikoista, mutta ei mitenkään erikoisen kallistakaan. Me tosin otimme hampurilaiset – ehkä olisi pitänyt kokeilla katkarapuannoksia…
Lontoo: shoppailua (28.5.2016)
Edellisellä Lontoon matkallani muistin tarjota nörteille myös muita matkailuvinkkejä, kuten aiemmasta postauksestani voi lukea. Nyt seuraa hieman täydennystä tähän ja muutamia ostostärppejä.
Vakikauppani Lontoossa (ja Englannissa yleensäkin) on tietenkin aiemmassa postauksessa mainittu Forbidden Planet Shaftesbury Avenuella. Sinne on varsin kätevä kävellä vaikka suoraan Piccadilly Circukselta. Tällä kertaa olin armollinen, enkä viipynyt ehkä kuin reilun tunnin, kun tiesin, etteivät äiti ja siskot olleet aivan niin innoissaan kaupasta kuin minä. Olin myös varsin kranttu ostosten suhteen ja päädyin hankkimaan säläosastolta ainoastaan hienon X-Men-matkakorttisuojuksen, joka tosin on hivenen liian iso bussikortilleni. Katsotaan, mihin se menee. Sarjakuvahyllyistä menin lopulta suoraan indie-hyllyyn, kun en jaksanut plärätä läpi kaikkia supersankareita ja muut himoitsemani teokset olivat liian hintavia. (Haaveilen edelleen kovakantisesta V for Vendettasta.) Ostin kaksi sarjakuvaa, Roman Dirgen söpön Lenore Cootiesin (alennuksessa – vain £2,50) ja Jeremy A. Bastianin Cursed Pirate Girlin ensimmäisen osan. Kumpikin on minulle uusi tuttavuus. Bastianin teoksessa kiinnostivat aihe (merirosvoja!) ja kaunis piirrosjälki. Päädyin myös tietenkin Disney-hyllylle ja ostamaan Destino-projektia käsittelevän teoksen. Ihan vain kaiken varalta lisälukemistoksi tutkimusta ajatellen.
Siskon ystävä oli käskenyt meidän käydä Primarkissa. Primark on Iso-Britannian alueella toimiva halpiskauppaketju, joka myy vaatteita ja asusteita. Vähän kuin HenkkaMaukka, mutta oikeastaan vieläkin halvempi. Ihan tuntematon paikka minulle. Mutta kun yksi liike oli lähellä omaa metropysäkkiämme, ajattelimme piipahtaa siellä lauantaiaamuna ennen shoppailukierrosta. Alkuun ajattelin, että ehkä jotain perustoppeja voisi katsoa, kun tuskin siellä mitään superhienoa löytyy.
Olin väärässä.
Meno yltyi hieman villiksi, kun tajusin, että kaupassa on lisensioituja Marvel-, Disney- ja Star Wars -tuotteita. Puoleen hintaan siihen nähden, mitä olisivat maksaneet Suomessa. (Maksoin Star Wars -topistani kolme puntaa. KOLME! Se oli tosin alennuksessa.) Päästelin jo pelkästään sukkaosastolla epämääräisiä vingahduksia, kun tajusin, miten hienoja Star Wars -sukkia siellä on. Ja aikuisten ko’oissa!
Primarkin vaatteiden laadusta olen kuullut myös negatiivista palautetta, että ne kutistuvat ja reikiintyvät heti ensi pesussa. Ainakin tällä hetkellä kertakäytön ja -pesun jälkeen kaikki on vielä ihan hyvässä kunnossa, mutta pesuohjelmat kannattaa kyllä tarkastaa. Samanlaisen oloiset Marvelin löysä toppi ja vastaava Star Wars -paita vaativat eri asteen pesuja.
Saldona kaksi toppia (em. aiheet), Marvelin sarjisvyö, neljä paria sukkia, Boba Fett -vesipullo ja Disney-muistikirja. Ja lisäksi lahjoja ystävien synttärijemmakassiin. Nörtin ilot voivat olla pieniä.
Tein hämmentävästi hienoja ostoksia myös Englannin postista. Royal Mail julkaisi jokin aika sitten Star Wars -postimerkkisetin, jota kateellisena netistä katselin ja olin jo unohtanut koko jutun. Sitten menimme hakemaan postimerkkejä tädin postikorttia varten ja siinä se mainos oli. Pakko saada. Jostain kumman syystä elämäänsä kyllästyneen oloinen myyjä antoi minulle vain nuo kaksi riviä eikä edes tarjonnut hienoa settiä taustakuorineen tai muuta vastaavaa keräilijöille suunnattua pakettia, mitä netissä on tarjolla. Ihan pelkkä korttisetti olisi riittänyt. Mutta ehkä kehystän merkit vain jotenkin kivasti itse. £7,68 oli tuo täysi kahdentoista kappaleen paketti.
Cutty Sarkin museokaupasta päädyin ostamaan mainosjulisteen, jolla etsittiin laivalle merimiehiä. Se on valitettavasti vuosien 1890-1895 väliltä, kun Roope seilasi purjelaivalla jo 1883. Mutta hieno se on silti, vaikkakin nuo valkoiset reunat tekevät siitä liian pliisun. Ehkä kehystäminen auttaa.
Emme käyneet lainkaan keskustan kuuluisilla ostoskaduilla, koska olin suunnitellut jotain paljon parempaa. Löysin kirjastosta teoksen The Rough Guide to Vintage London – Shopping, Lifetyle, Culture, joka oli täynnä kiinnostavia pikku putiikkeja, liikkeitä, kahviloita ja ravintoloita. (Sinnekin oli listattu mm. Forbidden Planet ja pari muuta sarjiskauppaa.) Koska aika ei millään riittäisi kaikkeen, päädyimme toiselle kuuluisista markkinakaduista eli Portobello Roadille, Kensington Gardensilta luoteeseen. Ajelimme ensin metrolla Ladbroke Groven asemalle ja kuljimme sieltä Portobelloa pitkin ”alas” kohti keskustaa.
Kadulla kannattaa käydä lauantaisin, joka on perinteinen markkinapäivä. Mekin olimme siellä lauantaina ja vasta illalla viiden jälkeen, mutta vieläkin siellä oli toimintaa, vaikka osa katukojuista olikin sulkemassa. Päivällä ruuhka olisi ollutkin varmaan melkoinen.
Tästä huolimatta teimme joitakin reissun parhaita ostoksia. Äiti löysi vintage-liikkeestä (jonka nimeä en kuolemaksenikaan muista) juuri sellaiset hapsulliset mokkanahkasaappaat, joita oli halunnut jo vuosia. Minä ostin torikojusta kahdellakympillä käsityönä tehdyn, aitoa villaa olevan knalli-henkisen hatun, joka näytti kuuluvan päähäni. Löysimme paljon kivoja vaatteita, sekä vintagea että muotia, eivätkä hinnat olleet pahoja.
Ja minä löysin sen uuden, pitkän nahkatakin. Jos tyylikkäät, värikkäät ja näyttävät nahkatakit kiinnostavat, suosittelen Boutique England -liikettä Portobello Roadilla (kadun numero 187). Eivät ole halpoja, mutta sinä lauantai-iltana kuuden hujakoilla kaikki tuotteet olivat puoleen hintaan. En tiedä, onko se tapana, vai oliko päivä erityinen. Mutta ei ole vielä takin osto kaduttanut, vaikka se pääseekin käyttöön vasta syksyllä.
Tämähän meni melkein muotipostaukseksi. Ehkä minun pitäisi tehdä sellainen Finnconin aikana: tutkijan muotiblogi – conityylit. (Finnconin ohjelma julkaistaan muuten ihan piakkoin, pysykää kuulolla.)
Lontoon postaukset päättyvät tähän. Seuraavaksi vuorossa raporttia Kirjallisuudentutkijain seuran vuosiseminaarista.
Kirjallisuudentutkijain seuran vuosiseminaarissa (4.6.2016)
En diagnosoi itseäni kirjallisuuden tutkijaksi. Osasyynä siihen on se, että tutkin sarjakuvia. Pääsyynä on se, ettei pääaineeni enää seitsemään vuoteen ole ollut kirjallisuus vaan nykykulttuurin tutkimus. Olen siis mieluummin nykykulttuurin tutkija, tarkennettuna sarjakuvatutkija. Siksi suhtauduin varauksella siihen, että tarjoaisin esitelmäpaperia Kirjallisuudentutkijain seuran vuosiseminaariin. Mikä muutti mieleni, oli se, että siellä oli sarjakuvatyöryhmä, jota vetivät tutut kollegani Leena Romu ja Ralf Kauranen. Kaiken hyvän lisäksi he tekivät täsmämarkkinointia tuntemilleen sarjakuvatutkijoille saadakseen kasaan hyvän työryhmäporukan.
Vaikka vuosiseminaarin aihe, Etiikka, estetiikka ja politiikka, ei aluksi aiheuttanut mitään neronleimausta aiheen suhteen, keksin sitten vihoviimeisenä deadline-päivänä (luonnollisesti), että voisinhan sitä tutustua Kari Korhosen Suomi-sarjaan, kun työryhmään toivottiin esitelmiä myös siitä, miten suomalaisuus ja suomalainen yhteiskunta näkyvät sarjakuvissa.
Näin huomasin jälleen kerran matkaavani Turkuun 19.–20.5. ihanalla aamubussilla. Koska esitelmäni ei liity mitenkään tämänhetkiseen työhöni yliopistolla (eli Näkymättömät-hankkeeseen), maksoin matkat ja majoitukset itse, eli olin liikkeellä varsin pienellä budjetilla. Se tarkoitti sitä, että majoituin tutussa B&B Tuuressa (idylliä ja aamiaista!) ja otin halvimmat bussimatkat edestakaisin. Käytännössä missasin sekä torstain ensimmäisen keynoten että perjantain viimeisen yleisöluennon, eli Finlandia-palkinnon saaneen Laura Lindstedtin, mutta elin sen kanssa.
Torstai meni täysin sarjakuvatyöryhmässä, joka oli saanut peräti kaksi peräkkäistä sessiota täyteen. Dokumentaarista sarjakuvaa, faktan ja fiktion sekoittumista, metafiktiota, intermediaalisuutta, jälkikolonialismia ja sitä Suomi-kuvaa Aku Ankka -sarjakuvissa. Kävin aluksi läpi muun muassa sarjakuvissa esiintyviä tuttuja paikkoja ja julkisuuden henkilöitä. Hymynen ja Hopolainen mainittiin ihan nimeltä ja olivathan hahmojen esikuvamuusikot kirjoittaneet omat vuorosanansakin.
Esitelmäni pääpaino oli kuitenkin heimostereotypioissa ja niitä tukevassa murteiden käytössä. Pohjalainen ja savolainen mentaliteetti nousivat sarjakuvista voimakkaasti esiin (Varkauden oma Karhukopla oli savolaiselta asenteeltaan varsin hersyvä), mutta eniten kritisoin ”Lapin lumot” -sarjakuvan antamaa kuvaa saamelaisista. Vaikka kyseessä onkin Aku Ankka, ihmettelen, ettei siinä kuvatusta saamelaisesta shamaani-hahmosta ja tämän ”joikaamisesta” ole noussut pahempaa kohua. Pikaisella googlettelulla en ainakaan löytänyt mitään nettikeskustelua asiaan liittyen. Otan mielelläni vastaan kommentteja, jos jollakulla on tietoa, onko sarjakuva herättänyt polemiikkia.
Esitelmäni oli vain pinnallinen raapaisu Korhosen seitsemään Suomen maakuntia käsittelevään sarjakuvaan, enkä tiedä, olenko aiheesta kirjoittamassa joskus jotain laajempaa tekstiä. Tavallaan kiinnostaisi, mutta tällä hetkellä ei minulla ole hirveästi aikaa paneutua asiaan tarkemmin. Korhosen visuaalinen tyyli ei myöskään ole koskaan minua viehättänyt, joten hänen sarjakuviensa lukeminen ei aiheuta samanlaista nautintoa kuin joidenkin uusien italialaisten tuttavuuksien saati sitten Rosan.
Sarjakuvatyöryhmä oli tunnelmaltaan rento ja leppoisa ja keskusteleva ilmapiiri tuntui kotoisalta. Tutustuin vasta väitöskirjaansa aloitteleviin ja ehdin vaihtaa muutaman sanan tuttujen kollegoiden kanssa. Aina on hyvä olla perillä siitä, mitä projekteja missäkin on menossa.
Torstai päättyi ohjelmaltaan risteilyyn Loistokarille, jonne meille oli varattu konferenssi-illallinen. Risteily höyrylaiva Ukko-Pekalla oli varsin mukavaa vaihtelua seminaarihuoneissa nököttämiseen ja Loistokari paikkana idyllinen, mutta useampi meistä konferenssivieraista varmaan toivoi, että olisi tiennyt ennakkoon siitä, että illallinen syötiin ulkona. Melko moni meistä oli ottanut tiedotteessa mainitut ”laituritanssit” vakavasti ja tullut paikalle hameessa ja pikkukengissä – ja sitten värjöttelimme puuttomalla luodolla illallisen parissa. Onneksi Ukko-Pekalta sai lainaan muhkeita toppatakkeja. Tyylimme oli näin yhtenäinen ja varsin pettämätön.
Vaikka paleli, ruoka oli hyvää ja seura kelpasi. Aterian kruunasi grillattu ruskajuusto, jota maistoin ensimmäistä kertaa elämässäni. Naurettavan hyvää. Ja tulihan sitä myös osallistuttua niihin laituritansseihin – vähintään letkajenkkaa on joskus tanssittava. (Ja laulettava hieman Suomi-iskelmää paluumatkalla, jolloin ei voi myöskään välttyä Titanic-kohtauksilta laivan keulassa.)
Perjantaiaamun keynotet, Hanna Meretojan Teetä ja empatiaa? Eettinen ja poliittinen kirjallisuudessa sekä Lea Rojolan Terveisiä epämukavalta vyöhykkeeltä olivat molemmat kerrassaan loistavia. Meretoja nosti esiin lukuisia tapoja, miten kaunokirjallisuuden lukeminen on hyödyllistä ihmiselle. Ajankontaista tänä taiteen ja kulttuurin opetuksen alasajon aikana. Rojola otti omassa esitelmässään poleemisen kannan humanistiseen hybrikseen ja eläinten oikeuksiin: miten ihmisen ylivertaisuus lajina on muodostunut ongelmaksi.
Perjantain seilasin kuuntelemassa erilaisia esitelmiä omaelämäkerrallisuudesta, tekijänoikeuksista sekä intermediaalisuudesta. Sain hyödyllisiä lähteitä tulevaa tutkimusta ajatellen ja söin kahvitauolla julmetun hyvää banaanileipää (kokeilin tehdä sitä netistä löydetyllä reseptillä myöhemmin kotona muffinivuokiin – ei ollut niin hyvää).
Lähdin perjantaina viiden bussilla kotiin (testattuani hostellilla ensin muinaista Speden Spelit -klassikkoa eli näpyttelypeliä – ei ole tatsi aivan täysin kadonnut) vähän haikein mielin, sillä taakse jäi aurinkoinen ja kesäinen Turku. Vaikken olekaan kirjallisuuden tutkija, niin aina on hyödyllistä pyöriä niissäkin piireissä. Lähdemateriaalipino ja verkosto laajenevat positiivisesti.
Kirjallisuuden puolesta! (11.6.2016)
En yleensä puutu politiikkaan, koska se ei ole alaani. Nyt on pakko.
Monet teistä varmaan jo tietävät, että Jyväskylän yliopiston hallitus on tehnyt esityksen, jonka mukaan kirjallisuuden oppiaineen koulutusvastuu lakkautettaisiin. Tämä muotoilu pitää sisällään faktan, että kirjallisuuden pääainestatus poistettaisiin eikä oppiaineeseen otettaisi enää uusia opiskelijoita vuonna 2017. Näin Jyväskylän yliopisto olisi ainut yliopisto Suomessa, jossa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi voisi valmistua ainoastaan suomen kielen oppiaineesta.
Asiaa perustellaan säästöillä ja yliopiston strategisella kehittämisellä. Käytännössä kyse on kuitenkin Jyväskylän yliopiston ja Oulun yliopistojen rehtoreiden keskinäisestä, suljettujen ovien takana käydystä sopimuksesta: jos Oulun yliopiston lakkauttaa musiikkikasvatuksen, Jyväskylä luopuisi kirjallisuudesta.
Tieto esityksestä ja sihen liittyvästä infotilaisuudesta lähetettiin tiistai-iltana, juuri sopivasti vähän ennen virka-ajan päättymistä. Infotilaisuus oli päätetty pitää heti torstaina, joten kirjallisuuden oppiaineen henkilökunnalle, opiskelijoille ja koko Taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen väelle jäi todella vähän aikaa reagoida. Käytännössä yliopiston hallitus oli jo tehnyt asiasta päätöksen, joka vahvistettaisiin ensi viikon kokouksessa. Hallituksesta ainoastaan humanistisia tieteitä edustava Auli Poutanen oli äänestänyt vastaan.
En leiriohjaajan töiden takia päässyt infotilaisuuteen, mutta siellä olleet jakoivat seuraavaa tietoa: koko esitys oli valmisteltu puutteellisesti ja ilman selkeitä perusteluja. Siihen liittyviä taloudellisia seurauksia ei ollut analysoitu valtakunnallisella tasolla, vaan päätös oli tehty liian nopeasti – kuin näytettäisiin ministeriölle, että kyllä me täällä osataan tehdä näitä rakenteellisia muutoksia. Oppiaineen pääainestatuksen lakkauttamisesta syntyvien säästöjen suhdetta koko laitoksen tulevaan talouteen (eli mistä laitos saa rahansa, jos niin moni kirjallisuudesta valmistuva maisteri katoaa) ei pystytty määrittelemään. Kaiken kaikkiaan näillä lyhytnäköisillä perusteilla, jotka oli valmisteltu niin salassa, että jopa kirjallisuuden professorimmekin kuulivat niistä tuolloin tiistaina, ei voida millään päättää koko laitoksemme isoimman ja tuloksellisimman oppiaineen kohtalosta.
Monet tahot ovat jo ilmaisseet tukensa asiamme puolesta. Entinen kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki otti suoraan yhteyttä rehtori Matti Manniseen. Sofi Oksanen kirjoitti puolustuspuheen Facebook-sivuilleen. Atena-kustannus, Tieteentekijöiden liitto, Kielten laitoksemme (jonka muka pitäisi hyötyä tästä päätöksestä), Keski-Suomen Kirjailijat ja useat muut ovat vedonneet kirjallisuuden oppiaineen säilyttämisen puolesta. Tampereen kirjallisuustieteen opiskelijat, TAKU ja oma tutkijayhdistyksemme ovat ottaneet kantaa asiaan. Ainejärjestömme Corpus vietti pitkän torstai-illan puuhaten adressia kirjallisuuden puolesta. Heidän mielipiteensä löytyy myös Keskisuomalaisen sivuilta.
En aio luetella niitä lukuisia syitä, miksi tämä päätös on älytön, lyhytnäköinen ja kustannustehoton. Nämä seikat on perusteltu jo loistavasti kaikissa puheenvuoroissa ja kahdessa ahdressissa, jotka kiertävät kantaamme tukemassa. (Linkit adresseihin löytyvät alta.)
Mutta aion kertoa, miksi tämä asia on minulle henkilökohtaisesti tärkeä.
Aloitin kirjallisuuden opinnot Jyväskylän yliopistossa syksyllä 2003. Olin jo tuolloin suorittanut kirjallisuuden perusopinnot avoimessa yliopistossa viettäessäni ”välivuotta” Joutsenon opistossa kirjallisuus- ja kirjoittajalinjalla. Olin aina ollut kirjoittamiseen suuntautunut ja kuluttanut pienen ikäni kirjojen parissa siitä lähtien, kun viisivuotiaana opin lukemaan. Tietämättäni olen aina noudattanut Stephen Kingin kanssa samaa metodia: jos sinulla on kirja, et koskaan ole yksin. (Kirjoitan tätä merkintää bussissa matkalla Helsinkiin. Minulla on nytkin kirja mukani.)
Halusin Jyväskylän yliopistoon nimenomaan siksi, että se oli Suomen ainut yliopisto, jossa pystyi opiskelemaan kirjallisuuden ohessa kirjoittamista. Silloisen yleisen kirjallisuuden maisteritutkinnon lisäksi suoritin myös kirjoittamisen maisteriohjelman. Tein siis käytännössä kaksi gradua; lisäksi olin työharjoittelussa Oriveden Opistossa.
Minusta ei koskaan pitänyt tulla opettajaa. Halusin opiskella kirjallisuutta, koska se oli intohimoni. Haaveilen myös edelleen kirjailijan ammatista. Oriveden Opisto kuitenkin muutti suunnitelmiani, kun tajusin, että kykenisin opettamaan. Ja olihan se oikeastaan aika kivaakin.
Äidinkielen opettajaa minusta ei kuitenkaan koskaan tullut. Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden oppiaine mahdollisti minulle jo perustutkintovaiheessa erikoistumisen sarjakuviin, vaikka silloiset professorit sitä eivät oikein ymmärtäneetkään. Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen kiinnitys nykypäivän ilmiöihin, kuten pelitutkimukseen, nykykirjallisuuteen ja sarjakuviin, nousi merkitykselliseksi erityisesti väitöskirjavaiheessa, vaikka olinkin ehtinyt vaihtaa pääaineeni nykykulttuurin tutkimukseen.
Minusta tuli sarjakuvatutkija ja sanataiteen opettaja, minkä puolestaan mahdollisti kirjoittamisen opintoni, harrastuneisuuteni ja intohimoni kirjallisuutta ja sanoja kohtaan. Ja juuri täällä Jyväskylässä, joka on Suomen ainut kaupunki, jossa sanataidetta ja kirjoittamista voi opiskella esikoulusta tohtoriksi saakka.
Vaikka pääaineeni ei olekaan enää kirjallisuus, kirjallisuudentutkimus ja siihen liittyvät teoriat ovat osa elämääni. Tieteenalaltaan nuori sarjakuvatutkimus ammentaa voimakkaasti metodeja ja teorioita nimenomaan kirjallisuudesta. Yliopistolla opettamani sarjakuvan historia, teoria, analyysi ja tulkinta -kurssi kuuluu kirjallisuuden aineopintoihin. Erityisesti tulevat äidinkielen opettajat ovat kokeneet kurssin tärkeäksi osaksi opintojaan.
Kaikista kirjallisuuden opiskelijoista ei tule niitä äikänopeja. Meistä tulee kulttuurin asiantuntijoita, tutkijoita, kirjailijoita, kustannustoimittajia, kirjaston työntekijöitä ja vaikka sanataiteen opettajia. Kirjallisuus on humanismin perusta. Se heijastelee yhteiskunnallisia tilanteita ja arvomaailmoja. Se on osa henkistä hyvinvointia. Se tukee empatian kyvyn kehittymistä. Sen opiskelu antaa valmiudet kriittiseen lukemiseen ja tekstin sisällä olevien diskurssien tunnistamiseen.
Ja te, yliopiston päättäjät, aiotte viedä sen meiltä pois? Minne luulette tulevien asiantuntijoiden suuntautuvan, kun Jyväskylässä ei enää voikaan valita kirjallisuutta pääaineeksi? Koko Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos kärsii ja kuihtuu pois tämän päätöksen seurauksena ja koko humanismi saa järkyttävän kolauksen.
Taiteen ja kulttuurin tutkimus on ihmisyyden ja henkisen pääomamme tutkimusta. Keitä me olemme ilman niitä?
Olen ollut koko viikon äärettömän vihainen. Ja nyt nousen barrikadeille entisen pääaineeni puolesta. Vaikka kirjaimellisesti.
Kirjallisuus jää Jyväskylän yliopistoon! (16.6.2016)
Vaikka syksyllä valmistuvat taideaineiden selvitykset saattavat vielä keikauttaa venettä suuntaan tai toiseen, tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että kirjallisuuteen pääaineena ei olla enää koskemassa. Keskisuomalainen uutisoi asiasta eilen otsikolla ”Kirjallisuuden pääaine säilyy Jyväskylässä – ’Järkipäätös'”. Uutisen lopussa oleva lainaus levisi eilen somessa kulovalkean lailla.
”Kävikin ilmi, että kirjallisuus kuuluu Jyväskylän yliopiston vahvuusalueisiin.”
Jaro Asikainen, KSML 15.6.2026
Alanis Morrisettea lainatakseni: ”Isn’t that ironic? Don’t you think?”
Erityiskiitos ainejärjestö Corpuksen huikeasta aktiivisuudesta. Kiitos myös kaikille adressin allekirjoittaneille. Me Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen työntekijät kiitämme teitä kansallisen porun nostamisesta.
Onnea myös Ouluun, jossa musiikkikasvatukselle koitti samanlainen juhlahetki kuin meille.
Finncon 2016 – raportti Tampereelta (13.7.2016)
Kesä-heinäkuun vaihde merkitsee lähes poikkeuksetta Finnconia. Poikkeuksen muodosti viime kesä (Archipelacon) ja toinen poikkeama tapahtuu ensi vuonna huikean Worldconin takia. Tänä kesänä tuttu ja turvallinen Finncon palasi hetkeksi uomiinsa ja ilmiintyi Tampereen yliopistolle ja keräsi paikalle noin 4000 innokasta conikävijää. Itselleni tämä kesä oli kuitenkin poikkeava: ensi kertaa vuosiin en ollut mukana conia edeltävässä Finfarin tekstityöpajassa – en kommentoimassa enkä esitelmöimässä. En myöskään ollut mukana conin akateemisessa osiossa puhujana. Yksi syy oli aika, jota ei ollut kasata englanninkielistä esitelmää ajoissa. Toinen syy oli tarve – kommentoijia työpajassa oli jo sen verran, ettei apujani kaivattu.
Olin kuitenkin maisemissa jo torstaina, sillä olin mennyt sopimaan Aamulehden kuvaajan kanssa tapaamisen yliopistolle. Minua oli haastateltu edellisellä viikolla liittyen paneelikeskusteluumme nörttikulttuurista. Juttu puffaisi alkavaa Finnconia heti perjantaiaamuna. (Verkkolehden kommentit aiheuttivat myös pientä repeilyä. Nähtävästi tutkijan arki ja se työmäärä, mikä rahankeruuseen menee, ei ole kovin tuttua…)
Perjantaina pyörähdin nopsaan Finfarin tekstityöpajassa räpsimässä kuvia tiedottajan asemassa ja sitten lounaan kautta aloittamaan itse coni. Vedimme kollegoideni Essin, Tanjan ja Jonnen kanssa saman paneelikeskustelun kuin huhtikuun Popcultissa eli aiheesta ”Nörttikulttuurin nousu ja (t)uho”. Parituntinen setti meni yllättävän nopeasti ja saimme käytyä aiheenamme olleita kysymyksiä nyt paljon laajemmin kuin Popcultissa. Tästä huolimatta yleisö kommentoi ja kyseli ja toi esille hyviä pointteja tukemaan huomioitamme – meillä oli myös käytössä Twitter-hashtag #nörttikulttuuri, jonka kautta oman kommentin tai kysymyksen sai laittaa tulemaan.
Keräsin muistiinpanoihini kiinnostavimpia huomioita. Esimerkiksi nykyisin nörtti-identiteetin ottaminen on paljon helpompaa, sillä teknologia on tuonut laajemmin tarjolle erilaisia viiteryhmiä, joista valita omansa. Kynnys kulttuurin sisälle pääsemiseenkin on pienentynyt, mikä osaltaan voi olla syynä sille, että nörttikulttuurin sisällä vedetään rajoja ns. ”oikealle nörttiydelle”. Nörtti-identiteettiin ja sen ottamiseen liittyy usein myös tietynlainen itseironinen suhtautuminen, jolla suojataan omaa itseä, jos joku toinen kokee harrastuksen tai kiinnostuksen kohteen negatiivisena.
Perjantaina ohjelmassani oli vielä kollegani Kaisa Kortekallion haastattelu ”Humanistisen mutanttitutkijan arkea”, jossa Juri Timonen kyseli ja Kaisa kertoi tutkimuksestaan ja laajemmin myös spefitutkimuksesta. Jos ihmisten käsitys tutkimuksesta on sellaista, mitä Aamulehden kommenttipalsta näyttää, tällaisia puheenvuoroja pitäisi saada enemmänkin. Oma iltani päättyi FINFAR-kollegoiden kanssa kokoustamaan Telakalle ja keskustelemaan yhdistyksen nettisivujen uudistamisesta. Pyrimme saamaan sinne lisää kiinnostavia julkaisuja muun muassa blogin kautta.
Lauantaiaamuna olin valmistautunut aloittamaan avajaisilla, mutta aamulle olikin varattu toinen FINFAR-kokous, joka käsitteli tällä kertaa Worldconin akateemisen osion järjestämistä. Työtä ei kaikesta huolimatta ollut vielä hirveästi, mutta se mitä oli, saatiin jaettua. Toivomme saavamme CFP:n liikkeelle tässä alkusyksyn aikana. Pistin nimeni PR-vastaavien listaan ja olenkin sen myötä nyt mm. säätänyt niitä yhdistyksen nettisivuja parempaan kuosiin.
Ehdin kuitenkin hyvin kuuntelemaan ”Suomalainen mytologia” -paneelia, jossa kunniavieraat Anne Leinonen ja Eeva-Liisa Tenhunen, sekä Juha Jyrkäs ja Tiina Raevaara keskustelivat ja totesivat muun muassa, että suomalainen muinaususko oli nimenomaan luonnonuskoa eikä siihen sisältynyt sellaisia jumalhahmoja kuin me ne nykyisin ymmärrämme. Karhu oli tietenkin pyhä olento. Hauskaa oli kuulla myös panelistien näkemykset siitä, miten Kalevalastakin voi löytää scifistisiä piirteitä: sampo tietenkin, mutta myös esimerkiksi Lemminkäisen kasaaminen paloista eläväksi voisi viitata muunneltuun geeniteknologiaan…
Oma esitelmäni oli lauantaina kahdelta. Se käsitteli italialaisten taiteilijoiden Disney-adaptaatiota Michael Enden teoksesta Tarina vailla loppua. Avasin lyhyesti adaptaation käsitteen ja esittelin, miten sarjakuva seuraa tarinan juonta ja miten hahmot on valittu stereotyyppisten luonteenpiirteidensä perusteella edustamaan alkuperäisteoksen henkilöitä. Lisäksi näytin kasan esimerkkejä sarjakuvan edustamista postmoderneista piirteistä, kuten intertekstuaalisuudesta ja lempilapsestani metalepsiksestä (josta puhuin jo Tampere Kupliissa, mutta eri sarjakuvien yhteydessä). Lisäksi totesin, että italialaisille on tyypillistä jättää sarjakuvien loppu lukijalle ja päähenkilölle avoimeksi – olivatko tapahtumat unta vai ei? Useimmiten lukija huomaa mahdollisuuden, että tapahtumat olivat todellisia, mutta epävarmuus jää kuitenkin kytemään.
Yleisöä ei ollut paljon, mutta se seurasi kiinnostuneena ja intensiivisesti. Samalla tämä askel italialaisen Disney-sarjakuvan suuntaan sai jälleen kaipaamaan vankemmin tutkimuksen pariin. Mutta siitä lisää näillä näkymin ensi viikolla omassa merkinnässään.
Heti oman esitelmäni jälkeen tutkijakollegani Aino-Kaisa Koistinen, Jyrki Korpua ja Tanja Välisalo sekä entinen väitöskirjaohjaajani Irma Hirsjärvi esittelivät Hobitti-elokuvien vastaanottotutkimuksen ensimmäisiä tuloksia Suomen osalta. ”Kuumat kääpiöt ja turha Tauriel” -otsikointi kertoi jo aika paljon siitä, minkälaista palautetta kyselyyn vastanneet olivat antaneet Peter Jacksonin elokuvatrilogiasta. (Guillermo del Toro mainittu – voi miksi emme saaneet kokea hänen visiotaan saagasta?)
Samalla saimme myös tärkeän tiedon kyselylomakkeesta, jota vastanneet olivat arvostelleet heti sen alussa olleen binäärisen sukupuolijaottelun suhteen. Hirsjärvi totesi, että he olivat kyselylomakkeen työryhmän kanssa vääntäneet asiasta kättä, mutta pohjoismainen edustus oli hävinnyt – siksi lomakkeessa oli ainoastaan kaksi vaihtoehtoa sukupuolikohtaan.
Tanja Välisalo oli poiminut esille joitain fanien lempihahmoja ja niiden perusteluja. Määre ”kuuma” tuli esille useassakin kohdassa nimenomaan kääpiöiden yhteydessä, mihin perustui myös ohjelman nimi. Kuumuus näkyi myös fanitaiteessa, mitä päästiin analysoimaan ihan livenä. DeviantArtissa olevaa fanitaidetta tutkittiin akateemisesta näkökulmasta (yleisön mielestä kenties hieman liian lyhyen aikaa), kun Tolkienista tohtoriksi väitellyt Jyrki Korpua esitteli Thorinin hahmon paidatonta potrettia analysoiden sitä hahmokontekstista käsin. Myös haltiakuningas Thranduil esiintyi dioissa.
Mielenkiintoista oli se, että vaikka monen mielestä elokuviin keksitty haltia Tauriel oli hahmona turha (nimenomaan siksi, että hänestä muodostui vain Kilin rakkauden kohde eikä hänellä ollut enää muuta funktiota), niin yllättävän usea fani oli löytänyt Taurielista, haltiasoturista, voimakkaan naishahmon piirteitä. Lisäksi häntä pidettiin tervetulleena esikuvana ja lisänä Tolkienin miesvoittoiseen hahmogalleriaan.
Paneelin jälkeen yllätysohjelmana puheenjohtajana toimineelle Liisa Rantalaiholle myönnettiin FINFARin kunniajäsenyys ja sen ohessa koko yleisö pääsi osallistumaan yllätys-filkkaukseen.
Lauantai-illan päätti tuttuun tapaan naamiaiset, joihin osallistui kaikenikäistä ja -näköistä väkeä. Todettakoon yleisön puolelta, että aikuisilla olisi valtavasti opittavaa kisaan osallistuneilta junioreilta, jotka poseeravasivat niin ammattimaisesti ja tyynesti lavalla, että kaikki halukkaat ehtivät ottaa heistä kuvia. Pankaapa tämä nyt korvan taakse ensi vuotta varten, kun päästään vähän isoimmille lavoille.
Skeletor varasti shown. Skeletor myös voitti parhaan puvun palkinnon myöhemmin illalla Telakalla järjestetyissä jatkobileissä. Osallistuimme pienen neljän hengen tiimimme ”FC Akateemiset” kanssa nörttikulttuuri-tietovisaan, jossa sijoituimme huikealla kirillä kolmanneksi, vaikkemme kuolemaksemme muistaneetkaan Fahrenheit 451:n päähenkilöä. Ja olin juuri lukenut sen ankkaversionkin… (Se oli Guy Montag.) Kiitos Marjut, Jani ja Jukka hyvästä tiimityöskentelystä!
Sunnuntain aloitin akateemisella osiolla, josta kiinnostavin oli Hanna Samolan esitelmä ihmissusimyyteistä ja sadun motiiveista, joita hän tarkasteli Johanna Sinisalon loistavasta Auringon ydin -teoksesta. Kun itselle on jäänyt kirjasta mieleen lähinnä sen naissukupuolen jalostaminen pehmeäksi ja helposti muokattavaksi olennoksi sekä chilin käyttö laittomana päihteenä, ihmissusimyytin mukaan tuominen oli äärimmäisen virkistävä näkökulma. Tämä tarkoittaa vain sitä, että kirja on nyt vain luettava uudestaan ja metsästettävä omaksi jostain. Kovakantisena tietenkin.
Livahdin akateemisesta ohjelmasta suoraan kuuntelemaan Ilari Sanin luentoa ”Walt Disneyn tulevaisuuden kaupunki”. Parituntinen setti oli melko pitkä varsinkin sellaiselle, joka on lukenut läpi sen pari Disneyn elämäkertaa ja tiesi herran projekteista jo jotain. Kiinnostava aihe, mutta ehkä ulkoa opeteltua kokonaisuutta olisi voinut hieman elävöittää lisää.
Päivän ohjelmaan kuului myös Juha Jyrkkään sähkökantelekeikka sekä nörttikuoro Pixel Sistersin keikka. Luulin sähkökanteleen tulevan ensin ja missasin siksi kuoron ensimmäisen biisin, mutta ehdin kuitenkin nauhoittaa heidän versionsa Game of Thronesin huikeasta tunnarista. Laitan sen varmaan jossain vaiheessa YouTube-kanavallenikin. Kuoro esiintyi mielestäni aivan liian vähän aikaa verrattuna sähkökantelekeikkaan, joka ei toiminut niin hyvin kuin kuin oletin. Särö oli liian voimakas, jotta kanteleen oma soundi olisi erottunut. Kaipasin myös taustalle muuta bändiä tukemaan yksinäistä kannelta.
Conin virallinen päätösohjelma on minulle ollut jo useamman vuoden Bimbopaneeli. Tai nykyisin Bimbopaneelin tytär, koska Saija Aro vetää shown yksin paneelin sijaan. Te, jotka paneelista ette koskaan ole päässeet nauttimaan, kohta olisi jo aika. Kyseessä on yleensä vähintään K-15 oleva ohjelma, joka kaivelee Internetin syövereistä (tyypillisesti jonkin teeman ympärillä pyörien) ne hassut kuvat, meemit, GIFit ja videonpätkät, joita sinä et välttämättä ole vielä löytänyt. Tällä kertaa näimme tsiljoona eri versiota Disney-prinsessa-adaptaatioista (klippejä, joissa prinsessojen päät räjähtävät musikaalikohtausten huippukohdissa), asiaankuuluvan Epic Rap Battle Tolkien vs. Martin ja tietenkin kerrassaan loistavasti toteutetun (ja korvamadoksi jäävän) Star Wars / Frozen -versio Let It Flow. Tätä voisi vetää jossain karaokessakin…
Kaikki hyvä loppuu aikanaan kuten myös Finncon. Seuraavan kerran tapaamme kesällä 2018 Turussa, jonka conitealle Tampereen väki lahjoitti Peter Pan -teemansa mukaiset keijunsiivet päättäjäisissä. Kaunista. Post-con-depressionia odotellessa.
Scifikirppikseltä ostin sitten Death Note -setin 1–4 vaivaisella kuudella eurolla. Kun pakettia myydään saatesanoilla ”aiheutti saatananpalvontapelkoja”, niin sitä suuremmalla syyllä. Hieno sarja, luin sen vastikään itsekin. Kirppikseltä kolusin mukaani myös Cowboy Bebop -leffan, Unwritten-sarjan ensimmäisen osan, Kirjoittamisen ihanuus -oppaan, Terry Pratchettin Unseen Academicals -pokkarin (joka aiheutti repeilyä bussissa viime vuonna, vaikken mitään jalkapallosta ymmärräkään) sekä jälleen yhden Stawa-pokkarin nimeltä I, Jedi.
Kirppis helli minua muutenkin tarjoamalla Johanna Sinisaloa (Enkelten verta) ja Maria Turtschaninoffin (omg, kirjoitin sukunimen ensimmäisellä yrityksellä oikein) ihanan Maresin sekä pitkään metsästämäni Ernest Clinen kerrassaan loistavan Ready Player Onen. Se odotti minua pöydällä perjantaista lauantaiaamuun, eikä kukaan sitä ehtinyt napata! Kassalle maksaessani perässäni jonottava mies vielä kehui, miten hyvän kirjan olin löytänyt. Totesimme molemmat odottavamme leffaa innolla.
Sinisalon Möbiuksen maan ostin vitosella Rosebudista. Pidin kirjaston kappaletta kymmenen kuukautta lainassa vuoden aikana, kun luin sitä oppilailleni. Nyt on onneksi oma.
Taidekujalta ostinkin sitten Alice in Wonderland -riipuksen, jossa Irvikissa toteaa ”We’re all mad here”, Myrntain pöllötarroja sekä avaimenperän ja sen Hellboy-tarran lisäksi myös tuon Deadpool-tarran. Ehkä pistän senkin tablettiini. Kaiken kaikkiaan loistava saldo.
2 nyyppää Animeconissa (20.7.2016)
Animecon saapui tänä kesänä Jyväskylään Kuopion sijaan. Loistava syy lähteä sivistämään itseään mangan (ja animen) osalta. (Melkein voisi määritellä viikonlopun työkeikaksi, jollei oteta huomioon lomaa ja sitä, etten tehnyt conissa mitään oikeita työhommia.) Satuin mainitsemaan asiasta siskolleni, joka innostui myös. Läpästä lähtenyt juttu muuttui molemmille usean tunnin pukuprojektiksi. Olin suunnitellut omaa cosplay-asuani jo Finnconiin, mutta aikatauluongelmien (mm. puuttuvien maihareiden) takia siirsin cossini suosiolla Animeconiin. Lisäpaineita aiheutti siskoni into oman pukunsa suhteen – hän kun on koulutukseltaan vaatepuolen muotoilija ja minä vain säädän jotain pientä…
(Kummankaan puku ei liittynyt mangaan, animeen tai peleihin, mutta conin teemana oli vaihtoehtoinen todellisuus, joten siinä mielessä mentiin melkein sen mukaisesti. Oma cosplay-postaus projektin etenemisestä ja kustannuksista seurannee myöhemmin. Kenties.)
Vietimme siis lauantain ja sunnuntain 9.-10.7. Paviljongin toisessa todellisuudessa ihastellen upeita asuja ja tyylikkäitä cosseja. Siskoni oli ensimmäistä kertaa conissa ja minä ensimmäistä kertaa Animeconissa, joka oli pelkkä Animecon – edellinen anime- ja mangaharrastajien tapahtuma, jossa pyörähdin oli viimeinen yhdistetty Finncon / Animecon 2011. Oli siis loistava aika katsastaa tapahtuma uudelleen. Vaikka olen Finnconin vakiovieras ja viihdyn Ropeconissakin suht säännöllisesti, manga- ja animetapahtumat tuntuvat eroavan edellä mainituista usealla saralla.
Ensinnäkin ikäjakauma: tunsin Animeconissa itseni vanhaksi, vaikka väkeä olikin kaiken ikäistä. Valtaosa oli kuitenkin alle parikymppisiä, joten verrattuna esim. Finnconiin paljon nuorempaa sakkia. Kaikista mukavinta oli seurata esiteinien vanhempia, jotka selvästi tutustuivat jälkikasvunsa harrastukseen. Onhan se ihan hyvä tietää, mitä se nuoriso nykyisin lukee ja katsoo.
Toisekseen pukuilu: se cossien määrä pani pään pyörälle! Finncon tietenkin mainostaa itseään kirjallisuustapahtumana, mutta sielläkin näkee erilaisia pukuja – erityisesti launtaina, joka on naamiaispäivä. Ropeconissa voi törmätä sekä kuunatseihin että sormusaaveisiin, mutta Animecon – se on jo oikeasti cosplay-tapahtuma. ”Tavallisissa” arkiasuissa kulkevat vieraat tuntuivat välillä olevan vähemmistönä, mikä oli erittäin virkistävää vaihtelua.
Kolmannekseen: jonotus. Olen jonottanut jokusen kerran Ropeconiin sisäänpääsyä ennen kuin keksin, että voisin osallistua ohjelman järjestämiseen. Mutta siitä huolimatta Animeconin jonot olivat hillittömiä. Tästä huolimatta jonot liikkuivat (silloin kuin ne liikkuivat). Meidän ei tarvinnut jonottaa rannekkeitamme kovin kauaa.
Neljännekseen: ratkaisu jonotukseen eli paikkaliput. Ettei kaikkien tarvitsisi seistä suosittujen ohjelmanumeroiden pitkissä jonoissa, jotka parhaimmillaan ulottuivat Paviljongin auditorion portaita ylös kolmanteen kerrokseen ja sieltä taas mutkan kautta portaita alas ensimmäiseen kerrokseen, Animeconissa on paikkalippusysteemi. Voit siis piipahtaa saman päivän aamuna hakemaan lipputiskiltä paikkalippusi siihen suosittuun esitykseen, joka oli ohjelmalehtisessä merkitty paikkalipun kuvalla. Näihin kuuluivat cosplay-kisat, kunniavieras Animenzin pianokonsertti sekä Pokémon-musikaali Valitsen sinut! Homma toimi. Näin kenenkään ei tarvinnut seistä jonossa, koska oma paikka oli juuri siellä lippuun merkityllä paikalla odottamassa.
Kahden päivän lippu maksoi 20 € ja ne myytiin loppuun ennen tapahtuman alkua. Ohjelmassa oli kunniavieraita, cosplay-kilpailuja, esitelmiä, pelejä, managakirjasto, erilaisia työpajoja, konsertti, Pokemon-musikaali ja paljon muuta. Aloitimme siskon kanssa hakemalla liput musikaaliin ja jonottamalla yläkerran kuvauspalveluun, jossa etuajo-oikeus oli tietenkin cosplay-kisaajilla. Vaikka omaa vuoroa pitikin tämän takia jonottaa hieman normaalia kauemmin, näimme kuitenkin lähietäisyydeltä hienoja pukuprojekteja. Omat kuvamme halusimme ottaa mahdollisimman nopsaan, sillä cossini alkoi hajoilla jo bussimatkalla. Kontaktiliima ei jaksanut kannatella moottorinlämmitysputkeen kiinnitettyä pesukoneen poistoletkua… (Saimme jo ideoita paketin parantamiseen – ehkä asuni on vielä pelastettavissa.)
Ensimmäinen oikea ohjelma, johon osallistuimme, oli Aaron MacRöndelin esitelmä ”Alfred J. Kwak: Satiirista elämää Vesimaassa”. Olin arponut pitkään sen ja yksilöcosplay-kisan välillä ja päätynyt esitelmään ihan vain siksi, että esitelmän tarkoitus oli syventyä muun muassa sarjan historia- ja kulttuuriviittauksiin. Ajattelin sen tuovan jotain uutta lapsuuden lempisarjaani ja tarjoavan jotain näkemystä tutkimukseni tueksi.
Olisi pitänyt mennä cosplaykisaan.
En tiedä, haluanko ruotia aivan kaikkia niitä seikkoja, joita esitelmässä oli pielessä (omalla vajaan seitsemän vuoden coniesitelmänpitäjäkokemuksellani), mutta en ollut ainoa, joka kiemurteli penkillään epämukavuudesta. Ainakin se kannattaisi muistaa, että jos haluaa puhua aiheesta, josta valtaosalla yleisöstä on jonkilainen muisto ja kokemus, pitäisi siihen syventyä paljon tarkemmin kuin ottaa pelkkä pintaraapaisu ja luettelo esimerkeistä, joilla sarja viittaa Hitleriin tai apartheidiin – eiköhän ne ole tavan katsojallekin aika selviä. Kannattaisi myös puhua esitelmä kotona läpi, että se olisi edes jotain annetun ajan suuntaan. 45 minuutin esitelmä oli nyt esitelty kahdessakymmenessä minuutissa ja sitten ihmeteltiin, olisiko jollain jotain kysymyksiä tai kommentteja. Esitelmän rakenteeseen voisi myös kiinnittää huomiota, että se olisi jokseenkin looginen. Hahmoesittelyt ovat aina ookoo. Ja jos haluaa käyttää sellaisia harvinaisia termejä kuten metafiktio, ne kannattaa heti alkuun selittää yleisölle. Oli pakko avata suuni täydentääkseni termin merkitystä.
Ja kun esitelmäpaikkana on sellainen tilaisuus kuin Animecon, kannattaa tarkkaan miettiä, aikooko heittää sitä omasta mielestä niin hauskaa homo-läppää siihen Michael Ducksonin yhteyteen… Siihen jo yleisökin reagoi negatiivisesti.
Ehkä voisin jonnekin coniin pykäistä esitelmän siitä, mitä esitelmänpidossa kannattaa ottaa huomioon…
Purimme esitelmäangstiamme ravintola Fanerin wokkilounaalla, jonka hintaan kuului kivasti myös kahvi/tee ja minidonitsi, mistä ei mainittu erikseen ohjelmalehtisessä. Positiivinen yllätys! Lounaan jälkeen katsastimme lisää myyntipöytiä ja sitten oli odotetun Pokémon-musikaalin aika. Valitsen sinut! oli yksi odotetuimpia ohjelmia, minkä jouduimme valitettavasti sitten jättämään kesken ja poistumaan väliajalla. Värillinen piilari oli kaihertanut vasenta silmääni koko aamupäivän ja iltapäivällä kaiherrus muuttui sellaiseksi, etten saanut enää pidettyä silmääkään kunnolla auki. Musikaalista ja conista nauttiminen tyssäsi lauantain osalta siihen. Silmä oli ärtynyt ja turvoksissa pitkään – syynä todennäköisesti piilarin alla ollut roska, koska oikea silmä ei ollut piilarista millänsäkään.
Harmi hellitti onneksi sillä, että musikaali tullaan myöhemmin näyttämään myös projektin YouTube-kanavalla. (Sekä sillä, että huomasin sen olevan myös Ropeconin ohjelmassa!) Musikaalista voisin kehua toimivaa koreografiaa ja hienoa projektorin käyttöä juonen kuljetuksessa. Lisäksi oli ihanaa huomata, että lempi-Pokémonillani Bulbasaurilla oli aivan loistava meininki ja asenne! Ehkä Bulbiskin pääsee väliajan jälkeen tositoimiin.
Sunnuntaina silmäni oli jo hieman rauhoittunut, mutta jätimme cossit suosiolla kotiin – myös siksi, että heitin siskoni kesken ohjelman bussiasemalle. Aloitimme päivän coniohjelman Muumi-esitelmällä ”Tanoshii Mumin ikka: Bogen Nikki eli miksi tässä Muumissa kaikki on rikki?”, joka nimihirviöstä huolimatta oli varsin kiinnostava ja rakenteeltaan onnistunut verrattuna edellispäivän Alfrediin. Esitelmä esitteli niitä 25:ttä Muumi-jaksoa, joita Suomen televisiossa harvemmin esitetään: juuri niitä, joiden piirrosjälki on ”heikompi” ja Muumit seikkailevat aikakoneen avulla ties sun missä epämuumimaisessa paikassa.
Esitelmän pitäjät olivat huomioineet, että näissä 25:ssä jaksossa, jotka esimerkiksi Japanissa muodostavat ihan oman erillisen sarjansa, myös hahmojen persoonallisuudet ovat muuttuneet. Pikku Myy valehtelee, Muumipeikko on nössö mammanpoika, Muumipapasta on sukeutunut Niiskun veroinen rakentelija ja Nuuskamuikkunen… voi Muikkusta.
Aina niin filosofisesta ja fiksusta Muikkusesta on sukeutunut jokseenkin typeränoloinen hahmo. (Tekijöiden kehittämät nimimukaelmat aiheuttivat suurta hupia.) Nyt kun olen lukenut Toven ja Lars Janssonin alkuperäiset Muumi-sarjakuvat, voisi nämäkin jaksot katsoa läpi, sillä niissä saattaa olla suoria viittauksia sarjakuviin – vaikka ne eivät animaation faneista oikeilta Muumeilta tuntuisikaan.
Muumeista hyppäsimme suoraan huikeaan jonoon, joka johti Auditoriossa esitettävään AMV-kisaan. Päätimme katsoa, mistä oli kyse ja idea selvisi melko nopeasti: AMV oli lyhennys Anime Music Videosta. Valittuun taustamusiikkiin oli leikattu ja editoitu pätkiä erilaisista animesarjoista – yleensä yhdestä, jotta tyyli säilyi samana. Idea oli ihan hauska (tosin tekijänoikeuslainsäädäntö vähän vaivasi mieltä), mutta kun niitä videoita oli jotain 24 kappaletta, niin vähemmästäkin alkoi silmissä vilistä ja aivoissa surista. Istuimme vielä keskellä riviä, niin ei siitä noin vain hipsaistu poiskaan. Minä ainakin päädyin lepuuttamaan silmiäni useampaan otteeseen. Konseptin toimivuutta voisi hieman miettiä, vaikka tuokin pläjäys oli jaettu kahtia. Ei siinä mitään jäänyt oikein mieleen, sen verran puuduttavaa on katsoa monta videota putkeen.
Lounaan ja vihoviimeisten shoppailujen jälkeen saatoin siskon bussiasemalle suuntaamaan kohti pääkaupunkiseutua. Itse pyörähdin vielä takaisin coniin katsomaan ryhmä- ja paricosplaytä sekä CMV-kisan (joka siis tarkoitti Cosplay Music Videota – sama konsepti kuin AMV:ssä, mutta oma cosplay-video). Jono oli melkoinen ja aikataulu karkasi, kun konsertti venyi ja venyi – lopulta saliin päästiin 45 minuuttia myöhässä. Vaikka minulla oli paikkalippu, päädyin silti jonottamaan, mikä ei ollut huono päätös: juteltiin mukavia järjestyksenvalvojan kanssa ja kun siinä sitten jotkut luovuttivat ja jättivät lippunsa tälle samaisella järkkärille, sain vaihdettua oman lippuni huomattavan paljon parempaan paikkaan. Jei! Sieltä sai jo ihan kuviakin otettua.
Ylpeänä voin tunnustaa, että tunnistin peräti kaksi hahmoa! (Ja hekin olivat Disney-prinsessoja, joten ehkä sitä ei lasketa.) Olen siis selvästikin animen ja mangan saralta sivistymätön moukka. Parhaan puvun palkinnon saivat pokémon-kouluttaja ja hänen pokémoninsa, jonka asuun oli nähty todella paljon vaivaa. Arvostin. Olin myös samaa mieltä parhaasta CMV:stä, joka oli tehty teemallisesti yhteensopivaksi Poets of the Fallin Carnival of Rust -biisiin. Editoija osasi hommansa ja lopun kynttiläkohtaus oli yksinkertaisesti todella tyylikäs. Videon tekijöinä olivat Sieniluolan lapset ja se löytyy täältä YouTubesta.
Vaikka ensimmäinen oikea Animeconini menikin silmää potiessa, olin kuitenkin todella tyytyväinen, että pääsin osallistumaan. Sisko innostui pukuilusta ja ilmapiiristä, ja haluaa osallistua vastaaviin tapahtumiin jatkossakin. Pelottelin häntä seuraavana päivänä seuraavasta ”post-con-depressiosta”, joka syntyy varsinkin silloin, kun pitää palata tylsään arkeen ja työelämään coniviikonlopun jälkeen. (Jotkut nimittävät sitä myös conikrapulaksi.)
Tavoitteena oli ostaa vähän lisää mangaa, mikä onnistuikin Tammen pisteeltä, josta sain Arojen morsianten osat 4-6 kympillä. Haaveilin myös hieman Tuulen laakson Nausicaästa, mutta jätin sen seuraavaan kertaan. Studio Ghiblin postikortit menevät jemmaan, niitä en lähettele kellekään. T-paita on tietenkin Death Notesta, joten nyt on jotain päällepantavaa manga-luennollekin. Lonkerokorvikset kuuluvat jokaisen Cthulhu-fanin korurasiaan ja pieni koriste-esine oli arvonnan tulos, kun testasin noppatuuriani ja yritin voittaa kahden euron panoksella katanan…
Katja ja Sari kiittävät ja kumartavat. Seuraavaksi onkin vuorossa kesän viimeinen coni omalta osaltani eli tietenkin Ropecon.
Tutkimustaukoko? (3.8.2016)
Kesäloma oli ja meni ja nyt pitäisi taas orientoitua alkavaan syksyyn ja töihin sekä yliopistolla että kansalaisopistossa. Päällimmäisenä tunteena on jännitys ajankäytöstä ja lisääntyvästä työmäärästä ja ehkä orastava stressikin. Mietin jo, että ehkä minun ei pitäisi lomailla täysipainotteisesti, kun se stressi tuppaa tulemaan sitten voimakkaampana. Mies tuumasi, että olen vielä aivan n00bi oikean lomailun suhteen, joten pitäähän sitä harjoitella. (Ensimmäinen palkallinen loma siis takana.)
Tästä huolimatta olen jo ehtinyt ottaa härkää sarvista ja hoitaa muutaman homman pois jaloista.
Aloitin tietenkin uuden kalenterin hankkimisesta ja isohan sen olla pitää, jotta kaikki opetukset ja muistiinpanot mahtuvat. Tämän takia ostan aina tuplakappaleita Aku Ankasta, ne tulevat hyötykäyttöön.
Nyt takana on vajaa vuosi Näkymättömät-hankkeessa ja yliopistojen lomakauden (heinäkuun) päätyttyä on aika potkaista syksyn koulutukset ja opetukset sarjakuvan osalta käyntiin. Viime vuosi oli kaikin puolin hyvä, kiireinen, mutta antoisa. Sitä tuli opittua kaikenlaista, ainakin byrokratialomakkeiden täyttämistä, projektisuunnittelua ja tietenkin sen, että nyt sitä ei enää voi jumiutua keskenään neljän seinän sisälle tekemään omaa juttuaan, vaan pitää olla aktiivinen ja jakaa tietoa ja tilannekatsauksia muille hankkeen toimijoille. Vielä kaksi huikean kiinnostavaa vuotta edessä, mutta huomaan myös kaipaavani takaisin sen ihan oikean tutkimuksen äärelle.
Tämä konkretisoitui erityisesti pääsiäisen tienoilla, jolloin rykäisin kuukaudessa artikkelintyngän ImageText-sarjakuvajournaaliin. Ja sehän siis hyväksyttiin! Totta kai muutoksia pitää tehdä, lähinnä täydennyksiä, mutta sitä suhratessani olo oli kiireestä huolimatta kerrassaan mahtava. Fiilis oli juuri se, että tämä on se, mitä haluan tehdä! (Artikkelin Destino-elokuvasta ja ”Destino”-sarjiksesta pitäisi ilmestyä ensi vuoden alussa. Deadline korjauksille on vasta lokakuun puolessavälissä, joten tässä ehtii vielä viimeistellä artsun kaikessa rauhassa.)
Lisää pontta tutkimuskaipuulle tuli toukokuussa, kun tiedekunta päätti, että jokaisen tutkijan tulisi kirjoittaa 300 merkin kuvaus tutkimuksestaan aiheena ”Miksi tutkimukseni on tärkeää ja kenelle?” Tätä ilosanomaa pähkäiltiin kollegoiden kanssa aina Facebookin parviälyä myöten. Lähinnä mietin sitä, että kirjoitanko Disney-tutkimuksestani vai Näkymättömät-hankkeesta. Kollegani totesi, että omasta tutkimuksestasi tietenkin – siitä, mikä sinua kiinnostaa eniten. Vastaus oli helppo. Nyt yliopiston sivuilla lukee minun tiedoissani näin:
Disney-sarjakuvat ovat aikakautensa populaareja tuotoksia, jotka kommentoivat vallitsevaa kulttuuria ja yhteiskuntaa. Niillä on refleksiivinen suhde ympäröivään todellisuuteen, mikä näkyy kokeilevina metakerronnallisina ratkaisuina. Tutkimus laajentaa sarjakuvatutkimuksen kenttää ja tuottaa uutta tietoa sarjakuvakerronnan menetelmistä.
Sieltä puuttuu vielä kuvakin, kun en ole saanut aikaiseksi selvitellä laitoksen valokuvaajan kanssa aikataulua. Amanuenssimme totesi vitsikkäänä miehenä, että pistät vain sen Milla-kuvan sinne. Ihan olisi kuulemma ookoo, sanoi hän. Harkitsen asiaa.
Ostin muuten pitkästä aikaa Rosankin tuotantoa. Minulla oli Suomalaisen alekuponki, joka piti käyttää tiettyyn aikaan mennessä ja laskeskelin, että jos tilaisin Fantagraphicsin julkaiseman Rosan kronologisen kokoelman osat 3 ja 4 yhteiskansiossa sieltä, se tulisi piirun verran halvemmaksi kuin Adlibris. Joten näin tein. Muussa tapauksessa Adlibrisen hinnat ovat huomattavasti halvempia.
Tämä niin sanottu kesälomani oli myös tutkijan kesäloma, sillä mitäs muuta yliopistotutkijat ja -professorit kesällä tekevät kuin omaa tutkimustaan, kun hallinto- ja opetusasioihin ei mene leijonanosaa ajasta. Yritin siis kirjoittaa eteenpäin keskeneräisiä artikkeleja Rosan tuotannosta. Ikuisuusprojektimme kollegani Mikon kanssa alkaa valmistua ja kokeilemme sitä toistamiseen jufo 2 -tason julkaisuun. Yliopistothan määrittelevät kaikki vertaisarvioidut julkaisut julkaisufoorumi-nimisen systeemin mukaan. Mitä isompi numero, sitä korkeampitasoinen julkaisu. Sarjakuvatutkimusta käsittelevät lehdet ovat tyypillisesti ykköstasoa, mutta tähtäämme Roope-artikkelimme kanssa tietenkin korkeammalle. Saa nähdä, miten käy.
Toinen työn alla oleva artikkelini on Fafnirin sarjakuvateemanumeroon. Se on toinen keskeneräinen projektini Rosan scifiparodiasta, josta esitelmöin muinoin Finfar-seminaarissakin. Sen deadline on jo parin viikon päästä, joten alkaa olla kiire. Siksi luen myös Kimmo Ahosen väitöskirjaa invaasioelokuvista. Kaikki nämä kolme artikkelia ovat englanniksi ja toivonkin, että Disney-tutkimukseni alkaa levitä myös Suomen ulkopuolelle.
Vaikka tuntuu siltä, että Rosan tuotanto alkaa olla jo aika kaluttu, ainakin yhden artikkelin aion vielä kirjoittaa, mutta sen aikataulu on vielä kysymysmerkki. Ehkä pyrin aloittamaan sitä ensi keväänä. Sen jälkeen keskittynen laajemmin metatason teemoihin Disney-sarjakuvissa yleisesti, koska se vetää minua puoleensa tällä hetkellä kaikkein eniten. Ja se on myös sinänsä kiinnostavaa, koska metatason juttuja näkee Taskareissa nykyisin niin paljon, että myös lapset oppivat ne. Huomasin sen kesän sarjakuvakursseillani, jossa lasten hahmot puhuttelivat lukijaa ja kommentoivat sarjakuvaa muotona. Olin ihan pähkinöinä siitä! Sarjakuvia lukemalla oppii valtavasti erilaisia kerronnan kikkoja.
Koska hankkeemme päättyy toukokuussa 2018, jo ensi vuonna pitää ruveta hakemaan henkilökohtaista apurahaa post doc -tutkimukselle. Hankehakemuksia olemme kollegoidemme kanssa laittaneet nyt vuosittain, joten eihän sitä tiedä, jos vaikka tärppää sitäkin kautta. Toisaalta tässä epävarmassa taloudellisessa maailmantilanteessa se on oikeastaan ihan sama, mitä kautta sitä rahaa tulee ja miten pitkäksi aikaa – kunhan jostain saisi rahoitusta kiinnostavalle tutkimusaiheelle.
Italialaisten taiteilijoiden sarjakuva on se, mikä tällä hetkellä kiinnostaa kaikista eniten. Aionkin selvittää italialaisen (Disney-)sarjakuvatutkimuksen tilan ja toivon mukaan voisin jossain vaiheessa hankkiutua sinne tutkimusvaihtoon lyhyeksi ajaksi. (Kuvitelkaa nyt, ottaisin Milla-asun mukaan ja lähtisin patikoimaan Vesuviukselle – vähänkö italialaiset innostuisivat! Kun ovat joskus sinne Millan mökkiäkin suunnitelleet pystyttävänsä…) Mies vielä pitäisi saada innostumaan ajatuksesta. Mutta sehän ei nyt ole ihan heti mitenkään ajankohtaista. Kontaktejakin sieltä pitäisi vielä saada…
Katsotaan, mitä tuleman pitää.
Jos teillä on muuten hyviä vinkkejä Disney-sarjakuvista (saa olla sekä Akua että Mikkiä), joissa on hilpeitä metatason juttuja, otan ilolla vinkkejä vastaan. En ole lukenut Taskareita kunnolla vuosiin, joten paljon kiinnostavia juttuja on taatusti jäänyt välistä.
”Ropecon! Omakseni saan…” (6.8.2016)
Yritin saada järjestystä elämäni tyypilliseen kaaokseen käymällä tänä vuonna Ropeconissa. Halusin katsastaa Messukeskukselle siirtyneen conin uudet tilat, mutta osallistua pienellä budjetilla, mikä onnistui ihan hyvin: yöpyminen ystävän nurkissa, roadtrip yhdessä Tainan kanssa ja työpajan vetäminen conissa säästivät rahaa kaikin puolin. Odotin jännityksellä, miten conin perinteiseen rentoon ja läheiseen tunnelmaan uudet, kolkot messutilat vaikuttavat. Ropecon muistutteli meitä harrastajia myös somessa jakamalla kuvia Dipolin rakennustyömaasta, jonka aidoissa oli kylttejä ”Ropecon ei ole täällä, mene Messukeskukseen.” Olin varma, että Messukeskuksen uumenista löytyisi portaali Dipoliin, mutta kiivaista etsinnöistä (kartat kädessä kuten yläasteen suunnistustunneilla) huolimatta emme törmänneet mihinkään poikkeuksellisen epätavalliseen. Harmi.
Perjantai-iltapäivä meni siis lähinnä uusiin tiloihin tutustumisessa ja etsimisessä, missä mikäkin sali on ja milloin alkaa mikäkin ohjelma. Käytin ohjelmalehtistä ja nettiohjelmaa ristiin ensimmäistä kertaa, mikä osoittautui välillä haastavaksi – osin siksi, että olin juuri saanut uuden puhelimen (ensimmäisen oman älyluurini!), johon minulla ei vielä ole mitään suojalasia saati koteloa, joten pelkäsin koko ajan heittäväni kännyn ties sun mihin.
Vanha kunnon ohjelmalehti oli tästä huolimatta paras ystävä, sillä keskityin tänäkin vuonna lähinnä puheohjelmaan, jota oli paljon. Myös puheohjelman taso oli kova, joten piti vähän arpoa, että mitä jättää väliin. Nyt väliin jäi ”Ydinsodan käsikirja”, joka vaikutti huikean mielenkiintoiselta, mutta kukaan ei kyllä jaksa kuunnella kolmen tunnin esitelmää perjantai-iltana…
Perjantaina ensimmäinen seuraamani luento oli Elli Lepän pitämä ”Lobotomiat ja lepositeet – otteita mielenhäiriöisten historiasta”. Seilin saari mainittu ja myös muun muassa kupan hoitaminen malarialla. Jälkimmäisestä on kiinnostava esimerkki Clive Owenin tähdittämässä The Knick -tv-sarjassa, joka sijoittuu 1800-1900-luvun taitteeseen ja kertoo lääketieteellisistä tutkimuksista ja kokeiluista Yhdysvalloissa. Suosittelen!
Kirjoitin ohjelmalehtisen kulmaan mielenkiintoisen anekdootin. Rikkaiden mielenterveysongelmat diagnosoitiin yleensä neurooseiksi ja he pääsivät hermoparantolaan lepäilemään. Köyhillä ei tietenkään tähän ollut varaa, joten heidän diagnoosinsa oli psykoosi, mikä tarkoitti matkaa mielisairaalaan…
Seuraava ohjelma listassani oli Esa Riutan luento ”Historian suurimmat hirvittävyydet”, joka oli ensimmäinen K-18-luento, jonka alussa järkkärit oikeasti kiersivät tarkastamassa kaikkien paperit. Riutta esitteli vajaassa tunnissa muutaman esimerkin hirvittävistä teoista, joihin ihmiset voivat pahimmillaan syyllistyä. Joukkosurma, sarjamurhaajia, kidutusta… Herkimmillä olisi varmaan mennyt yöunet ja kyllähän se kieltämättä kauhistutti, miten 10-vuotiaat lapsetkin voivat olla julmia.
Onneksi ensimmäinen Ropecon-iltamme ei päättynyt tähän vaan jäimme samaan saliin katsomaan videoesityksen Mike Pohjolan käsikirjoittamasta 1827 Hevimusikaalista. Vuonna 2011 Turun Logomossa ensi-iltansa saatu esitys nähtiin nyt dvd-versiona sen kunniaksi, että Mike Pohjolalta ilmestyi aihetta käsittelevä romaani 1827 juuri Ropeconissa. Musikaali oli pidempi kuin ohjelma lupasi, mutta se ei kuitenkaan haitannut, sillä tarina oli kiinnostava: se yhdisti Suomen kansantaruja ja Kalevalan henkeä okkultismiin, ja kertoi erään version siitä, miten Turun palo sai alkunsa. Musiikki oli klassista heavyä pääosin englanniksi, mutta kyllähän siellä kuultiin mm. Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen Surupuku.
Pidin kovasti puvustuksesta, lavastuksesta ja koreografiasta. Idea oli selvästi käyttää olemassa olevaa hevimusiikkia, jonka katsojakin tunnistaa ja voi parhaillaan laulaa mukana. Välillä kuitenkin toivoin, että musiikin valinnassa olisi käytetty hieman enemmän mielikuvitusta. Siinä vaiheessa, kun kuolemaa odottavassa kohtauksessa aletaan laulaa HIMin Join Me in Death -biisiä, alkaa tulla enemmänkin kuin korni olo…
Arvostin myös esiintyjien laulutaitoa. Varsinkin Väinön, Paavo Ruotsalaisen ja arkkipiispan rouvan näyttelijät vetivät antaumuksella. Jälkimmäisen veto Nightwishin Wish I Had an Angelista oli melko kova eikä kalvennut kyllä alkuperäiselle.
Lauantaiaamu meni perjantain kukkumisen takia vähän pitkäksi, kun oli pitänyt arpoa, millä bussilla Pasilasta pääsee pois ja nukkumaan ehti joskus puoli neljän aikaan, kun yösijamme omistaja käytiin hakemassa keskustasta saakka. Olimme lopulta lauantaina vasta noin yhden hujakoilla Messukeskuksessa, minkä takia aamupäivän kiinnostavasta ohjelmasta jäi pois jousiammunta (se on aina kivaa), terästaistelunäytös ja coniasun piirtopisteellä piipahtaminen. Olisin mielelläni ottanut Hatuntekijä-versiostani jonkinlaisen piirroksen.
Valtaosa lauantaistani meni ”Leluelämää – tarinaseikkailu lapsille” -työpajan vetämisessä. Ideana oli tehdä ensin omat leluhahmot hahmolomakkeelle, askarrella oma hahmo fimomassasta, suunnitella yhdessä leluseikkailun tapahtumapaikka eli kummitustalo ja lopulta kertoa tarinaseikkailu lelujen selviytymisestä kummitustalosta. Eli ihan siis roolipelien hengessä. Lauantain työpajani hupsahti täyteen, siellä oli jopa ylimääräinen osallistuja, mutten hennonut erottaa veljeksiä toisistaan.
Kaiken kaikkiaan erityisesti lauantain paja meni varsin kivasti, vaikka lasten kanssa työskennellessä on aina otettava huomioon väsymystilat ja pienet kiukuttelukohtaukset. Lopulta osa kävi vain tekemässä hahmot ja pieni osa jäi seikkailun loppuun asti. Mutta he olivatkin sitten todella iloisia ja tyytyväisiä seikkailun päätökseen. Hahmikset ja fimohahmot sai sitten pajan jälkeen kotiin ja pakkailin niitä munakennon palasiin, jotta ne säilyisivät ehjinä kotiin asti. Jokainen sai myös mukaansa ohjeet, miten massa kovetetaan uunissa.
Pidin toisen työpajan sunnuntaiaamuna lyhennettynä versiona, koska aamuyhdeksän oli hieman haastava aika pitää mitään vuorovaikutteista. Edellispäivän yhdeksän osallistujan sijaan paikalla oli nyt vain kolme. Mutta hekin saivat vähintään omat leluhahmot ideoitua, mikä oli myös paikalla olleiden vanhempien mielestä mukava lisä coniohjelmassa.
Todettakoon, että tämä oli ensimmäinen ja myös viimeinen työpaja, jonka conissa vedän lapsille. Olisin voinut kuvauksessa mainita selvästi, että pajaan tulee ilmoittautua ennakkoon, koska monet luulivat, että siihen voi vain tupsahtaa kesken kaiken hetkeksi. Ja vaikka työpajat menivätkin ihan kivasti, ne vievät hirveästi aikaa ja henkistä energiaa. Ja kun tätä oikeasti tekee työkseen, niin ilmaislippu coniin ei oikein vastaa normaalia tuntipalkkaa… Seuraavalla kertaa pidän joko vain helppoa puheohjelmaa tai maksan suosiolla pääsymaksun kokonaan ja otan viikonlopun loman kannalta.
Oman ohjelmaosuuden jälkeen ehti sopivasti syödä ennen ”Maailmanlopun ABC:tä”. Tunnin mittaisen setin aikana ei kovin syviin vesiin päästy, mutta perusasioista lähdettiinkin liikkeelle: jos maailma loppuu niin, että jäät itse henkiin, mitä kannattaa tehdä? Lähteä liikkeelle vai jäädä paikoilleen? Mitä pakata mukaan? Onko auto hyvä ratkaisu? Miten asiaan voi varautua?
Koska minulla on outo fiksaatio dystopia- ja postapokalypsi-tarinoihin, suurin osa asioista oli tuttua. Ajattelin kaiken koko ajan zombimaailmanloppu-perspektiivistä ja pohdin, miten sellaiseen voisi varautua. Yleisö kommentoi ja osallistui keskusteluun. Joku oli sitä mieltä, että autolla kannattaa ajaa mahdollisimman kauas etelään, kun eihän täällä Suomen talvessa pärjää. Sähkön puute herätti keskustelua, eli toimivatko ne vesihanat, jos sähköt menevät poikki. Näin maalla omakotitalossa kasvaneena ja tottuneena siihen, että sähköt ovat poikki joka kesä (ukkosen takia) ja talvi (lumet sähkölangoilla), niin on kyllä oppinut, että omastakaan kaivosta sitä vettä ei saa loputtomiin, kun sähköt on poikki.
Mies on joskus heittänyt, että voisi kaivaa takapihalle valtavan kontin ja ruveta harrastamaan survivalismia. Läppähän se tietenkin oli, mutta kyllähän sitä myrskyjenkin takia olisi hyvä varautua tilanteisiin, joissa sitä sähköä ei vain saa mistään. Kaasugrillillä tekisi ruokaa, ja takkakin on puulämmitteinen, jottei ihan palelisi, mutta olisihan se epämukavaa.
Ja kuten eräs yleisön jäsen totesi, ei nykypäivän ammateille sellaisessa tulevaisuudessa oikein mitään tekisi, vaan pitäisi opetella paluu metsästys- ja keräilykulttuuriin.
Lauantai päättyi traumatologian erikoislääkäri Tuomas Lähdeojan esitelmään ”Fright Night”, joka oli toinen K-18 esitelmä, tällä kertaa aiheesta lohikäärmeiden aiheuttamat vammat: millaisia, miten niistä selvitä ja kuinka kauan kestää parantua? Anatomian oppitunnilla tutustuttiin erilaisiin vammoihin, joita lohikäärmeet voivat aiheuttaa (mm. ne palovammat sekä tulella että hapolla lohikäärmeestä riippuen) ja nähtiin kuvaesimerkkejä oikeista, vastaavista vammoista. Ei sopinut heikkohermoisille ja kyllähän tuo itsestäkin tuntui pahalta katsoa, miten iho on leikattu auki ja hauis siirretty syrjään, jotta luut voi niitata takaisin yhteen. Yleisöä oikeasti poistui salista, koska kuvamateriaali oli niin ällöä. Meidänkin vierestämme poistui eräs henkilö, joka totesi, että maksajauheliha oli liikaa. Olen tainnut siedättyä lääkärisarjoista sen verran, että kestän katsoa avomurtumiakin voimatta pahoin.
Esitelmä oli todella mielenkiintoinen ja olennaista oli kuulla myös se, että miten kauan niiden vammojen parantuminen oikeastaan kestää. ”Muistakaa, parantuminen on sitten ihan eri juttu, jos porukassa on maagi”, Lähdeoja muistutti meitä nörttejä. Rakastan Ropeconin asiantuntijaesitelmiä. Niistä oppii aivan valtavasti kaikkea hienoa.
Sunnuntaina oli aika tuskaista olla yhdeksältä conissa, mutta sain kuitenkin työpajani pidettyä hirveämmin haukottelematta. Ja koska osallistujia oli sen verran vähän, että päätimme pajan aikaisemmin, ehdin sopivasti katsomaan Nuutti Kotivuoren ”Avaruudessa selviämisen perusteita”. Tämä esitelmä oli melkein koulun oppitunti, sen verran ahkerasti Kotivuori osallisti yleisöä. Mutta se sopi aiheeseen juuri hyvin ja minäkin fysiikkaa osaamaton ihminen ymmärsin avaruuspuvun perusteet ja opin, mitä kaikkea elossapitojärjestelmä avaruudessa vaatiikaan. Kiinnostavin mieleenjäänyt pointti oli se, että avaruuspuvussa alle 2 mm reikä (halkaisijaltaan) ei ole vielä mikään ongelma, jos happea vain tulee koko ajan lisää – sillä pitäähän myös ihmisen tuottamien kuona-aineiden poistua jotakin kautta.
Sitten – lopultakin – oli vuorossa koko viikonlopun eniten odottamani ohjelmanumero: Pokémon-musikaali ”Valitsen sinut!” Kuten Animecon-postauksessa kerroin, jouduin lähtemään kesken musikaalin kotiin kipeän silmän takia. Mutta nyt minulla oli mahdollisuus nähdä koko show uudelleen. Odotin sitä niin innokkaasti, ettei edes ohjelman myöhästyminen haitannut saati se, että yleisö joutui istumaan lattialla. Onneksi väliajalla pääsi jaloittelemaan ja venyttelemään selkää.
Todettakoon, että puvustus oli aivan herkullisen osuva: Pokémonit pystyi tunnistamaan heti. Koreografia ja lavastus toimi myös loistavasti ja Mistyn salaisen aseen nouseminen lavalle oli aina huikeaa katseltavaa. Ainut harmi oli äänentoisto, joka vähän tökki niin, etteivät kaikki mikit aina toimineet oikealle hetkellä, joten osa vuorosanoista jäi kuulematta. Mutta biisit toimivat ja kyllähän sitä tippa tuli linssiin herkkänä hetkenä ennen väliaikaakin. Niisk. Cubone.
Ja edelleen: Bulbasaur. Bulbasaur oli ihan paras.
Ihana oli myös huomata, että yleisö osallistui musikaaliin paljon enemmän kuin Animeconissa: mm. spontaanit taputukset, kannustukset ja muut hihkaisut tulivat jotenkin luonnostaan – ja niitä oli paljon. Tuntui varmaan esiintyjistäkin aika mukavalta.
Loppupäivän päässä soikin Pokémonin tunnari. Jossain vaiheessa se muuttui sitten muotoon ”Ropecon! Omakseni saan, me yhdessä voitetaan…”
Taidenäyttelyssä oli esillä todella huikeita töitä. Lisäksi tänä vuonna järjestettiin taas piirustuskilpailu, jossa työ piti tehdä Ropeconin aikana. Sen voitti ihana Pokémon-perhe, josta en tietenkään tajunnut ottaa kuvaa, vaikka siitä tykkäsinkin kovasti.
Päättäjäisten jälkeen oli jälleen yksi Ropecon purkissa. Kotiin päästiin lähtemään kuitenkin vasta iltayhdeksän maissa, kun ensin piti syödä (hyvää thaimaalaista) ja sitten käydä siskolla hakemassa promootiomekot. Vähän niistä tuli upeita! (Kuvia seuraa luonnollisesti myöhemmin.)
Messukeskus toi mukanaan paljon uutta ja paljon haasteita. Katja kiittää tiloja ja tuuletusta: figu- ja kortinpelaajilla oli oikeasti tilaa, eikä pöytien välissä ollut ahdasta puikkelehtia. Tiloja oli myös paljon ja monipuolisesti. Ihmiset olivat rentoja ja avuliaita, erityisesti oman työpajani juoksijat! Kiitos heille molemmille.
Katja kaipasi: rentoon hengailuun tarkoitettua piha-aluetta. Nyt tuli vain oleskeltua sisällä, mikä ei ole pitemmän päälle kivaa. Myös ruokapolitiikka pitää uusia. Läheskään kaikki Messukeskuksen ruokapaikat eivät olleet auki saati, että olisivat olleet auki koko viikonlopun. Ruokajonossa kuuntelin keskustelua siitä, että ehkeivät paikalliset toimijat tienneet, että Ropeconissa oikeasti asutaan koko viikonloppu läpeensä… Nyt suurin osa porukasta eli Hesen tuotteilla, mikä alkaa ällöttää jo sen yhden päivän jälkeen. Pihalle olisi kiva saada jotain street food -kojuja, mutta en tiedä, mitä Messukeskuksen säännöt niistä sanovat.
Salien koot olivat välillä liian pieniä. Lähinnä siksi, että Messukeskuksen politiikka oli se, ettei lattioilla istuta eikä seistä. Jos tila on tarkoitettu tietylle määrälle ihmisiä, niin ymmärrän, että kyse on turvallisuussyistä. Mutta sen verran pitäisi ohjelman aiheesta hahmottaa, että mikä vetää väkeä minkäkin verran, jotta ne kiinnostavimmat ohjelmanumerot saataisiin isoihin saleihin. Itse onnistuin aina olemaan jonossa niin, etten missanut yhtään kiinnostavaa esitelmää, mutta kuulin kavereiltani, etteivät he aina olleet mahtuneet katsomaan kaikkea haluamaansa. Ja se on harmi, että maksaa lipusta sen ja sen verran ja sitten missaa ne kivat ohjelmat, kun ei mahdu paikalle, tai missaa toisten kivojen ohjelmien lopun, kun pitää mennä jo jonottamaan seuraavaan…
Ostoksia en tehnyt hirveästi. Ostin äidin antamilla synttärirahoilla itselleni pienen noppasuojelija-lohikäärmeen Alicia Fermiltä. Nimesin sen yksinkertaisesti Bambinoksi. Sen vieressä on pieni kaulakorupullo, jossa asuu kodama. Älkää huoliko, korkki ei ole liimattu kiinni, joten kodama saa happea ja voi nauttia luonnosta. Kodaman tekijä on Heli Levänen. Kirppikseltä pongasin Angie Sagen hienon nuorten fantasiasarjan Septimus Heapin ensimmäisen osan eli Magiaa vaivaisella eurolla. Roope-sedän Liikemiespelistä maksoin huiman vitosen.
Melkein jo ostin Portalin companion cube -pehmolelun. Mutta jätin sen seuraavaan kertaan, koska tiesin, että jos se muuttaa meille, siitä tulee heittoase.
Niin. Ja aloitin Ropeconissa Pokémon GOn pelaamisen. Voi koukutus.
Kohupaljastus: Promootion salat julki! (21.8.2016)
Kirjoitin jo tammikuussa merkinnän yliopiston suurimmasta juhlasta eli promootiosta. Esittelin siinä seremonian taustoja, kustannuksia, pukukoodia ja hieman sisältöjä – osin arvaillen, koska tapahtuma tuntui neljän seinän sisällä pidettävältä salaseuran kokoontumiselta, josta kuviakaan ei hirveästi julkisuuteen pursuile. Ainoastaan promootiokulkue tuo yliopistoväen perinteet ihmisten ilmoille.
Nyt tämä rituaali on koettu eli seuraa bloggaajan kohupaljastus tohtoripromootiosta. Mitä siellä tapahtuu, miten piti pukeutua vs. miten pukeuduttiin, miksi puhutaan puolet ajasta latinaa ja onko siellä sitä ilmaista viinaa, mistä jo Keskisuomalaisen mielipidepalstalla avauduttiin tilaisuutta seuranneena tiistaina. Se mielipide on skannattu merkinnän loppuun ja kommentoin sitä vielä lyhyesti.
Täytyy myös muistuttaa, että voin raportoida ainoastaan perjantain ja lauantaipäivän ohjelmasta, sillä jätin lauantain illallistanssiaiset ja sunnuntain risteilyt ja karonkat suosiolla sivuun, kuten jo aiemmassa postauksessa kerroin. Syihin kuuluivat mm. se, että stressin välttämiseksi ja parisuhteen ylläpitämiseksi mies sai tilaisuudesta suorilta käsin vapautuksen (eikä hän edes tanssi) ja se, että ei mikään muu oikeastaan kiinnostanut pätkääkään. Tiesin, että luvassa oli julmettua pönötystä, mutta lohduttauduin sillä, että minulla on niin pahuksen hienot mekot, että niitä on pakko päästä käyttämään.
(Pukuasia aiheutti minulle eniten stressiä, kun vielä promootiota edeltävänä torstaina sain postitse siskoltani sekä miekkavyön että miekanhiojaisasuun kuuluvan hatun. Ehtivät perille, kerrankin Postille kiitoksia.)
Ruljanssi alkoi perjantaina 12.8. klo 12 Paviljongissa aktiharjoituksilla, jonne oli EHDOTTOMAN TÄRKEÄÄ muistaa tuoda oma tohtorinhattu. Hatuista kasattiin pyramidi lauantaita varten ja jos hattu puuttui, ei pyramidia saatu kasaan. (Tästä muistutettiin myös itse harjoituksissa, mikä oli sinänsä absurdia, koska myöhäistähän se siinä vaiheessa jo on.)
Harjoituksissa käytiin pilkkua viilaten läpi lauantain akti: missä järjestyksessä asetutaan sisääntulokulkueeseen, miten tullaan istumaan, miten otetaan hattu (tai maistereiden tapauksessa seppele) vastaan, kenelle pitää kumartaa ja miten miekkaa pidellään. Koska kyseessä on rituaali ja seremonia, oli ihan hyvä käydä läpi varsinkin kulkuejärjestys, oma istumapaikka ja miten ne omat arvomerkit haetaan. Mutta kyllä siellä oli melkoisen turhaakin säätöä, esimerkiksi ”mihin laitan narikkalappuni, kun minulla ei saa olla laukkua mukana?” Tai järkytys siitä, kun puhumaan joutuva primustohtori kaipaili varalta vesilasillista puhujanpönttöön ja organisoijien piti ruveta pohtimaan, onko se nyt tilaisuuteen sopivaa.
Promootio kestää sen kolme tuntia ja siellä tosiaan joutuu istumaan sen kolme tuntia, kun paikaltaan ei saa poistua. Olin tohtori numero kahdeksan eli oma paikkani oli tohtoreiden ensimmäisellä omalla rivillä, heti eturivissä istuvien kunniatohtoreiden takana. Tämä tarkoitti sitä, että ehdin käydä harjoittelemassa hatun ja miekan vastaanoton ja kumarrukset tilaisuutta vetävälle promoottorille sekä eturivin keskellä istuvalle rehtorille. Se tarkoitti myös sitä, että olin liian lähellä yleisöä, jotta olisin voinut vaikka lepuuttaa silmiäni sopivalla hetkellä…
Kumarruksista keskusteltiin tarkkaan, koska naiset saivat valita niiatako vaiko kumartaa ja joku jo ehti kommentoida, ettei rippikoulun jälkeen kuulemma mitään niiauksia tarvitse tehdä. No, jos kyseessä on valinta, niin eikös jokainen sitten päätä itse niiaileeko vai kumarteleeko. Me Taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen tohtoripromovoitavat lähinnä pohdimme, haluammeko edes kumartaa rehtorille kirjallisuuden oppiaineeseen liittyneen kohun takia. Osa pohdinnoista on painokelvotonta.
Seremoniaa harjoitellessa nimien lukija myös unohti sanoa erään maisterin nimen. Siitä päästiinkin sitten kiivaaseen keskusteluun, että entä jos näin käy virallisessa tilaisuudessa. Hetken seremonian vetäjä pohti, että sitten mennään väärällä nimellä, mikä aiheutti julmetun vastalauseiden puuskan. Absurdi kommentti, en tiedä missä aivohäiriössä sekin pääsi ilmoille. Lopulta tultiin siihen tulokseen, että mennään hakemaan arvomerkkejä vain oman nimen kuultuamme. Joku sitten käy sanomassa lukijalle, että nyt jäi välistä. (Lukija kun puhuu mikrofoniin eikä nerokkaan sijoittelun takia näe ollenkaan, ketkä siellä lavalla kulloinkin ovat.)
Näihin ohjeisiin lisättiin myös se, että jos saa väärän hatun tai miekan, ne setvitään sitten salin ulkopuolella tilaisuuden jälkeen. Mutta koska kaikki on nimikoitu, niin ei pitäisi käydä. Ja jos hattu menee vinoon, sitä saa korjata vasta omalla paikalla. Hattua ei myöskään oteta pois päästä Maamme-laulun aikana, toisin kuin yleisössä istuvat tohtorit tekevät. Edellisen kerran promootiossa kunniatohtorin arvonimen saanut presidentti Sauli Niinistö oli unohtanut tämän ja ottanut hattunsa pois, mikä sitten oli saanut useammat muut tohtorit panikoimaan ja hattukaaos oli valmis.
Kyllä. Näin virallista ja vakavaa siellä oltiin. Mitään ei voinut muuttaa fiksummaksi, esimerkiksi oman vuoron jonotus oli paikoitellen todella ahdasta, hattu piti ottaa vastaan puhujanpöntön edestä eikä sivusta. Siitä seurasi se, että promoottori kurkottelee kukkapuskien yli ja tohtori puolittain kumartelee ja niiaa, että hattu tulisi edes jotenkin suoraan päähän. Järjestelytoimikunta oli myös aakkostanut tohtoreiden tiedekunnat väärin, mutta sitä ei enää sekaannusten takia ruvettu muuttamaan. Niinpä kauppakorkeakoulu tuli ennen kasvatustieteitä, hups.
Miekanhiojaiset järjestettiin perjantai-iltana yliopiston uudessa Ruusupuisto-rakennuksessa. Maisterit aloittivat seppeleiden sitomisen jo aiemmin, me tohtorit aloitimme alkumaljoilla puoli seitsemältä. Yliopiston tervehdyksen aikana jatkoiksi ehdotettiin jo lähintä Pokestoppia, mikä herätti hilpeyttä. Primustohtori piti puheen miekalle ja muistutti, että kyseessä on symbolinen ase totuuden puolesta, mikä meidän tutkijoina pitää muistaa. Meillä on siis tieteenharjoittajina velvollisuus puolustaa totuutta ja oikeutta.
Tohtorit seuralaisineen jakaantuivat miekanhiojaisissa kahteen kerrokseen tiedekuntien mukaan. Jokaisella oli nimetty paikka ja hiominen eteni aakkosittain ja tiedekunnittain. Siispä pääsin hiomaan omaa teräasettani suht pian. Ja kyllähän se jännitti. Aina se jännittää, kun pitää mennä tuntemattomien ihmisten eteen lavalle, vaikka puhua ei tarvinnutkaan. Seremonia eteni niin, että airut ojensi miekan, jonka tohtoripromovendi veti huotrasta ja asteli sitten tahkolle. Aiemmasta käsityksistäni poiketen tohtorin seuralainen ei kaadakaan kuohuviiniä tahkolle, vaan pyörittää tahkoa. Airut huolehtii viinistä. Samalla minulle selvisi myös, että seuralaisen ei tarvinnutkaan olla puoliso – joillakin oli mukana oma lapsi.
Tilaisuus oli huomattavan paljon rennompi kuin seuraava päivä antoi olettaa. Meitä neuvottiin, ettei miekkaa oikeasti tarvitse hioa tahkoa vasten, vaan antaa sille ikään kuin ”viinikylpy”. Mikään ei tietenkään estänyt hiomasta pientä muistovekkiä miekkaan niin halutessaan. Hiomisen aikana tohtorit esiteltiin lukemalla jokaisen kirjoittama 50 sanan mittainen teksti, jossa piti tulla ilmi oma tiedekunta ja oppiaine sekä väitöskirjan aihe. Esittelytekstiä sai keventää kertomalla esimerkiksi omista harrasteistaan, mutta harva oli siihen ryhtynyt ja useimmat esittelyt olivat varsin kuivahkoja ja jokunen jopa aivan liian pitkä ja omilla saavutuksilla patsasteleva.
Oma esittelytekstini oli tarkoituksella persoonallinen ja jäi sen verran hyvin ihmisten mieliin, että pääsin ruokajonossa keskustelemaan tutkimuksestani muiden kollegoiden kanssa:
Katja Kontturi väitteli filosofian tohtoriksi nykykulttuurin tutkimuksesta jouluna 2014. Hänen väitöskirjansa käsitteli Don Rosan Disney-sarjakuvia postmodernina fantasiana. Suomen ”ankkatohtorina” tunnettu Kontturi työskentelee tutkijatohtorina ja sanataiteen opettajana tutustuttaen eri-ikäisiä sarjakuvien maailmaan. Hän toimii aktiivisesti Suomen SF- ja fantasiapiireissä, on nörttikulttuurin innokas harrastaja sekä bloggaa mm. sarjakuvatutkimuksestaan akateemista ja populaaria yhdistävässä blogissaan.
Hiomisen jälkeen saimme toiset alkumaljat, mutta alkoholiton oli tietenkin loppunut, joten tyydyin räpsimään kuvia illallista odotellessa.
Ruusupuiston kasvisruokaan erikoistunut ravintola Uno oli vastuussa illallisesta, joten oli hämmentävää, ettei järjestely oikein pelannut. Kasvisruoka oli sijoitettu eri pöytään niin, etteivät kaikki kasvissyöjät sitä edes ponganneet. Lisäksi ei ollut tehty selväksi, että kasvisruoka oli tarjolla vain sen vaihtoehdon valinneille, joten se loppui kesken. Jos menua yhtään katsoo, niin minäkin olisin kyllä mennyt kasvislinjalla, ellen olisi ilmoittanut olevani sekasyöjä. Ravintolan piti sitten tehdä nopea korvaava risotto. Mutta ei siinäkään kaikki, kyllä meiltä tohtoreiden pöydästä loppui myös se lihavaihtoehto kesken, että ei siellä mahaansa täyteen saanut. Nolotti kyllä ravintolan puolesta.
Aikataulu meni hieman uusiksi seppeleensitomisen viivästymisen takia, joten ehdimme nauttia kahvit ja aika herkulliset macaron-leivokset ennen ilma-akrobatiashowta, joka oli viritelty Ruusupuiston ulko-ovien ylle. Kahden hengen show oli melkoista taiturointia ja nörttiä miellytti erityisesti biisivalinta: toinen taustamusiikiksi valittu kappale oli Game of Thronesista, S6E10, se Cercein herkullinen pianobiisi. ”Arvasin, että kyllä siellä joku sen tunnistaa!” toinen taiteilijoista innostui, kun kehuin showta lähtiessäni.
Karkasin kotiin kymmenen jälkeen, kun en enää jaksanut olla mitenkään erityisen seurallinen, joten tulishow jäi katsomatta. Lähdin myös kotiin ottamaan vastaan promootiovieraiksi tulevat äitini ja kummitätini, jotka saapuivat myöhään illalla.
Pukuni on yli kymmenen vuotta vanha löytö Lappeenrannasta, jostain juhlapukuliikkeestä. Maksoin siitä loppuunmyynnissä huimat 40 euroa, kun olin varma, että joskus sille vielä tulee käyttöä. Vaatepuolen muotoilija -siskoni irrotti siitä hihat ja epämääräiset kukkasomistukset sekä teki uudet olkaimet, joita kuvissa ei nyt boleron takia näy. Silkkimekko oli alun perin tummanvihreä-valkoinen, joten värjäsimme (käsin!) valkoisen osan vaaleanvihreällä, mikä onnistui varsin hyvin ottaen huomioon pelot saavissa sotkemisesta aiheutuvista epämääräisistä batiikkikuvioista.
Hansikkaat ja kengät ostin edellispäivänä Haloselta. Hattu on siskon löytö vintagemarkkinoilta ja se on tuunattu pukuun sopivaksi. Minun piti tehdä siihen sopiva ankka-aiheinen rintaneula, mutta en saanut sitä toimimaan.
[EDIT: Miekanhiojaisten pukukoodihan oli tohtoreilla värillinen iltapuku, jonka pääväri ei saa olla valkoinen tai musta. Muista asusteista ei tullut ohjeistusta, joten ne sovelsin ihan itse tyyliin sopivaksi.]
Koska iltapukukoodiin kuuluu kirjekuorilaukku, pääsin lopultakin ulkoiluttamaan myös lahjaksi saamaani Aku Ankka -laukkua. Se on juuri sitä, miltä näyttääkin – laminoitu Akkarin aukeama. Sisältää tietenkin Don Rosaa.
Asukokonaisuuteni sai hillittömästi kehuja. Päädyin poseeraamaan hollantilaisille turisteille ja selittämään promootion taustoja. Helmat olivat valtavat ja onnistuin myös rikkomaan alushameen tyllihelman tallomalla sen päälle portaikossa kengillä, joita en ollut ehtinyt ajaa sisään, joten olo oli hieman tuhkimomainen niiden hölskyessä jalassa. Sukkahousut valuivat ties minne ja autoon survoutuminen oli kokemus. Mutta kaikesta huolimatta mekko oli omasta mielestänikin aivan ihana. Ja nyt se iltapukukin löytyy sitten hätätilanteita varten komerosta.
Sitten – lopultakin – itse aktiin eli asiaan.
Juhlallinen ja keskiajalta perinteensä vetävä promootioakti alkoi lauantaina klo 12 Jyväskylän Paviljongissa. Meidän piti olla paikalla jo yhdeltätoista valmiina järjestäytymään kulkueeseen, mikä oli silkkaa liioittelua, koska mitään ei vaikuttanut tapahtuvan ennen puoli kahtatoista. Ehkä mukaan oli luettu akateeminen vartti kahdesti, jotta ne mattimyöhäisetkin ehtisivät paikalle. Yleisöä puolestaan toivottiin paikalle klo 11.45, minkä takia valmistautumisemme kotona ja perillä oli melkoista säätämistä. Kummitätini on parturikampaaja, joten hän laittoi pääni hieman parempaan kuosiin kuin olisin sen itse saanut. Sitten siinä jäi yksi lompakkokin kotiin ja piti rikkoa parkkirahaa. Minä puolestaan jätin varta vasten hankkimani eväät kotiin, vaikka tiesin, että kolmen tunnin pönötyksen jälkeen on väkisinkin nälkä. Onneksi äidillä oli ylimääräinen energiapatukka.
Sen vajaan tunnin me maisteri- ja tohtoripromovendit airueineen seistä tönötimme hallissa C1 ja asettauduimme siihen järjestykseen, jonka olimme perjantaina saaneet. Missään ei ollut kelloja ja odottelu oli aika tympeää, mutta tohtoreilla oli jokseenkin miellyttävä konsensus – ainakin siinä minun lähelläni – ja tsemppasimme toisiamme vaatteiden ja pönötyskaavojen suhteen. Mekossani oli julmetun isot salataskut, joihin olin piilottanut niin nenäliinan kuin huulirasvankin – sekä sen kännykän. Siinä ei tietenkään ollut ääniä päällä, mutta sain mukavasti otettua tilannekuvia takahuoneesta ja jonojen pituudesta. (Jos olisin istunut salissa takarivissä, olisin varmaan räplännyt puhelinta siellä ajan ratoksi, mutta toinen rivi ja kirkkaan pinkki kotelo on ehkä huono yhdistelmä.)
Puhelin oli myös hyvä olla siksi, koska kello ei kuulunut etikettiin. Kännykän kelloa tiiraillessa tajusi sitten kymmenen minuuttia ennen shown alkua, että vielä ehtii vessaan. Tämä aiheutti epäilemättä koomisen näyn, kun puolenkymmentä mustamekkoista tohtoria juoksee helmat korvissa kilpaa takaseinustalla olevaan vessaan.
Lopulta päästiin liikkeelle ja odottamaan kolmen tunnin kärsimystä. Koska rehellisesti sanottuna sitä se oli. Alkuvaiheen sitä jopa pysyi ihan tarkkaavaisena. Promoottori Pekka Neittaanmäki korosti puheessaan yliopiston roolia informaatioyhteiskunnassa (ja viittasi jälleen Pokémoniin), mutta antoi puheessaan sellaisen kuvan, että Jyväskylän yliopisto keskittyy jatkossa vain IT-alaan ja biokaasun tutkimukseen. Humanistinen ala sivuttiin täysin, minkä onneksi ultimatohtori Maija Mänttäri-van der Kuip korjasi puheessaan kunniavieraille. Hänen mukaansa meidän on myös huolehdittava siitä, että tulevaisuudessa kaikilla on sukupuolesta ja perhetaustasta riippumatta samanlaiset mahdollisuudet kouluttautua, mikä oli hyvä piikki hallituksen suuntaan.
Ennen vihkimystä promootiossa todistetaan symbolisesti, että sekä maisterit että tohtorit ovat arvonimensä ansainneita. Tämä tapahtuu vastaamalla oman oppialan professorin esittämään kysymykseen. Parhaimmat arvosanat opinnäytteistään saaneet primamaisteri ja primustohtori vastaavat näihin kysymyksiin muiden promovendien puolesta (muutenhan showssa menisi ikuisuus ja eiköhän jokainen ole jo omassa väitöksessään ja gradussaan osaamistaan todistanut tarpeeksi). Primamaisteri Ayana Palanderin vastaus piti minut vielä hereillä. Hän oli tutkinut suomalaisen ja japanilaisen sauna- ja kylpyläkulttuurin yhteisiä piirteitä ja miten niiden julkisuus on muuttunut yksityisemmäksi.
Tohtorikysymys tuli matematiikan alalta ja liittyi matematiikan hyödyntämiseen röntgenkuvauksissa. Sen annoin suosiolla mennä ohi, kun keskittyminen oli herpaantunut jo maistereiden seppelöimisvaiheessa. Jokainen paikalla oleva maisteri siis seppelöitiin – he ojensivat promoottorille sitomansa seppeleen, promoottori asetti sen heidän päähänsä ja kosketti symbolisesti maisterinsormusta. Sitten kumarreltiin.
Tohtoreihin pääsyssä kesti ikuisuus. 132 vihityn maisterin (joista 40 tosin ei ollut paikalla) jälkeen oli promootiota varten tehdyn sävellyksen esittäminen. Musica-kuoro esitti Olli Moilasen sävellyksen, joka oli tehty Kristian Blombergin runon pohjalta. (Kristian oli siis toinen graduni ohjaajista – hänen paikkansa oli vieraiden eturivissä, mutta eipä herraa näkynyt. Ei näkynyt karonkassanikaan, vaikka hänet kutsuin.)
Kuoroesitys oli aivan liian pitkä. Se muistutti ortodoksista kirkkolaulua resitatiiveineen ja viimeistään tässä vaiheessa alkoi nukuttaa. Harkitsin puolivakavissani PokémonGOn pelaamista ja hihittelin itsekseni sille kohulle, jonka aiheuttaisin. Huvitin itseäni tuijottamalla seuralaisten puolella nuokkuvaa miestä, joka yritti koko kolmituntisen ajan enemmän ja vähemmän pysyä hereillä. Ei ollut ainut.
Ja vielä ennen meitä oli vuorossa kunniatohtoreiden vihkiminen ja heidän ansioidensa kertaaminen. 13 kunniatohtoria (yksi oli poissaoleva) sai hattunsa ja miekkansa. Siinä vaiheessa tajusin, että totta kai yliopisto lahjoittaa nuo arvomerkit kunniatohtoreille, joista valtaosa oli ulkomaalaisia. Mistähän rahastosta ne yli 12 tuhannen arvoiset hatut ja miekat on maksettu? Olisi kiinnostavaa tietää.
Tuli vielä yksi musiikkiesitys ennen kuin päästiin asiaan. Väsytti, oli nälkä ja tarve päästä vessaan. Jännitys aiheutti tärinää. Pelkäsin, että saan väärän miekan, että joku toinen vie Roope-kaiverruksella varustetun aseeni. Promoottori luki juhlallisen ilmoituksen latinaksi. (Totta kai latinaksi, kun keskiajalta on kaavatkin peräisin. Primustohtori jopa käänsi oman vastauksensa latinaksi. Kunniakirjakin on latinaksi. Ymmärsin sieltä muutaman sanan ranskan pohjalta.) Latinaa oli hankala kuunnella, kun vaati niin paljon keskittymistä tajuta, missä ollaan menossa, eikä promoottorin takeltelu auttanut asiaa. (Takeltelu ei johtunut pelkästään kielestä – hänen kaikki puheenvuoronsa olivat haastavia kuunnella, kun lausuminen oli kaikkea muuta kuin soljuvaa. Kai hän oli lukenut puheensa ääneen harjoituksen vuoksi, kuten kuka tahansa puhuja tekisi?)
Sitten lähdettiin liikkeelle. Noustiin ylös, asteltiin jonoon odottamaan, että lukija lausuu oman nimen, asteltiin promoottorin eteen. Kampauksen takia hattu ei mennyt ihan niin syvälle päähän kuin olisin halunnut. Mutta se oli oikea. Samaten miekka.
Kumarrukseni oli jotenkin ironinen ja osoitettu yleisölle geneerisesti. Rehtoria en katsonut, mutta äidin pongasin rappusilta kuvaamasta. Sitten piti vain odotella aina viimeisten yhteiskuntatieteiden tohtorien hatuttamisen loppuun saakka. 102 tohtoria sai arvomerkkinsä, kuusitoista poissaolevana. Humanistisesta tiedekunnasta oli ylivoimaisesti eniten sekä maistereita että tohtoreita. Jo pelkästään meitä taikulaisia oli 5. Mutta se tietenkin kertoo vain promootioon ilmoittautuneiden määrästä, ei todellisesta valmistuneiden määrästä.
Tohtoreiden vihkimistä seurasi se Maamme-laulu ja hatut pysyivät kiltisti päässä. Sitten päästiinkin suht nopeasti Porilaisten marssin tahtiin ulos salista ensimmäisten joukossa. Huh, sekin koettelemus oli lopulta ohitse!
Lauantain sää oli kamala. Satoi ja tuuli niin, että vettä tuli paikoitellen joka suunnasta. Tämän takia osasimme odottaa promootiokulkueen peruuttamista, mutta oli se silti vähän pettymys. Kulkueeseen ei kuulu sateenvarjot eivätkä päällystakit, joten huonolla säällä kulkue jää pois. En tiedä, miten silkkipytyt reagoivat sateeseen, mutta en välittäisi ottaa siitä selvää – sen verran kallis tuo hattu oli.
Muut promovendit ahtautuivat sitten linja-autoihin, jotka kuljettivat heidät Taulumäen kirkkoon. Minä ja ne muut, jotka emme osallistuneet jumalanpalvelukseen, lähdimme sopivalla hetkellä kukin tahoillemme. Minä suuntasin äidin ja tädin kanssa kahville Wilhelmiinan konditorioon, jossa päädyimme myöhemmin ottamaan myös asukuvat, sillä suunnittelemani Harjun portaikko ei sään takia ollut enää ideaali ratkaisu.
Kulkueen peruuntuminen oli harmi, sillä ihmiset olivat odottaneet sitä – myös yleisö. Nyt esittelin omaa asukokonaisuuttani sekä hattua ja miekkaa kulkemalla kävelykadulla, mikä aiheutti ihmisissä hämmennystä. Promootio ei ole mitenkään erityisen tuttu juhla eikä pelkkä tohtorinhatunkaan näkeminen sano välttämättä mitään. Siksi kulkue olisi ollut ihan kiva. Ja olisin saanut pitää mekkoani vähän kauemmin. Se sai taas hirveästi kehuja ”perinteisyydestään”, vaikka ajattelin sen herättävän pahennusta, kun lisäsin mekon päälle vyötärökorsetin…
Promootioteema: 1800-luvun kotiopettajatar. Mekon suunnittelin itse ja sen toteutti siskoni Sari. Siinä on viisi metriä ryppytaftia ja pitsikaulus (joka rikkoi etikettiä, koska pitsi on no no). Pitsihansikkaat (jotka myös rikkoivat etikettiä, koska niissä ei ollut sormia) ovat Morticiasta. Korvikset olivat myös väitöstilaisuudessa, tilasin ne Sir Roilta – ja nekin rikkoivat etikettiä kokonsa puolesta. (Mutta en ollut ainoa kapinallinen: pitkän helman sijaan naisilla oli jopa polvimittaista helmaa – GASP – ja yksi todella tyylikäs housupuku. Ehkä tätäkin etikettiä voisi jatkossa vähän miettiä nykyaikaisemmaksi.)
Mekko on huikea. En voi kylliksi kiittää Saria tästä urakasta. Eikä se jää kaappiin pölyttymään. Ensi kesänä yksi päivä Worldconissa on varattu kotiopettajatar-tyylille.
Kiitos Wilhelmiinan konditorion väelle, että saimme räpsiä siellä muutaman kuvan!
Meidän iltamme päättyi pöytävaraukseen Viikinkiravintola Haraldissa, jossa ei loppunut ruoka kesken tai jäänyt nälkä. Päivä oli rankka, perjantai oli rankka ja kaikki olivat valmiita nukkumaan jo ennen kymmentä illalla. Heti kun promootion kunniaksi leipomani mustikkajuustokakku oli korkattu.
Kokonaisuudessaan todettakoon, että promootio on pitkä, osin naurettavan muinainen pönötysjuhla, jossa on myös vähän liikaa elitismin makua. Maksoin osallistumisesta 120 €, äidin ja tädin osallistumisesta 80 €, plus siihen päälle hattukustannukset ja vaatekustannukset. Vaikka niiden pitäisi olla verovähennyskelpoisia (kesällä selvisi, ettei se karonkka sittenkaan ollut, saamari), hinta pompsahtaa useisiin satasiin, eikä siihen kaikilla ole varaa, kun paketti korvataan kuitenkin vasta seuraavan vuoden veroehdotuksessa. Ja kun kyseessä on perinteinen seremonia, sitä ei tietenkään voi saattaa nykyaikaan, joten siitä tulee väen vängällä kuolettavan ja unettavan tylsä istunto kaikille. Mutta tulipahan koettua. Mekkojenhan takia sinne meninkin.
Lopuksi vastineeksi pari sanaa maisteri von Beckerin mielipiteeseen. Hän siis itse osallistui maisteripromootioon, mutta en tiedä, missä promootiossa hän on ollut, koska hänen kommentissaan on niin paljon asiavirheitä – hankalasta kielestä ja epämääräisistä lauserakenteista puhumattakaan.
Beckerin kuuluttama älyllisyys nimenomaan ilmenee promootiossa siinä, miten primamaisteri ja primustohtori vastaavat professorien kysyksiin. Parhaina tutkintonsa läpäisseinä he edustavat sitä oppineisuuden huippua.
Tanssiminen taisi rajoittua pelkästään lauantai-illalle. Promootioaktissahan sellaista ei tapahdu – juomisesta puhumattakaan. Ilmaisesta viinasta ei voida puhua. Viinaan en törmännyt lainkaan miekanhiojaisissa, joissa tarjottiin vain viiniä. Ja se ilmaisuus on kaukana näistä pirskeistä, kun jokaiseen tilaisuuteen osallistuminen maksaa erikseen.
Promootio on valmistujaisseremonia, johon promovendit ovat päässeet usean vuoden työllä – tutkimuksen teolla. Oli kyse sitten gradusta tai väitöskirjasta, siihen menee kyllä sitä aikaa. Ja eikös se tarkastettu ja hyväksytty tutkimus ole jo se todistus siitä, että tässä ollaan fiksuja ihmisiä eikä mitään ”muodokemaistereita ja -tohtoreita”? Voidaanko olettaa, että juhlassa alettaisiin yhdessä ratkaista niitä maailman ongelmia? Ehkä von Becker toivoo myös, että itsenäisyyspäivän vastaanotolla voitaisiin ratkaista Suomen ongelmat – sinnehän ovat kokoontuneet koko Suomen hallitusväki, yliopistojen rehtorit ja arvostetut taiteilijat? Mikä se olisikaan parempi tilaisuus ratkaista talouskriisi.
Koska emme juhliessamme ajattele Delhin kerjäläisiä (puhumattakaan niistä Afrikan nälkää näkevistä lapsista), olemme moraalittomia ja dekadentteja ja pelkästään muodollisia tohtoreita ja maistereita. Selvä. Meidän pitäisi siis olla superihmisiä, ja superempaattisia ja ajatella aina, aina ensin muita. Koskaan ei saisi pitää hauskaa, saati juhlistaa kuuden vuoden väitöstyön päätöstä. *huokaus*
Von Beckerin mielipidekirjoituksen ongelma on se, että hän kritisoidessaan promootion perinnettä siirtyykin kritisoimaan koko yliopistorakennetta ja opinnäytteiden ohjausta, eikä onnistu perustelemaan kumpaakaan mielipidettään pätevästi, vaan sortuu virheellisiin olettamuksiin. Kommentti, että yliopiston ei ”tulisi omaksua viihdekulttuurista lähtöisin olevaa viihdyketieteen leimaa” on aivan asiayhteydestä irrallinen. Nykypäivän viihdekulttuuri on promootiosta kaukana, niin tiukasti siellä vanhoissa kaavoissa ja latinan kielessä vielä roikutaan.
Syntymäpäivä Nightwishin kanssa (10.9.2016)
Syyskuu ja urakalla alkaneet työt ovat pitäneet open kiireisenä. Käytän nyt tarkoituksella nimikettä ”ope”, koska tutkimuspuoli jää tänä vuonna huomattavan vähemmälle ajanpuutteen vuoksi. (Lisäksi aloitin tiistaina yliopistopedagogiset opinnot, jotka päivittävät minut yliopisto-opettajaksi. Jei!)
Yritän kuitenkin siirtyä takaisin viikonloppupäivityksiin ja vaikka ankka- tai muusta sarjakuvatutkimuksesta ei olisikaan mitään uutta, kirjoittelen joitain rästipäivityksiä eräästä päättyneestä scifisarjasta, tämän vuoden (kauheasta) melkoisesta Bond-urakasta, cosplaystä ja palaan takaisin tutkijablogihaasteen pariin. Lisäksi Lempitaiteilijani-sarja ansaitsee kunnon lopetuksen.
Syntymäpäiväni vietin Tainan kanssa Himoksella Nightwishin keikalla. Olen fanittanut bändiä teinistä asti – altistuin sille parhaan ystäväni isoveljen takia. Hän kuskasi meitä näytelmäharjoituksin ja luukutti auton cd-soittimessa muun muassa Oceanbornia ja vasta ilmestynyttä Wishmasteria. Olin juuri siirtymässä suomirockista musiikin rankemmille vesille, joten Tuomas Holopaisen mahtipontiset soundit ja Tarja Turusen klassinen sopraano osuivat ja upposivat.
Ja kun bändi oli tulossa lähelle Jyväskylää eikä keikkailisi vähään aikaan Suomessa, lippujen hankinta oli luonnollista. Syntymäpäivätreffit Nightwishin kanssa oli sovittu.
Paikalle saavuimme pienen seurueen kanssa Sonata Arctican aikaan. Sen verran keikkaa katsastin, että napsaisin bändiä fanittavalle siskolleni pari kuvaa. Lämppäreistä ehdimme kuunnella kunnolla vain Arch Enemyn, jota en oikeastaan ole koskaan kuunnellut. Mutta huh, ei ollut Alissa huono, ei. Mikä tukka, mitkä vaatteet ja mikä örinä. Tyylissään ehdottomasti illan kovin. Keikan isoin miinus olivat mikrofonit, jotka eivät ensimmäisten biisien aikana toimineet kunnolla, joten laulua ei kuulunut lainkaan.
Setin ehdottomasti kovimpia biisejä olivat ”No Gods, no masters” ja ”You will know my name”. Niitä olen tässä keikan jälkeen Spotifysta kuunnellut.
Nightwishin keikka alkoi lopulta kymmeneltä – tai vähän sen jälkeen. Sää oli hellinyt keikkayleisöä koko päivän ja vaikka ilta viileni, yleisömassassa oli mukavan lämmintä. Kun on viime vuodet viettänyt lähinnä coneissa, musiikkifestari oli aluksi ihan mukavaa vaihtelua. Sitten huomasin, etten ollut lainkaan kaivannut sitä kamalaa määrää tupakansavua ja niitä moshaajia, joiden pitti ei oikein pysynyt kasassa. Lisäksi olimme hieman liian reunassa ja kaikissa kuvissani Tuomas onkin sitten piiloutunut telineiden taakse.
Luvassa oli reipas parituntinen setti mahtipontisuutta höystettynä tuli- ja valoshowlla sekä keikan päättänyt ilotulitus. Yllätyksiäkin oli luvattu ja hetken herkesin jo toivoa Life and Times of Scrooge -levyn biisejä,vaikka ne eivät Nightwishiä olekaan. Mutta yllätyksiin kuului alkuperäinen basisti Sami Vänskä, joka kävi lavalla vetämässä ”Stargazers”-biisin, sekä bändistä taukoa pitävä rumpali Jukka Nevalainen, joka paukutti menemään ”Last Ride of the Dayn”.
Keikka meni pitkälti uusimman Endless Forms Most Beautifulin tahtiin. Saimme kuulla onneksi Floorin laulamana myös vanhempia hittejä, kuten ”Bless the Child”, ”Storytime”, ”Nemo” ja ”Wishmaster” (jota on nykyisin niin vaikea laulaa mukana oikein, kun mielessä pyörii vain ne väärin kuullut lyriikat). Keikkalistaan olisin kaivannut vielä täydennyksenä ”Ever Dreamiä” ja ”Wish I had an Angeliä”.
Minulle aivan uusi tuttavuus oli Marcon johdolla vedetty balladi ”While Your Lips Are Still Red”, joka piti sitten kotona selvitellä, että mikäs biisi ja millä levyllä, kun en sitä omista. Tämä kertoo myös siitä, etten pahemmin katso kotimaisia elokuvia, sillä kyseinen viisu on kuulemma Lieksa!-elokuvan tunnari…
Olen nyt nähnyt Nightwishin livenä kaikkien laulajien kanssa. Vaikka fanisuhteeni muodostuikin bändin uran alkuaikoina, en koskaan kokenut Tarja Turusen lähtöä kriisinä. Minulle Nightwish on aina ollut yhtä kuin Tuomas Holopainen. Pidin kuitenkin kovasti Tarjan äänestä ja hänen tyylistään lavalla. Toisaalta Turusella oli stylisti eikä hän haastattelujen perusteella oikein koskaan ollut mikään hevimimmi. Lisäksi Tarjan isoin ongelma oli englannin kielen ääntämys, mikä kulminoitui ehkä pahiten ”Sleeping Sunin” uusintaversiossa.
Anette Olson oli popahtava välivaihe ja vaikka Anetten ääntä on erityisen kiva kuunnella Imaginaerumin ”Scaretalessa”, ei hän oikein istunut bändiin tyylillisesti (farkkuminari ja legginsit aiheuttivat minulle henkisesti suurta tuskaa).
Mutta Floor.
FLOOR.
Toivon, että bändi nyt tajuaa, minkälainen paketti heillä on. Aito metallinainen, jolla on voimakas ääni, taito ääntää ja laulaa, karismaa ja tyyliä. Ehdottomasti bändin uran paras solisti.
Vaikka Nightwishin uutta levyä on kritisoitu siitä, ettei Floorin ääni pääse siinä oikeuksiinsa (mistä olin samaa mieltä), keikalla hänen laulutaitonsa ja äänialansa tuli upeasti esille erityisesti biiseissä kuten ”Sahara” ja ”Bless the Child”. Ehkä seuraavalla levyllä Holopainen uskaltaa palata sävellyksissään teoksiin, joissa saadaan taas klassista laulua hevitaustoilla.
Ja täytyy lisäksi myöntää miehen olleen siinä oikeassa, että Kai Hahto on yksi Suomen kovimpia rumpaleita. Tuplabasari on aina lähellä sydäntäni.
Keikka päättyi pitkään ”The Greatest Show on Earth” -biisiin, joka on mielestäni eeppisestä pituudestaan huolimatta uusimman levyn parhaimmistoa. Fiilis oli kaikin puolin hieno tällä täysi-ikäisellä hobitilla.
Kyllä sitä voi syntymäpäivänsä huonomminkin viettää, kuten jo Twitteriin totesin paikan päältä. Seuraavaksi vietän nimpparini pohjoismaisen industrialin parissa, kun sekä Kätilöt että Pain tulevat taas yhtä aikaa Lutakkoon.
Tutkijablogihaaste, osa 7: Paras konferenssi ikinä (17.9.2016)
Tutkijablogihaaste palaa jälleen kuvioihin kesätauon jälkeen! Tällä kertaa vuorossa on paras konferenssi ikinä.
Lempikonffani ei itse asiassa ollut konferenssi, vaan pikemminkin pienen, valitun ryhmän seminaaritapaaminen. Kun pohjoismainen sarjakuvatutkimusverkosto NNCORE perustettiin, porukka jaettiin pienempiin ryhmiin tutkimusaiheen perusteella. Minäkin kuuluin kahteen eri ryhmään sen perusteella, mitä tutkin ja mistä olin kiinnostunut. Toinen näistä ryhmistä oli intertekstuaalisuusryhmä, joka järjesti tapaamisen Norjan Kristiansandissa 23.-24.3.2012. Tämä kahden päivän seminaaritapaaminen on lempikonferenssini ikinä seuraavista viidestä syystä.
1) Norja. Kallis, mutta kaunis maa, jossa en ollut koskaan käynyt. Kristiansand oli postikortti ja maaliskuun loppu jo täysi kevät.
2) Paikalliset ihmiset. Sain superhyvää palvelua nörttikauppa Outlandissa. Osasyynä oli se, että kollegani olivat juorunneet myyjille minun haluavan hyvään kirja- ja sarjiskauppaan. KAIKKI tiesivät tulostani. Se oli häkellyttävää.
3) Seminaari. Agderin yliopistolla järjestetty seminaari oli pienuudessaan intiimi ja sisälsi loistavaa keskustelua. Tekstini sai huikeita kehuja, mutta myös kehitysvinkkejä. Nyt se on julkaistu teoksessa Comics and Power.
4) NNCORE järjestävänä organisaationa. Järjestö oli saanut seminaarien organisointiin rahaa, mikä tarkoitti mm. sitä, että meille tarjottiin kerrassaan herkullinen kolmen ruokalajin seminaari-illallinen, jolla maistoin ensimmäistä kertaa mm. kampasimpukkaa.
5) Itse työryhmä. Ihania, ystävällisiä ihmisiä, joista valtaosa on nyt kollegoitani, Facebook-kavereitani ja jopa työtovereitani Scandinavian Journal of Comic Artin toimituksessa. Pidämme edelleen yhteyttä ja törmäämme luultavasti tulevaisuudessakin NNCOREn sarjakuvakonferensseissa ja muissa tapaamisissa.
(Tutkijan) ura: Leveling Up (24.9.2016)
Olen pitkään kipuillut urani ja ammatti-identiteettini kanssa. Yliopistopedagogiset opinnot tulevat taatusti auttamaan tähän ”ongelmaan”, mutta haahuiluni kahden maailman – yliopiston ja kansalaisopiston – välillä tuntuu välillä raskaalta. Tässä vaiheessa en haluaisi, enkä edes voisi tehdä valintaa taloudellisista syistä, mutta toisaalta välillä mietin, että tarvitseeko minun.
Olen joka tapauksessa herännyt huomaamaan, että voin jo oikeastaan puhua urasta ja että olen saavuttanut siinä jonkinlaisen tason. Leveling up, kuten professorilleni ja kollegalleni tällä viikolla nauroin. Hämmentäviä asioita on siis tapahtunut puolen vuoden mittaan.
Pelitermein, achivement unlocked:
1) Minua käytännössä pyydetään hakemaan tiettyä työpaikkaa opetusalalla.
2) Saan ensimmäisen graduohjattavani. (Jee!)
3) Minua pyydetään keynote-puhujaksi (Arctic Comics Seminar, Oulu, 4.11.2016).
4) Saan kutsun sarjakuvateoksen julkistamistilaisuuteen (Ankka vailla menneisyyttä).
5) Saan viransijaisuuden.
Tällä hetkellä työstän kollegoideni kanssa hankehakemusta Koneen säätiölle. Toivomme, että nörttikulttuuri-hankkeemme olisi tarpeeksi ”rohkea avaus” Koneelle. Minun pitäisi myös viimeistellä ImageText-journaalin artikkelini arvioiden perusteella. Se käsitteli nimenomaan Cavazzanon piirtämää ”Destinoa”. Taidankin pyytää omaan kappaleeseeni nimmarin taiteilijalta itseltään.
Artikkelikäsikirjoitukseni Fafniriin on refereekierroksella. Lisäksi laitoin Disney-aiheisen abstraktin Uses of Fantasy -konferenssiin ja innostuin suunnattomasti, kun Intellect aikoo julkaista ensi vuonna Disney-fandomia käsittelevän kokoelman, johon haetaan tekstejä. Sinne siis jotain suomalaisten Aku Ankka -suhteesta.
Morgann Gicquelin luotsaama The Scrooge Mystery voitti siis Audience Awards -kisan, mikä tarkoittaa sitä, että Rosa-dokumentti sai hieman lisää rahoitusta. Dokumentin edistymistä ja Helsingin kirjamessuja odotellessa…
Ankka vailla menneisyyttä (18.10.2016)
Otsikkoni on tänään monimerkityksellinen: aion päätyä konkretian kautta symboliikkaan ja purkaa vähän viime viikolla kertynyttä angstia. Angsti liittyy hyvin voimakkaasti Ankka vailla menneisyyttä -albumin julkistamistilaisuuteen, jonne sain kutsun viime kuussa. Julkkarit järjestettiin Helsingin elokuvateatteri Orionissa viime torstaina 13.10. Tein siis päivän mittaisen visiitin Helsinkiin ja toivoin saavani Giorgio Cavazzanon nimikirjoituksen Roope-sedän platinanumeroon, jossa on taiteilijan kuvittama ”Destino”.
Tilaisuus alkoi varttia vaille yksi kahvitarjoilulla, jota seurasi lehdistötilaisuus. Paikalla olivat siis Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -elokuvan ankka-adaptaation tekijät: käsikirjoittaja Kari Korhonen ja taiteilija Giorgio Cavazzano sekä ohjaaja itse. Aku Ankan päätoimittaja Aki Hyyppä avasi tilaisuuden kertomalla, mistä kaikki alkoi: kahvipöydän yli käydystä keskustelusta. Hyyppä haastatteli aluksi kaikkia tekijöitä projektin eri vaiheista ja sitten yleisöllä (eli pääasiassa lehdistöllä) oli mahdollisuus kysyä kysymyksiä sekä taiteilijoilta että ohjaajalta. Kaurismäki saikin paljon kysymyksiä liittyen siihen, miten hän otti idean vastaan ja mitä mieltä oli lopputuloksesta.
Ujona ja paljon jännittävänä ihmisenä en saanut tietenkään suutani auki. Yritin kovasti pähkäillä, mitä voisin Cavazzanolta kysyä, kun hän on kerran Suomessa ja olin juuri hänen ”Destino”-sarjakuvaa käsittelevää artikkeliaan viimeistelemässä. Mutta mitään fiksua ei tullut mieleen. Ei tietenkään.
(Näin jälkikäten ajateltuna minun olisi pitänyt kysyä, osaako Cavazzano selittää syytä siihen, miksi italialaiset ankkataiteilijat rakastavat adaptaatioiden tekoa, intertekstuaalisia viittauksia ja metatason kerrontaa ja mainita esimerkinä juuri ”Destino”.)
Mutta tämä ei ollut angstini aiheuttaja.
Angstin aloitti Kaurismäki toteamalla, että oli tyytyväinen piirtäjävalintaan ja siihen, että tarina tehtiin perinteisesti. Kun hän ei esimerkiksi voi sietää Don Rosan viivaa; se on sellainen ”tuhertaja”.
Korhonen riemastui ilmoituksesta silmin nähden ja yhtyi Kaurismäen kommenttiin toteamalla, ettei pidä Rosan ankoista.
Cavazzano kruunasi paneelin innostumalla, että oli pelännyt, että täällä kaikki ovat niitä Rosa-faneja, ja että nyt hänkin voi myöntää, ettei pidä Rosan tyylistä.
Minä istun penkilläni. Mieli pomppii salamannopeasti hämmentyneen ja ärtyneen välillä. Aki Hyyppä tietää, missä olen, mutta ei uskalla katsoa minuun. Fani minussa huutaa, että mitä helvettiä. Tutkija rauhoittelee toteamalla, että kyseessä on mielipideasia, josta ei voi kiistellä. Eihän Rosa itsekään pidä piirustustaitojaan kovin kummoisena.
Mutta silti. Vasta myöhemmin tajuan, mikä tilanteesta teki niin epämukavan.
Se, että kolme taiteilijaa yhdessä hyökkää kollegansa kimppuun, joka ei ole paikalla kommentoimassa omaa näkemystään. Se teki tilanteesta jostain syystä todellla epäreilun.
Pidin suuni kiinni.
Pidin sen kiinni, vaikka vertasin mielessäni Rosaa koko ajan Korhoseen.
Rosaa, jonka tarinoissa on tunteita, huumoria ja vanhan ajan seikkailuja.
Rosaa, jonka ankat ovat moniulotteisia persoonia.
Rosaa, jonka viivassa on kolmiulotteisuutta, varjostuksia ja taustoja, joihin voi upota.
Vertasin Rosaa karikatyyrejä raapustelevaan Korhoseen, jonka ankat ovat kirjaimellisesti vailla menneisyyttä. Niillä ei ole historiaa, joka syventäisi niiden persoonia ja toisi tarinoihin laajempaa ulottuvuutta. Sellaista, joka keskustelisi koko ankkauniversumin kanssa.
Ja sekin vähä arvostus, mikä minulla oli Korhosta kohtaan, putosi pari pykälää alaspäin.
En hakenut nimmareita. Cavazzanolta olisin vielä voinut pyytääkin, hänen piirrostyylinsä varsinkin ”Destinossa” on erittäin toimiva. Jäin kuitenkin katsomaan tilaisuuden päättäneen Mies vailla menneisyyttä -elokuvan, koska sen kohdalla minulla oli aukko sivistyksessäni. Nyt voin verrata teoksia keskenään.
Tutkijana en voi objektiivisesti väittää jotain toista paremmaksi kuin toista, koska se (valitettavan usein) on ainoastaan mielipidekysymys.
Mutta se konkreettinen fakta, minkä olisin voinut yleisöstä kommentoida, tuli mieleeni vasta eilen.
Että kuka ankkataiteilija se muuten olikaan saanut peräti kaksi Eisner-palkintoa – toisen vielä parhaana huumorisarjakuvan piirtäjänä?
Ei ollut se henkilö sillä hetkellä lavalla.
Uses of Fantasy – fantasian käyttötarkoituksia tutkimassa (23.10.2016)
Olen viime aikoina suhtautunut varsin maltillisesti konferenssisuunnitelmiin ja pidättäytynyt innostumasta lähettelemään abstrakteja. Pääsyynä ovat olleet työkiireet ja opettaminen, jotka vievät valtaosan ajastani tänä ja ensi vuonna. Mutta kun Uses of Fantasyn CFP ilmestyi uutisvirtaani, tiesin, että nyt on pakko mennä. Ensinnäkin siksi, että se järjestettiin meillä Jyväskylässä. Toisekseen siksi, että se oli sopivasti syyslomalla, joten opetukset eivät häiriintyisi. Ja kolmanneksi siksi, että aihe, Uses of Fantasy in Changing Media Landscape, oli niin herkullinen ja osuva. Pääsisin jälleen puhumaan ankkojen fantasiasta.
20. – 21.10.2016 pidetyn konferenssin järjestäjinä toimi Suomen The Hobbit Project -vastaanottotutkimuksen porukka, joten oli luonnollista, että aiheista nousi esille erityisesti Hobitti-elokuvat (ja niiden vanavedessä Lord of The Rings). Lisäksi myös Game of Thrones -saga oli hyvin edustettuna, sillä konferenssin yksi kantavia teemoja oli transmediaalisuus. Yksinkertaisesti määriteltynä transmediaalisuus tarkoittaa sitä, että tarina tai hahmot voidaan julkaista useilla erilaisilla alustoilla (sarjakuva, elokuva, tv-sarja, oheistuotteet, fanivideot, jne.) niin, että jokainen osa-alue täydentää kokonaisuutta olennaisella tavalla. Itse en ole vielä päässyt (ja ehtinyt) syventyä transmediaalisuuden ihmeelliseen maailmaan, mutta se tulee olemaan itsellenikin jossain vaiheessa ajankohtaista.
Konferenssia edeltävänä keskiviikkona meille tarjottiin myös mahdollisuutta osallistua Hobitti-tutkimuksen koordinoijan, professori Martin Barkerin järjestämään workshoppiin, joka käsitteli vastaanottotutkimuksen metodeja. Barker esitteli tutkijanuransa aikana tekemiään vastaanottokyselyjä ja kvantitatiivis-kvalitatiivista menetelmäänsä, jonka tavoitteena oli saada helposti käsiteltäviä tilastoja, mutta myös laadullisia tuloksia, jotka täydentävät dataa ja antavat lisämerkityksiä määrälliselle aineistolle.
Barker on loistava ja ilmeikäs luennoitsija, ja häntä oli ilo kuunnella se päivän päättänyt pitkähkö kolmisen tuntiakin. Oli kiehtovaa kuulla, millaista dataa LotR– ja Hobitti-tutkimus on tuottanut ja millaisia ongelmia kyselylomakkeiden muotoiluun oli liittynyt. Esimerkiksi vastaajan yhteiskuntaluokan tutkimus oli Hobitin kanssa muodostunut ongelmalliseksi, samaten joidenkin käsitteiden ja termien kääntäminen muille kielille. Barker korosti, että tällasten laajojen kyselytutkimusten (LotR: yli 24 00 vastausta, 14 kieltä; Hobitti: yli 36 000 vastausta, 34 kieltä) tekemiseen ja datan analysointiin tarvitaan aina kunnon tutkijaporukka.
Oli myös mahtavaa kuulla, että Barkerin tiimin seuraava laaja vastaanottotutkimus käsittelee Game of Thronesia. Tämän kuun lopussa avautuva kysely sisältää 24 kysymystä, joista saimme workshopissa jo hieman esimakua. Projektissa on mukana tutkijoita kolmestatoista maasta, mutta tällä kertaa lomake on saatavilla vain englanniksi.
Itse konferenssi alkoi virallisesti torstaina 20.10. aamukahveilla ja kahdella hienolla keynote-luennolla. Professori Raine Koskimaan avattua tilaisuuden ääneen pääsi professori emerita Liisa Rantalaiho, joka puhui fantasian hyödyntämisestä – se on ihmiselle luonnollista toimintaa, kuten jo Tolkien totesi. Kiinnostavinta oli kuulla Harry Potter Alliancesta, joka tekee ”faneista sankareita”: heidän tavoitteenaan on muuttaa maailmaa Harry Potter -tarinoiden kautta.
Martin Barker jatkoi toisena keynotena Hobitti-tutkimuksen tuloksilla, eli miten pettyneet fanit toimivat ennakko-odotusten petettyä heidät. Barkerin mukaan elokuvatrilogiaan tyytyväiset vastaajat olivat nauttineet seikkailusta ja fiktiosta, mutta pettyneisiin kuuluvat vastaajat olivat osa laajempaa fandomia, joka vertasi teossarjaa niin kirjaan kuin LotR-sarjaan. Hobittiin pettyneet näkivät myös elokuvasarjan taustalla laajempia ja syvällisempiä teemoja kuin ne, jotka eivät kokeneet pettyneensä elokuviin.
Barker esitteli myös kiinnostavia tapoja, joilla pettyneet fanit selviytyivät: näihin kuului mm. odotusten madaltaminen.
Lounaan jälkeen päästiin ensimmäisiin esitelmäsessioihin, joista valitsin (kunnon GoT-fanina) tietenkin sen, jonka aiheena oli ”Game of Thrones: Adaptations and Audiences”. Anna-Leena Harinen, kollegani Itä-Suomen yliopistosta, aloitti pohtimalla, voiko Game of Thronesia enää kutsua adaptaatioksi, sillä tv-sarja on jo tapahtumissaan ohittanut kirjasarjan. Yleisöllä ei siis ole enää tuttua pohjatekstiä, johon tv-sarjan tapahtumia voisi verrata. Harinen päätyikin puhumaan sarjan transmediaalisuudesta, sillä adaptaatiotutkimus ei enää riitä.
Toinen GoT-esitelmä käsitteli Hodorin kuolemasta syntyneitä meemejä, joita esittelivät kollegani Susanne Ylönen ja Heidi Kosonen. Heidän mukaansa meemit voidaan nähdä sekä faneille nauramisena että fanien omana selviytymiskeinona. Suru ikään kuin karnevalisoidaan erilaisten (esteettisten, jopa camp- ja kitch-tyyliä edustavien) esineiden, kuten ovistoppareiden kautta. Esitelmän aikana opin, että netistä löytyy jopa oma hautausmaa sarjassa kuolleiden hahmojen muistolle. Sivustolla voi siis käydä laskemassa kukan arvostamansa hahmon haudalle! (Sarjan kuolemia on tilastoitu kiinnostavasti myös tällä Valar Morghulis -sivustolla.)
Intertekstuaalista ja transmediaalista fantasiaa esittelevässä sessiossa pääsimme kunnolla kiinni Hobittiin. Jyrki Korpua ja Maria Ruotsalainen esittelivät kirjan suhdetta pyhyyteen ja Raamattuun. Tanja Välisalo puolestaan jakoi vastaanottotutkimuksen tuloksia Suomen osalta keskittyen Bilbon ja Smaugin hahmoihin. Kiinnostavaa oli se, miten monet vastaajat olivat kuvanneet Smaugin ”oikeanlaisena” tai pitäneet sitä ”todenmukaisena” kuvauksena lohikäärmeistä.
Session kolmantena esiintyjänä oli Minna Siikilä, joka puhui väitöskirjatutkimuksestaan Eragonin ja siihen liittyvien plagiarismikeskustelujen osalta. Netin keskustelupalstoilta kerätyt kommentit intertekstuaalisuudesta ja Paolinin vaikutteista sekä fanien ja antifanien taistot ovat aina hilpeää luettavaa. Kiinnostavin oli kuitenkin erään kommentoijan näkemys Tolkienin ja fantasian suhteesta: Tolkien on fantasialle kuin Fuji-vuori Japanin maalaustaiteelle; välillä et näe mitään muuta kuin vuoren, joka seisoo etualalla, välillä vuori häämöttää kuvan taustalla. Joskus et näe vuorta lainkaan, mutta se johtuu siitä, että taiteilija seisoo vuorella.
Äärimmäisen hieno analogia.
Torstain konferenssi päättyi pieneen cocktail-tilaisuuteen yliopiston Seminarium-rakennuksen museossa, josta osa jatkoi perinteisesti ravintola Sohwiin konferenssi-illalliselle. (Buffet-illallisten vaara on aina ähky, miten kävi tässäkin tapauksessa.)
Perjantai alkoi Susana Toscan keynotella ”Fantasy transmediations: the art of making it real”, jossa Tosca puhui tutkijoiden aiemmin negatiivisena pitämistä kulutustuotteista ja fanien itse tekemistä asioista, joilla he muun muassa täyttävät tarinallisia tarpeitaan. Esimerkkeinä Tosca mainitsi lasten Disney-asut, joulunäytelmän hahmojen vaihtamisen ja muuttamisen omiksi suosikki(fantasia-)hahmoiksi, Harry Potter -studioilla käymisen pyhiinvaelluksen kaltaisena matkana, cosplayn sekä Hunger Games -sarjasta tutun kolmen sormen tervehdyksen adaptoinnin Thaimaan protesteihin.
Esimerkiksi lasten Disney-prinsessa-asut voivatkin olla lapselle voimaannuttava kokemus ja cosplayn harrastajat kertovat, miten esineiden ”maailmaan tuominen” on tuottaa heille tekijöinä iloa ja tyydytystä. Toscan keynote oli kiinnostava ja täynnä hyviä huomioita, vaikka itseäni jäikin hieman mietityttämään se, että suhtautuvatko tutkijat muka niin kriittisesti ja negatiivisesti fanien oheistuotteisiin. Ehkä kyseessä on sukupolviero, mutta nykyisin tuntuu siltä, että kaikilla tuntemillani populaarikulttuurin tutkijoilla on vähintään jonkinlainen fanisuhde tutkittavaansa, mikä tarkoittaa myös sen krääsän keräilyä ja innostumista oheistuotteista.
Ehkä tämä (nörttikulttuurin) muutos on muutos myös tutkijapiireissä.
Keynoten jälkeen professorimme Raine Koskimaa kertoi hieman lisää Suomen Hobitti-tutkimuksen tuloksista ja saatteli meidät lounaalle. (Selvisi mm., että valtaosa vastaajista oli naisia ja suurin osa opiskelijoita. Lisäksi vastaajat näkivät elokuvissa yhteyksiä myös Silmarillioniin, vaikka siellä ei pitäisi niitä olla.)
Oma esiintymiseni oli tietenkin konferenssin viimeisessä sessiossa ja se meni ikävästi päällekkäin sen session kanssa, jossa puhuttiin myös sarjakuvista, kuten Jessica Jonesin ja X-Menin transmediaalisuudesta. Meidän sessiomme keskittyi sarjakuvien meta- ja intertekstuaalisuuteen. Oskari Rantala aloitti Alan Mooren Supremea esittelevän esitelmänsä provosoivalla väitteellä ”Comics is the most fantastic medium”.
Oma esitelmäni keskittyi fantasian ja metalepsiksen yhteiseloon Disney-sarjakuvissa. Käytin esimerkkeinä kahta Rosan sarjista (”Escape from Forbidden Vally” ja ”The Dream of a Lifetime”) sekä kahta italialaisten taiteilijoiden tuotosta (”Destino” ja Tarina vailla loppua -romaanin ankka-adaptaatio). Pohdin sitä, miten taiteilijat käyttävät sarjakuvan metaleptisiä keinoja, kuten ruutujen reunojen ylittämistä ja välipalkin laajentamista, apuvälineenä kuvaamaan myös siirtymää normaalista maailmasta fantasiamaailmaan ja takaisin. Näen tämän metatasojen käytön erittäin kiinnostavana ja yleistyneenä ilmiönä nimenomaan Aku Ankan taskukirjoissa, mistä se heijastuu myös lasten piirtämiin sarjakuviin. Minun pitää tutkia asiaa lisää ja selvittää, miksi tämä on niin iso juttu nimenomaan italialaisessa tuotannossa.
Esitelmä meni kaikin puolin mallikkaasti, vaikka tajusinkin loppuvaiheessa, että olin unohtanut katsoa muistiinpanojani. No, ehkä kaikki olennainen tuli siinä sanottua…
Konferenssi päättyi paneelikeskusteluun tulevaisuuden fantasiatutkimuksesta. Martin Barkerin mukaan fantasian sosiaalinen funktio on muuttunut, joten myös tutkimuksen on tartuttava näihin seikkoihin. Tästä inspiroituneena jatkakaamme siis tutkimustemme parissa!
Kirjamessuja (ja -kauppoja) Rosan kanssa (13.11.2016)
Päivittelytahtini on jälleen viivästynyt viikonloppukiireiden takia. Yritän kuitenkin palata takaisin päivitys kerran viikkoon -rytmiin, jotta päivityksiä kertyisi se 4-5 per kuukausi. Oulun sarjisfestareilta tulee päivitys vielä jossain vaiheessa ja sitten kaivelen muutamia rästipäivityksiä teidän iloksenne.
Vietin jälleen lokakuun viimeisen viikonlopun Helsingin kirjamessuilla Don Rosan assistenttina. (Vitsailen aina välillä, että tällaisiin töihin sitä tohtorina päätyy, mutta en valita, sillä aina on suuri kunnia, että Rosa toivoo minua sinne seurakseen.)
Rosa saapui Suomeen koko messuviikonlopun ajaksi, eli oli läsnä jo torstaista 27.10. aina sunnuntaihin 30.10. saakka. Lisäksi tiistaina 25.10. järjestettiin pieni, noin kuudellekymmenelle hengelle suunnattu ”yksityistilaisuus” baari Bäkkärissä, jossa 100 euron pääsymaksun hintaan sai Rosalta henkilökohtaisen piirroksen. Uutta oli myös se, että Rosalla oli ensimmäistä kertaa oma messuosasto Comics und Spielzeug saksalaisen Stefan Brennerin kanssa. Kyseessä ei siis ollut Sanoman messuosaston osio, kuten virheellisesti itse luulin, vaan täysi oma osastonsa – Sanoman pisteen vieressä tosin.
Stefan myi muun muassa Suomessa harvoin nähtyjä printtejä (20 € / kpl), rahasäiliön piirustukset -julisteita (20 € / kpl, kaksiosainen numeroitu erikoissetti vajaa satasen), erilaisia keräilykuvasettejä, Rosan alkuperäistaidetta (hinnat satasesta ylöspäin) ja tarjolla oli jopa yksi setti keräilyharvinaisuutena tunnettuja Kultu- ja Roope-patsaita.
Itse ehdin opetusten takia mukaan messuhulinaan vasta perjantaiaamuna ja sain kuulla, että torstai oli ollut todella hiljainen kävijöiden osalta. Rosa oli itse tästä harmissaan ja yritin kovasti muistuttaa, että torstai on aina messupäivistä hiljaisin, koska se on arkipäivä ja ihmiset ovat töissä (ja koulussa). Perjantaina neljän jälkeen alkoikin vasta kerääntyä enemmän porukkaa Rosan kojulle, vaikka perjantaina muuten liikkuikin ihmisiä varsin hyvin ja tasaisena virtana. Perjantaina ja sunnuntaiaamuna oli toisaalta sen verran rauhallisempaa, että Rosa ehti raapustella omistuskirjoituksia kirjoihin. Siinä nimiä tavatessa oli hyvä olla suomalainen assistentti läsnä.
Kalliita keräilykuvia, alkuperäistä taidetta ja jopa nuo upeat patsaat menivät yllättävän hyvin kaupaksi viikonlopun aikana. Myös useat printit löysivät uuden omistajan, joista tietyt harvinaisuudet, kuten Rosan tekemät parodiakuvat Doctor Whosta ja Sormusten herrasta loppuivat ensimmäisinä. Viereinen Sanoman piste veti kuitenkin myös porukkaa ja messukävijät kantoivat sieltä kirjoja Rosan signeerattavaksi. Lisäksi Rosa kävi perjantain aikana signeeraamassa teoksia myös Suomalaisen kirjakaupan messuosastolla.
Lauantaina Rosa oli heti aamusta messujen Aleksis Kivi -lavalla Aku Ankan päätoimittaja Aki Hyypän haastateltavana. Rosa kävi läpi faneille jo varsin tutuksi käyneen tarinansa siitä, miten hänestä tuli ankkataiteilija. Olennaisimpia seikkoja, joita Rosa kuitenkin totesi, että hän ei pidä itseään ammattilaisena. Hän on fanitaiteilija, joka teki sarjakuvansa fanina muille faneille. Lisäksi hän muisti jälleen korostaa, ettei ole koskaan ollut Disney-taiteilija, vaan Carl Barks -taiteilija. Puolen tunnin lyhyt haastattelu päättyi chilisateeseen, kun Rosa heitti yleisölle satonsa tuotoksia. Chilejä oli saatavana myös hänen osastollaan kaikille halukkaille. Lauantai oli ehdottomasti kiireisin messupäivä, kuten olin Rosalle muistuttanut. Fanien jono oli melkoinen, joten omistuksia ei ehditty jakamaan, kun iltapäivä oli vielä varattu kirjakauppavisiitille.
Messujen lisäksi Rosa tosiaan pyörähti lauantaina Helsingin keskustan tutussa Suomalaisessa kirjakaupassa sekä sunnuntaina Akateemisessa kirjakaupassa signeeraamassa parin tunnin ajan. Nämä menivät pitkälti meille molemmille tutulla rutiinilla eikä omistuksia jaettu jonojen takia. Kuvaan Rosa kuitenkin aina ehti, jos sitä häneltä pyydettiin. Eikä kädenpuristusta parane unohtaa!
Vaikka suomalaiset fanit ovat varsin hyvin perillä Rosasta, hänen piirrostyylistään ja tuotannostaan, tänäkin vuonna joukossa oli sekä lapsia että aikuisia, jotka yrittivät tarjotella niitä Taskareita Rosan nimmaroitavaksi. Lapset vielä ymmärtää, mutta että aikuiset yrittävät tyrkyttää pahimmassa tapauksessa sitä Kari Korhosen albumia Rosan eteen, eivätkä sitten käsitä, miksi Rosa ei signeeraa sitä. Ottaisitko itse kunnian toisen tekijän työstä?
Poikkeuksena on vuosi sitten julkaistu Aku Ankka #47/2015, jossa on Marco Rotan piirtämä sarjakuva ”Poppakonsteja”. Tässä sarjakuvassa Rosa esiintyy itse ja hän on myös lehden kansikuvassa, joten näitä sarjiksia hän nimmaroi ihan mielellään.
Oma osasto ja siihen liittyvät kustannukset vaikuttivat Rosaan stressaavasti. Vaikka Stefan tuntui olevan printti- ja taidemyyntiin tyytyväinen, Don oli jotenkin harmissaan ja ärtyisä koko messuviikonlopun ajan. Hän myös avautui tänäkin vuonna niille, jotka toivat alkuperäisen ruskeakantisen Roope Ankan elämät ja teot -albumin nimmaroitavaksi. Uudempi sinikantinen on kaikin puolin paranneltu versio ja Rosa yritti korostaa sitä, että se on väreiltään, äänitehosteiltaan ja taiteeltaan ”oikeampi” eli sellainen kuin hän sen alun perin oli tarkoittanut. Vaikka kenenkään ei tulisi luopua alkuperäisestä ruskeakantisesta teoksesta, niin Rosa halusi muistuttaa faneja siitä, millainen teoksen taiteilijan mukaan kuuluisi olla.
Uusimpia Rosaan liittyviä uutisia on tietenkin Facebookissakin mainostettu valokuvakirja I still get chills, jonka on käsikirjoittanut Alex Jakubowski ja kuvannut Lois Lammerhuber. Kirjan kustannuksiin voi osallistua tilaamalla sen nettisivuilta, jolloin oman nimensä saa mukaan teokseen. Itse en ole vielä kirjaa tilannut, mutta harkitsen asiaa, kunhan saan hieman enemmän ylimääräistä rahaa.
Donin vanha ystävä Elli piipahti messuilla lauantaiaamuna auttelemassa nimmarijonon kanssa, joten ehdin itsekin pyörähtää messuilla ja katsastaa, mitä oli tarjolla. Onneksi rahaa ei ollut hirveästi, joten homma pysyi aisoissa. Pongasin kuitenkin tuttuja: opiskelijoitani, vanhoja kurssikavereitani Joutsenon opiston ajoilta ja kävipä minua moikkaamassa myös sukulainen, jota en muuten olisi edes tunnistanut.
Hengailin tietenkin hetken myös Worldconin pisteellä, kun olen mukana akateemisen osion järjestämisessä. Mutta ehdotettiin minulle myös esitelmää ihan conin populaarille puolelle. Worldconin organisointiporukan Kisu Leikomaa kertoi, että he olivat eräässä tapahtumassa kuunnelleet puhetta, jonka mukaan suuret kertomukset ovat muuttuneet ja esimerkiksi Amerikan myyteiksi ovat nousseet populaarikulttuurin tarinat, päällimmäisenä Star Wars: jokainen tuntuu tuntevan saagan ja osaa lainata siitä sopivia repliikkejä. Kun he olivat pohtineet suomalaisille ominaisia uusia myyttejä, he olivat Kisun mukaan päätyneet – mihinkäs muuhun kuin – Aku Ankkaan.
Ehkä olenkin sitten esittelemässä väitöskirjatutkimustani myös Worldconissa.
Jouduin lähtemään sunnuntaina suoraan kirjakaupasta kohti Jyväskylää, joten viimeiset messuhulinat jäivät osaltani näkemättä. Toivottavasti Don piristyi loppuiltaa kohti. Seuraavasta visiitistä oli jo puhetta, onhan ensi vuonna sentään Suomen satavuotisjuhlavuosi. Mutta kirjamessuilla ei Rosaa kuitenkaan nähdä. Silloin hän taitaa olla moikkaamassa uusia fanejaan Pekingissä.
Fiilistelyä ja visiointia Oulun sarjisfestareilla (18.11.2016)
Olin käynyt aiemmin tasan kerran Oulussa reilu vuosi sitten. Päivän mittainen visiitti Oulun yliopistolla järjestetyille kulttuurintutkimuksen päiville ei antanut minkäänlaista kuvaa kaupungista. Mutta nyt minut oli kutsuttu Oulun sarjakuvafestivaalien akateemisen osion eli Arctic Comics -seminaarin keynoteksi, joten päätin ottaa kaiken ilon irti parin päivän visiitistäni.
Ainut harmi oli se, että sopivin bussi oli Oulussa vasta 10.50, mikä tarkoitti sitä, että missasin (jällkeen kerran) kollegoideni Aino-Kaisan ja Essin esitelmän Jessica Jonesista. (Edellisen kerran missasin sen Uses of Fantasy -konffassa.) Mutta ehdin kuitenkin kuuntelemaan festivaalin taiteellisen johtajan, Harri Filpan esitelmää ruutusiirtymistä. Luvassa oli myös norjalaisen sarjakuvan nykytilaa sekä Finfarista tutun kollegani, Tolkien-tutkija Jyrki Korpuan uusi aluevaltaus – esitelmä Sandmanin mytologioista.
Oma esitelmäni alkoi kahdelta ja tajusin heti, että minun olisi pitänyt löpistä esitelmäni ääneen vaikka bussissa. Silloin ajankäyttö olisi hahmottunut paljon selkeämmin. Vaikka minulla oli keynotena pitempi aikaslotti, olin survonut esitelmääni siitä huolimatta liikaa asiaa ja jouduin hieman juoksemaan lopun, jotta sain kaiken olennaisen sanottua, ja jotta kysymyksille jäi aikaa.
Esitelmöin siis aiheesta ”How to Study Donald Duck? Fantasy and postmodernism in the Disney Comic” – otsikko, joka mukaili Ariel Dorfmanin ja Armand Mattelartin Kuinka Aku Ankkaa luetaan -teoksen englanninkielistä käännöstä. Viittasin kyseiseen teokseen ja aiempaan Disney-tutkimukseen ja esittelin sitten omaa tutkimustani ja sitä, miten Disney-sarjakuvia voi ja pitäisi tutkia – enemmän. Ajankäytöllisistä ongelmista huolimatta esitelmä meni ihan hyvin ja joitakin kommenttejakin tuli aiheeseen liittyen.
Oulun kirjaston vasta avattu sarjakuvaosasto oli muutenkin aika jees. Varsinkin taiteen osalta voisi olla jopa ihan kateellinen…
Akateemisen ohjelman päätyttyä teimme pienellä Finfar-porukalla ex tempore -visiitin Galleria 5:ssä olleeseen Vikasietotila-nimiseen näyttelyyn. Pekka ja Teija Isorättyän näyttelyssä oli kineettisiä veistoksia – rollaattoreilla kulkevia vanhusrobotteja, jotka aktivoituivat liikkeestä. Hämmentävän hieno ja hivenen ahdistava. Vilkuilimme vielä pitsallakin, josko mummot olisivat selvinneet rappusista perässämme.
Perjantai-iltana oli luvassa vielä kaikenlaista ohjelmaa Kulttuuritalo Valveella, jossa sijaitsee ihanan absurdisti myös Turun sarjakuvakauppa. Sarjakuvakauppa oli aina vaaran paikka ja päädyinkin ostamaan sitä, mitä olin tullut hakemaan (Milla Paloniemen 112 osumaa), mutta myös jotain aivan muuta…
Puoli kuudelta alkoi festivaaligaala, jossa julkistettiin Pohjoismaisen sarjakuvakilpailun voittajat ja avattiin Ilpo Koskelan näyttely. Näyttelyn avajaisissa oli tarjolla pientä purtavaa ja juotavaa, mutta olimme vetäneet sen verran onnistuneet pitsaähkyt, etten kyennyt syömään mitään. Mutta ilmaissälä tarttuu aina mukaan – varsinkin, jos se ilmaissälä on sarjakuvia.
Sarjakuvakilpailun voittajan julistus oli kuitenkin huikea hetki. Olin saanut palkituista töistä koostetun albumin kiitos-kassiini, mutten tietenkään ollut ehtinyt ja tajunnut sitä vilkaista. Siispä kilpailun voittaja tuli minulle aivan puskista: Avi Heikkinen sarjakuvallaan Syöksykierre, jonka olin itse vasta Avilta saanut ennakkovilkaistavaksi. (Olemme Avin kanssa tuttuja Keski-Suomen sarjakuvaseurasta ja kovia ankkafaneja molemmat.) Hyvä, etten päästänyt epämääräistä vingahdusta, kun kuulin tutun nimen mainittavan.
Valveelta ilta jatkui Bingo-Galleriaan, jossa oli nimensä mukaisesti ihan oikeaa bingoa, Kuollut norsu -nimisen bändin pieni keikka (Täällä haisee paha jäi lahjakkaasti soimaan päähän) sekä burleski-esityksiä. Huomaa, että Katja kiinnittää burleskissa huomionsa olennaiseen, kun esityksen hienoin asia oli käsin tehty jättimäinen Aku Ankka -leimasin. En suostunut poistumaan bingosta ennen kuin olin saanut bingon ja tulihan se sieltä lopulta. (Palkinnon sai valita kahdesta sarjakuvasta – jee!)
Lauantaina pyörähti itse festivaali kunnolla käyntiin. Tulin heti aamuyhdeltätoista kuuntelemaan Milla Paloniemen haastattelua uuden teoksen tiimoilta ja sain vielä omistuspiirroksenkin tuoreeseen 112 osumaa -albumiin. Luin sen kotimatkalla bussissa ja yllätyin sen tunnustuksellisuudesta, vaikka olinkin tiennyt sen varsin henkilökohtaiseksi. Parisuhdekriisien lisäksi Paloniemi kertoi avoimesti omasta syömishäiriöstään, mistä hän ei ole aiemmin kertonut sarjisblogissaankaan. Pisteet Millalle avoimuudesta ja rohkeudesta. Haastattelusta jäi parhaiten mieleen se, että Kiroilevan siilin luonut taiteilija nauttii erilaisista materiaaleista eikä pidä uusien, laadukkaiden kynien käytöstä. Paloniemi vitsaili, että tekee vielä joskus albumin vessapaperille. Se olisikin kiinnostava teos.
Petri Hiltusta on aina ilo käydä kuuntelemassa, oli hän missä conissa tahansa puhumassa. Tälläkin kertaa ohjelma oli sekä viihdyttävä että informatiivinen. En esimerkiksi tiennyt, että elokuvien sarjakuva-adaptaatiot auttoivat rikkomaan Yhdysvaltojen sarjakuvatuotantoa sensuroineen Comics Coden! CCA oli rajannut koodinsa koskemaan vain tiettyä sarjakuvamuotoa, mikä jätti ulkopuolelleen isokokoiset, mustavalkoiset sarjakuvat. Kauhuelokuvista adaptoidut sarjakuvat ottivat tämän formaatin haltuunsa ja ”rikkoivat” sääntöjä kuitenkaan rikkomatta niitä virallisesti.
Eniten olin kuitenkin odottanut Vesa Kataiston esitelmää ”Vapautettu Ankkalinna – Aku Ankan taskukirjasovituksia Dantesta Kaurismäkeen”, minkä takia olin päättänyt lähteä kotiin myöhäisemmällä bussillakin. Kataisto kertoi, että Taskareita myydään noin 50 000 kappaletta kuussa, mikä on huomattavan paljon vähemmän kuin aiemmin, mutta määrä tuntui silti huikealta. Taskukirjojen materiaali tulee suurilta osin Italiasta, jossa Topolino-lehti sai virallisen sopimuksen Disneyn kanssa ensin Mikistä (1935) ja sitten muista hahmoista (1939). Adaptaatioiden teon aloitti Guido Martina (1906-1991) parodiallaan Danten Helvetistä. Ja tämä tapahtui jo vuonna 1949! Guido käytti metatason siirtymiä ja kuten Dantekin, kommentoi oman aikansa kulttuuria.
Kataisto kertoi, että italialaisilla oli suhteellisen suuri vapaus adaptaatioidensa suhteen ja välillä niiden ronskeja sisältöjä piti myöhemmin sensuroida muualla Euroopassa, kuten esimerkiksi Saksassa.
Rohkenin myös kysyä itseäni jo jonkin aikaa askarruttaneen kysymyksen. Mikä siinä on, että nimenomaan italialaiset rakastavat metatason kikkailua ja parodisia adaptaatioita. Kataisto sanoi, ettei ollut perehtynyt asiaan, mutta epäili syiden taustalla olevan italialaisen kulttuurin satiirin perinteen sekä commedia dell’arten vaikuttaneen myös sarjakuviin.
Jos Petri Hiltusen luento aiheutti lampun syttymisen fuksivuonnani, niin tämä vastaus teki sen post docini suhteen.
Olen jo pitkään pohtinut näkökulmaa italialaisten Disney-sarjakuvien tutkimukseen ja tajusin tällä hetkellä, että tutkiakseni niitä minun on perehdyttävä laajemmin italialaiseen kulttuuriin ja taiteeseen. Ei riitä, että opiskelisin vain pelkkää kieltä – minun on tunnettava myös kulttuuria. Ja nyt kun se on sanottu (tai kirjoitettu) ääneen, minulla on syy ja motivaatio toteuttaa tämä suunnitelma ja selvittää mahdollisuudet opiskella italian kieltä ja kulttuuria tutkimustarkoituksessa.
Kiitos, Vesa! Kiitos Oulun sarjisfestarit!
Ennen pitkää bussimatkaa kotiin seikkailimme vielä Avin kanssa Oulun keskustassa turistihengessä. Avi esitteli kotikaupunkinsa hienoimmat nähtävyydet, eli Toripolliisin, joka oli minulle tuttu lähinnä Kari Korhosen Ouluun sijoittuvasta ankkasarjasta,ja kuuluisan ”Paska kaupunni” -tägin, joka valitettavasti oli (vaihteeksi) maalattu piiloon.
Keynoteni mahdollisti minulle ilmaiset matkat ja yhden yön majoituksen sekä pääsyn festarilehteen. Alla siitä skannaus. Siinä on vain yksi virhe – tämänhetkinen hanketyöni ei liity mitenkään Disney-tutkimukseeni. Muuten kaikki on niin kuin pitääkin.
Tutkijablogihaaste, osa 8: Samaan aikaan vaihtoehtoisessa universumissa… (26.11.2016)
… mitä tutkisin siellä?
Tämä on helppo. Ainakin siinä mielessä, jos pohditaan vaihtoehtoista universumia sellaisena todellisuutena, joka olisi toteutunut, jos olisin valinnut eri polun tai vaihtoehdon tässä todellisuudessa.
Tutkisin Tähtien sodan naisfaneja.
Olen itse fanittanut leffasarjaa teinistä asti, enkä silloin vielä oikeastaan ollut törmännyt muihin tyttöihin, jotkaolisivat hurahtaneet Star Warsiin niin pahasti kuin minä. Osasyynä saattoi olla se, että asuin korvessa ja Internet ei ollut niin iso juttu vielä silloin. Kun pääsin yliopistoon, pohdin vakavissani, että tekisin graduni Tähtien sodasta ja nimenomaan fanitutkimuksen kannalta, eli tutkisin naispuolisten fanien käyttäytymistä ja fanitustapoja. (Näin hienosti en sitä tosin vielä silloin olisi osannut muotoilla.) Muistan löytäneeni jopa yhden artikkelin, joka käsitteli asiaa. En yhtään kriiseillyt siitä, ettei aihe olisi sopinut yleisen kirjallisuuden pääaineeseeni. Se olisi ollut sen myöhemmän ajan murhe.
Nämä fuksivuoden suunnitelmat sotki kuitenkin Petri Hiltunen, jonka luennon jälkeen osasin vain ajatella Don Rosan ankkoja. Sille tielle jäin. Mutta Tähtien sota on edelleen rakas ja olen ihan pikkaisen harmissani, etten ole tällä hetkellä Helsingissä Hothconissa muiden kaltaisteni fanien kanssa hakemassa nimmaria Boba Fettiltä. Niisk.
Mutta – kaikki on mahdollista. Mikäli hankkeemme saa rahoitusta, voin vielä päätyä tähän pieneen haaveeseeni fanitutkimuksesta. Siinä olisi tuulahdus nostalgiaa.
Prinsessa, senaattori, kenraali – teinitytön sankari (28.12.2016)
Carrie Fisher 1956 – 2016
Minun piti kirjoittaa näin välipäivinä ajatuksiani Rogue Onesta (kävin sen katsomassa kahdesti), mutta sitten menetimme Carrie Fisherin. Sanon ”menetimme” tarkoituksella, sillä Carrie oli meidän kaikkien Tähtien sota -fanien ainainen prinsessa – vaikka hän oli paljon muutakin.
Vaikka Jedin paluu ilmestyikin jo samana vuonna kuin synnyin, näin ensimmäisen Tähtien sotani vasta 14-vuotiaana. Faniuteni alkuaskeleista olen blogannut jo viitisen vuotta sitten. Mutta siitä en kirjoittanut, mitä Carrie Fisherin näyttelemä Leia minulle merkitsi.
Vaikka Leia Organasta muodostui monien teinipoikien (ja miksei -tyttöjenkin) seksisymboli, jonka kultaisia bikineitä on parodioitu, kopioitu ja cossailtu tuhansia kertoja, Leia oli kuitenkin muutakin kuin bikiniasunsa. Kun tänä vuonna nousi huhu, että Disney aikoi kieltää bikiniasuisen Leia-figun myynnin, Carrie Fisher kommentoi näin:
The father who flipped out about it, ‘What am I going to tell my kid about why she’s in that outfit?’ Tell them that a giant slug captured me and forced me to wear that stupid outfit, and then I killed him because I didn’t like it. And then I took it off. Backstage. (Linkki.)
Se kertoo jotain sekä Leiasta että hänen esittäjästään.
Olen tehnyt listan vahvoista, kauniista naisista päiväkirjaani joskus kymmenen vuotta sitten. Se alkaa Leialla:
Prinsessa Leia oli ensimmäinen fiktiivinen vahva naishahmo, jota ihailin. [–] Leia on diplomaatti, joka osaa käyttää asetta. Hän on kaunis, mutta omistaa myös aivot. Hän komentaa kokonaista vastarintaliikettä,vastustaa kidutusta ja näyttää hyvältä kultaisissa bikineissä. Leia on särmikäs, vahva, mutta kuitenkin tuntellinen. Hän saa koko saagan komeimman miehen, sen salakuljettajalurjuksen ja tappaa omin käsin ison luokan gangsterin. [- -]
Ujolle ja aralle teinitytölle Leia edusti uudenlaista, aktiivista naiskuvaa, toisin kuin esimerkiksi Kadonneen aarteen metsästäjien tai Indiana Jones ja tuomion temppelin naishahmot. Leia on kaikkien aikojen lempiprinsessani ja tärkein siksi, ettei hän ole pelkkä prinsessa. Hän on myös senaattori ja Kapinaliiton kenraali – aivan kuten Carrie Fisher, joka ei ollut pelkkä näyttelijä, vaan kirjailija, käsikirjoittaja ja koomikko sekä aktiivinen mielenterveysongelmista kärsivien puolestapuhuja. Huolimatta kaikista nuoruusiän ongelmistaan päihteiden ja bipolarismin varjossa Carrie Fisher onnistui nousemaan esille omana itsenään.
Kun luin uutisen Carrie Fisherin kuolemasta, yllätyin suruni voimakkuudesta. Kyseessä on kuitenkin julkisuuden henkilö, jota en tuntenut henkilökohtaisesti. Mutta toisaalta kuka tahansa, joka on vaikuttanut elämäämme niin voimakkaasti, ansaitsee tulla muistetuksi ja surruksi, kuten Fangirl Questin bloggaaja Tiia kommentoi. Minulle Carrie Fisherin Leia edusti niin paljon, että sitä on hankalaa pukea sanoiksi tämän enempää. Joten annan sille aikaa.
Fisherin kuolema on saanut valtavasti huomiota ja faktoja sisältäviä nekrologeja, esimerkiksi Helsingin Sanomissa ja Tähtien jatkosota -blogissa. Näihin minulla ei ole enää muuta lisättävää kuin Fisherin oma toive, kuinka hänen kuolemansa tulisi julkistaa:
“I drowned in moonlight, strangled by my own bra.”
May the Force be with you, Carrie Fisher, you know we loved you.
Ankkatohtorin lokikirja 
