2017

Tutkijablogihaaste, osa 9: Lemppari akateemisista journaaleista (21.1.2017)

Tutkijablogihaaste lähenee loppuaan. Pitänee piakkoin keksiä jokin uusi teema, jolla täyttää blogin hiljaisia hetkiä. 

Yhdeksäs kohta on siis lempparini akateemisista journaaleista. Tämä on vähän haastava kysymys, sillä väitöskirjani oli monografia, eli en koostanut sitä yksittäisistä artikkeleista. Olen julkaissut useita artikkeleita, mutta en journaaleissa. Ensimmäinen artikkelini on vasta tulossa piakkoin ilmestyvässä Fafnirin numerossa 4 / 2016. Se toinen, jonka piti ilmestyä ImageText-jounaalissa, hyllytettiin suureksi pettymyksekseni. Minun on siis hieman hankala nimetä lemppariani, joten puolueellisesti todetaan nyt pari ja vedetään röyhkeästi kotiinpäin.

Edellä mainittu Fafnir – Nordic Journal of Science Fiction and Fantasy Research, vertaisarvioitu monitieteinen lehti, jota julkaisee oma FINFAR-yhdistyksemme. Lehti erikoistuu tietenkin fantasian ja scifin tutkimukseen, joten on myös loistava lähde tutkimukselleni. Asiantuntevaa ja pätevää – ja hämmentävän kiivastahtista julkaisua (neljä kertaa vuodessa!). Parasta? Verkkojulkaisut saatavilla kaikille halukkaille ilman tilausta.

Kotiinvetoni, toimittamani Scandinavian Journal of Comic Art (SJoCA), joka myös on verkossa julkaistu, vertaisarvioitu journaali, jonka keskittyy sarjakuvien ja sarjakuvaromaanien tutkimukseen. Monitieteinen lehti on myös vapaasti saatavilla kaikille kiinnostuneille. SJoCA on elänyt haastavia aikoja toimituskunnan vaihduttua, emmekä ole vielä oikein päässeet kiinni julkaisurytmiin, mutta lehti elää ja on olemassa – tällä hetkellä noin kahden numeron vuosijulkaisutahdilla.

Suomi 100 vuotta sarjakuvassa: sarjakuvabloggaaminen (29.1.2017)

Suomi juhlii satavuotista itsenäisyyttään kaikenlaisilla projekteilla, hankkeilla ja tapahtumilla. Yksi näistä on hanke ”Suomi 100 vuotta sarjakuvassa – historian tutkiminen nykysarjakuvan keinoin”. Kyseessä on Suomen Sarjakuvamuseon järjestämä projekti, jossa neljä tutkijaa ja neljä taiteilijaa työstävät yhteistyössä neljä artikkelia. Tavoitteena on tutkia itsenäisyyden ajan historiaa ja sarjakuva-alaa: uusi tutkimustieto ja taiteellinen sisältö yhdistyvät poikkeuksellisiksi artikkeleiksi, jotka julkaistaan syyskuussa Helsingin sarjakuvafestivaalien yhteydessä Kuti-ilmaisjakelulehdessä. Artikkelit tulevat siis rikkomaan tieteellisen artikkelin muotoa ja rajoja visuaalisen sisällön kautta.

Projekti on jo itsessään valtavan mielenkiintoinen ja olen ollut todella innoissani, että se sai rahoitusta. Pääsyynä tähän innostukseen on kuitenkin se, että minua pyydettiin projektiin mukaan! Ja vielä enemmän innostuin, kun sain taiteilijaparikseni huikean Viivi Rintasen, jonka Mielisairaalan kesätyttö oli pysäyttävä lukukokemus sekä sisällölliseltä että visuaaliselta anniltaan. Jos et ole vielä lukenut Viivin Hulluussarjakuvia, nyt on korkea aika. 

Mukana projektissa ovat myös kollegani Leena Romu yhdessä Aiju Salmisen kanssa, Petteri Enroth ja Roope Eronen sekä Tuomas Tepora ja Terhe Ekebom. 

Minun ja Viivin artikkeli tulee käsittelemään sarjakuvan lähihistoriaa. Aiheenamme on omaelämäkerrallinen sarjakuvabloggaaminen ja erityisesti sen tuottamat merkitykset. Saako bloggaamisen kautta vertaistukea ja voiko sitä pitää välillä jopa terapeuttisena kokemuksena? Tätä selvittääksemme teimme pienimuotoisen kyselyn aiheesta. Kysely avautui maanantaina 23.1. Jos siis harrastat sarjakuvabloggaamista, etkä ole vielä vastannut kyselyyn, sinulla on aikaa vielä sunnuntaihin 12.2. asti. Kyselyyn vastaaminen vie kirjoitusinnostasi riippuen noin 10-15 minuuttia. Olemme erittäin kiitollisia kaikista vastauksista! 

(Vilkaisin tämänhetkistä tilannetta perjantaina ja silloin olimme saaneet jo peräti 33 vastausta! Mahtavaa!)

Työstämme artikkelia tässä keväällä ja ensimmäiset tiedonmuruset saamistamme tuloksista pääset kuulemaan perjantaina 17.3. Tampere Kuplii Goes Academic -tapahtumassa, jossa puhumme aiheesta otsikolla ”Sarjakuvabloggaaminen – vertaistukea ja terapiaa?”. Kannattaa siis pyörähtää Tampereella, jos aihe kiinnostaa. Raportoin projektin etenemisestä myös täällä blogissa.

Millainen on hyvä apurahahakemus? (8.2.2017)

Tutkijan, olipa sitten väitöskirjantekijä, post doc -tutkija tai professori, arjesta menee aivan liian suuri osuus erilaisten apurahojen hakemiseen. Rahoitus on oleellista, jotta tutkimusta voisi tehdä täysipainotteisesti muusta työstä vapaana. 

Olen ollut nyt siitä onnellisessa asemassa, ettei minun ole tarvinnut hetkeen miettiä henkilökohtaisen apurahan hakemista. Osa-aikaisuus Näkymättömät-hankkeessa ja opetus sanataidekoulussa ovat pitäneet taloudellisen tilanteen kurissa. Kaipuu tutkimuksen pariin on kuitenkin kova ja kun hankkeemme päättyy ensi vuoden toukokuussa, on jo viimeistään syksyllä korkea aika kaivella ne tutkimusideat naftaliinista ja päivittää oma CV.

Osallistuinkin juuri siksi viime kuun lopussa laitoksemme tutkijayhdistyksen iltapäivään, jossa ”tuunasimme” tutkimussuunnitelmiamme. Parin tunnin sessiota alusti tiedekuntamme varadekaani Laura Stark, joka antoi konkreettisia neuvoja hyvän apurahahakemuksen kirjoittamiseen. Professori Stark on itse ollut mm. Koneen säätiöllä asiantuntijana määrittelemässä niitä rahoituksen saajia, joten hän tiesi, mistä puhui.

Koska tutkijoilla ei koskaan ole liikaa rahaa ja hyvä tutkimus ansaitsee tulla rahoitetuksi, jaan tässä alla Starkin vinkit. Tajusin tehneeni aiemmin niin monta asiaa väärin.

1) APURAHAHAKEMUS ON MYYNTIPUHE.

Kun kirjoitat hakemukseen tutkimussuunnitelmaa, se on hanketarjous, jossa lupaat toteuttaa projektisi 3-4 vuodessa. Se ei ole sama suunnitelma, jota esittelet kollegoillesi ja proffallesi seminaarissa. Säätiöitä kiinnostavat tulokset, eivät se, mitä tutkit. Aiheellasi ei siis ole väliä. Jos jostain on karsittava, niin niistä ”kiehtovista” taustatiedoista.

On myös hyvä aloittaa jollain dramaattisella lauseella tai kiinnostavalla yksityiskohdalla. Älä aloita ”Tässä väitöskirjassani aion tutkia…” Niin aloittavat ne sadat muutkin.

2) KIRJAA YLÖS TOIMINTASUUNNITELMA.

Tämä ei ole sama asia kuin aikataulu. Etene askel askeleelta ja kerro, mitä teet, miten ja missä vaiheessa. Tämä kertoo säätiölle siitä, onko tutkimus realistinen: valmistuuko se koskaan ja annetuissa aikarajoissa. Muista myös se, että kaikkia suunnitelmaan kirjoitettuja asioita ei tarvitse toteuttaa. Kyseessä on nimenomaan suunnitelma.

Älä kirjoita: ”minua kiinnostaisi myös tutkia X:ää ja ehkä Y:tä tästä näkökulmasta…” Se menee haahuiluksi. Keskity olennaisiin seikkoihin: vähempi on parempi.

3) PERUSTELE.

Miksi tutkimuksesi on tärkeää a) yhteiskunnalle ja b) omalle tutkimusalallesi. Joskus pelkkä b voi riittää.

4) OLE SELKEÄ.

Hakemuksen on oltava yleisymmärrettävä. Se henkilö, joka suunnitelmaasi arvioi, ei välttämättä ole omalta alaltasi eikä tiedä yhtään mitään tutkimuksen kohteestasi. Väännä rautalangasta, ole konkreettinen. Lue teksti mummollesi tai ystävällesi, joka ei ole käynyt yliopistoa. Jos he saavat pointistasi kiinni, olet oikeilla jäljillä. Liiallinen jargonin viljely voi myös jättää sellaisen kuvan, ettet itsekään ole vielä sisäistänyt aihettasi, vaan yrität päteä hienoilla sanoilla.

5) RAJAUS JA TIIVISTYS OVAT HYVEITÄ.

Valitse tutkimuskohteestasi se olennainen. Tiivistä tutkimuksesi maksimissaan kolmeksi tutkimuskysymykseksi. Erottele ne konkreettisesti muusta tekstistä kysymysmerkeillä. Millä perusteella olet rajannut aineistosi?

6) LIITÄ TUTKIMUKSESI AIEMPAAN KENTTÄÄN.

Avaa arvioijalle, miten tutkimuksesi osallistuu alasi tieteelliseen keskusteluun. Tuoko se siihen jotain uutta? Syventääkö se jotain vanhaa?

7) MIKÄ ON METODISI?

Miten merkitykset ja tulkinnat saadaan tutkimuksessasi esille? Kirjoita auki käyttämäsi menetelmä. Se voi olla se diskurssianalyysi tai kirjallisuudentutkijoiden rakastama lähiluku, mutta näistä huolimatta kerro, miten sinä käytät sitä tutkimuksessasi. Menetelmälläsi ei välttämättä ole vielä edes nimeä, joten kerro säätiölle, miten etenet, jotta saat aineistosi analysoitua.

Periaatteessa nämä kaikki mahtuvat kolmelle sivulle. Professori Stark sijoittaisi ensimmäiseksi perustelut: tutkimuksen ja sen merkityksen, tutkimuskysymykset sekä menetelmät. Mutta kannattaa aina noudattaa säätiön antamia ohjeita siitä, mitä suunnitelman tulisi sisältää.

PS. Kuva ois kiva. Jos sinulla on kuva / kaavio, joka selkeyttää tutkimustasi, sen liittäminen suunnitelmaan ei ole huono ajatus.

PPS. Muista kielenhuolto! Jos kirjoitat englanniksi, olisi hyvä, jos natiivi tarkastaisi kieliasusi. Eikä varmaan olisi pahitteeksi katsastaa läpi äidinkielelläkin kirjoitettu suunnitelma…

Sarjakuvabloggaamiskyselyn ensimmäiset tulokset TKGA:ssa (18.2.2017)

Kyselymme sarjakuvabloggaamisen merkityksistä erityisesti vertaistuen ja mahdollisen terapeuttisuuden näkökulmasta päättyi viime sunnuntaina. Vastauksia tuli yhteensä 45 kappaletta. Haluamme yhdessä Viivi Rintasen kanssa kiittää kaikkia vastanneita! 

Hyödynnämme kyselyn tuloksia Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -projektin visuaalisessa artikkelissa, joka julkaistaan syksyllä Helsingin sarjakuvafestareilla. Tällöin luvassa on myös tekijöiden haastatteluja. Ensimmäisiä tuloksia (kauniita taulukoita ja kaavioita) pääsee kuitenkin kuulemaan jo maaliskuussa. Pidämme yhdessä Viivin kanssa Tampere Kuplii Goes Academic -tilaisuudessa esitelmän aiheella ”Sarjakuvabloggaaminen – vertaistukea ja terapiaa?”.

Esitelmämme keskittyy nimensä mukaisesti 2000-luvulla alkunsa saaneeseen omaelämäkerralliseen ilmiöön eli sarjakuvablogeihin. Abstraktiamme lainatakseni:

Suomalainen sarjakuvablogikulttuuri on maailmanlaajuisestikin varsin poikkeuksellinen sarjakuvan kentällä, sillä se hälventää rajaa taiteilijan ja harrastajapiirtäjän välillä. Kuka tahansa voi jakaa arkeaan sarjakuvien muodossa esimerkiksi sarjakuvablogit.com-portaalissa joko omalla nimellään tai turvallisen anonymiteetin takaa. Onko sarjakuvien tekemisessä ja jakamisessa jotain terapeuttista? Miksi niin monet nuoret bloggaavat nimenomaan sarjakuvamuodossa perinteisten päiväkirjamaisten blogien sijaan? Esitelmässä käsitellään kyselytutkimuksessa saatuja tuloksia: mikä on nuorten näkemys sarjakuvan tekemisen terapeuttisista mahdollisuuksista? Lisäksi sivutaan myös esitelmöitsijöiden omia kokemuksia.

Esitelmämme on siis perjantaina 17.3.2017 klo 15.45-16.15, paikkana Tampereen yliopiston pääkirjasto Linna, Väinö Linna -sali (Kalevantie 5). Kannattaa tulla tosin paikalle jo klo 11, mikäli mahdollista, kuuntelemaan, kuinka rock-muusikko, CMX:n solisti A. W. Yrjänä jakaa Sarjakuva-Finlandia -palkinnon.

Palaveerasimme projektista eilen Helsingissä ja olimme kaikki tapaamiseen päässeet varsin innokkaita aiheistamme ja koko konseptista. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä tämäkin hanke mahdollistaa jatkossa.

Tämä ei ole uutisankka: uusi artikkeli ja esitelmä (5.3.2017)

Nyt seuraa ankka-aiheisia uutisia peräti kaksin kappalein! 

Tarkkasilmäisimmät ovat kenties huomanneet, että sivupalkissa olevaan verkkojulkaisulistaani on ilmestynyt uusi nimike. Pitkien vaikeuksien (mm. henkilövaihdokset ja kyberhyökkäys) jälkeen Fafnirin numero 4/2016 on julkaistu. Siellä komeilee artikkelini ”Science fiction parody in Don Rosa’s ’Attack of the Hideous Space-Varmints'”. Nimensä mukaisesti artikkeli käsittelee Rosan avaruusseikkailua, joka on julkaistu suomeksi nimillä ”Maa hyökkää” ja ”Kaksisilmäisten avaruushirviöiden hyökkäys”. Englanninkielinen artikkelini erittelee Rosan tapoja hyödyntää scifin kliseitä parodioidessaan invaasioteemaa sekä käsittelee äärimmäisen ajankohtaista asiaa: erilaisuuden pelkoa ja sitä, kuka oikeastaan on se muukalainen. Artikkelin voi siis lukea vapaasti täältä.

Toinen ajankohtainen uutinen liittyy Tampere Kupliin ohjelmatarjontaan. Parin viikon päästä Tampereella järjestettävän sarjakuvafestivaalin virallinen ohjelma on julkaistu. Sen lisäksi, että minut voi löytää Tampere Kuplii goes Academicin ohjelmasta, kuten bloggasin jo aiemmin, esiinnyn myös tutun ja turvallisen Disney-sarjakuva-aiheen parissa heti sunnuntaiaamuna 19.3. klo 11-12. Puhun Tampere-talon salissa Duetto 1 otsikolla ”’Kadonnut’ Disney-sarjakuva, eli kuinka leikkiä sarjakuvan muodolla ja kielellä”. Tässä kuvaus esitelmäni sisällöstä:

Ranskalaiskaksikko Lewis Trondheim ja Nicolas Keramidas julkaisivat viime vuonna Disney-sarjakuvan Mickey’s Craziest Adventures. Albumin idea on nerokas: se koostuu mukamas kirpparilta löytyneistä, ”kadonneiksi luulleista” sarjakuvista, joista tekijät onnistuivat löytämään vain osan. Miten puuttuvat sivut ja repeytyneet lehdet vaikuttavat tarinankerrontaan ja sarjakuvan muotoon? Mikä tekee tästä sarjakuvasta postmodernin ja miten fantasian genre sopii tähän kaikkeen?
Ankkatohtori Katja Kontturi intoilee uudesta teoksesta ja siitä, miten se ylipäätään kommentoi Disney-sarjakuvia.

Ja kyllä, kirjaimellisesti intoilen. Oli nimittäin viime vuoden parhaita sarjakuvia tuo teos. Nähdään Tampereella!

Logicomix, eli kuinka sarjakuva taipuu oopperaksi (11.3.2017)

Kun luin viimeisestä Sarjainfosta, että Logicomix-sarjakuvasta ollaan tekemässä Turussa oopperaa, ensireaktioni oli puhdas WTF. Sitten tajusin projektin mahdollisuudet ja pian olinkin ostamassa lippuja ensi-iltaan. Vaikka olen harrastanut teininä teatteria ja rakastanut musikaaleja siitä asti, kun… no, siitä asti, kun näin Disneyn Pienen merenneidon, koska sitähän Disneyn klassikot ovat, ooppera on ollut minulle turhankin kaukainen ja epäkiinnostava taidemuoto. Nyt oli siis aika korjata tämä aukko sivistyksessäni.

Logicomixin löysin parisen vuotta sitten Jyväskylän kirjamessuilta, mutta se on seissyt kirjahyllyssäni odottamassa sitä sopivaa lukuhetkeä. Logicomix – nerouden ja hulluuden rajalla on kreikkalaisten Apostolos Doksiadiksen ja Khristos H. Papadimitrioun käsialaa. Alekos Papadatoksen ja Annie Di Donnan kuvittama sarjakuvaromaani kertoo englantilaisen matemaatikon ja filosofin Bertrand Russellin elämäntarinan. Russell pyrki löytämään parhaan tavan selittää maailmaa järjellä ja logiikalla, mutta päätyi vetämään pohjan aiemmalta logiikalta kuuluisalla Russellin paradoksillaan. Joukko-oppiin liittyvää paradoksia voidaan parhaiten kuvata parturitarinalla.

Tästä herää paradoksin aiheuttava kysymys – kuka ajaa parturin parran? Sillä parturi ajaa niiden parran, jotka eivät aja itse partaansa.

Paikoitellen teos uuvutti ja sekoitti pään, sillä filosofian perusopinnoistani on jo aikaa, mutta sen pääpointti ei olekaan olla mikään filosofinen logiikan tietokirja, vaan kertomus miehestä, joka etsi tapaa kuvata maailmaansa järjellä.

Sarjakuva on piirretty selkeällä viivalla ja hahmot ovat näennäisesti realistisia, mutta pelkistettyjä. Ruutukerronta on suhteellisen perinteistä, mutta satunnaiset koko sivun ruudut keskeyttävät kerronnan rytmiä sopivasti. Teos jakautuu useisiin lukuihin, jotka etenevät päätarinan kannalta kronologisesti eteenpäin. Kerronnassa on kuitenkin eri tasoja: kehyskertomuksena toimiva vanhan Russellin esitelmä Yhdysvalloissa 1930-luvun lopulla ja metataso – tekijät kertomassa lukijalle, miten teos etenee ja mihin asioihin heidän piirtäjinä ja tarinankertojina kannattaisi tarttua seuraavaksi. Kehyskertomuksen erottaa menneisyydestä ruutujen pyöristetyistä reunoista, mutta metatasoa ei – se saattaa keskeyttää sarjakuvan tarinan aivan yllättäen. Tällainen tekijöiden postmoderni kommentaari, jossa he piirtävät itsensä mukaan teokseensa, on tutkijalle huikeaa materiaalia.

Joten kysymys kuuluu, miten tällainen teos voi taipua oopperaksi?

Oopperan ensi-ilta oli siis eilen perjantaina 10.3. klo 19 Turun konservatorion Sigyn-salissa. Esitys kesti noin pari tuntia, jonka keskelle oli sijoitettu 20 minuutin väliaika. Kirjaimellisesti nerouden ja hulluuden rajalla liikkuvan projektin olivat työstäneet Turun AMK:n taideakatemia, Turun konservatorio, Oopperakammari ry., Åbo Svenska Teater, Puolalan koulu ja Puolalanmäen musiikkilukio. Teoksen oli säveltänyt kapellimestarina toiminut Marko Autio ja libreton (eli teoksen tekstiosuuden – nyt opin tämänkin termin!) oli kirjoittanut Jukka Aaltonen. Sigyn-sali oli lähes täynnä väkeä, vaikka uskonkin, että valtaosa paikallaolijoista oli esiintyjien perheenjäseniä ja lähisukulaisia.

Koska minulla ei ole käsitystä oopperasta, en voi verrata esitystä laajempaan perinteeseen, mutta voin tietenkin tehdä omia huomioitani. Euron hintaisen käsiohjelman lisäksi jaossa oli synopsiksia, jotka koostivat oopperan juonen pähkinänkuoressa. 

Pidin paljon pelkistetystä lavastuksesta: kirjapinot ja tikkaat, joita hyödynnettiin eri kohtauksissa, toimivat erittäin hyvin. Valkokankaalle heijastettiin sarjakuvaruutuja, jotka kertoivat katsojalle, missä ajassa ja paikassa kulloinkin liikutaan. Nämä ruudut oli pyydetty taiteilijoilta itseltään, jotka olivat varsin perillä sarjakuvansa ooppera-adaptaation ensi-illasta – Papadatos pongasi suomenkielisen twiittini ja ehti jo jakaakin sen eteenpäin.

Vaikka kunnianhimoinen esitys olikin niin sanotusti amatöörien käsialaa, mikään esiintymisjännitys tai vajavainen taito ei näkynyt ensi-illassa. Vanha Russell (Sakari Eirola) oli maskeerattu taitavasti muistuttamaan sarjakuvahahmoa, nuorta Russellia esittänyt Akseli Vanamo vakuutti äänenkäytöllään, mutta erityisesti Russellin ensimmäisen vaimon Alysin esittäjä Nathalia Hyvärinen Kanerva oli kerrassaan huikea. Pidin myös valtavasti asenteellisesta Ludwig Wittgensteinista (Teemu Mustonen). Hänen teemansa jäi soimaan päähän esityksen jälkeen.

Esityksen koreografia oli toimivaa. Omiin lempikohtauksiini kuuluivat erityisesti Wittgensteinin pienoismalliasettelu toisen maailmansodan aikana sekä Principia Mathematica -teoksen vuosia kestänyt suunnittelu, jossa Russell ja hänen kollegansa Alfred Whitehead (Pekka Alonen) kaivelivat kirjoja, heittelivät kirjoja, repivät kirjoja ja jopa söivät kirjoja – siinä päästiin niin lähelle neroutta ja hulluutta kuin alkuperäinen sarjakuva onnistui kuvaamaan. (Vaikka sieluuni sattuikin se kirjojen kohtelu.)

Klassinen orkesterimusiikki livenä nostaa minulle aina kylmiä väreitä. Kerran sarjakuvan lukeneena en voi kovin syvällisesti analysoida, miten musiikki kuvasti teoksen tunnelmaa, mutta pidin sen voimakkaista sävyistä. Vauvan ”itkun” olisi ehkä voinut erottaa muusta hieman selkeämmin, mutta esimerkiksi ampumakohtauksen äänimaisema toimi mielestäni hienosti.

Lempiasioitani oli kuitenkin oopperan postmoderni kommentaari eli aina niin ihana metataso. Olin miettinyt, miten sen saa siirrettyä sarjakuvasta oopperaan, mutta siinä vaiheessa, kun kapellimestari keskeytti shown ensimmäistä kertaa ja alkoi avautua, miten surkea tämä esitys on, olin jo ihan pähkinöinä. Ooppera keskeytyi siis muutamaan otteeseen siihen, miten kapellimestari ja libretisti (Juho Vähäkuopus) alkoivat kinastella teoksen toimivuudesta ja kiinnostavuudesta räppäämällä. Kiitos tästä. Se oli parasta ikinä.

Ainut asia, mikä jäi harmittamaan oli lauluäänten voimakkuus. Välillä kaikki laulu ei erottunut musiikin alta minun rivillenikään (varsinkin libretistin räppi, jos hän oli selin), joten mitenhän takarivi sai selvää sanoista. Tämä on tietenkin osin oopperan tyyli, sillä klassisessa laulussa lyriikat jäävät usein äänen varjoon.

Huikeaa työskentelyä joka tapauksessa koko porukalta. Erityiskiitos lapsikuorolle koulukohtauksesta, jossa he pääsivät huutelemaan opettajalle rumia sanoja.

Esitys päättyi Wittgensteinin sanoihin, joihin voisin päättää myös tämän raporttini: ”Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen” – Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.

Tutkijablogihaaste, osa 10: Kolme asiaa, joita rakastat työssäsi (25.3.2017)

Tampere Kupliin päivitys seuraa myöhemmin, toivottavasti jo huomenna. Sitä ennen ajattelin tehdä viime viikonlopulta poisjääneen välipäivityksen ja samalla päättää Essin heittämän tutkijablogihaasteen. Aloitan ehkä jossain vaiheessa uuden aihepiirin vastaavalla listaidealla. 

Koska listat ovat kivoja.

Listat.

L i s t a t.

Mutta asiaan. Kolme asiaa, joita työssäni rakastan. Ne ovat suhteellisen nopsaan mietittyjä ja yleensä ensimmäisenä mieleentulevat asiat ovat juuri parhaita vaihtoehtoja.

1. TYÖAIKA

En ole kahdeksasta neljään -ihminen. Osasyynä on se, että opetusaikani keskittyvät iltaan. Tästä syystä olen viime aikoina ollut usein yhdeksästä tai kymmenestä kahdeksaan -ihminen. Kaipaan väitöskirja-aikaa, koska silloin kokoaikainen rahoitus mahdollista pelkästään tutkimukseen keskittymisen. Ja silloin sain oikeasti päättää, milloin tein töitä. Vaikka luovuinkin viikonlopputöistä henkisen hyvinvointini takia, koin, että tutkimuksen aikatauluttaminen oli ihan äärettömän vapaata. Jos joskus huvitti jäädä kotiin, sitten jäin kotiin. Saatoin kirjoittaa kotona tai syödä hyvin myöhäisen aamiaisen sarjakuvien ääressä. Jos sitten huvitti mennä aamuysiltä yliopistolle, sitten menin. Kukaan ei kytännyt, milloin olen missä ja milloin teen mitäkin. Kunhan sain ne tehtyä. (Ja tämä ideaalitilanne kyllä jatkuu muutenkin – miinus ne opetusaikataulut ja sovitut palaverit.)

2. KIRJOITTAMINEN JA LUKEMINEN

Jos olen jotain aina harrastanut ja ollut aina siinä hyvä, niin lukemisessa ja kirjoittamisessa. Opin lukemaan joskus 5-vuotiaana ja kirjoittamaan varmaan piakkoin sen jälkeen. Tästä minulla ei ole selvää muistikuvaa. Mutta koko elämäni on ollut kirjoittamista ja lukemista jossain muodossa. Ja kun sitä pääsee tekemään työkseen ja välittämään kirjoituksillaan omia havaintojaan muille – mikä olisi sen parempaa? Muistan joskus havahtuneeni yliopistolla siihen, että mitä hittoa oikein teen, tässä vain istun ja luen sarjakuvia, minunhan piti tehdä töitä?!

Ai niin – tämähän on sitä työtä…

3. UUDEN LÖYTÄMINEN

Tutkiminen on salapoliisityötä. Asioiden penkomista, pohdiskelua ja yhdistelyä. Siinä joutuu tekemään taustatyötä ja sovittamaan vanhoja huomioita uuteen. Ja sitten jossain vaiheessa jokin sanoo KLIK ja tajuat, että hei – näinhän tämä asia muuten onkin. Ja se on yksi parhaimmista tunteista ikinä. Viimeksi innostuin toissapäivänä, kun tajusin, miksi Mickey’s Craziest Adventures -sarjakuva on kokonaisuudessaan postmoderni.

Pienenä halusin salapoliisiksi, mutta päädyinkin tutkijaksi. Eivät nämä ammatit ole kaukana toisistaan. Kummassakin uuden faktan ja yhtymäkohdan löytäminen on valtava ilon ja inspiraation lähde. Enkä tällä epävarmalla, pätkätöiden ja projektien luvatulla työmaalla olisikaan, jos en tästä nauttisi.

Keväistä Kuplintaa Tampereella (26.3.2017)

Pääsin pitkästä aikaa nauttimaan Tampere Kupliista koko viikonlopun ajaksi. Perjantai oli jopa itselleni ihan virallinen työpäivä, kun Kupliin akateemisen osion esitelmämme liittyi myös Näkymättömät-hankkeeseen. Tässä tulee muutamia huomioita festareilta.

Tampere Kuplii goes Academic starttasi perjantaina 17.3. klo 11 alkaneella Sarjakuva-Finlandian jaolla. Tänä vuonna valitsijadiktaattorina toimi CMX:n solisti, runoilija-muusikko A. W. Yrjänä. Yrjänä valitsi kymmenestä ehdokkaasta voittajaksi toisen ennakkosuosikeistani, Janne Kukkosen Voro – kolmen kuninkaan aarre -sarjakuvaromaanin. Yrjänän mukaan teos oli jäänyt viipyilemään hänen mieleensä. Hän piti erityisesti kuvan ja sanan liitosta ja kuvasi teosta veijaritarinaksi ja kasvukertomukseksi. Olen Yrjänän kanssa samaa mieltä ja odotan innolla Kukkosen esikoisteokselle jatkoa.

Eniten harmitti, etten ujoudestani johtuen uskaltautunut häiritsemään Yrjänää ja pyytämään nimmaria hänen Arcana-runokokoelmaansa, joka on kulkenut mukanani lukiosta saakka. Kukkosen Voronkin ostin vasta myöhemmin, joten siihenkään en ehtinyt napata omistuskirjoitusta.

Akateemisen seminaarin ohjelmassa oli tänä vuonna paljon kiinnostavia esitelmiä. Erityisesti pidän siitä, miten seminaari mahdollistaa opiskelijoiden tutkimusaiheiden esille tuomisen. Tampereen yliopiston Noora Raiskio tekee kandiaan JP Ahosen Perkeroksesta ja puhui sekä akateemisessa osiossa että itse Kupliissa sarjakuvan ja metallimusiikin yhtymäkohdista aiheenaan luonnollisesti Perkeros, mutta myös Ahosen humoristinen Belzebubs-strippisarjakuva. Tämä esitelmä oli siitä erityisen kiinnostava, sillä se tarjosi minulle hyviä teorialähdevinkkejä liittyen sarjakuvan ja musiikin yhteyteen ja tehtyyn tutkimukseen. Raiskion visuaalinen analyysi oli erittäin hyvää ja tarkkaa – hän oli mm. tutkinut tarkkaan, mitä keikkajulisteita Perkeroksen treenikämpän seinillä oikeastaan on!

(Kun hän esitteli asiaa sunnuntaina Kupliin virallisessa ohjelmassa, seurasin takarivissä istuneen JP Ahosen reaktioita – mies naureskeli siellä epäuskoisena tutkijan tarkkuudelle.)

Minun ja Viivin esitelmä starttasi varttia vaille neljä pienten teknisten säätöjen tuella. Viivi onkin raportoinut esitelmästämme omassa blogissaan, joten kannattaa ehdottomasti lukea se. Sieltä löytyy mm. tekemäni hienot pylväskaaviot saamistamma tuloksista. (Minulla oli ihan liian kivaa tehdessäni niitä Excelillä! Olen selvästi löytänyt itsestäni uuden puolen.)

Esitelmämme käsitteli siis alustavia tuloksia, joita saimme kyselytutkimuksestamme liittyen Sarjakuvamuseon Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -hankkeeseen. Kyselytutkimus oli osoitettu sarjakuvabloggaajille ja se käsitteli bloggaamiseen liittyviä merkityksiä – erityisesti sitä, voiko bloggaaminen olla terapeuttista ja voiko siitä saada vertaistukea. Tulokset olivat kiinnostavia. 45:stä vastaajasta 78 % oli sitä mieltä, että sarjakuvabloggaaminen on terapeuttista, mutta vain 42 % koki saavansa siitä vertaistukea. Tästä voidaan päätellä, että sarjakuvia piirretään ensin itselle: monet vastaajat kommentoivat sitä, että vaikean asian piirtäminen konkretisoi sen ja sitä on näin helpompi käsitellä. Samalla korostui myös se, että merkintöjen jakaminen blogissa antaa muille vertaistukea ja se nähtiin tärkeäksi. Itse he saivat useimmiten enemmän vertaistukea lukemalla muita blogeja.

Tarkemmat huomiot bloggaamisen terapeuttisuudesta julkaistaan minun ja Viivin yhteisartikkelissa, joka tulee ulos syyskuussa Kuti-ilmaisjakelulehdessä Helsingin sarjakuvafestareiden aikaan. Ja onhan mahdollista, että tämä poikii muitakin projekteja.

Ehdin perjantaina pyörähtää myös kollegani Jani Ylösen haastateltavana. Tampere Kupliin aikana julkaistiin parikin podcastia, joiden oli tarkoitus markkinoida tapahtumaa ja ohjelmaa sekä testata samalla systeemiä elokuun Worldconia ajatellen. Jani haastatteli minua liittyen Fafnirissa julkaistuun artikkeliini Rosan SF-parodiasta ja sen ajankohtaisuudesta, sekä siitä, miten scifi ja fantasia ovat kulkeneet käsi kädessä sarjakuvien kanssa.

Lauantain Kuplinta alkoi osaltani ohjelmalla ”Näkymätön sukupuoli – sarjakuvaa ei-binäärisistä sukupuoli-identiteeteistä”. Veera Järvenpään ja Apila Pepita Miettisen esitelmä esitteli syksyllä tulossa olevaa tietokirjaa, joka starttasi Voima-lehden haastatteluista ja päätyikin isommaksi projektiksi, jota Koneen säätiö on ollut rahoittamassa. Teos sisältää valokuvia, haastatteluja ja Apila Pepitan informatiivisia sarjakuvia, ja mitä kävin Apilan kanssa juttelemassa, teoksen pitäisi soveltua kaikenikäisille.

Esitelmässä tuli myös kiintoisasti esille sarjakuvan muoto oivana tiedonvälittäjänä: piirrosten kautta konkretia tulee hyvin esille, mutta ei niin hätkähdyttävällä tavalla kuin esimerkiksi pelkän tekstin ja valokuvan tapauksessa. Projektia voi seurata sekä Facebookissa että Instagramissa (at)nakymatonsukupuoli.

Toinen lauantain ohjelmatärppini käsitteli samaa aihetta kuin perjantainen esitelmämme. RIKKI-kollektiivin paneelikeskustelu puhui sarjakuvabloggaamisesta mielenterveyden näkökulmasta eli miten eri tekijät ovat käsitelleet mielenterveyttään blogeissaan. ”Julkinen päiväkirja – sarjakuvablogausta mielenterveydestä” nosti esille samoja asioita kuin kyselytutkimuksemme. Taiteen tekeminen on terapeuttista, sillä pohtiessaan, miten kuvata vaikeaa asiaa kuvin ja sanoin,  asiaa käsittelee tietoisesti. Samalla ulkopuolisten palautteen kautta saa omaan asiaansa perspektiiviä, mikä voi herättää näkemään ongelmat uudesta näkökulmasta. 

Panelistit huomauttivat, ettei muissa maissa oikeastaan ole vastaavaa blogikulttuuria kuin Suomessa: täällä erityisesti avoimuus omien ongelmien suhteen ja asioiden henkilökohtainen käsittely ovat varsin poikkeavia. Tähän olen itsekin kiinnittänyt huomiota; maailmalla omaelämäkerrallinen sarjakuva on Suomessa suuntautunut varsin pitkälti blogeihin, joiden postauksia saatetaan myöhemmin koostaa printtiversioiksi.

Tein paljon muistiinpanoja ja toivon, että saan näitä kommentteja hyödynnettyä myöhemmin myös Näkymättömät-hankkeen työkirjassa tukemassa omia huomioitani sarjakuvien tekemisen merkityksellisyydestä.

Loppulauantain päädyin lähinnä haahuilemaan myyntikojulta toiselle ja ihastelemaan ihmisten töitä. Muutaman näyttelynkin ehdin Tampere-talon tiloissa katsastaa ennen illan Rocky Horror Showta.

Illan ohjelmaani kuului siis Rocky Horror Show -musikaali, jota on esitetty Helsingissä ja Turussa ennen Tampereelle siirtymistä. Olen hillitön musikaali-fani ja kävinkin katsomassa viime kesänä Jyväskylän Teatteriyhdistys Kulissin version tästä Richard O’Brianin kulttiklassikosta – ja nautin aivan valtavasti. Odotin illan showlta siis vähintään yhtä paljon ja mietin, miten Simo Frangen handlaa kertojanroolinsa.

Ja sanotaanpa se nyt sitten ääneen: en hirveästi innostunut. Vaikka lavasteet olivat hulppeat ja bändi loistava ja esim. Janetin roolia vetänyt Ilona Chevakova osasi oikeasti laulaa, jäi vähän meh-olo. Yleisö osallistui yllättävän paljon – niin paljon, että näyttelijät keräilivät paniikissa lavalle lentänyttä vessapaperia, mutta pelkät URPO ja LUTKA -huudot eivät tehneet Rocky Horror -tunnelmaa. Sami Saikkonen oli kuulemma sairas, joten se saattanee selittää osin hänen vaisuutensa, mutta myöskään Rocky ei vaikuttanut.

En ollut ainoa, jonka mielestä Kulissin vetämä show oli huomattavan paljon parempi.

Sunnuntai starttasi sitten omalla esitelmälläni. Jostain kumman syystä Tampere-talon ovet päätettiin avata vasta tasan klo 11, jolloin ohjelmien olisi pitänyt jo alkaa. En tiedä, olisiko minulla ollut oikeus mennä jostain avustajien sivuovesta, mutta eipä sekään olisi hirveästi lämmittänyt, kun itse yleisö valui sisälle myöhässä.

Kymmenen viisitoista minuuttia aiemmin ovet auki, olisiko tämä liikaa vaadittu? 

Esitelmäni käsitteli tosiaan Lewis Trondheimin ja Nicolas Keramidaksen tuoretta Mikin hulluimmat seikkailut -sarjakuvaa. Niin tuoretta, että vain muutama yleisön jäsen oli siihen ehtinyt tutustua. Toivottavasti useat päättivät tutustua esitelmäni jälkeen (ainakin Turun sarjakuvakaupan myyntipisteen albumit olivat sunnuntaipäivänä jo kadonneet).

Esittelin sarjakuvan konseptia, eli miten se on muka koottu 1960-luvulta peräisin olevista harvinaisista julkaisuista, jotka tekijät olisivat onnistuneet löytämään jostain kirppikseltä, ja miten tämä ”vanha look” on tehty osaksi kirjan ulkoasua. Lisäksi pohdin sitä, miten teos on jatkumo Disneyn Barks/Rosa-fantasiaseikkailuille, mutta onnistuu kommentoimaan tätä trooppia postmodernilla tavalla ja tekemään siitä parodista. Lopuksi sanoin suoraan, että teoksen ”puuttuvat sivut” ovat silkkaa neroutta, sillä ne mahdollistavat sarjakuvakerronnalla leikkimisen varsin poikkeuksellisella tavalla.

Porukkaa oli paikalla aamuun nähden sangen mukavasti ja kyllähän sieltä yleisön joukosta alkaa tunnistaa niitä tiettyjä naamoja aika hyvin. Minua käytiin vielä erikseen kiittämässä, että olin kertonut tuosta konseptista, sillä sarjakuva itse ei sitä kerro, vaan väittää oikeasti olevansa kokoelma 60-luvulla julkaistuja, sivun mittaisia strippejä Walt Disney’s Comics and Stories -lehdistä.

Jatkan tämän aiheen parissa vielä myöhemmin keväällä, sillä esitelmäaiheeni hyväksyttiin Kulttuurintutkimuksen seuran päiville Jyväskylään. Siihen tätä settiä pitää tiivistää ja lisätä teoreettista näkökulmaa. Tämä esitys oli lähinnä konseptin ja visuaalisten piirteiden esittelyä.

Sunnuntaina pyörähdin vielä katsomassa uudelleen metallimusiikkiesitelmän sekä kuuntelemassa kotimaista sarjakuvavinkkausta. Oli siellä kuitenkin ”vain” viisi teosta, joita en ole vielä lukenut, joten en ollut aivan niin nyyppä suomalaisen sarjakuvan suhteen kuin pelkäsin. (Tosin yhden niistä lainasin juuri kirjastosta ja toinen internet-sensaatio eli Milla Sundbergin Stand Still, Stay Silent on ollut ikuisuuden lukulistallani… Siitä on muuten tullut kovakantinen versio, jota voi tilata netistä!)

Kuplii jätti jälleen iloisen mielen ja innon jatkaa sarjakuvatutkimuksen parissa. Sitä tuli keskusteltua nuorten tekijöiden ja tutkijoiden kanssa, jaettua lähdevinkkejä, saatua lähdevinkkejä ja selitettyä ulkomaalaiselle kyselijälle, miksi hänen toverinsa tituleerasi minua ”Duck Doctoriksi” – ja tämä random-kohtaaminen tapahtui myyntialueella ennen esitelmääni. Siistiä oli myös tavata henkilökohtaisesti Max Sarin, joka piirsi minusta sarjishahmon viime kesän Sarjainfoon. Kuva on vieläkin profiilikuvani sekä Facebookissa että Twitterissä.

Rosa-tutkimuksen esittelyä Rappetissa – tanskaksi (14.4.2017)

Tanskalainen ankisti-kollegani ja Rosa-fani Anders Christian Sivebæk  pyysi minua jo jokunen tovi sitten kirjoittamaan väitöskirjastani tanskalaiseen fanzineen, Rappetiin. (Anders on muuten se henkilö, jota voimme kiittää nerokkaasta ”Ducktor”-tittelistä englanniksi.) Olin itsekin kuulunut tanskalaiseen ankistiseuraan nimeltä Dansk Donaldis-forening tukijäsenenä jo jonkin aikaa, joten mikäpä siinä, ajattelin. Kaiken muun kiireen keskellä artikkelin viimeistely venyi ja venyi. 

Lopulta se kuitenkin valmistui ja ehdin jo unohtamaan koko projektin, kunnes tämä numero 26 (maaliskuu 2017) kolahti postilaatikkoon. Englanniksi kirjoittamani artikkeli oli käännetty tanskaksi ja tieto väitöskirjastani on levinnyt nyt mukavasti Pohjoismaissa. Iso kiitos siitä Andersille ja hänen kärsivällisyydelleen kiireisen tutkijan kanssa!

Lohikäärmeen jalanjäljissä – mitä kuuluu nyt (22.4.2017)

Uuden vuoden tinassani oli selvä lohikäärme. Noitakodon ja kansanperinneblogin mukaan se tarkoittaa suurta muutosta elämäntilanteessa ja / tai mahdollisuutta edetä uralla. (MTV3:n ja IL:n nettisivujen soopaa ei sitten tarvitsekaan lukea.)

Keskellä tätä kevään haipakkaa olen yrittänyt pitää viikonloppuisin hivenen lomaa ja muistaa päivittää blogia. Nyt voisi olla aika sellaiselle päivitykselle, joka kertoo mitä kuuluu työn ja tutkimuksen suunnalla, sillä molempia on luvassa. Tuhersin juuri eilen yliopiston työsuunnitelmani ensi vuodelle ja kirjasin sinne graduohjauksen, asiantuntijalausuntojen ja haastattelujen oheen niin opetusta kuin artikkelien kirjoittamista. Ja kaikki tämähän menee tietenkin yliopiston työsuhteen ulkopuolelle, koska työaikani keskittyy ainoastaan Näkymättömät-hankkeeseen. 

Luvassa siis hyviä ja huonoja uutisia. Ehkä jotenkin lomittain, koska päässäni on soinut koko aamun CMX:n ”Kyyn pimeä puoli”.

Hyviä uutisia: minulla on kaksi konferenssia heti toukokuussa. Ja ovat vielä Jyväskylän yliopistossa, joten kauas ei tarvitse karata, budjettia pohdiskella tai tuhlata aikaa matkusteluun. Kirjoittamisen tutkimuksen päivillä 17.–18.5. pidän työpajakokonaisuuden yhdessä kollegani, väitöskirjatutkija Elisa Auvisen kanssa. Käytännössä aiheeni sivuaa vahvasti esitelmää, jonka pidin Tampere kuplii goes academic -sessiossa eli puhun omaelämäkerrallisen sarjakuvan tekemisen merkityksestä omien kokemusten, vetämieni työpajojen ja kyselytutkimuksen tulosten pohjalta. Lisäksi ohjaamme Elisan kanssa yhteisen luovan, pohdiskelevan tehtävän osana työpajaamme.

Toinen konferenssi on yhdistetty Kirjallisuudentutkijain seuran ja Kulttuurintutkimuksen seuran vuosiseminaari, joka onkin sitten 22.–23.5. eli heti kirjoittamisen päivien jälkeisellä viikolla. Siellä puolestaan hyödynnän Tampere kupliissa pitämääni esitelmää Trondheimin ja Keramidaksen Mickey’s Craziest Adventures -sarjakuvasta. Esitelmäni ”Poistettuja sivuja, surrealistista kerrontaa – eurooppalainen kokeileva Disney-sarjakuva” loikkaa tietenkin akateemisempaan suuntaan ja pyrin hakemaan vähän lisää teoreettista taustaa huomioilleni. Ja ehkä rauhoitan hieman intoiluani.

Huonoja uutisia: Belgian Ghentissä on juuri päättynyt pohjoismaisen sarjakuvatutkimusverkosto NNCOREn konferenssi, joka olisi ollut äärimmäisen mielenkiintoinen ja hyödyllinen tämänhetkisen työni kannalta. Omaelämäkerralliseen sarjakuvaan keskittynyt konferenssi jäi kuitenkin minulta väliin nimenomaan opetusten takia enkä olisi saanut reissua oikein aikataulutettua sopivasti, vaikka uskonkin, että matka olisi sopinut hankkeen puitteisiin.

Hyviä uutisia: Sain uuden tuntiopettajan pestin. Alan opettaa heti ensi kuun puolivälissä kirjoitusviestinnän gradukursseja. Lisää gradukursseja ja tutkijoille suunnattua opetusta laitettiin myös ensi lukuvuoden työsuunnitelmaan, perehdytystä kurssisisältöihin on tulossa ja samalla myös lisää kokemusta erilaisesta yliopisto-opettamisesta. Työporukka tuntuu myös loistavalta.

Huonoja uutisia: Oman laitoksemme budjettiin ei taloudellisen tilanteen takia mahtunut ylimääräistä tuntiopetusta. Ensi syksynä ei sitten olekaan luvassa vuodesta 2013 saakka pitämääni sarjakuvan teoriakurssia. Se kieltämättä harmittaa, koska se on oma lempilapseni ja saanut aina opiskelijoilta loistavaa palautetta. Toivon kuitenkin, että kurssi palaa tulevaisuudessa tarjottimelle – kunhan olen saanut rahoitusta sarjakuvatutkimukselleni. Tällöin se menisi sujuvasti työn oheiseen opetukseen.

Hyviä uutisia: Lähden kollegani Karoliinan kanssa heinäkuun alussa työmatkalle Ranskan Moulin d’Andéen, jossa järjestetään eurooppalaisen kirjoittamisen opetuksen verkoston (EACWP) kesäkoulu. Olen matkasta erittäin innoissani, sillä pääsen esittelemään sarjakuvaopetuksen menetelmiäni siellä ammattilaispedagogeille ja saamaan niistä palautetta. Ja kyllähän koko paikka näytti kuvien perusteella suoraan Asterixista repäistyltä, joten mikäs sellaisessa paikassa on käydä muutaman päivän mittaista kesäkoulua.

Huonoja uutisia: Pienten työprojektien ja lisäopetusten takia heinäkuinen kesälomani jäänee hieman lyhyeksi ja repaleiseksi. Toisaalta se päättyy huikeaan ja unohtumattomaan Worldconiin. Stay tuned.

Hyviä uutisia: Kahdeksas kerta toden sanoo. Minut hyväksyttiin Jyväskylän ammatilliseen opettajakorkeakouluun. Aloitan siellä syksyllä ja minusta tulee Se Oikea Ja Virallinen Opettaja (TM).

Huonoja uutisia: Opiskelujen, lisääntyneen opetuksen ja muiden töiden takia ensi lukuvuosi tulee olemaan vielä pahempi kuin tämä vuosi. Pitää yrittää ottaa päivä kerrallaan, pitää kalenteri ojennuksessa ja muistaa levätä viikonloppuisin. Pitäisi myös muistaa hakea tutkimusrahoitusta, kun tuo hankekin päättyy jo reilun vuoden kuluttua…

Lieneeköhän tässä jo tarpeeksi lohikäärmeelle?

Popcultteilua keväällä 2017 (13.5.2017)

Viime vuonna pääsin Popculttiin vain yhdeksi päiväksi opetusten takia. Sen jälkeen päätin, etten tasan tarkkaan sovi mitään Popcultin ajaksi – sen verran laadukasta ohjelmaa siellä on ollut joka vuosi tarjolla.

Tänä vuonna populaarikulttuurin ja fandomin eri osa-alueisiin keskittyvä con siirtyi ensimmäistä kertaa Katajanokalle Marina Congress Centeriin. Siirtymä Kulttuuritalolta oli varsin odotettu ja toivottu. Nyt saleissa oli tilaa mattimyöhäistenkin istahtaa kuuntelemaan, ilma kiersi, Taidekujalla pystyi hengaamaan ja paikallinen pikku ravintola tarjosi varsin hyviä keittolounaita (jos nyt hienolta ohjelmalta malttoi ja ehti syömään). Täydet pisteet siis paikkavalinnasta, jonne pääsi kätevästi ratikoilla 4 ja 5.

Aiemmasta poikkeavaan ajankohtaan, 6. – 7.5. järjestetty Popcult tarjosi tänäkin vuonna hirvittävän kiinnostavaa ohjelmaa, jossa itsekin olin osallisena (taas kerran – kertaakaan en ole ollut pelkkänä vieraana). Aloitin oman conini lauantaina kirpputorilta, joka oli avoinna vain sen lauantain. Conikirppikset ovat vaaranpaikkoja, koska niihin saatetaan toimittaa uutta tavaraa koko päivän ajan, mikä tarkoittaa sitä, että niissä pitäisi myös ravata vähän väliä. Päädyin pyörähtämään siellä kahdesti, mutta ostoksia tein vain ensimmäisellä visiitillä. Monet tuotteet olivat selvästi peräisin Loot Crateista, mutta mitään superjännää en pongannut.

Ensimmäinen ja ehkä koko conin kiinnostavin ohjelma oli Fangirl Questin järjestämä ”Fandom-turistin matkaopas”. Jos Fangirl Quest ei ole vielä tuttu, kyseessä on kahden suomalaisen, Satun ja Tiian matkablogi, jossa he kiertävät maailmaa etsimässä elokuvien ja tv-sarjojen kuvauspaikkoja, hengaavat ensi-iltojen punaisilla matoilla ja muutenkin pongaavat tv- ja elokuvatähtiä. Yhteisiä ajokilometrejä on kertynyt varmaan satojatuhansia. Tällä kertaa kaksikko oli kuitenkin Suomessa esittelemässä projektinsa syntyä ja kasvua sekä antamalla meille kanssafaneille äärimmäisen hyviä vinkkejä, miten löytää kuvauspaikat ja miten toimia silloin, kun kuvaukset ovat käynnissä.

Itse en ole koskaan ajatellut, että yleensä kuvausten ollessa käynnissä fanit oikeasti saavat olla paikalla katsomassa – kunhan vain käyttäytyvät hyvin. Muiden fanien kanssa kommunikointi ja kuvausryhmän tottelu on kaiken a ja o. Joskus on vain poistuttava paikalta, jos kuvataan sellaista kohtausta, jonka spoilereita ei haluta heti julkisuuteen. 

Ja miten nämä kuvauspaikat löytyvät? Hyviä vinkkejä oli googlettaa kaupungin nettisivut ja sieltä liikenneviraston tiedotteet. Siellä yleensä kerrotaan muuttuneista liikennejärjestelyistä kuvausten takia. Myös kaupunkikuvaan kuulumattomat oudot kyltit viittaavat kuvauksiin.

Se, mistä Fangirl Quest on tullut kuuluisaksi ja minkä takia matkailutoimistot ottavat heihin yhteyttä ja sponsoroivat heidän matkojaan (kyllä, heidän ei enää tarvitse tehdä sitä omalla kustannuksellaan), on konsepti nimeltä scene framing. He matkustavat kuvauspaikoille ympäri maailmaa ja etsivät juuri sen tietyn paikan, jossa jokin kohtaus on kuvattu, asettelevat tabletilla ruudun kohdilleen ja ottavat kuvan. Näitä kuvia voi pongata somesta ja siellä törmäsin ilmiöön itsekin. Kaikki alkoi Cardiffista, jossa molemmat asuivat eivätkä voineet välttyä törmäämästä milloin Doctor Whon, milloin Sherlockin kuvauksiin. Nyt kaksikolla on tosiaan omat nettisivut, jonne he ovat koonneet kokemuksiaan ja otoksiaan. Se on myös oiva paikka aloittaa oma fandom-turismi, sillä Satu ja Tiia ovat listanneet hyviä neuvoja ja ohjeita, miten tietyille kuvauspaikoille (esim. Pohjois-Irlanti ja Game of Thrones) pääsee.

Huh, eipä tullut matkakuume ei. Ehkä menen salaa siskon matkalaukkuun, kun hän suuntaa kesällä Islantiin ja etsin sieltä Sense8:n kirkon…

Jäin Fennia II:een seuraamaan myös ihanan Cillan esitelmän ”Kenelle tämä oikein on suunnattu”. Cilla puhui lapsista ja aikuisista kohderyhminä ja miten oikeastaan koko fandom-kulttuuri on vaikuttanut pelien, elokuvien ja tv-sarjojen markkinointiin ja niihin liittyviin oheistuotteisiin. Muistan itsekin vielä 2000-luvun alussa kiroilleeni, että lasten vaatteet ovat aina siistimpiä kuin aikuisten. Nyt niitä samoja vaatteita ja asusteita tehdään myös aikuisille – unohtamatta sitä, että työssäkäyvillä aikuisilla on varaa maksaa satoja euroja siitä special edition keräilyfiguurista… 

Cillan ohjelman yksi pääpointti oli se, että aikuiset voivat nauttia lapsille suunnatuista ohjelmista ja saada niistä irti paljonkin. Samalla tavalla myös lapsille tarkoitetuissa ohjelmissa voi olla hyvinkin syvällisiä ja vakavia teemoja, eivätkä ne vahingoita lasta. Klassikkoesimerkkinä supersurullinen Maa aikojen alussa I, jota varten oli kuulemma haastateltua psykologiakin, että millä tavalla Pikkutassun selviäminen vanhempiensa kuolemasta voidaan kuvata sopivalla tavalla. 

Sitten alkoi henkinen ja fyysinen valmistautuminen omaan ohjelmaamme. Minä, Cilla, Nita Lohi ja Anna Rantasila valtasimme Fennia II:n päivän päätteeksi ”Definitiivisellä Haamujengi-paneelillamme”. Pääsalissa ollut kuoroesitys ja toisen salin Harry Potter -ohjelma varastivat suurimman osan yleisöstä, mutta pieni porukka oli todella innostunut, hyvin mukana ja tuntui nauttivan ohjelmastamme – ainakin twiittien ja kommenttien perusteella.

Analysoimme Ghostbusters-leffasarjan niin päähenkilöiden keskinäisen suhteen, kummitusten, sukupuolisidonnaisen huumorin kuin miljöönkin osalta. Mikään leffoista ei jäänyt paitsi kriittisiltä katseiltamme, sillä uusimmassakin elokuvassa on ongelmia mm. rodullistettujen hahmojen suhteen. Ja Kevinin tyhmä sihteeri -parodia menee jo pikkaisen liiallisuuksiin. Toisaalta vanhat elokuvat ovat aikansa tekeleitä ja niiden seksistinen huumori (Bill Murrayn Venkman!) tuntuu nykypäivänä melko ahdistavalta. Onneksi elokuvien naiskuva on hitusen muuttunut 1980-luvulta.

Show meni kaikin puolin hyvin, vaikka aika tuntuikin loppuvan kesken. Olisimme voineet jauhaa yksityiskohdista (huomasitteko tämän intertekstuaalisen viittauksen elokuvaan se ja se) vielä tunnin lisää. Saimme kuitenkin nätisti sidottua alkuperäisten elokuvien ulkopuolisen uhan aikansa kylmän sodan kontekstiin sekä uuden elokuvan uhan sisäiseen terrorismipelkoon. Mutta jos paneelin aikana on päästy puhumaan nörtti-identiteetistä, Reaganin yrityseetoksesta, H. P. Lovecraftista, Supernatural-viittauksestaja  pseudo-sf-diskurssista, on se jo aika hyvä saavutus. 

Sunnuntaina tulin coniin aivan liian myöhään (osasyynä aamuraukeus, osasyynä Pokemon Go:n kamppis, jonka takia jäin metsästämään Sunkerneita siskon kämpän takapihalta), joten missasin kollegani Anna-Leenan ja Jenni Pehkosen luennon BBC:n Sherlockista. Se oli hieman sääli, sillä saliin ehdittyäni keskustelu tuntui varsin hyvältä. Yleisöstä nostettiin mm. esille se, miksei tv-sarjassa kaksi heteromiestä voisi olla hyviä ystäviä ja rakastaa toisiaan ilman, että heitä heti kommentoitaisiin homoiksi. Se luo kuvaa vääränlaisesta maskuliinisuudesta.

Yritin mennä kuuntelemaan huumorivetoista ”Supernatural: unelmien kumppani” -esitelmää, mutta salin ovet olivat jostain syystä lukossa enkä jaksanut ruveta herättämään turhaa huomiota, joten hengailin hetken kuuntelemassa Markus Bäckmanin kunniavierasohjelmaa (hän on dubannut mm. Ihaata ja monia muita piirroselokuvien ja tv-sarjojen hahmoja, kuten kapteeni Gantua Lilossa ja Stichissä) ja pyörin sitten lähinnä myyntipöytien luona pongailemassa ihmisten hienoja asuja.

Sarjakuvaohjelma on aina must, joten seuraavaksi suuntasin Twitterissäkin seuraamani Hanna-Pirita Lehkosen ohjelmaan ”Miten luoda sarjakuvaura verkossa”. H-P oli viihdyttävä, välitön ja oikea henkilö neuvomaan sarjakuvataiteilijoita, sillä hän elättää itsensä piirtämällä verkkosarjakuvia Webtoonsille. Palvelun kautta kuka tahansa voi julkaista omaa materiaaliaan, saada lukijoita ja sitä myötä myös tuloja, ja ehkä joskus tulla myös palkatuksi Webtoonsin omaan tiimiin, kuten Hanna-Piritalle oli käynyt.

Äärimmäisen kiinnostava, tiivis ja informatiivinen paketti siitä, mitä kautta aloitteleva taiteilija voi oikeasti tehdä vähän tai vähän enemmänkin rahaa omilla töillään. Tärkeintä oli muistaa juuri sopiva röyhkeys oman itsensä ja taiteensa markkinoinnissa: kuten akateemisella alalla, myös taiteen alalla verkostoituminen on kaiken aa ja oo.

Lopuksi suuntasin toiseen innolla odottamaani ohjelmaan Buffy, vampyyrintappajasta. Pitkän linjan fani Piia Pohjalainen esitelmöi sarjan mytologiasta ja naishahmoista. Ohjelmakuvauksessa luvattiin, että esitelmä keskittyy erityisesti mytologiaan naisten kannalta, joten ajattelin, että nyt päästään asiaan. Harmi vain, että esitelmä tuntui melko hajanaiselta ja pintapuoliselta kuvaukselta sarjasta. Naishahmojen analyysi jäi oikeastaan yhteen diaan. Vaikka Buffya verrattiinkin kristinuskon Jeesukseen, olisi hahmosta saanut irti paljon muutakin sekä kuvien että pienten videoesimerkkien avulla. Ja ehkä vielä sitoa laajemminkin siihen aikansa kontekstiin – mitä Buffy oikeastaan teki tv-sarjojen naiskuvalle?

Muutkin naishahmot jäivät harmittavaksi pintaraapaisuksi. Olisin suonut, että esitelmässä olisi keskitytty yhteen kokonaisuuteen kunnolla, koska nyt se haahuili vähän sinne tänne ja toisti itseään. Vaikka itse olen katsonut sarjan vain kerran läpi (aikuisiällä, koska teinivuosinani meillä ei Buffy-kanavaa näkynyt), ei esitelmä tuonut oikeastaan mitään uutta. Mutta tulipahan taas into katsoa sarja uudestaan, kun se tuolta hyllystäkin löytyy.

Jälleen yksi upea Popcult takana, joten vain seuraavaa vuotta ja uutta ohjelmaideaa odottelemaan. Huomasin taas, että unohdin pyytää valokuvia upeista cosseista (mm. Belle ja hirviö lauantaina ja sunnuntaina näin satavarmasti Solid Snaken…), mutta tämä parivaljakko oli huikea ja sai ansaitsemaansa huomiota myös cosplay-kisassa.

Kirtut ja Kultut – seminaaria seminaarin perään (25.5.2017)

Toukokuussahan ehtii tehdä vaikka mitä, kuten osallistua kahteen eri seminaariin (tai siis konferenssiin) peräkkäisillä viikoilla. Eihän silloin oikeastaan ole edes töitä!

No joo. Ehkä tämä päätös oli pikkuisen vikatikki ajankäytön osalta, mutta en kyllä kadu, sillä kumpikin tapahtuma oli varsin antoisa.

Kirjoittamisen tutkimuksen päivät järjestettiin Jyväskylän yliopistossa 17. – 18.6. eli viime viikon keskiviikkona ja torstaina. Osallistuin ohjelmaan keskiviikkona Näkymättömät-hankkeen työn takia ja merkitsin torstain puolestaan koulutuspäiväksi sanataidekoulun puolesta, joten hyödynsin tapahtumaa kaksin verroin. Toisaalta myös keskiviikko antoi paljon ideoita ja inspiraatiota sanataiteen opetukseen, joten mikäs siinä istuessa ja kuunnellessa puheita taiteidenvälisestä kirjoittamisesta, opettajien kirjoittamisryhmästä sekä fanifiktiosta spekulatiivisena omaelämäkerrallisena kirjoittamisena. Jälkimmäinen Sanna Lehtosen esitelmä erityisesti antoi virikkeitä ja menetelmiä varsinkin nuorimpien oppilaiden omaelämäkerrallisiin kirjoitusharjoituksiin. Uskoisin, että melko moni meistä on kirjoittanut itsensä erilaisiin fiktiivisiin maailmoihin ja se on pienimmille varmaan helpoin tapa kokeilla genreä. Lisäksi se voi varttuneemmille kirjoittajille olla jopa minuuden ja identiteetin tutkiskelun väline.

Keskiviikon iltapäivä menikin oman työpajan parissa. Järjestimme kollegani, väitöskirjatutkija Elisa Auvisen kanssa työpajan ”Sarjakuvan ja lähettämättömän kirjeen terapeuttisia mahdollisuuksia”. Avasimme ensin taustoja: Elisa kertoi väitöskirjatutkimuksestaan ja minä suhteestani sarjakuvan terapeuttisuuteen ja sarjakuvabloggaajille tehdyn kyselyn tuloksista.

Koska kyseessä oli kirjaimellisesti työpaja, osallistujat pääsivät myös itse tekemään valitsemiamme harjoituksia ohjatusti. Tavoitteena oli antaa kokonaisvaltainen kuva siitä, miten kuvan ja sanan yhdistäminen, luovat menetelmät ja identiteettiteemat voivat avata mielessä olevia pulmia ja ongelmakohtia. Piirrätimme, kirjoitutimme. Syntyi menneisyyden hahmoja, postikortteja, pohdintoja. Lopuksi koontikierros kertoi osallistujien fiilikset Aku Ankka -kortein. 

Työpaja oli koskettanut monia. Kysymyksiä ja kommentteja ei tullut niinkään esityksistä, vaan siitä, millaisia ajatuksia tekeminen oli itsessä herättänyt. Moni ei kyennyt sanomaan mitään tai pukemaan asioita sanoiksi. Kiitoksia tuli kuitenkin paljon ja kahvitauko oli ansaittu hetki kasata itsensä henkisesti seminaaripäivän viimeisiä esitelmiä ajatellen.

Illan ohjelman antoisin anti oli Sonja Kniivilän esitelmä äänestä tieteellisen kirjoittamisen opetuksessa. Kniivilä on pitkän linjan kirjoittamisen opettaja ja erikoistunut tieteelliseen kirjoittamieen, joten tietoa ja osaamista oli. Vaikkakin esitelmä käytiin läpi vähän liiankin nopeasti, että asioita olisi ehtinyt makustella, sieltä nousi monta hyödyllistä pointtia omille gradukursseilleni. Opiskelijoiden (ja miksei varttuneempienkin tutkijoiden) olisi hyvä tutkailla tieteellisiä tekstejä siitä näkökulmasta, että kuka siellä puhuu ja kenen ääni kuuluu. Onko se toinen tutkija, tiedeyhteisön kenttä vai tutkija ja kirjoittaja itse?

Keskiviikkoilta päättyi hulppeaan illalliseen Lutakossa sijaitsevassa ravintola Le Qulkurissa. Ruoka oli maittavaa ja seura hyvää, vaikka jokseenkin väsynyttä. Kymmenestä kuuteen kestänyt seminaaripäivä oli aivan liian pitkä – varsinkin ottaen huomioon sen, että torstaiaamulle oli varattu vain yksi sessio sekä Minna-Riitta Luukan paneeli.

Torstain setti tiivistyi yhteistoiminnalliseen kirjoittamiseen. Sitä oli tutkittu niin alakouluikäisten kuin lukiolaistenkin osalta ja vaikutti siltä, että yhteistoiminnallista kirjoittamista pitäisi alkaa opettaa jo varsin varhaisessa vaiheessa, jotta yhteisten tekstien suunnittelu ja tuottaminen ei muodostuisi kynnykseksi myöhemmin. Lukioikäiset tuntuivat kokevan kirjoittamisen enemmänkin henkilökohtaisena työskentelynä – ihan kuin kaverin kanssa kirjoittaminen olisi jotenkin vaikeampaa ja ei niin aitoa. Tämä menee työn alle ensi lukuvuonna ja katsellaan, millaisia projekteja sitä saadaankaan aikaan.

Kirjoittamisen tutkimuksen päivät olivat antoisa paketti sekä tekemisen että kuuntelun saralta. Järjestyspuolella asioita olisi voinut hoitaa vähän paremmin. Järkyttävän raskas englanninkielinen abstraktien jättämissivusto (ja kun niitä pitä vielä päivittää itse myöhemmin) sekä tiedotus ohjelmanpitäjille olisi voitu tehdä toisinkin. Kaikesta kuitenkin selvittiin eikä mikään jäänyt kaivelemaan. Missä päivät seuraavan kerran järjestetään, se on vielä avoinna.

Juuri kun ensimmäisestä seminaarista päästiin, tuli jo toinen tulille. Ensimmäistä kertaa yhdistetyn Kirjallisuudentutkijain seuran ja Kulttuurintutkimuksen päivät järjestettiin (myös) Jyväskylän yliopistolla 22. – 24.5.2017. Kummassakin tapahtumassa olen ollut kerran aikaisemmin ja olinkin hieman hämmentynyt, ettei tapahtumia ole aiemmin järjestetty yhdessä. Ohjelmassa oli ympäristöt-teeman mukaista kulttuurintutkimusta kaikissa muodoissaan kahden päivän verran sekä väitöskirjatyöpaja ennakkoon ilmoittautuneille.

Maanantai alkoi klo 11 kummankin seuran puheenjohtajan tervetuliaissanoilla. Erityisesti Kulttuurinutkimuksen seuran puheenjohtajan, Toni Lahtisen intohimoinen puolustuspuhe suomesta tieteen kielenä sykähdytti ja osui ytimeen. Vaikka rahoitus on välillä pitkälti kiinni siinä, missä julkaisemme ja millä kielellä, meidän tutkijoiden on pidettävä huolta siitä, että suomi säilyy tieteen kielenä. Yksi tapa on pitää yllä suomalaisia tieteellisiä aikakauslehtiä ja toimia näiden toimituskunnassa.

Maanantain osalta minulla ei ollut ongelmia valita työryhmiä, joihin halusin osallistua. Aloitin pääosin sarjakuvaesitelmistä koostuvasta sessiosta, jonka teemana oli ylirajaisuus. Turun sarjakuvatutkijaedustuksesta vastasivat Ralf Kauranen, Aura Nikkilä ja Anna Vuorinne, joiden esitelmät lomittuivat keskenään oivalliseksi kokonaisuudeksi. Kauranen esitteli suomalaisen sarjakuvakentän reagointia vuonna 2015 alkaneeseen ”pakolaiskriisiin”. Hän puhui mm. Nyt riittää! -pamfletista ja Ville Rannan pilapiirroksista. Kiinnostavaa oli myös kuulla ”Illustrating Me” -projektista, jossa turvapaikanhakijat piirtävät omaa tarinaansa sarjakuvaksi.

Aura Nikkilän esitelmä keskittyi ylirajaisuuden visuaalisiin ilmentymiin sarjakuvissa. Hänen painopisteensä oli karttojen ja valokuvien hyödyntämisessä, mikä oli kiinnostava näkökulma omaelämäkerralliseen sarjakuvaan. Nappasin häneltä muutaman lähteen, joita uskoisin voivani hödyntää tulevaisuudessa, jos suuntaan enemmän omaelämäkerralliseen sarjakuvaan. Anna Vuorinteen esitelmä oli puolestaan teoslähtöinen ja analysoi saksalaista muistikulttuuri Birgit Weyhen Madgermanes-sarjakuvan kautta.

Viimeinen paneeli olikin sitten oma paneelini. Esitelmäni ”Poistettuja sivuja, surrealistista kerrontaa – eurooppalainen kokeileva Disney-sarjakuva” oli päivitetty versio Tampere Kupliissa pitämästäni esitelmästä. Sen aiheena oli tietenkin Trondheimin ja Keramidaksen nerokas Mikin hulluimmat seikkailut. Esitelmän viimeisely jäi viime tinkaan enkä ehtinyt puhua sitä läpi, jotta olisin hahmottanut ajankäyttöni, mutta kaikki meni kuitenkin nappiin. Sain myös hyviä näkökulmia kollegoiltani, joita voisin hyödyntää, jos ja kun alan työstää asiasta artikkelia.

Illallinen jäi tällä kertaa väliin, koska syöksyin pitämään viimeiset sanataidekoulun opetukseni, mutta tiistaiaamuna homma jatkuikin sitten heti aamuyhdeksältä. Valitettavasti graduohjattavani lapsi oli sairastunut yön aikana, joten hänen esitelmänsä Sunstone-sarjakuvasta jäi ohjelmasta pois. Päädyin sen sijaan ”kaupunkiympäristöt”-sessioon, jossa sain kiinnostavan vinkin minulle täysin tuntemattomasta sarjakuva-adaptaatiosta eli Paul Austerin City of Glass -teoksesta tehdystä sarjakuvasta. Kiinnitin asiaan huomiota siksi, koska yksi tekijöistä oli loistava David Mazzuchelli.

Lounaan vietimme verkostoituen. Olimme sopineet sarjakuvatutkijoiden tapaamisen yliopistoravintola Tiliaan ja meitä olikin paikalla mukavat seitsemän kappaletta ja tiesimme, että muitakin kiinnostuneita oli. Järjestäytyminen on ollut haaveenamme jo jonkin aikaa, mutta tämä oli ensimmäinen askel konkretiaan. Katsomme, mihin verkoston syntyminen johtaa, mutta suunnitelmissamme on järjestää ainakin seminaareja ja paperityöpajoja. Tampere Kuplii goes academic tulee olemaan jatkossakin kohtaamispaikkamme. Rohkaisemme myös graduntekijöitä mukaan toimintaamme. 

Seminaarin loppu jäi itseltäni hieman vajaaksi, koska rästityöt painoivat sen verran ikävästi päälle. Päädyin sitten iltapäiväkahvien jälkeen suuntaamaan töihin ja se oli aivan oikea ratkaisu. Mutta kiireestä huolimatta fiilis oli kaiken puolin tyytyväinen.

Don Rosa -dokumentin joukkorahoitus alkaa 2.6.! (1.6.2017)

Morgann Gicquel dokumenttitiimeineen on tarjoillut maistiaisia tulevan joukkorahoituskampanjansa tarjouksista viimeisen viikon aikana niin Twitterissä kuin Facebookissakin. Don Rosan merkitystä faniperspektiivistä käsittelevän dokumentin on määrä saada ensi-iltansa joulukuussa Pariisin Le Studio des Ursulines -teatterissa. Sitä ennen dokumentti on kuitenkin saatava valmiiksi. Joukkorahoituskampanja alkaa huomenna perjantaina 2.6. klo 10 Ranskan aikaa eli siis kello yksitoista Suomen aikaa. Me, jotka olemme sähköpostilistalla, pääsemme osallistumaan kampanjaan jo tänään torstaina ennakkoon. Jotta te, jotka olette mahdollisesti unohtaneet ilmoittaa tietonne sähköpostilistalle, pääsisitte osallisiksi tästä ilosta, olen koonnut palkinnot tähän teille valmiiksi päätöksentekoa varten. Ja totta kai osin myös siksi, että lupasin mainostaa kampanjaa blogissani. (Mitään korvaustahan tästä en saa – olen myös itse osallistumassa aktiivisesti projektin rahoitukseen.)

Jotta dokumentti valmistuisi, rahaa täytyisi saada vähintään 25 000 €. Jotta dokkari pääsisi DVD-levitykseen, vaadittava summa tuplaantuu. Joten kannattaa oikeasti harkita asiaa, varsinkin, kun rahoittamalla saa kaikkea kivaa sälää myös itselleen.

Linkki joukkorahoituskampanjaan avautuu dokumentin virallisille nettisivuille https://www.thescroogemystery.com/ perjantaina.

Mitä siis olikaan luvassa?

  • 15 € – digitaalinen valokuva-albumi sähköpostitse sekä kolmen kappaleen rintanappisetti
  • 25 € – aiempi setti sekä linkki dokumentin katsomiseen
  • 35 € – aiempi setti + 2 postikorttia filmistä + dokumentin digitaalinen kopio + oma nimi lopputeksteihin (ensimmäisen viikon jälkeen hinta tulee olemaan 42 €)
  • 50 € – aiempi setti + 3 postikorttia + pääsy bonus-materiaaleihin (pidemmät haastattelut, poistetut kohtaukset, behind the scenes…)
  • 75 € – aiempi setti + pala alkuperäistä 16 mm filmiä.
  • 150 € – aiempi setti + Rosan kokoelmasta varastettu, Rosan nimmaroima ja dokumenttitiimin leimaama salaperäinen Ankkasarjis  (arvo $3-50, eli joko sarjakuvalehti tai pehmeä- tai kovakantinen albumi).

Kaksi arvokkainta palkintoa varataan kahdelletoista onnekkaalle fanille:

  • 500 € – digitaalinen valokuva-albumi + kolmen rintanapin setti + 5 postikorttia + digitaalinen kopio dokkarista + pääsy bonusmateriaaleihin + oma nimi lopputeksteihin + pala aitoa 16 mm filmiä + Rosan piirtämä (alkuperäinen) mustavalkoinen kasvopotretti Roope Ankan elämä ja teot -sarjassa olleista Roopen kuvista + mahdollisuus näyttäytyä dokumentissa + 2 lippua Paris Comic Coniin lokakuussa 2017 + 2 lippua Pariisin ensi-iltaan Le Studio des Ursulinesissa joulukuussa 2017 (hotelli- ja matkakulut eivät sisälly hintaan)
  • 3000 € – Yksi kahdestatoista Roope-potretista, jotka Rosa on piirtänyt dokumenttia varten. Ehkä isoimpia teoksia, mitä Rosa on koskaan piirtänyt – korkeus n. 42 cm.

Joko innostuit? Valmistaudu – perjantaina se alkaa. Minunkin pitäisi päättää, mitä oikeastaan haluan ja mihin tässä maailmanajassa on varaa…

PS. Rahoittamalla kampanjaa mahdollistat myös filmiporukan tulon Suomeen – kuvaamaan minua! Yhtään en siis ole oma lehmä ojassa täällä.

Tutkijan kesä(loma)kuulumisia (18.6.2017)

Hauikset ovat kipeinä ruohonleikkuusta ja siimaleikkurin käytöstä.

Ensimmäinen hyttynen inisi kylppärissä.

Ulos lähtiessään pitää varustautua jättimäisillä aurinkolaseilla, hatulla ja 50+ suojakertoimen aurinkorasvalla.

Se on sitten näköjään kesä.

Olen vähän huono kesäihminen, koska (kuten isäni) en nauti auringosta ja kuumista keleistä. Kylmän ja epävakaan kevään jälkeen olen kuitenkin huomannut innostuvani lämmöstä ja syreenien tuoksusta paljon tavallista enemmän. Ajatus kesästä tuntuu aika kivalta erityisesti siksi, koska se sisältää oikeasti lomaa, mutta myös töitä. Tämä taas tarkoittaa sitä, että toisin kuin viime kesänä, en joudu köyhäilemään, 

Aloitin toukokuussa kirjoitusviestinnän tuntiopettajana yliopistolla ja vedän nyt kesäkuun ajan gradukursseja. Ne päättyvät kesäkuun viimeisellä viikolla ja olen nauttinut niistä todella paljon. Toinen opetusrupeama onkin sitten heinäkuun loppupuolella OPH:n kurssilla ulkomailta tuleville vaihtareille. Heille ohjelmassa olisi suomalaista nykykirjallisuutta – sarjakuva tietenkin hyvin edustettuna. Tätä kokonaisuutta alan visioida tarkemmin kuitenkin vasta kun olen palannut Ranskasta.

Näkymättömät-hankkeen työaikani kesän osalta menee pitkälti Ranskan Normandiassa, Moulin d’Andéssa järjestettävään kirjoittamisen opettajien kesäkouluun, jossa pääsen esittelemään sarjakuvamenetelmiäni. Olen neljän päivän matkasta valtavan innoissani: valokuvien perusteella paikka näytti olevan suoraan Asterixista. Perjantaina sain sähköpostiin alustavan ohjelman ja mikä olisikaan parempaa kuin luova työskentely pittoreskeissa maisemissa parin tunnin päässä Pariisista? C’est très bien, c’est suberbe!

Reissuun on enää kolme viikkoa. Mutta en ole ehtinyt ihan hirveästi intoilla asiasta, koska mielessä pyörii lähinnä Worldcon.

Worldconin ensimmäinen ohjelmaversio julkaistaan tässä kesäkuun lopussa ja liikoja paljastamatta minulla on neljä ohjelmaosuutta, joista kaksi akateemisella puolella. Hotellihuone on varattu minulle ja kahdelle hyvälle ystävälleni, lippu maksettu ja nyt on menossa se tärkein vaihe, eli pohdinta siitä, mitä laittaa päälle minäkin päivänä. (Naureskelin puhelimessa ystäväni Tupun kanssa, että kolme ihmistä ja viiden päivän asukokonaisuudet vaativat kenties farmariauton.) 

Mutta Worldcon-hehkutusta seuraa kyllä lisää. Pelkkää huviahan se ei ole, sillä akateemisen ohjelman järjestämisen lisäksi olen Finfarin tiedottaja, mikä tarkoittaa jatkuvaa sometykitystä. Haaveilen paremmasta kamerasta isompia raportteja varten, mutta saa nähdä, ehtiikö sellaista hankkia omaksi.

Tutkijan kesäsuunnitelmat TOP3 ovat siis

  • opetus
  • kesäkoulu Ranskassa
  • Worldcon. 

Kohta numero neljä olisi artikkelien kirjoittaminen. Aku Ankka -kyselyni sulkeutuu tänään ennen puoltayötä ja sen pohjalta suunnittelemani artikkelin deadline olisi 30.9. Minulta ja Viivi Rintaselta on lisäksi pyydetty sarjakuvabloggauskyselystämme populaaria artikkelia Sarjainfoon. Sen deadline olisi jo elokuun lopussa. 

Lisäksi minulta ja kollegaltani Elisa Auviselta pyydettiin yhteisartikkelia Kirjoittamisen tutkimuksen päivien työpajamme pohjalta, joten senkin suunnitteleminen olisi työn alla. Puhumattakaan ikuisuusprojektistamme kollegani Mikon kanssa eli Roope-artikkelista, jonka voisin viilata mahdollisimman pian siihen kuntoon, että sitä saisi tarjottua johonkin hyvään julkaisuun.

Pohdinkin, olisiko tämän kaiken päälle liikaa laittaa abstraktiehdotelma vielä yhteen antologiaan. Sen deadline olisi vasta joulukuussa, joten ehtisin lukea syksyn aikana kaiken mahdollisen Theodore Rooseveltista. (Voittekin pohtia, miten tämä liittyy.) No, vielä ehdin pohdiskella asiaa, sillä abstrakti pitää lähettää vasta heinäkuun puolessavälissä.

Mutta ei huolta, on minulla lomaakin. Aion lukea, pelata, ommella ja ihmetellä, saanko lupailemani Luminara-cossin Worldconiin vai en. Hame- ja päähinekankaat on jo ostettu.

Lisäksi aion blogata. Suunnitelmissa on se ikuisuuden odottanut cosplay-teksti (varmaan sitten, jos ja kun Luminara valmistuu ja löydän sen valokuvan itsestäni Zorrona), muutama sananen suhteestani scifiin, näkökulmani huijarisyndrooma-ilmiöön ja toivottavasti myös ajatuksia Marjo Kamilan väitöskirjasta, joka käsittelee opettajien pukeutumista.

Mutta kesä. Aikaa levätä ja latailla akkuja. Ja valokuvata takapihalla tapahtuvia asioita.

PS. Muistattehan Don Rosa -dokumentin The Scrooge Mystery? Sen joukkorahoituskampanja on edennyt pisteeseen, jossa dokkari tapahtuu, mutta dvd:t eivät. Muutama tonni olisi vielä tarpeen, jotta me kaikki fanit saisimme fyysisen kappaleen tuosta hienosta projektista. Dokumentissa esitellään siis 12 fania, joiden elämään tutut ankkahahmot ja -tarinat ovat vaikuttaneet merkittävästi. Minä olen yksi niistä faneista, joten projektin seuraaminen on jo siksi lähellä sydäntäni. 

Minun huijarisyndroomani (8.7.2017)

Törmäsin termiin ”huijarisyndrooma” vasta viime syksynä, kun tutkijayhdistyksemme alkoi järjestää ohjelmaa aiheesta. Nyt olen itse puhunut siitä kummallakin gradukurssillani opiskelijoille ilmiönä, joka on hyvä tunnistaa itsessä. Perehdyin aiheeseen tarkemmin lukemalla psykologi ja psykoterapeutti Tiina Ekmanin teoksen Huijarisyndrooma. Miksi en usko itseeni (vaikka olen oikeasti hyvä) (2017). Mistä ilmiöstä siis on kyse ja miten se liittyy niin minun kuin monen muunkin ihmisen arkeen?

Huijarisyndrooma (eng. impostor syndrome, impostor phenomenon) on peräisin yhdysvaltalaiselta Pauline Rose Clancelta, joka kehitti termin 1970-luvun lopulla. Clance oli psykologi, terapeutti ja tutkija, ja Ekman nojaa hänen malliinsa esitellessään ilmiötä suomalaisessa kontekstissa. Kyseessä ei ole psyykkinen häiriö tai sairaus, vaan haitallisten ajattelu- ja toimintamallien kokoelma. 

Huijarisyndroomasta (tai -ilmiöstä) kärsivällä henkilöllä on voimakas sisäinen tunne, jonka mukaan hän ei usko osaavansa asioita oikeasti – kaikista onnistumisistaan huolimatta. Hän tuntee olevansa huijari ja odottaa koko ajan muiden huomaavan, miten avuton hän on. Kaikki aiemmat onnistumiset ovat olleet hänen mielestään joko onnenkantamoisia tai ylettömän suurten ponnistusten tulosta. Kun huijarisyndroomasta kärsivä henkilö sitten epäonnistuu, se todistaa, ettei hän oikeasti osaa yhtään mitään.

Huijarisyndrooma on sukua perfektionismille, itsekriittisyydelle, koville vaatimuksille itseä kohtaan sekä suorittamispakolle. Taustalla on epävarmuus omasta itsestä, minuudesta ja kelpaamisesta. Usein ilmiöön liittyy myös työuupumusta, ahdistusoireita, paniikkiolotilaa tai -kohtauksia ja lievää masennusta. Se on kognitiivisten toimintojen kehä, joka syntyy sopeutumisena uhkaavaksi koettuun ympäristöön. Ekman toteaa, että ilmiö on noussut suomalaisessakin yhteiskunnassa esille nyt 2010-luvulla, koska työelämässä suoriutuminen, itseohjautuvuus ja asiantuntijuus ovat nousseet keskeisiksi arvoiksi. Psyykkiseen hyvinvointiin kiinnitetään töissä entistä enemmän huomiota, joten ilmiötä on alettu tunnistaa laajemmin.

Lisäksi nykyiset ammatti-identiteetit ovat myllerryksessä. Pitäisi tunnistaa oma osaamisensa, kyetä markkinoimaan sitä, olla monipuolinen ja alansa asiantuntija. Eikä se omakaan ala välttämättä riitä, vaan pitäisi olla elinikäinen oppija, joka kykenee toimimaan moniammatillisena osaajana. Projekteihin ja pätkätöihin siirtynyt työnkuva vaatii työntekijältä sopeutumista. Ja jos tuore ammatti-identiteetti on vielä hauras ja epävakaa, ei ihmekään, jos kokee huijaavansa muita.

Suurin osa huijareista on introverttejä, mutta valtaosa heistä toimii kuitenkin sosiaalisissa ammateissa. Clance ja tätä seuranneet tutkijat ovat eritelleen kuusi tyypillistä toimintamallia, joita huijarisyndroomasta kärsivät noudattavat (2017, 20–29): 

  1. Työriippuvuus. Ylisuorittaja. Vaikeus irrottautua suorittamisesta. Jatkuva ponnistelu johtaa stressin kehään.
  2. Maaginen ajattelu. Lapsen ajattelumallin kaltainen tapa kuvitella, että voi vaikuttaa todellisuuteen ajatuksen voimalla.
  3. Korostunut vaatimattomuus. (Hyvin suomalainen piirre.) Vetäytyvä ja ujo, hankalaa ottaa vastaan myönteistä palautetta. Kokee ylpeyden ja itsetyytyväisyyden rangaistavaksi.
  4. Sosiaalinen miellyttäminen. Ei koe osaavansa mitään, mutta on niin miellyttävä persoona, tai suoranainen hurmuri, joten saa sen takia hyvää palautetta työstään.
  5. Ylimukautuminen. Toisten tunteiden lukeminen ja ennakointi, toisten tarpeiden tyydyttäminen oman itsen kustannuksella hyväksynnän toivossa.
  6. Imitointi ja matkiminen. Tekee vain saman kuin muutkin, vaikka kykenisi parempaan, ei erotu muista. Hakee tällä sosiaalista hyväksyntää.

Ekman huomauttaa, ettei näitä pidä ottaa kiveen hakattuina faktoina, vaan ne auttavat tunnistamaan haitallisia toimintamalleja. Olin itse 30-vuotias ja päätynyt psykologille tekemään surutyötä isäni kuoleman johdosta, kun psykologi totesi, että taidat olla suorittaja. 

Jonkun piti sanoa se minulle ääneen, ennen kuin osasin tunnistaa piirrettä itsessäni.

Olen aina ollut hyvä koulussa ja nauttinut siitä. Jos seurataan Clancen esittämiä tyypillisiä perhemalleja (s. 44–45) huijarisyndrooman taustalla, niin minä olisin se älykkö, jonka oli aina osattava kaikki ja täytettävä ne älykölle asetetut odotukset. (Toinen perhedynamiikkamalli on se ”älykön” sisarus, joka ei koskaan voi yltää samalle tasolle kuin sisaruksensa – ainakaan vanhempiensa mielestä.) Minä olin (ja olen yhä) kirjallisesti lahjakas, kielellisesti suuntautunut eikä matematiikkakaan aihettanut ongelmia. Minä opetin luokkatovereilleni niitä haastavampia laskuja ja kohtia jo ala-asteella. 

Yläasteen vedin oikeastaan vasemmalla kädellä. Minua haukuttiin nipoksi, mutta en hyväksynyt nipon määritelmää. Minulle nipo, hikari ja pinko tarkoittivat tyyppiä, jolla ei ollut mitään muuta elämää kuin koulu – pelkkää pänttäystä pänttäyksen perään. Minä luin läksyt hätäiseen sunnuntai-iltapäivänä, kun olin ensin tehnyt kaikkea muuta kivaa. (Ja sitten luokkatoverit kopsivat minulta unohtamansa tehtävät.) Sama meininki jatkui lukiossa. Tein parhaani silloin, kun pidin oppiaineesta. Olisin varmaan pärjännyt pitkässä matematiikassakin, mutta luin mieluummin ranskaa. Koin, etten osannut kuitenkaan fysiikka ja kemiaa, joten en halunnut panostaa niihin. Pakollisista kursseista nappasin kummastakin ysit ja ihmettelin, miksi koe oli ollut niin helppo, jossain oli varmaan ollut virhe.

Ylisuorittaja minussa tuli esille ylioppilaskokeiden aikana. Panostin hullun lailla lyhyeen matematiikkaan, jonka kirjoitin syksyllä. Sain siitä E:n.

Keväällä panostin hullun lailla reaaliin ja sain sen jälkeen stressiperäisen flunssan. Yli 39 asteen kuumeessa hihitellen kirjoitin äidinkielen aineen ja vastasin englannin koekysymyksiin. En hyväksynyt niistä tulleita arvosanoja, koska en voinut saada vahvimmista aineistani huonompia kuin heikoimmastani – matikasta. Korotin kummankin seuraavana syksynä yo-juhlieni jälkeen.

Minä olin se, jonka aineet luettiin ääneen ja jota pyydettiin puhumaan ylioppilasjuhlissa. Minä olin harrastajateatterissa, kirjoittajapiirissä ja keksimässä kaikkea oheistoimintaa. Luin määrättömän määrän kirjoja ja haaveilin kirjailijan urasta. En päässyt yliopistoon ensimmäisellä yrittämällä, koska lukuintoni lopahti. Pidin välivuoden, joka oli parasta ikinä. 

Yliopistossa huomasin, etten ollutkaan enää se luokkani paras, koska ne kaikki muutkin kirjoittajat ja äidinkielen taitajat olivat tulleet lukemaan kirjallisuutta. (Kahdesta samana vuonna opinnot aloittaneesta miehestä tuli sitten valtakunnallisesti tunnettuja uuden polven runoilijoita.) Huijarisyndroomasta kärsivän tavallinen piirre onkin se ”tarve olla erityinen” tai ”paras siinä, mitä tekee” ja viimeistään yliopisto tai ammattikorkeakoulu näyttää totuuden – miten vaikeaa on olla paras. (2017, 53). 

Pahimman kolhun sain väitöksen jälkeisenä päivänä, kun arvosanani ei ollutkaan sitä, mitä odotin. Olin siis luokattoman huono, surkea ja olisin voinut aivan hyvin olla kirjoittamatta koko väitöskirjaa. Näin jälkikäteen teosta lukiessani olen kuitenkin ollut hämmentynyt, miten hyvää tekstiä olen tuottanut.

Kirjoittamiseni ja tutkijan urani suhteen olen perfektionisti ja suorittaja. Huijarisyndrooman tunnistin itseni vasta siinä vaiheessa, kun aloin pohtia ammatti-identiteettiäni. Olen opettanut sivutoimisesti vuodesta 2011 lähtien, mutta ahdistun aina, kun minun pitäisi puhua opettajan asiantuntijuudestani. Enhän minä oikeasti osaa mitään, eihän minulla ole edes alan pätevyyttä. Koska en ole opiskellut opettajaksi, koen olevani huijari. Ei minusta opettajaa pitänyt tulla. Kyllä joku kohta huomaa, että olen väärässä paikassa.

Yliopistopedagogisissa opinnoissa minulle todettiin, että et sinä niillä papereilla ketään opeta. Mutta se paperi toisi sen varmuuden siitä, että minulla on koulutus, joten minun on ollut pakko oppia edes jotain. Vaikka olen saanut valtavan hyvää palautetta kursseistani, koen silti olevani vajavainen, puutteellinen ja huijaavani kaikkia sillä, että satun olemaan luokan edessä ihan hauska ja luonnollinen. Gradukursseja aloitellessani se iski: kyllähän minä taidan kärsiä tästä huijarisyndroomasta.

Ekmanin teos on nopealukuinen ja esittelee huijarisyndrooman ilmiönä neljän haastateltavan kautta. Koska hän ei onnistunut saamaan yhtään miestä kommentoimaan asiaa, esiteltyjä seikkoja ei voida suoraan yleistää koskemaan laajempaa otosta. Mutta haastateltavien vastauksista voi tunnistaa monia yhteneväisyyksiä.

Luvuissa 8 ja 9 teos menee self-help-osaston puolelle ja tarjoaa useita harjoituksia, joilla huonoista ajatusmalleista voi yrittää päästä eroon. Itselleni kolahtivat erityisesti ylisuorittamisen estäminen ja oppiminen sanomaan ei. Teoksen lopussa on lisäksi Pauline Rose Clancen (1985) kyselylomake huijariajattelun tunnistamiseen. Sain siitä 69 pistettä. 60–80 pistettä tarkoittaa usein huijariajattelua.

Uskon, että yliopistopedagogisten opintojen suorittaminen on helpottanut asiaa. Edellisenä lukuvuonna kävin opettamassa AMK:ssa yhtä kurssia tuleville opettajille, jotka pöyristyivät, kun en ole päässyt vielä opeopintoihin. Näillä taidoilla.

Nyt aloitan syksyllä ammatillisessa opettajakorkeakoulussa. Toivon sillä pääseväni eroon (tai ainakin vähentäväni tuskailuja) omasta huijarisyndroomastani. Enhän enää huijaa, kun olen ihan oikea ope?

Laitan tähän vielä loppukevennyksen. Huijarisyndrooma tai huijari-ilmiö ei ole pelkästään tavallisten työntekijöiden ja opiskelijoiden ongelma, vaan siitä kärsivät myös monet muut.

EACWP – kirjoittamisen opettajien koulutus Ranskassa (15.7.2017)

Edelliseen Ranskan matkaani Angoulêmen sarjakuvafestivaaleille liittyi joukko onnettomia sattumuksia, jotka nakuttivat takaraivossani odottaessani lähtöä kohti Pariisia ja sieltä eteenpäin pientä Andén kylää. Ohjelmassa oli viiden päivän työmatka European Association of Creative Writing Programmen (EACWP) järjestämään kesäkoulutukseen. Ensimmäistä kertaa järjestetty koulutus oli suunnattu Euroopassa työskenteleville kirjoittamisen opettajille. Tämän ainutlaatuisen tilaisuuden mahdollisti sekä Näkymättömät-hanke että yliopiston Erasmus+ -opettajavaihto, jotka jakoivat matka-, majoitus- ja muut kustannukset. (Tai jakavat, kunhan laitan kuitit ja laskut eteenpäin.) Koulutuksen teema ”Writing from the Real” sopi täydellisesti Näkymättömät-hankkeen sisältöihin, joten valmistauduimme kollegani Karoliinan kanssa esittelemään sekä hanketta että siinä käyttämiämme menetelmiä. 

Matkustuspäiviksi oli varattu sunnuntai 9.7. ja torstai-ilta 13.7. Loppuaika meni ohjatun ohjelman, mutta myös kevyemmän oleilun merkeissä. Matka perille taittui Pariisista bussilla reilussa puolessatoista tunnissa. Meitä oli ohjaavine opettajineen (3) ja järjestäjineen (2) yhteensä 17 osallistujaa Englannista, Skotlannista, Argentiinasta, Venezuelasta, Espanjasta, Ranskasta, Hollannista, Belgiasta ja Suomesta. Yhteistä meille kaikille oli se, että työskentelemme Euroopassa luovan kirjoittamisen opettamisen parissa.

Olen jakanut tämän postauksen kuva- ja asiamäärän takia kolmeen osaan, joten siitä voi halutessaan lukaista vaan ne pätkät, jotka kiinnostavat. Kerron ensin kurssiohjelmasta, esittelen sitten miljöönämme toimineen Moulin d’Andén ja sanon lopuksi sanasen virallisen ohjelman ulkopuolisesta meiningistä.

EACWP – Teachers training course

Sunnuntain lyhyiden tutustumisillanistujaisten jälkeen aloitimme tositoimet heti maanantaina klo 9 aamulla. Virallinen ohjelma tuntui ainakin paperilla luokattoman pitkältä: aamun sessio kesti 9–13, jonka jälkeen puolentoista tunnin lounas ja sitten iltapäivän sessiot klo 14.30–18. Sessioiden väliin oli sijoitettu kahvitaukoja, mutta tästäkin huolimatta ajankäyttö tuntui täyteen ahdetulta.

Käytännössä ohjelma tauottui kuitenkin itselleni varsin sopivaksi, vaikka monet kaipasivatkin lisää aikaa omalle kirjoittamiselleen ja asioiden prosessoinnille. Aamupäivät oli varattu ohjaavien opettajien työpajoihin, joissa käsiteltiin koulutuksen teemaa eri näkökulmista. Alain André (Aleph-Écriture), Leen van den Berg (Creatif Schrijven) ja Gale Burns (Kingston University) veivät meidät mukavuusalueemme yli ja haastoivat pohtimaan kirjoittamisympäristön vaikutusta kiinnostaviin aiheisiin, matkakertomusten fiktiivistä puolta ja omaelämäkerran kirjoittamista siitä ei niin tutusta näkökulmasta. 

Iltapäiville oli varattu kaksi työpajasessiota, joissa me ”oppilaina” olevat opettajat esittelimme omia metodejamme, testasimme tehtäväkokonaisuuksia tai luennoimme meille läheisestä aiheesta. Vastuuopettajien tehtävänä oli sitten antaa palautetta siitä, mikä toimi ja missä olisi vielä parannettavaa. Koko koulutus oli täynnä varsin kiinnostavaa ohjelmaa, joten oli harmi kuulla paikan päällä, että päällekkäisten työpajojen takia kaikkea ei voisikaan nähdä, kuulla ja kokea.

Torstaiaamuna meidän piti kirjata ylös niin tuttu kurssipalaute. Siihen kuului yhtenä kohtana kertoa, mitä vie kokonaisuudesta mukanaan omaan opetukseensa. Tässä muutamia tärkeitä nostoja tiivistettynä: Alain Andrén työpajasta poimin muistutuksen (jota mm. Johanna Sinisalo on siteerannut coniesitelmissään), ettei yksi idea riitä kokonaisen tarinan kirjoittamiseen. Alain ohjasi meidät yhdistämään kiinnostavan aiheen, mieleen jääneen uutisen sekä inspiraatiokävelyn lähialueelle. 

Leen van der Bergin matkakertomuksia käsittelevä työpaja oli kokonaisuudessaan niin antoisa, että aion hyödyntää sitä opetuksessani – todennäköisesti jo ensi keväänä. Omien matkakokemusten pohtiminen herätti muistojen tulvan erityisesti aistien osalta ja uskon harjoitusten olevan hyödyllisiä nuorille sanataideoppilailleni. Erityisesti ajatus siitä, että matkakertomuksen kirjoittaja käyttää samoja narratiivisia keinoja kuin fiktion kirjoittaja, on hyvä muistutus kirjoittajan vapaudesta sekoittaa faktaa ja fiktiota tuottaakseen toimivan tarinan.

Aion myös testata Irene Cuevasin runopastissia, jossa omaelämäkerrallisesta runosta vaihdetaankin kaikki verbit, sekä suomalaisten kollegoideni Terhi Forssénin ja Karoliina Maanmielen ”detox-hoitoa” sanoille. Tuli mentyä sen verran syvälle oman sanavalintani kanssa, että herkkänä tyttönä tirautin pienet itkutkin. (Karoliina totesi jälkikäteen, että voisin tulla itkemään muillekin kursseille, koska siitä tietää, että tehtävä on koskettanut ainakin yhtä osallistujaa.) Lisäksi Gale Burnsin vetämässä (oma)elämäkertatyöpajassa parille jaetut elämän tärkeät hetket loi hyvän yhteyden omaan työpariin, mitä pitäisi testata myös nuorten kanssa. 

Lopuksi pääsin myös irrottelemaan englannin kielellä Alma Mathisenin hahmotyöpajassa, josta aion myös varastaa ideoita hahmojen puhetapojen opetukseen. Sain kehuja omasta tekstistäni, johon loin raivostuttavia vitsejä kertovan hahmon. Se mopo karkasi niin syvälle metsään, että on siellä varmaan vieläkin… (Jos saat tungettua kuvaukseen yhdenkin slangilla kirjoitetun ”Your mother” -vitsin, niin sekin on jo liikaa.)

Oma esitelmäni iskettiin yllättäen heti ensimmäiselle päivälle, mikä oli sinänsä ihan hyvä, sillä pääsinpähän siitä mahdollisimman nopeasti eroon. Esittelimme suunnitelmamme mukaan Karoliinan kanssa ensin lyhyesti Näkymättömät-hankkeen pääpiirteittäin, näytimme videon digitarinatyöskentelystä ja sitten kuvasin supersankarityöpajani sisällöt. Itse tekemiseen emme ehtineet lyhyen ajan puitteissa, mutta sain kuitenkin työpajaan osallistujat piirtämään itsestään muotokuvan sillä ei niin tutulla kädellä. Sain työpajastani sisällöllisesti ja metodisesti todella hyvää palautetta, mikä auttaa syksyn töihin kuuluvan käsikirjan kirjoittamisprosessiin. Opetuksellisesti ohjaajat kiinnittivät ansiokkaasti huomionsa juuri niihin kohtiin, jotka tiesin heikoksi kohdakseni: kontakti yleisön kanssa. En aina uskalla katsoa yleisöäni silmiin.

Keskiviikkoiltana työpajaohjelman päätyttyä oli perinteisen iltajuhlan eli Open Micin vuoro. EACWP:n tapahtumissa osallistujat lukevat tyypillisesti tekstejään toisille rennossa (viinillä maustetussa) ilmapiirissä. Teksti sai olla oma tai lainattu, englanniksi tai omalla äidinkielellä. Tällä kertaa illanistujaisten alkupuolelle osallistuivat myös itse myllylle majoittuneet Pariisin konservatorion nuoret sellistit, mikä lisäsi paineita entisestään. En ole koskaan lukenut omia tekstejäni eläytyen yleisölle, joten tilaisuus jännitti aika roimasti. Tilannetta ei helpottanut yhtään se, että kyseessä oli kolme, sisällöllisesti aika törkeää vokaalirunoa, jotka olin kirjoittanut edellisvuotena ja parannellut hieman juuri ennen tilaisuutta. Lisäksi teini-ikäiset sellistit olivat esiintyneet ryhmällemme jo kahtena iltana ja osoittaneet taitonsa.

Lyhyesti sanottuna ilta meni ainakin omalta osaltani putkeen, sillä pelkästään jo suomeksi lukeminen herätti kuulijoissa hilpeyttä – puhumattakaan siitä, että runot sisälsivät vain yhtä vokaalia, mikä kuulostaa hauskalta jo ihan suomalaisenkin kuulijan korviin. Argentiinalainen kollegani Ana totesi o-runon lempparikseen. Se on sisällöllisesti kaikkein siistein huumoriltaan, joten lainaan sen tähän päättämään osion numero 1.

Son kovvoo hommoo

pomon lommost monost

Hopon koko homo poppoo

ossoo kokon koot'

tohol!

Tokko ossoo Oslos,

ko Oslos on sohjoo?

No ossoo tok'!

Onko ookoo?

On joo.

Moulin d’Andé – normandialainen kulttuurimiljöö

Kirjoittajakoulutuksemme järjestettiin Moulin d’Andéssa, joka on historiallinen, 1100-luvulla rakennettu mylly Seinen varrella Normandiassa, Andén pikkukylässä. Myllyn tiluksiin kuuluu useita eri rakennuksia, kuten teatteri, jossa pääosa meidän ohjelmastamme järjestettiin. Esimerkiksi elokuvaohjaaja François Truffaut on filmannut täällä teoksensa 400 kepposta (Les 400 coups, 1959)ja Jules & Jim – rakkauden hymy (Jules et Jim, 1962). Nykyisin myllyä ja sen muita rakennuksia vuokrataan teatteri- ja musiikkiesityksiin, seminaareihin, juhliin tai muihin isoihin tilaisuuksiin. Ja mikä jottei, sillä paikka on upea, inspiroiva ja muistuttaa ihan liikaa Asterix-sarjakuvia tai Kaunotar ja hirviö -elokuvaa.

Kirjoittajat vapaalla

Haaveilin hollantilaisen kollegani Alman kanssa Seineen pulahtamisesta (täällä se ei ollut samassa kunnossa kuin Pariisissa), mutta talviturkki jäi heittämättä. Tyydyimme kuljeskeluun tiluksilla ja pieniin patikkamatkoihin kylälle. Vaikka olimme keskellä Normandiaa, aivan korvessa emme kuitenkaan olleet, sillä kylästä löytyi jopa yksi Pokéstoppi!

Patikoinnin ja puistoalueella hengailun lisäksi porukka päätyi mm. istumaan iltaa pihalle Open micin jälkeen ja improvisoimaan pieniä lauluesityksiä omalla kielellään. Siinä sitten Suomenkin delegaatio mietti paniikissa, mitä osaisi luikauttaa ei-niin-ammattimaisilla-lauluäänillä. Göstahan sen pelasti ja vedimme sitten tiiviin version Pohjois-Karjalasta. Itse karkasin nukkumaan kello yhden jälkeen, kun porukka päätti coveroida Amy Winehousea. Siinä menee minun rajani.

Tänään lauantaina sitä alkaa jo vähän toipua matkasta henkisesti ja fyysisesti. Ranska lupaili kolmen päivän vesisadetta, mutta ei lunastanut lupauksiaan. Vähän reilu parikymmentä astetta plussaa ja puolipilvinen sää olivat tällaiselle auringosta ahdistuvalle suomalaiselle kelinä juuri passeli. Ohjelman suhteen minulla ei ollut ihmeellisiä odotuksia, joten kaikki oli koko ajan vain liiankin kivaa ja inspiroivaa – erityisesti siksi, etten töiden takia ehdi paneutua proosan kirjoittamiseen niin paljon kuin haluaisin. Ainut asia, joka hieman harmitti, oli tapahtuman organisointiin liittyvät seikat, kuten ohjelman julkaisu ja asioista tiedottaminen ajoissa. Näiden korjaaminen seuraavaksi kerraksi mahdollistaa esimerkiksi lentolippujen hankkimisen sopivimmalle aikataululle.

Ihmiset olivat kertakaikkiaan upeita. Jaoimme hilpeitä ja vaikeita tarinoita toisillemme, esiinnyimme, rohkaisimme ja haastoimme itsemme tekemään asioita kielellä, joka ei ole omamme. Kokeilimme uutta, esittelimme vanhaa ja tuttua ja löysimme kohtalotovereita – ehkä myös itsemme. Mieleeni jäivät salaperäinen manifesti, se, että itsensä voi määritellä yksinkertaisella adjektiivilla ”happy”, lavuaariin hammastahnasta muodostunut sydän, vuohenjuusto aamiaisella, Alainin romaanin alun lukeminen suomeksi yleisön edessä, Lorenan Cuccurucucù-versiointi, Bohemian Rhapsody -kuoro keskellä yötä ja niin monet pienet asiat, jotka alkavat tuntua jo lähes unelta.

EACWP-koulutus oli yksi tämän kuluvan vuoden parhaimmista kokemuksistani. Kiitos vielä Louiselle ja Lorenalle kaiken organisoinnista. Toivottavasti tapaamme taas pian!

Worldcon-vouhapostaus (22.7.2017)

Worldconin alustava ohjelma on lopultakin julkaistu! Se löytyy täältä. Ohjelma kuitenkin elää ja muuttuu koko ajan, joten muutoksiin ja peruutuksiin pitää muistaa varautua. Älypuhelimeen voi halutessaan ladata myös sovelluksen, johon pitäisi saada tallennettua lempiohjelmansa. Myös akateemisen ohjelman abstraktit löytyvät nyt Worldconin nettisivuilta, joten hetimiten tutustumaan niihin ja löytämään omat kiinnostuksenkohteet tuoreesta spefitutkimuksesta. Akateemiset sessiot löytyvät aina salista 209.

Tärkein tiedotusasia on kuitenkin se, että ensikertalaisen alehinta, 95 € päättyy maanantaina 24.7. Sen jälkeen tapahtuma muuttuu huomattavasti kalliimmaksi, joten nyt kannattaa pitää kiirettä, jos yhtään arvot osallistumistasi. 95 €:lla saat viiden päivän edestä kirjallisuutta, työpajoja, paneelikeskusteluja ja kaikin puolin huikeaa nörttitunnelmaa. Se on vähemmän kuin viikonlopun rokkifestarit ja täynnä vähemmän kännistä porukkaa.

Jos viisi päivää on liikaa (sitä taatusti tarvitsee aikaa toipumiseen ja paluuseen tavalliseen arkeen ja jästien seuraan), Worldconiin voi hankkia myös päivälippuja. Perjantai ja lauantai ovat kalleimmat päivät, koska perjantaina klo 19.30 jaetaan Hugo-palkinnot (yksi ohjelmatärpeistä – paikalle pitäisi olla tulossa mm. Game of Thronesin tekijätiimiä, koska kaksi sarjan jaksoista on ehdolla) ja lauantaina klo 19.30 on upea Masquerade (toinen ehdoton ohjelmatärppi).

Olen jo tehnyt alustavan kartoituksen ohjelmaan ja tässä edellä mainittujen lisäksi muutama oma tärppini:

Keskiviikko 9.8. 

klo 12: Academic Track 1: Uses of Fantasy. Paneeli Hobitti-elokuvien vastaanottotutkimuksen suomalaisista tuloksista. Sali 209.

klo 14: And Then the Murders Began: The Lies of Locke Lamora as Renaissance Drama. Esitelmä Scott Lynchin kiehtovasta kirjasarjasta on päivän kiinnostavimpia. Sali 215.

Torstai 10.8. 

klo 14: How I Would Destroy the World with Science. Tutkijoiden dystooppinen paneelikeskustelu – miten he tuhoaisivat maailman? Sali 203a.

klo 18: Cape Not Included. Sarjakuvapaneeli, jossa ei ole supersankareita. Sali 206.

Perjantai 11.8.

klo 12: Science Fiction and Fantasy Clichés. Petri Hiltusen ohjelmat ovat aina olleet taattua tavaraa. Taatusti myös tämä. Sali 206.

klo 14: Visual Language of Comics. Paneelikeskustelu sarjakuvista? I’m there. Hall 3.

klo 18: Donald Duck, Finland and Don Rosa. Täällä puhun puolitoista tuntia väitöskirjastani ja suomalaisten suhteesta Aku Ankkaan, jos jotakuta kiinnostaa. Sali 103.

Lauantai 12.8.

klo 10: Girl Power! Cool Comics Written by Women. Paneelikeskustelu, josta saa taatusti hyviä lukuvinkkejä. Sali 216.

klo 13: 40 Years of Star Wars. Paneelikeskustelu suuresta saagasta sisältää myös allekirjoittaneen kommentoimassa – ehkä jopa cossiasussaan. Sali 206.

klo 17: Trailer Park. Porukka katsoo ja kommentoi uusia trailereita. Minäkin yritän sanoa jokusen sanasen tässä paneelissa. Sali 101c.

Sunnuntai 13.8.

klo 10: Academic Track session 17: Society and Subversion. Moderoimani akateeminen sessio keskittyy lasten ja nuorten spefiin. Sali 209.

klo 15: Academic Track session 19: Going Beyond in Comics. Akateeminen ohjelma päättyy jyväskyläläiseen sarjakuvatutkijaedustukseen. Luvassa Sandmania, Disney-sarjakuvia ja Alan Moorea. Sali 209 – be there.

Konsertit: ke 9.8. klo 19.30 Another Castle ja la 12.8. klo 12 Pixel Sisters. Nörttikuoroja esittämässä nörttimusaa. Kumpikin konsertti löytyy salista 102.

Huh, ja niiiiin paljon ohjelmasta jäi vielä sanomatta. Parasta coneissa on se, että sitä vahingossa päätyy katsomaan ei-sitä-ensimmäistä-valintaansa ja löytääkin helmen. Parasta on myös pelkkä ilmapiiri ja ihmisten katselu ja tyylien ja vaatteiden ihailu. Minullakin on viisi asukokonaisuutta lähdössä matkaan. 

Ja kyllä, sillä farmariautolla.

Oma cosplay-projektini on vielä täysin vaiheessa. 

Minulla on 9,5 metriä pitsiä ommeltavana hameeseen. Se on tarkoitus viimeistellä tänä viikonloppuna.

Minulla on myös 5 metriä viittakangasta, johon pitäisi painaa oikeanlainen kuvio. Katsotaan, josko saan sabluunan tehtyä huomenna.

Aion myös askarrella Luminaran kaulakorun nyt piakkoin ja kaivella materiaalit ”rannesuojiin” ja vyön etukaitaleeseen. Maalit on jo ostettu ja vyöt löytyivät kirppiksiltä. Soljet pitäisi myös leikata muotoonsa.

Ensi viikon kesäopetus hieman häiritsee projektia, mutta eiköhän tämä tästä. Tällä hetkellä ainakin fiilis projektin valmistumisesta on ihan hyvä. (Ja vähän liiankin innostunut.)

Rosa-dokumentin kuvaukset Helsingissä (21.8.2017)

Minun piti kirjoittaa Worldcon-raporttini eilen, mutta joudutte odottamaan sitä vielä viikon verran. Sitä ennen seuraa lyhyt katsaus eiliseen, sillä ohjaaja Morgann Gicquel kuvaustiimeineen saapui Suomeen kuvaamaan osia Don Rosaa ja ankkafaniutta käsittelevään The Scrooge Mystery -dokumenttiin. Tarkoituksena oli kuvata kahden fanin pätkät Helsingissä ja Tampereella. Ja minähän olin se toinen fani.

Alun perin osuuteni piti kuvata Jyväskylän yliopistolla, mutta tyypilliset aika ja raha estivät sen, joten päädyimme Helsinkiin ja paikkaan, jossa näkyisi ”Sammon salaisuudesta” tuttu Tuomiokirkon kupoli. Samalla pääsin myös kuulemaan, millainen dokumentti olisi rakenteeltaan ja mikä olisi oma roolini siinä. Aiemmin oli jo tiedossa, että 12 fania kertovat kukin omasta taustastaan vierellään yksi Rosan piirtämistä Roopen nuoruusvuosien kuvista.

Olin arponut omaa kuvaani ja olin melkein varma, että kyseessä olisi haarniska-asuinen Roope, mutta sainkin seurakseni vielä nuoremman Roopen, ”Mississipin mestarin”. Kuvauspaikaksi oli valikoitunut Etelärannan satama-alue, josta filmille rajautui sekä Roopen kuvaan sopivasti vene että kaukana siintävä Tuomiokirkko. Ankkatohtorina minulle oli luonnollisesti tohtorinhattu päässä Morgannin toiveesta. Kun tiimi kuuli, että lähes kaikki Suomessa väittelevät tohtorit (vähän tiedekunnasta riippuen) saavat hatun lisäksi myös miekan, heitä melkein harmitti, etten ollut tuonut sitä mukanani. Olisi kuulemma ollut hieno rekvisiitta.

The Scrooge Mystery kuvaa sitä, miten Rosa muutti ja uudisti Disney-sarjakuvia jopa Barksiin nähden. Me fanit esittäydymme filmillä ja jokainen meistä jatkaa yhtenäistä juonta kertomalla pienen osan kokonaisuudesta. Minä löpisin väitöskirjaani sopien fantasian teoriasta, hahmojen inhimillisyydestä ja jatkotutkimuksestani suomalaisesta ankkafaniudesta. Kokemus oli hämmentävä, mutta ei niin jännittävä kuin ensi alkuun ajattelin, sillä sain vetää löpinäni suomeksi. Morgann kertoi, että haluaa dokumentillaan näyttää, etteivät kaikki ihmiset puhu sitä englantia äidinkielenään, ja korostaa samalla, miten monista eri kielistä ja kulttuureista me ankkafanit oikeastaan tulemme. Kerrassaan kunnioitettava periaate.

Vietimme pari tuntia satamassa kuvaten puheenvuoroani ensin osissa, sitten yhteen pötköön. Morgann itse kuvasi yhdessä tanskalaisen Franklin Henricksenin kanssa ja äänestä vastasi Margaux Caroff, joka on toiminut myös tiimin kääntäjänä. Kaikki olivat kerrassaan mukavia ja innostuneita, pitivät huolta haastateltavan (eli tässä tapauksessa minun) mukavuudesta ja tarjosivat lounaankin.

Satamassa otettu selfie Katjasta, jolla on tohtorinhattu päässä. Taustalla näkyy Don Rosan piirtämä potretti nuoresta Roope Ankasta.

Olin kuulemma luonteva ja hyvä puhuja, mistä voin syyttää opettaja- ja luennoitsijakokemustani. Se oli projektin kannalta todella hyvä, koska Morgannin ei tarvinnut ottaa useita eri ottoja. Kuvaukset kun eivät sujuneet täysin ongelmitta. Vastarannalla oli bileet ja aluksi piti varmistaa useaan otteeseen, ettei musiikki vain kuulu nauhalla. Viking ja Silja Linen alukset lähtivät kummatkin satamasta kesken kuvausten ja töräyttelivät mennessään. Onneksi sillä hetkellä pidimme pientä taukoa. Sitten tuli sadekuuro, joka katkaisi filmauksen hetkeksi.

Ja sen jälkeen alkoi tuulla.

Näin miltei hidastettuna Morgannin kauhistuneen ilmeen, joka kohdistui viereeni. Tuuli tempaisi maalaustelineen nurin ja hetken olin jo valmis sukeltamaan satama-altaaseen Roopen kuvan perässä. Onneksi minun ei tarvinnut tehdä sitä, sillä kuva jäi turvallisesti maan kamaralle. Kehyksen lasi kuitenkin hajosi ja loppukuvaukset piti hoitaa ilman sitä.

Mutta sekään ei kestänyt kauaa. Tällä kertaa tuuli kaatoi maalaustelineen uudestaan kuva edellä. (Tästä kohdasta on muuten loistava taltiointi videolla, miten melkein loikkaan ilmaan, kun kuva läsähtää jalkojeni juureen. Toivottavasti se menee pilalle menneisiin otoksiin.) Roope selvisi kuin ihmeen kaupalla vahingoittumattomana ja loppukuvaukset hoidettiin erikoislähikuvalla minusta. (Kääk.)

Kuvaukset päättyivät siihen, että me muut suuntasimme taksilla takaisin hotellille, kun taas Morgann lähti etsimään uutta kehyslasia. Se olikin haaste, sillä lauantaina kello kuudelta ei mikään kehysliike ollut auki. Lasin sijaan hän sai Clas Ohlsonilta kehyksen, jonka muovisuojan hän sitten askarteli mattoveitsellä oikeaan muotoon. Muovi onkin jatkon kannalta huomattavasti parempi ja kevyempi, joskin ikävämmin heijastava.

Dramaattisista käänteistä huolimatta kaikki kääntyi siis parhain päin. Pääsin näkemään jo kuvattuja pätkiä dokumentin alusta ja kuulemaan kuvausryhmän seuraavia suunnitelmia. Päätimme illan viikinkiravintola Haraldiin, jota suosittelin turisteina häärineelle tiimille, ja se olikin kaikkien mielestä erinomainen tapa kuitata pitkä päivä.

Sunnuntaina kuvausryhmä suuntasi vielä Särkänniemeen ja Angry Birds -teemapuistoon kuvaamaan seuraavaa fania. Puolet materiaalista on kuulemma nyt valmiina. En malta odottaa lopullista versiota.

Wow – Worldcon 75! (26.8.2017)

NYT lopultakin se Worldcon-päivitys! Johan sitä on odotettukin. Halusin käyttää siihen kunnolla aikaa, ettei mitään olennaista unohdu. Ja onhan se kiva näin parin viikon toipumisen jälkeen fiilistellä vuoden nörttitapahtuman tuntemuksia. (Toipumiseen meni oikeasti noin viikko myös ihan fyysisesti – sen verran aikaa käytin kosteuttavia silmätippoja lauantain cosplay-asun piilolinssien takia. Seuraavalla kerralla hankin värilliset piilarit vahvuuksilla.)

Kaksi vuotta sitten päätimme yhdessä ystäväni Tainan kanssa, että jos se Worldcon nyt kaiken pöhinän ansiosta saadaan Suomeen, niin sinnehän on sitten pakko mennä. Samalla päätin, että jos näin käy, niin minäpä cossaan sitten jedimestari Luminara Undulia.

Kun asian sanoo ääneen internetissä, sitä ei enää sieltä saa pois.

Maailman suurin fantasia- ja science fiction -kirjallisuustapahtuma The World Science Fiction Convention eli tuttujen kesken Worldcon rantautui siis ensimmäistä kertaa Helsinkiin, Suomeen ja Pohjoismaihin. Jos tämä tapahtuma on jostain syystä mennyt ohi, niin ihmettelen, sen verran hyvin valtamediakin siitä kohkasi. Paras kommentti taisi olla, että tapahtuman saaminen Suomeen on isompi juttu kuin lätkän MM-kulta vuonna 1995.

Worldcon on siitä erilainen tapahtuma, ettei sinne osteta lippuja, vaan jäsenyyksiä. Jäsenyys mahdollistaa mm. olemaan valitsemassa seuraavan parin vuoden päästä olevan conin tapahtumapaikkaa ja tietenkin äänestämään arvostetuissa Hugo-palkintosarjoissa, joista lisää myöhemmin.

Suomi tuntui olevan sen verran eksoottinen paikka, että jäsenten määrä kirjaimellisesti yllätti järjestäjät. Kaiken kaikkiaan 10516 maksanutta jäsentä (sisältäen päiväpassit), joista läsnä tapahtumassa (ei siis pelkkiä tukijäseniä) oli kaiken kaikkiaan 7119, mikä teki Suomen Worldconista kaikkien aikojen toiseksi suurimman conin. Ja tapahtumaahan on siis järjestetty vuodesta 1939 saakka. Osallistujien huikea määrä näkyi heti keskiviikkona valtavina jonoina ja epäorganisoituneita ihmismassoina, jotka eivät millään mahtuneet Messukeskuksen pieniin kokoussaleihin. Tästä otettiin heti opiksi ja järjestelytoimikunta alkoi neuvotella lisätilasta. Järkkärit ottivat myös tilan haltuun ja jonotus saatiin varsin toimivaksi, vähän tilaa vieväksi ja tunnelmaltaan paikoin jopa leppoisaksi. Keskiviikon stressaantunut ja ärtyisä mieliala oli kuin poispyyhkäisty torstaina, mikä oli huikea parannus! Tästä menee kiitokset conitealle. (Ja rehellisesti sanoen, jonot yhdysvaltalaisissa coneissa ovat kuulemma vielä pahempia, joten eihän tässä nyt vielä mitään.) Sitä paitsi suomalaiset ovat tottuneet jonottamaan.Varsinkin ämpäreitä. Mekin ostimme ämpärin. Siis ämpärillisen lakuja. 

Mutta siihen emme tosin jonottaneet.

Meitä pakkautui siis kolme innokasta nörttiä kapsäkkeineen, valomiekkoineen ja pukupusseineen farmariin ja ajeli Tampereen kautta Helsinkiin. Otimme Tampereen teatterikesässä etkot Tom of Finland -musikaalilla, mikä oli aivan huikea, ja jatkoimme sitten fiiliksissä keskiviikkoaamuna coniin. Pahimmat ruuhkat olivat jo loppuneet siinä vaiheessa, kun saavuimme paikalle, mutta jouduimme silti jonottamaan nimilappujamme hetkisen. Nimilappujen mukana sai kaikenlaista sälää, mm. novellikokoelman, ohjelman, ravintolaoppaan, muistokirjan ja myös Helsingin liikenteen tarjoaman matkakortin, jolla sai suhata conin aikana niin paljon kuin sielu sieti. Se oli loistava sponsorointi.

Worldconin nimikyltit ovat muuten ihan oma lukunsa. Niihin kerätään erilaisia ribboneita eli tarralla varustettuja nauhoja, joissa mainostetaan tulevia coneja, kerrotaan omasta työvastuusta tai hehkutetaan omaa fandomia vitsikkäillä lausahduksilla. Ribboneita keräillään coneissa jopa sellaisella tahdilla, että joillakin badge koristeineen hipoi sääriä. Itse olin vielä suht maltillinen, koska en halunnut tarroittaa nimikylttiäni millä tahansa. Hilpeintä oli tiskillä esitellä itsensä tittelillä ”The Ducktor” ja nainen tiskin takana on ihan innoissaan, että jee, Ankkatohtori, ja kertoo olleensa mukana Pixel Sistersissä laulamassa Rosalle pari vuotta sitten Tampereella.

Pienet ovat nörttipiirit.

Olin Worldconissa töissä ohjelmanpitäjänä ja sen lisäksi minulle kuului Finfar-yhdistyksemme tiedottajana osa akateemisen ohjelman Twitter-feedin täyttämisestä olennaisilla faktoilla. Jouduinkin suhaamaan vähän ties sun missä conin ajan, joten monet alun perin MUST SEE -ohjelmat, kuten ihanien nörttikuorojen esiintymiset, jäivätkin ajanpuutteen vuoksi katsastamatta. Coni kuitenkin starttasi keskiviikkona kello 12 ensimmäisellä akateemisella paneelilla, joka esitteli Hobitti-elokuvien vastaanottotutkimuksen suomalaisen aineiston tuloksia. Vähän liian vähän kuumia kääpiöitä, mutta niitä onkin jo nähty.

Meidän piti päästä ehdottomasti katsomaan Veera Mäkelän esitelmää Locke Lamoran valheista, mutta ensimmäisen päivän ongelma, eli pieni sali + iso ihmismäärä yllättivät. Osasyynä oli se, että jonotimme ensin välipalaa kahvilasta. Se hetki päätyi käytäväpiknikkiin, mutta opimme Worlconin säännöt: ole ajoissa tai ole ulkona.

Avajaisiin kuitenkin mahduimme, mutta lähdimme sieltä lopulta kesken kaiken pois. Uskon, että ulkomailta tulleet vieraat saivat vuodenaikojen kiertokulkuun pohjautuvasti ohjelmasta enemmän irti kuin me kantasuomalaiset, joten hipsimme sieltä jonottamaan Fashion in SF -paneeliin.

Muotipaneeli oli todella kiinnostava sisällöltään. Opin muun muassa sen, että elokuvan tai tv-sarjan julkaisuajankohdan tunnistaa aina hahmojen hiuksista. (Ajattelin heti Luken tukkaa Uudessa toivossa.) Paneeli oli kuitenkin harmillisen puutteellisesti organisoitu. Ohjelmassa ei ollut selkeää rakennetta ja sitten PC:ltä kuvia vaihtavaksi vastuuhenkilöksi oli valittu se Applen käyttäjä, jolla ei ollut mitään hajua, miten kuvienkatseluohjelmat toimivat. Hirveästi ei myöskään auttanut se, että esimerkkikuvia oli ihan liikaa eikä niitä kaikkia ei ollut tallennettu kuvaavilla nimillä. Tähän säätämiseen tuhrautui sitten vähintään kymmenen minuuttia koko ohjelma-ajasta, minkä olisi voinut käyttää fiksusti pukuasiantuntijoiden esimerkkeihin ja huomioihin.

Pitkän iltaruokatauon jälkeen (läheistä kiinalaista mainostettiin Worldconin ravintolaoppaassa, omistaja itse oli kuullut asiasta coniaamuna eikä tietenkään ollut ehtinyt varautua asiaan lisätyövoimalla saati sopivalla ruokapolitiikalla) minä suuntasin Finfarin kokoukseen ja conitoverini Another Castlen konserttiin. Oli kuulemma ollut loistava.

Hieman ehkä harmitti.

Torstaina koko conin muuttuneen fiiliksen aisti ilmassa. Jonotuskaan ei enää haitannut, kun saavuimme metsästämään kiinnostavaa ohjelmaa aamuyhdentoista pintaan. Minä liukenin supersankari ja -roisto -paneeliin, jonka mielenkiintoisin anti oli veikkaus, että Peppi Pitkätossu voisi olla slayer. Minä hyväksyn tämän teorian.

Siitä jatkoin twiittailemaan akateemista settiä genrerajojen sekoittumisesta ja tuli todettua, että kerrankin tekniikka toimii, kun yksi esitelmöitsijä piti paperinsa Skypen välityksellä Tunisiasta saakka.

Torstai oli pitkälti hengailupäivä, sillä otimme ”ei ole kiirettä mihinkään” -asenteen, kiersimme myyntipöytiä ja tulevia conipaikkoja mainostavia yhdistyspöytiä, ihastelimme näyttelyitä ja ostimme sen ämpärin. Vähän jo innostuimme ajatuksesta, että Worldcon pidettäisiin Uudessa-Seelannissa 2020 tai että Dublin oli ainut varteenotettava vaihtoehto vuodelle 2019.

Torstain teema-asuna oli Star Wars ja sekä siskoni vanhasta verhokankaasta ompelema mekko että melkein conia varten tilattu R2D2-laukku saivat jatkuvia kehuja. Piti mennä sitten ostamaan myös teemaan sopiva rusetti mukavilta taidekujan myyjiltä.

Torstain kiinnostavin ohjelma oli ehdottomasti illalla klo 20 alkanut bimbopaneeli, joka on monille se Finnconista tuttu klassikko-ohjelma. Olikin kiinnostavaa seurata kahden jonon muodostumista, kun toinen vei konserttiin ja toinen bimbopaneeliin. Jostain syystä suurin osa bimbojen yleisöstä oli suomalaisia. 

Mutta bimbot eivät pettäneet taaskaan. Vaikka moni internetin syövereistä kaivettu meemi olikin tuttu, oli joukossa silti helmiä, joille nauroin vedet silmissä. Osansa saivat niin Ducktales, Disney-prinsessat, supersankarit, Star Wars, Star Trek kuin moni muukin nörttikulttuurin ilmiö. Olen taas jälleen sivistyneempi internetin ihmeellisestä maailmasta.

Perjantai olikin sitten enimmäinen virallinen ohjelmapäivä ja sille varattu asukokonaisuus oli sen mukainen. Tilasin keväällä Popcultin myyntipuolella olleelta steampunk-henkiseltä Bard & Jester -yritykseltä 1800-luvun lopun naisten ratsastajanhatun, eli matalan silinterin sulilla ja pitsiverkolla. Sain Italiassa käsin tehdyn silkkisen silinterini conissa perjantaina suoraan käyttööni ja se kruunasikin sitten promootiomekkoni. Hiostus ja korsetin mukanaan tuoma epämukavuus olivat kuitenkin sen arvoista ja aion jatkossakin käyttää mekkoa vastaavissa tilaisuuksissa, kun se kerta on tehty.

Tuli myös todettua, että viuhka on tällaisissa tilanteissa täydellinen asuste.

Päivän ensimmäinen kiinnostava ohjelma oli tietenkin puolenpäivän aikaan alkanut Petri Hiltusen esitelmä fantasian ja scifin kliseistä. Ja niitähän on. Klassikkoesimerkkeinä Petri nosti esille niin ”se olikin vain unta” -troopin, ennustukset, valitun, hirviön luomisen sekä hyvän ja pahan taistelun, joka kuitenkin kuuluu erityisesti fantasian genren peruspiirteisiin. Mutta senkin voi tehdä aina huonosti. Kuvastossa vilahtivat niin joukko valittuja (Matrixin Neo, Buffy yms.) kuin pino ennustuksia käsitteleviä fantasiasarjoja (Eddings malliesimerkkinä, luonnollisesti). Joskus väkisin mukaan tungetut kliseet voivat pilata alun perin toimivan ensimmäisen osan, miten kävi Riddick-sarjan Pitch Blackille, joka on hyvin toimiva elokuva. Mutta sen jatko-osa onkin sitten juoneltaan vähän turhan peruskauraa.

Minua kiinnosti erityisesti tuo uni-trooppi, sillä se oli yksi aiheistani sunnuntain akateemisessa esitelmässäni.

Perjantaina isoimmat ohjelmanumerot alettiin siirtää isompiin saleihin, mikä toimi varsin mallikkaasti. Esimerkiksi High fantasy -paneeli, jossa Merja Polvinen haastatteli Anna Smith Sparkia, Robin Hobbia ja Scott Lynchiä, oli siirretty alakerran isoihin halleihin, jonne väkeä mahtuikin sitten huikean paljon enemmän. Iso kiitos tästä organisoinnista! Samassa salissa oli myös sarjakuvan visuaaliseen kieleen keskittynyt paneeli, mutta taiteilijoista koostunut porukka puhui mielestäni ohi ohjelmassa mainitun kuvauksen eikä jaksanut innostaa – varsinkin, koska kaikki oli minulle tutkijana vähän liiankin itsestäänselvää.

Päivän akateemisen somevastuun jälkeen oli ensimmäinen oma esitelmäni, joka myös oli siirretty isompaan saliin. Pelkäsin aluksi, ettei väkeä tulisi tarpeeksi, mutta onneksi sitä alkoi valua juuri sopivasti. Ja yleisössä oli sentään muitakin kuin suomalaisia ankka-faneja.

Tunnin ja vartin mittainen esitelmäni, ”Donald Duck, Finland and Don Rosa”, keskittyi esittelemään polkuani Suomen viralliseksi Ankkatohtoriksi ja samalla kuvasi väitöskirjani sisällön ja analyysimenetelmäni. Se oli tiukkaa asiaa monin kuvin varusteltuna ja oli yllättävän kivaa palata vanhoihin, tuttuihin näkemyksiin, joiden parissa olin puurtanut käytännössä koko yliopistoaikani.

Mutta esitelmä meni siis todella hyvin, joten sitä nyt ei ainakaan tarvitse hävetä. Unohdin taas katsoa muistiinpanojani loppuvaiheessa, joten se kertoo jotain aiheen hallinnasta. Sain myös paljon positiivista palautetta Twitterissä, joten esitelmä oli siis varsin onnistunut siltäkin kantilta.

Lipsahdimme esitelmäni päätyttyä ihan vahingossa suoraan Hugo-palkintojenjakotilaisuuden jonoon ja mahduimme uuteen halliin ongelmitta. Tilaakin jäi vielä roimasti. (Tästä viisastuneena seurasimme samaa taktiikkaa myös lauantain naamiaisten suhteen. Mitäpä sitä turhia jonottamaan, kun taatusti mahtuu sisälle.)

Kuten kaikki Worldconin jäsenet, minullakin oli mahdollisuus olla mukana valitsemassa Hugo-ehdokkaita ja totta kai tällainen mahdollisuus piti hyödyntää. En tietenkään ollut ehtinyt lukenut mitään tuoreita romaaneja, joten osasin äänestää käytännössä vain mediakategorioissa (elokuva ja tv-sarja), sarjakuvista, aiheeseen liittyvästä tietokirjallisuudesta ja fanitaiteilijasta. Jäsenet saivat mahdollisuuden tutustua useisiin finalisteihin lataamalla itselleen e-versiot, joista ajattelin tutustua vielä ainakin muutamiin sarjakuviin tarkemmin. 

Hugo-gaala oli pitkä ja paikoitellen hieman puuduttavakin, kuten useimmat isot palkintogaalat tuppaavat olemaan. Parhaita hetkiä oli kuitenkin kuolleita valaita ja zombi-matoja käsitellyt kiitospuhe sekä Game of Thrones -näyttelijä Sibel Kekill, joka jakoi pystin parhaasta elokuvasta. Game of Thrones ei itse saanut palkintoa parhaasta jaksosta, se meni Expanselle. Parhaan elokuvan kategorian puolestaan voitti upea Arrival ihan ansaitusti. Fanitaidesarjassa ei kumpikaan suomalaisista ehdokkaista saanut palkintoa.

Kiinnostavaa oli huomata naisvoittajien suuri määrä. Lieneekö Hugojen meininki muuttunut parin vuoden takaisen sad puppies -kohun jälkeen positiivisempaan suuntaan?

Lauantai oli pelolla ja jännityksellä odotettu cosplay-päivä. Olin viimeistellyt asuni perjantaiyönä ja sain sen kokonaisuudessaan ylleni vasta lauantaiaamuna ennen lähtöä coniin. Pelkoni oli turha, sillä asu näytti ja tuntui todella hyvältä! Vaikka värilliset shokki-piilarit alkoivat kutitella silmiä heti aamusta, senkin kesti. Hullu projekti oli onnellisesti päätöksessään.

Luminara Unduli -projektistani ja cosplay-kokeiluistani seuraa myöhemmin oma postauksensa, joten en mene siihen kovin syvällisesti. Mutta haluaisin todeta, että parasta siinä on valmis asu ja huomio, jonka sillä saa muilta kanssafaneilta. Vietin lauantain poseeraten valokuvaajille ja nautin erityisesti yhteishengestä, joka muiden Star Wars -pukuilijoiden kanssa tuli heti ensinäkemältä. Vaikka olin varma, että argh, ei tästä tule mitään ja pitäisi tehdä parempi asu, aloin jo miettiä seuraavaa kertaa, jolloin puvun saisi päälle. (Tosin koristeellinen essu ja rannekkeet on tehtävä uusiksi, koska violetti maali oli todella huonoa ja jätti rumia murtumajälkiä materiaaleihin.)

Lauantaina jätin Twitter-vastuut muille, sillä esiinnyin kahdessa paneelikeskustelussa. ”40 years of Star Wars” oli äärimmäisen antoisa pätevän paneeliporukkamme ja keskinäisen kemiamme takia. Keskustelu kulki sujuvasti ja esille tuli useita sellaisia huomioita, joita en itse ollut tullut edes ajatelleeksi. Esimerkiksi Luke Skywalkerin asujen värit saagassa: hän siirtyy alkuperäisen trilogian aikana suoraan valkoisesta mustaan, mutta näyttäytyi Force Awakensissä harmaissa. Ehkä tämä on symbolinen viittaus jedikoodiston siirtymiselle ääripäiden väliin? Paneelin ainoat ongelmat olivat aika ja tila: Star Warsista voisi puhua ongelmitta puoli päivää ja tuplaten isommassa salissa. Nytkään kaikki innokkaat eivät mahtuneet sisään.

Toinen paneelini oli ”Trailer Park”, jossa katsottiin fantasia- ja scifi-leffojen trailereita ja kommentoitiin niitä. Koen aina olevani jotenkin vierailla vesillä tilanteissa, joissa pitäisi väkisin tuottaa jotain hauskaa kommenttia – varsinkin vieraalla kielellä. Tästä paneelista ei jäänyt niin onnistunut fiilis, vaikka olinkin liian innoissani The Last Jedin trailerista, jota en ollut vielä nähnytkään.

Illan päättivät naamiaiset ja kyllä oikeasti tuntui siltä, että siellä lavalla olisi omalla asullaan pärjännyt ihan hyvin. Kalevala oli jokseenkin vahvasti edustettuna, mutta lemppareihini kuuluivat jo Archipelaconista tuttu Skeletor, Halleyn komeetta (!) ja Louhi, joka oli lopultakin saanut samponsa. Päivä oli ollut pitkä ja rankka, piilareista kärsineet silmäni tahtoivat torkkua ja huomasin ystävieni katselevan puhelimiaan liian pitkän välishown aikana, joten päätimme jättää lopputulokset kuuntelematta.

(Kaiken tämän aikana oli ollut muuten se Kiira-myrsky, mutta mehän emme asiasta mitään tienneet Messukeskuksen sisällä. Kastumatta emme kuitenkaan takaisin hotelliin selvinneet.)

Lauantaina coniyhteisöllisyys nousi muuten äärimmilleen. Eikä pelkästään siksi, että kesken pihahengailun kuuluu Messukeskuksen ovilta huuto ”Kuka lähtee Zapdos-raidiin?”, mikä keräsi sitten kasan meitä Pokémon Gon pelaajia nappaamaan Zapdosta. Vaan myös siksi, että conit ovat pieniä taskumaailmoja, joissa voi tuntea olevansa kaltaistensa seurassa. Heti, kun sieltä poistui, tuli paljon selkeämmin tietoiseksi Helsingin keskustan baarien edustalla hengaavista känniääliöistä. Tuntui taatusti samalta kuin Harry Potterista hänen palatessaan kouluvuoden jälkeen takaisin jästien keskuuteen.

Coniväsymys alkoi lopulta painaa päälle sunnuntaina. Osasyynä siihen tosin olivat piilareista väsyneet ja kipeät silmät, eikä asiaa auttanut tietenkään yhtään se, että olin jo aamukymmeneltä alkavan akateemisen session puheenjohtajana. Sessio oli kyllä erinomainen: puhujat olivat täsmällisiä ja lasten- ja nuortenkirjallisuutta käsittelevät esitelmät kiinnostavia. Lisäksi yleisöä tuli paikalle kunnioitettava määrä huolimatta sunnuntaiaamun aikataulusta. Everything went better than expected.

Omakin akateeminen esitelmäni oli sunnuntaina sarjakuvapaneelissa, joka päätti koko akateemisen ohjelman. Meidän jyväskyläläinen sarjakuvatutkijadelegaatiomme oli vallannut tuttuun tapaan koko paneelin ja esitelmäaiheet liikkuivat (myöskin niin tuttuun tapaan) Sandmanissa, Alan Mooren sarjakuvissa ja Disneyn ankoissa. Oma esitelmäni käsitteli italialaisten taiteilijoiden tekemiä sarjakuvia Tzvetan Todorovin ”fantastisen” kautta, eli kuinka sarjakuvissa usein sekä hahmot että lukija jätetään tietynlaiseen epävarmuuteen siitä, olivatko tapahtumat pelkkää unta vai totta. Tämä on yksi aiheista, joita suunnittelen sivuavani tulevaisuuden post doc -tutkimuksessani.

Päätösjuhlan myötä Worldcon alkoi olla ohi. Olimme häkeltyneitä, väsyneitä, mutta ihmeen innoissamme. Worldcon oli lunastanut odotuksemme tapahtumasta, jossa olisi liikaa ihmisiä, liikaa kiinnostavaa ohjelmaa ja liikaa asioita, joita ei vain huomaa. Olimme nähneet hyvää ohjelmaa ja huonoa ohjelmaa, jonottaneet kumpaankin, varanneet jokaiselle päivälle erilaisen asukokonaisuuden ja muuttaneet sitten suunnitelmia, kun ei tunnu hyvältä, tai jokin osa asusta jäi kotiin, tai sitten tulikin ostettua jotain uutta ja parempaa.

Olimme tunteneet olevamme osa suurempaa nörttiyhteisöä, joka ei aina ymmärrä toisiaan (esim. conin larp-kohu), mutta joka kuitenkin yrittää parhaansa.

Söimme paljon hyvää ruokaa Messukeskuksen ulkopuolella, muistimme nesteyttää ja aina oli olemassa lakuämpäri.

Tällaista kokemusmahdollisuutta tuskin Suomeen toista kertaa tulee, vaikka villit huhut tietävätkin kertoa suunnitelmista Tampereelle 2032. Mutta me tiedämme, että seuraava kohtaamisemme kansainvälisen fandomin kanssa on Dublinissa 2019, koska sinne on jo cossiasutkin suunnitteilla.

Sarjisfestareilla 2017 (22.9.2017)

Syyskuu on akateemisessa maailmassa yksi kiireisimmistä kuukausista: Ei pelkästään siksi, että tyypillisesti silloin alkavat opetukset (paitsi minulla tänä vuonna), vaan erityisesti siksi, että kaksi isointa apurahahakua käynnistyvät ja sulkeutuvat. Näiden päälle kun lisää jokaviikonloppuisia opiskelu- ja / tai työmenoja, on kuukausi täyttynyt vauhdilla. Pahoittelut siksi blogihiljaisuudesta. Yritän kasata itseäni, mutta luulen, että pääsen takaisin viikottaiseen päivitysrytmiin vasta Akatemian haun sulkeuduttua. Palaan näihin aiheisiin kenties myöhemmin, mutta nyt lyhyt katsaus tämän vuoden sarjisfestareihin Helsingissä.

Suvilahteen siirretyt festivaalit olivat tänä vuonna vain kaksipäiväiset. Ihmisiä pohditutti se, löytävätkö festarit kävijänsä. Aikaisempina vuosina Lasipalatsin nurkilla ja Narinkkatorilla järjestettynä festareille eksyi yleensä muutakin väkeä kuin sarjiskansaa. Uudesta sijainnista huolimatta viikonloppukävijöitä oli festarisivujen mukaan yli 10 000, joten pelko tuntui jälkikäteen ajateltuna turhalta. (Seuraavat festarit järjestetään muuten Suvilahdessa 1.-2.9.2018. Tällöin teemana on Italia ja strippisarjakuva. Kuulostaa aika hyvältä!)

Se on erittäin mukavaa, kun saa järjestettyä sarjisfestarit itselleen työmatkaksi. (Erityisen mukavaa on se, että hotelli tarjoaa huoneeksi ikkunatonta elokuvahuonetta, jossa voi katsella vaikka Netflixiä valkokankaalta. Ruoholahden Radisson Blu – suosittelen kokeilemaan!) Keskityin työn puolesta erityisesti omaelämäkerralliseen sarjisohjelmaan ja sarjisblogeihin, joten vuoden teemat ja kunniavieraat jäivät vähän sivuun. Ehdin kuitenkin nähdä heti lauantaiaamuna vuoden Taivaallisin sarjakuvablogi -palkinnonjakotilaisuuden. Kunnian voitti tänä vuonna Jiipu blogillaan Tajukankaan kutoja. Jiipun blogi oli minulle aivan uusi tuttavuus, joten oli hienoa päästä tutustumaan niin kauniseen ja yksityiskohtaisesti väritettyyn blogiin.

Olin myös itse osana ohjelmaa lauantaina Kattilahallin ”lavalla”, jossa esiteltiin Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -hankkeen tuotoksena syntynyt sarjakuva-artikkeliliite. Tämän uusimman Kuti-ilmaisjakelulehden liite on myös vapaasti luettavissa verkosta, joten kannattaa ehdottomasti tutustua siihen!

Minun ja Viivi Rintasen yhteisartikkeli käsitteli siis sarjakuvabloggaamisen terapeuttisia mahdollisuuksia ja siihen liitettyjä merkityksiä. Olenkin aiheesta blogissa puhunut aiemmin, joten ei siitä sen enempää – lukekaa vain artikkeli! Se näyttää todella upealta.

Puhuimme Laura Kokon haastattelemina projektin synnystä, omasta työprosessistamme ja innostamme jatkaa tutkija-taiteilija-työparien yhteistyötä jatkossakin. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä tämäkin projekti tuo tullessaan. Erityisesti koimme, että sarjakuva on ilmaisumuotona täydellinen tiedonvälittäjä, joten tutkimustiedon saattaminen sarjakuvamuotoon olisi loistava, popularisoiva viestintäkanava tulevaisuuden tieteelle.

Suvilahden tilat olivat pienen matkan päässä toisistaan, mikä pakotti pyörähtämään välillä ulkoilmassakin. Se oli erittäin virkistävää erityisesti siksi, koska Zinefestin paikkana toiminut Oranssi oli tilana vähän liian pieni ja aina tupaten täynnä. Lisäksi siellä oli aivan järkyttävä maalin / spriitussin käry sunnuntaina, mikä aiheutti varmasti yhden jos toisen päänsäryn niille myyjäparoille, jotka eivät päässeet haukkaamaan happea. 

Pörräsin siis pääasiassa Oranssin ja Kattilahallin väliä kuuntelemassa ohjelmaa ja hankkiutumassa rahoistani eroon. Olin ottanut periaatteekseni korjata Worldconin heikon kirjaostostuloksen ostamalla tukullisen kotimaista sarjakuvaa festareilta. Todettakoon, että suunnitelma onnistui vähän turhankin hyvin…

Kävin kuuntelemassa kahteen otteeseen paneelikeskustelua Rikki-kollektiivin julkaisemasta albumista Rikkinäiden mielen kuvat – sarjakuvia mielenterveydestä. Albumiin on koottu useiden eri tekijöiden töitä, jotka käsittelevät erilaisia mielenterveydellisiä ongelmia. Monia tekijöitä oli yhdistänyt hoitoon pääsyn vaikeus. Paneelissa haastateltavina olleet tekijät kertoivat nimenomaan tekemisen olleen terapeuttista, mikä tuki kyselytutkimuksessamme saatuja tuloksia. Teoksen tavoitteena on lisätä tietoisuutta mielenterveyden ongelmista ja purkaa tabuja: mielenterveydestä pitää voida ja uskaltaa puhua!

Sarjakuvat eivät itsessään voi ratkaista yhteiskuntamme ongelmia (kuten mielenterveystyön puutteellista rahoitusta), mutta ne tekevät asian näkyväksi. Lisäksi puhumalla ja piirtämällä näistä vaikeista asioista näytetään esimerkiksi nuorille, etteivät he ole ongelmiensa kanssa yksin. Näin olennaisia huomioita sain vastaukseksi, kun sunnuntaina kysäisin, mitä sarjakuva voisi panelistien mielestä tehdä nuorten mielenterveysasioiden hyväksi.

Katsastin lisäksi paneelikeskustelun sukupuoleltaan moninaisilta sarjisbloggaajilta ja Emmi Niemisen haastattelun hänen kuvittamastaan ja Johanna Vehkoon käsikirjoittamasta reportaasisarjakuvasta, joka käsittelee verkon naisvihaa. Vihan ja inhon internet –teoksen pitäisi tulla ulos syys-lokakuun vaihteessa eli aivan piakkoin. Sekin taitaa olla pakko-ostos.

Muu ohjelma jäikin sitten kotiinlähdön takia väliin, mutta tärkeimmät tuli nähtyä, tuttuja moikkailtua ja uusiin ihmisiin tutustuttua. Ja tulihan sitä minulle eräs henkilökin kertomaan, että on lukenut väitöskirjani. Sellainen on tiedemaailman ulkopuolella sen verran harvinaista, että ilahdun asiasta vilpittömästi joka kerta.

Iloa aiheuttivat myös useat paikalla olleet tekijät, jotka signeerasivat ostamiani töitä. Näin sain Tiitu Takalon, Emmi Valveen, Apila Pepitan, H-P Lehkosen (joka piirsi kuvan minusta!), Piritta Huhtasen ja Wolf Kankareen omistukset. Taisin punastuttaa Wolfia hieman kehumalla hänen blogiaan innoissani. Sääli, etten tajunnut ottaa Kettujumala palelee -teosta mukaani. Se ansaitsisi myös omistuksen tekijältään.

Niin. Sitä loottiahan siis tuli hankittua. Hups. Mukana kuvassa myös Avi Heikkisen upeat Ankka-posterit, joita keräilen odotellessani herralle maailmanmainetta Disney-taiteilijana. (Avin töitä on jo nähty Ankkalinnan Pamauksen kannessa ja tullaan näkemään jatkossakin, joten pankaahan nimi mieleen.)

Nuo Tanja Ruotsalaisen pienet zinet olivat yksinkertaisuudessaan pysäyttäviä. Ne oli pakko ostaa. Emmi Valveen Armon ehdinkin jo lukea ja siitä (sekä mm. Rikkinäisen mielen kuvista) suunnittelemme kollegani Karoliinan kanssa esitelmää Tampereella järjestettävään Narrative & Wellbeing –konferenssiin lokakuussa. Myös Ahistunut pupu, Tuuli ja myrsky sekä Blastin kolmas osa (vain 10 €!) olivat ennestään tuttuja. Moss Dashiä aloittelen tässä juuri nyt.

Täytyy vain todeta, että Suomessa tehdään todella hienoja ja tärkeitä sarjakuvia. Katja kiittää ja kuittaa.

Tutkimusrintaman (toivottavasti) tulevat tuulet (1.10.2017)

Syyskuu on ohi, hurraa lokakuu!

Kuten edellisen merkinnän alussa totesin, syyskuu on yksi kiireisimmistä kuukausista akateemisessa maailmassa. Ei pelkästään Koneen säätiön rahoitushaut vaan myös Suomen Akatemian haut ovat silloin ja hirvittävän suuri osa ajasta menee hakemusten tekoon. Pitää miettiä budjetti ja käyttää se laitoksen rahoitusvastaavilla. Pitää kirjata aikataulu ja pohtia yhteistyötahot. Pitää kirjoittaa pirskatin hyvä tutkimussuunnitelma ja a) pohtia Koneelle, miksi tämä on rohkea avaus, ja b) sopertaa jotain fiksun kuuloista Akatemian aineistonhallintasuunnitelmaan.

Koska Näkymättömät-hanke vetelee viimeistä vuottaan, olen joutunut palaamaan takaisin tähän ihanaan apuraharumbaan, josta tutkimus valitettavasti on riippuvainen. Tällä hetkellä minulla on vetämässä neljä hakemusta: henkilökohtaiset apurahat Kordelinille ja Koneelle, Nörttikulttuuri-hankerahoitus Koneelle ja tutkijatohtorin pesti Akatemialle. Tämä oli ensimmäinen Akatemia-hakemukseni ja minun piti ottaa se iisisti.

No, eihän siitä mitään tullut, kun piti ruveta säätämään ja innostumaan projektista.

Loppujen lopuksi sekin rumba on koettu ja voi hyvillä mielin kokeilla onneaan uudestaan ensi vuonna. Akatemialla liikkuvat tunnetusti ne isoimmat rahat, mutta myös myöntöprosentti on pieni. Tällä hetkellä pidän peukkuja Koneen suuntaan ja toivon, että sieltä innostuttaisiin vertailevasta Ankka-tutkimuksestani Suomen ja Italian välillä. (Kone halusi muuten hakemuksessaan hakijan sosiaalisen median kanavalinkit, joten pitää yrittää aktivoitua taas blogin suhteen.)

Parastahan tässä on se, että sain Akatemian hakemusta varten kutsun Bolognan yliopistoon tutkijavaihtoon, mikäli rahoitus järjestyy. Siellä ollaan kasaamassa populaaritaiteen ja -kulttuurin keskusta, jonka vastuuprofessori tuntee paikallista Disney-väkeä. Totesivat, että se olisi minulle kieltämättä oikea paikka.

Olisihan se mukavaa palloilla maailman vanhimmassa yliopistossa mm. Danten, Petrarcan ja Kopernikuksen jalanjäljissä. Mutta ensin pitäisi vain saada napattua se rahoitus kolmen vuoden projektiini. Haaveenani on siis vertailla Aku Ankan kulttuurista merkitystä Suomessa ja Italiassa sekä hahmon että lehden kautta.

Viimeistelin tänään Intellectin Fandom-sarjaan (toivottavasti!) menevän artikkelini, jonka deadline oli eilen. Toivottavasti siitä ei tule hirvittävästi satikutia, vaikka palautinkin tekstin hieman myöhässä. Artikkelini avasi keväällä tekemäni Aku Ankka -kyselyn tuloksia ja suomalaisten suhdetta Aku Ankkaan. Valitettavasti sanamäärä oli naurettavan pieni, maksimissaan 3500 sanaa, joten paljon jäi sanomatta. Kirjasin tutkimussuunnitelmaani, että aion myöhemmin kirjoittaa aiheesta laajemman, suomenkielisen artikkelin osana post doc -tutkimustani.

Tyrkkäsin myös yhden yhteisartikkelivedoksen menemään Äidinkielen opettajain liiton vuosikirjaan ja seuraava deadline olisi lokakuun lopussa. Sarjainfon vuoden viimeinen (?) numero käsittelee lasten sarjakuvia ja lupauduin kirjoittamaan sinne ajatuksiani Ankoista. Katson, josko saisin kyselyn tuloksista jotain kiinnostavaa kirjattua ylös. Seuraavassa numerossahan pitäisikin tulla minun ja Viivin yhteisartikkeli sarjakuvabloggaamisesta.

Panostan tällä hetkellä myös aika vahvasti tulevaisuuteen, sillä aloitin opettajan pedagogiset opinnot JAMKissa, jossa ajattelin hankkiutua eroon huijarisyndroomastani.

Lisäksi sain oikeuden italian kielen perusopintoihin tulevaa tutkimusta ajatellen, joten käyn tässä töiden ja kaiken muun ohessa italian kielen kursseja. Che bello! Pääsen sitten, kun sitä rahoitusta tulee, lukemaan Topolinoa italiaksi.

Syksyn ainut konferenssimatka onkin jo syyslomalla, eli meillä viikolla 42 (koska elämän tarkoitus on syysloma), jolloin suuntaamme kollegani Karoliinan kanssa Tampereelle Narrative & Wellbeing -konferenssiin puhumaan mielenterveyttä käsittelevistä sarjakuvista. 

Tässä ehkä kaikki olennaisimmat viime aikojen kuulumiset näin pähkinänkuoressa. 

PS. Muistathan seurata Don Rosan Facebook-sivuja. Hän on tulossa taas loppuvuodesta Suomeen ja hänen somevastaavansa Jano päivittää päivämäärät Faceen heti, kun ne varmistuvat.

Sarjakuva, blogit ja mielenterveys (20.10.2017)

Olen päässyt Näkymättömät-hankkeen myötä tarttumaan hieman sarjakuvien tekemisen terapeuttisiin mahdollisuuksiin sekä työpajatyöskentelyn että julkaisujen myötä. Uusimmassa Sarjainfossa julkaistiin juuri minun ja Viivi Rintasen yhteisartikkeli, jossa laajennamme pohdintojamme sarjakuvabloggaamisesta itseterapian välineenä. Artikkeli on nyt julkaistu myös sarjakuvablogit.com-portaalissa verkossa ja sen pääsee lukemaan täältä.

Pääsin myös puhumaan sekä sarjakuvabloggaamisesta että suomalaisen sarjakuvan piirteistä kollegani Karoliina Maanmielen kanssa juuri päättyneeseen Narrative and Wellbeing -konferenssiin. Tampereen yliopistolla torstaina ja perjantaina 19. – 20.10. järjestetty konferenssi käsitteli narratologiaa hyvinvoinnin ja terveyden näkökulmasta. Kokonaisuudessaan ohjelma meni omien tutkimuskohteideni ja -mielenkiintojeni vierestä, mutta ensimmäisen paneelin puheenvuorot erilaisista terapeuttisista peleistä olivat mielenkiintoisia. Mieleeni jäi erityisesti Tanskassa kehitetty lautapeli, jonka tavoitteena on tuoda vankilassa oleva vanhempi (isä) ja tämän lapsi yhteisen pelin äärelle sekä luoda heidän välilleen läheisempi suhde ja luottamus tarinankerronnallisen hetken avulla. Peli on kehitetty yhdessä vankien, näiden lasten, vankilan henkilökunnan ja terapeuttien kanssa ja sen virallinen testaaminen tutkimuskäytössä on vasta alkanut. Projekti on nimeltään The Social Games Against Crime.

Oma esitelmämme avasi samaisen paneelin. Puhuimme otsikolla ”The Terapeutic Value of Graphic Memoirs” ja esittelimme suomalaisella sarjakuvakentällä pinnalla olevaa mielenterveystematiikkaa mm. Emmi Valveen Armon, Viivi Rintasen Mielisairaalan kesätytön ja Rikki-kollektiivin uuden Rikkinäisen mielen kuvat -antologian avulla. Lisäksi toimme esille suomalaisen sarjakuvablogikulttuurin. Karoliina esitteli omaa vahvuusaluettaan kirjallisuusterapiaa ja minä kommentoin asiaa sarjakuvan näkökulmasta. Väitimme, että visuaaliset metaforat kertovat useimmiten enemmän kuin itse teksti ja erityisesti sarjakuvan kerronnalla on mahdollista luoda ristiriitainen viesti, jossa kuva sanoo yhtä ja teksti toista. Tämä voi ilmetä esimerkiksi ruutujen taustalla olevina mustina hahmoina, oman pahan olon personifikaatioina, kuten esimerkiksi alla olevissa ruuduissa Rosa Rean sarjakuvasta ”Mä en riitä” Rikkinäisen mielen kuvat -antologiassa. 

(Samankaltainen ahdistusta ja omaa sisäistä pahaa oloa ilmaiseva musta hahmo löytyy myös Wolf Kankareen sarjakuvablogimerkinnästä ja Milla Paloniemen 112 osumaa -sarjakuvasta.)

Suunnittelemme Karoliinan kanssa artikkelia esitelmän pohjalta, mutta sen aikataulu, kieli ja julkaisupaikka ovat vielä mietinnän alla. Saimme kuitenkin mm. mahdollisen sopivan teoreettisen lähteen auttamaan työskentelyssä. Teoreettinen viitekehys lienee kirjallisuusterapian ja kuvataideterapian suunnalla.

Nyt vuorossa olisi hankkeen käsikirjan materiaalien raakaversioiden kirjoittaminen erilaisiksi tehtäväpaketeiksi. Taisin myös luvata piirtää metodejani esittelevän sarjakuvan. Katsotaan, millainen kuvakäsikirjoitus siitä on syntyäkseen.

Lokakuun #sarjishaaste Twitterissä (4.11.2017)

Tuleva ankkataiteilija Avi haastoi minut osallistumaan 31 päivän sarjishaasteeseen Twitterissä. Päädyin tekemään haasteen lokakuussa, joten sain koottua sarjiksia ja twiittejä joka päivälle. Samalla päätin tehdä aiheesta vielä erillisen blogimerkinnän, koska yhteen twiittiin ei vain saan mahtumaan kaikkia perusteluita. Joten tässäpä nämä vastaukset. Otan myös vastaan sarjakuvasuosituksia, koska aina voi sivistää itseään vähän lisää hyvillä teoksilla.

1) Viimeksi lukemani sarjakuva: Apila Pepita Miettinen: Moss Dash. Teoksen kantavana aiheena kulkee prostituutio ja sukupuolen moninaisuus sekä asunnottomuuden tuomat haasteet. Teemaltaan rankka sarjakuva ei välttämättä sovi kaikille. Eniten teoksessa viehätti realistinen piirrosjälki ja taidokas sivusommittelu, jossa ruutujako katosi.

2) Paras seikkailusarjakuva: Don Rosa: Roope Ankan elämä ja teot 1 & 2. Päädyin valitsemaan koko paketin, koska kakkososassa on sellaisia helmiä kuin ”Cutty Sarkin cowboykapteeni” (nerokas) ja tietenkin ”White Agony Creekin vanki”. Olen vahvasti sitä mieltä, että Roope Ankan elämä ja teot kuuluu suomalaiseen yleissivistykseen.

3) Paras kauhusarjakuva: Brian Coldrick: Behind You. Törmäsin tähän digitaaliseen, yhden ruudun animoituun sarjikseen ystäväni laittaman linkin kautta ja laitoin sen heti kirjanmerkkeihini. Tähän suuntaan digitaalisuus voi parhaimmillaan sarjakuvia viedä. Yhdessäkin ruudussa voi tapahtua niin paljon. Erityisestä tämä esimerkkisarjis aiheuttaa aina kylmiä väreitä!

4) Paras taidesarjakuva: David Mazzucchelli: Asterios Polyp. Käytän tätä sarjakuvaromaania sarjakuvakursseillani esimerkkinä siitä, mitä sarjakuvan ruutusommittelulla voi tehdä. Lisäksi teos on malliesimerkki nerokkaasta tunteiden kuvauksesta. Muodolla ja värillä tehdään hienosti eroa kahden hahmon erilaisen maailmankuvan välille. Lue tämä.

5) Paras strippisarjakuva: Bill Watterson: Lassi ja Leevi. Tätä merkintää tehdessä oli pakko mennä Adlibrikseen ja tilata Wattersonin kokoelma. Lassi ja Leevi on kertakaikkisen upea sarja, jonka viehätys perustuu monitasoisiin tarinoihin ja niiden kuvauksiin sarjakuvakerronnalla (Lassin mielikuvitusmatkat), lapsuuden kuvaukseen ja yleisesti ottaen siihen, miten Watterson käyttää ruutuja strippisarjakuvan haastavassa ilmaisumuodossa. Rakastan edelleen Lassin lumiukkotaidetta.

6) Paras scifisarjakuva: Hayao Miyazaki: Tuulen laakson Nausicaä. Katsoin animen ennen kuin pääsin lukemaan tätä mangaa. Dystooppinen, luonnonsuojelu-teemainen tarina, jonka kuvitus on taidokasta ja yksityiskohtaista. Päähenkilö on kertakaikkisen upea ja voimakastahtoinen Nausicaä, jota kunnioittavat niin oma kansa kuin vihollisetkin. Minulta puuttuu hyllystä vielä osat 1 ja 7. Sitten sarja on täydellinen ja voin lukea sen taas järjestyksessä ihastellen Miyazakin taitoja tarinankertojana.

7) Paras autobiografinen sarjakuva: En osannut valita, joten päädyin tuplaan: Marjane Satrapin Persepolis ja Guy Delislen Pyongyang. Kummankin vahvuus on historian ja yhteiskunnan kuvaus. Länsimaisessa yhteiskunnassa kasvaneelle nämä maat avautuvat absurdeina, joita karikatyyrimäinen piirrosjälki tukee. Mutta samalla teoksia lukiessa tajuaa, että totuus piirtyy karikatyyrien takaa.

8) Sarjis, joka tekee minut onnelliseksi: Don Rosa: ”Kirje kotoa”. Tämä on Rosan uran ehtoovuosien upea seikkailu, jossa perheen merkitys nousee keskiöön. Roopen sisar Matilda palaa kuvioihin ja Roope ymmärtää taustansa. Ja Aku on tietenkin tarinan sankari päihittäessään pahiksen. Rosa kuvaa taidokkaasti ankkojen tunnemaailmaa erityisesti noilla lasittuneilla silmillä, mikä koskettaa lukijaa – oli sitten tällainen hoocee-Ankisti tai ei.

9) Sarjis, joka tekee minut surulliseksi: Hanneriina Moisseinen: Isä. Suru ei johdu pelkästään sarjakuvan omaelämäkerrallisuudesta ja tarinan koskettavasta otteesta, joka korostuu lyijykynällä tehtyjen ruutujen vaikuttavuudessa. Siihen yhdistyy myös oma henkilökohtainen menetykseni, sillä tekijän kadonnut isä muistuttaa monin tavoin omaa edesmennyttä isääni. Nimi, ikä, ulkonäkö ja kotiseutu yhdistävät isiämme. Itken aina tätä lukiessani.

10) Sarjis, joka pitäisi suomentaa: Steffen Kverneland: Munch. Visuaalisesti hengästyttävä sarjakuvaromaani merkittävästä taiteilijasta. Teoksen piirrosjälki mukailee Munchin taidetta ja sisältää versioita klassikkomaalauksista, kuten Huudosta ja Madonnasta. Teoksessa kulkee historiallinen taso, joka kertoo Munchin elämästä ja kollegoista, sekä metataso, jossa taiteilija pohtii teoksen tekemisen mielekkyyttä ja mielettömyyttä. Teosta tuskin heti saadaan suomeksi, sillä se on jo käännetty englanniksi, eikä noin värikylläisen sarjakuvaromaanin painattaminen suomeksi ole oikein kannattavaa kustantajan kannalta. Pitänee tilata se englanninkielinen versio itselleni, kun ruotsiksi lukeminen oli hieman haasteellista.

11) Sarjis, josta muistan joka ruudun: Kaipa se on tuo Don Rosan ”Ankkalinnakkeen valloittaja”, johon lektiossanikin viittasin. Tämä sivu erityisesti on jäänyt mieleen Akun vanhempien ensikohtaamisen takia. Se viehätti jo 11-vuotiaana ja ilahduttaa edelleen. (Toisaalta muistan niin paljon häkellyttäviä asioita Rosan koko tuotannosta, joten kysymys oli haaste itsessään.)

12) Paras tuntematon sarjakuvantekijä: Taina ”Myrntai” Koskinen. Otus Opus -pöllösarjikset ovat kertakaikkisen herttaisia. Niitä voi lukea suoraan DeviantArtista, ja kokoelmina on ilmestynyt tällä hetkellä kolme osaa. Ostan häneltä aina myös söpöjä pöllötarroja, kun hän sattuu olemaan conien taidekujilla.

13) Paras sarjis nuoruudesta: Wendy & Richard Pini: Elfquest. Fantasia, hahmot ja piirrosjälki viehättivät. Yritin teininä kaivella näitä kotikuntani kirjastosta, mutta sieltä löytyi ainoastaan neljä ensimmäistä albumia suomeksi. Kun muutin vuodeksi Joutsenoon, löysin sieltä laajemman, kovakantisen kokoelmavalikoiman englanniksi, joita luin satunnaisessa järjestyksessä innostuneena hahmojen matkasta. Suosikkia minulla ei oikeastaan koskaan ollut, enkä koskaan lukenut sarjaa loppuun. Ehkä pitäisi harkita.

14) Paras sarjisleffa: Sin City. Leffa on oikeastaan antologia Frank Millerin sarjakuvista. Se on toimiva kokoelma visuaalisesti ja tunnelmallisesti onnistuneita tarinoita. Erityisen paljon pidän film noir -hengestä ja satunnaisista väriläiskistä, jotka ovat uskollisia sarjakuville. Lisäksi leffassa on erinomainen roolitus: Bruce Willis, Benicio Del Toro ja Mickey Rourke istuvat kuin nyrkki silmään. Jessica Albasta olen tykänyt Dark Angelista asti, vaikka hän ei sen jälkeen olekaan tehnyt mitään hyvää. Ja Elijah Wood. Siinä on muuten karmiva roolisuoritus.

15) Sarjis, jota ennen rakastin ja nyt vihaan: Mort Walker: Masi. ”Rakastaa ja vihata” on makuuni turhan voimakas ilmaisu, mutta Masi on ongelmallinen sarjis. Luin näitä mummolassa ihan kakruna, eikä silloin vielä tajunnut sarjakuvan esittämää mallia muun muassa sukupuolikuvauksesta ja armeijan simputuksesta. Nämä tajusi vasta aikuisiällä, enkä sarjakuvaan sen jälkeen ole koskenut.

16) Paras sitaatti mistä vain sarjakuvasta: Olen sitä mieltä, että näissä pitää aina valita se, mikä tulee ekana mieleen, siksi valitsin tämän. Don Rosan ”Ankantaan miljardöörissä” Roope lausuu ylämaan kisoissa limerikin. Koottujen uusi (alkuperäiselle uskollinen) käännös on erittäin löysä tähän verrattuna. 

"Ol' piikasen koti nebraska,

hänt' piiritti Sipuli-Jaska.

Hänen henkensä tuoks

sai neitoset juoksuun,

ol' tarpeeton vihkipumaska."

17) Ensimmäinen lukemani sarjakuva: Tämä on erittäin hankala kysymys, johon on olemassa kolme vaihtoehtoa: Joko Aku Ankka (taskari), Nalle Puh tai kuvan Maija Mehiläinen. Kuvassa Katja max. 7-v lempipuuhassaan. Taskareita ahmin mummolassa, mutta sekä Nalle Puhia että Maija Mehiläistä tilattiin nimelläni meille kotiin. Minulla on edelleen muutamia kansioita kumpaakin lehteä olemassa.

18) Viimeisin ostamani sarjakuva: Kaoru Mori: Aron morsiamet 9. Eräs opiskelijani kirjoitti sarjakuvakurssin esseensä tästä sarjasta ja jäin heti koukkuun. Fanitan sarjaa mm. pikkutarkan taustatyön ja upean piirrosjäljen takia. Ei ihmekään, että albumeja ilmestyy niin harvakseltaan, kun Mori tekee niin paljon töitä visuaalisen ilmeen ja historiallisten faktojen kanssa. Myös mangan ruutukerronta on upeaa ja hahmot sympaattisia.

19) Paras sarjakuva, minkä luin viime vuonna: Lewis Trondheim & Nicolas Keramidas: Mikin hulluimmat seikkailut. Esitelmöin tästä keväällä siihen malliin, että jossain vaiheessa on pakko saada tästäkin artikkeli ulos. Trondheimin ja Keramidaksen konsepti on kerrassaan nerokas, joskin sitä voisi hyödyntää vielä lisää. Enemmän kerronnallisia kokeiluja Disney-sarjiksiin, toivoo Ankkatohtori, joka saa kiksinsä metatason jipoista.

20) Tekisipä hän enemmän sarjakuvia: Kukas muu kuin minulle niin merkittävä Don Rosa. Odottelen edelleen Barksin ja Rosan seuraavaa manttelinperijää ja sitä odotellessa luen Rosan klassikoita yhä uudelleen. Kukaan muu ei ole kyennyt tuomaan ankoille samanlaista historiaa ja saati herkkyyttä monipuolisiin persoonallisuuksiin. (Huumoria toki unohtamatta!)

21) Paras sarjakuvapiirtäjä: Ajattelin, miten haluaisin sanoa tähän Don Rosa. Ja kyllä sanonkin. Mutta sitten ajattelin Blacksadia ja sanon Juanjo Guarnido, koska katsokaa nyt tämän miehen tekniikkaa! Inhimillistettyjen eläinten ilmeikkyys jaksaa albumi albumin perään ihmetyttää minua. Ei ihmekään, että taiteilija oli aikoinaan töissä myös Disneyn animaattorina. Nämä kuvat ovat Ranskasta ostamistani postikorteista.

22) Paras sarjakuvakäsikirjoittaja: Tähän kysymykseen on vain yksi vastausvaihtoehto ja se on Neil Gaiman. Mies on nero kaikessa, mitä tekee. Mutta sarjakuvista parasta on  on ehdottomasti Sandman, jonka löysin teini-ikäni loppuvuosina. Haaveilen sarjan kovakantisista kokoelmista. Ehkä sitten joskus.

23) Sarjakuva, jolle toivoisin jatkoa: Ai Yazawan Nana. Tämäkin mangainnostus on peräisin opiskelijaltani, joka teki sarjasta esseen. Luin ensimmäisen osan eikä siinä jäänyt muita vaihtoehtoja kuin etsiä kirjastosta ne loputkin. Sarja jäi kesken tekijän sairastuttua. Tässä sarjassa viehätyin musiikkimaailman kuvauksesta ja monimuotoisten hahmojen keskinäisestä dynamiikasta. Erilaisetkin persoonat voivat tulla toimeen keskenään.

24) Aliarvostetuin sarjakuva: Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto. Minulla kesti kauan löytää tämän sarjakuvan todellinen pointti kaiken sen pieruhuumorin alta. Totuus on se, että Vehniäinen kuvaa muun muassa erilaisia mielenterveydellisiä ongelmia ja haasteita eläinhahmojen kautta. Arvostan tätä.

25) Lempihahmo mistä vain sarjakuvasta: Se, jota leikin pienenä. Se, joksi pukeuduin väitöstilaisuudessani. Se napolilainen velhotar, joka yrittää tavoitella Roopen ensilanttia. Millassa parasta on goottilaishenkisen tyylikkyyden lisäksi asenne. Hän on niitä harvoja voimakkaita naishahmoja Disneyn sarjakuvissa, joten pakkohan hänestä on pitää.

26) Sarjis, jota kukaan ei arvaisi minun rakastavan: Misaho Kujiradou, Courtney Love & D.J. Milky: Prinsessa Ai. Todettakoon, että tämä musiikkia käsittelevä manga on ehkä poikkeavin pitämistäni sarjiksista. Syynä on mangalle ominainen visuaalinen sommittelu ja ruutujen käyttö tarinankerronnassa, mihin totuttelu tosin aluksi vaati hieman aikaa. Ja tietenkin Ain hahmo ja tämän asut!

27) Guilty pleasure -sarjis: W.I.T.C.H. Muistan elävästi, miten kyttäsin kirjastossa nuortenhyllyjen välissä, ettei kukaan ole lastenosaston sarjispuolella ja livahdin sinne hakemaan uusimpia W.I.T.C.H.-sarjiksia. Ja olin siis sarjan ilmestyessä noin parikymppinen. Käytän tätäkin sarjaa analyysiesimerkkinä sarjakuvakurssillani erityisesti dynaamisen ruutusommittelun osalta. Ja tottahan toki minullakin oli lempparini noista samaistuttavista päähenkilöistä. Se oli tietenkin Irma. (Mutta Hay Linillä on upein keijuasu erityisesti sen jälkeen, kun tyttöjen taika-asut kokivat muutoksen!)

28) Paras klassikkosarjis: Art Spiegelman: Maus. Toiseen maailmansotaan sijoittuva, Pulitzer-palkinnon saanut elämäkertaromaani on sarjakuvamaailman klassikko, jonka tulisi kuulua pakollisena yläkoulun historian tunneille. Eläinhahmojen käyttö etäännyttää historiallisista tapahtumista, mutta ei poista totuutta ihmiskohtaloista. Se koskettaa syvältä. Lue tämä.

29) Sarjakuva, jota uskaltaisin suositella kenelle tahansa: Tähän kysymykseen ei ole muita vaihtoehtoja kuin Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot. Meille suomalaisille tärkeimpiä sarjiksia, kun olemme Aku Ankka -kansaa. Lisäksi teos sopii kokonaisuudessaan kaikenikäisille: siitä löytää tarinankerronnan huumaa, huumoria, historiallisia viittauksia ja koskettavia henkilökuvauksia ja -kohtaloita. Pitäisi olla kaikkien hyllyssä.

30) Parhaiten väritetty sarjakuva: Juan Díaz Canales & Juanjo Guarnido: Blacksad. Sarjakuva on kirjaimellisesti film noir -genreä, mutta väreissä. Guarnidon valon ja varjon käyttö on upeaa ja sarjakuvan tyyliin sopivaa. Vain Amarillo on tähän mennessä ollut visuaalisesti pettymys. Se on liian kirkas.

31) Paras suomalainen sarjakuva: Tove Jansson: Muumit. Tämäkin on oikeastaan se ainut oikea vastaus. Muumien maanläheinen filosofia (jota Pappa yllä olevissa ruuduissa tarjoilee), kaikki ne hahmot ja strippisarjakuvan tehokas kerronta tekevät Janssonin töistä merkittäviä. Lisäksi hän oli strippisarjakuvan uudistaja tuomalla mukaan välipalkit korvaavat kuvat. Muumit ovat instituutio, joka kuuluu yleissivistykseen.

Kiitän Avia tästä haasteesta. Todettakoon, että hän veikkasi listassani olevan seitsemän kohtaa ankoista. Se meni muuten alakanttiin.

The Scrooge Mystery -dokumentin viimeiset kuvaukset (26.11.2017)

Don Rosan, Aku ja Roope Ankan hahmojen ja faniuden merkityksistä kertovan The Scrooge Mystery -dokumentin viimeiset kuvaukset järjestettiin Hollolassa sunnuntaina 19.11. Ohjaaja Morgann Gicquel pyysi minua mukaan avustamaan kuvauksissa eli pääsin tekemään pikatulkkausta kuvausten aikana. Kaikkien fanien osuudet kuvattiin heidän äidinkielellään, joten käytännössä tulkin tehtäviin kuului tehdä pikatiivistys siitä, mitä oli sanottu, jotta Morgann tietäisi, että kaikki olennaiset asiat tuli mainittua. Samalla vältyttiin juoksemasta edestakaisin ja kuvattava olevan fanin ei tarvinnut itse sanoa samoja asioita kahteen otteeseen eri kielillä. Minullakin piti olla tulkki paikalla, mutta emme saaneet järjestettyä ketään siihen hätään.

Ajelin sitten sunnuntaiaamun pimeydessä Hollolaan Petrax-studioille. Studio on yksi Suomen arvostetuimmista äänitysstudioista, jossa ovat työskennelleet muun muassa sellaiset nimet kuin Apulanta, CMX, Him, Ismo Alanko, Kotiteollisuus, Nightwish ja Von Hertzen Brothers. Tässä samassa studiossa äänitettiin myös Tuomas Holopaisen sooloalbumi The Life and Times of Scrooge ja kuvattiin albumin musiikkivideo A Lifetime of Adventure. Kyseessä on siis studio, jossa on Don Rosa piirsi videon taiteen ja kuuli albumin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran.

Joko arvaatte, ketä siellä kuvattiin?

Tuomas Holopaista tietenkin.

Olin aika etuoikeutettu, että pääsin mukaan avustamaan. Olen fanittanut Nightwishiä varmaan jostain 15-vuotiaasta saakka ja arvostanut Holopaisen säveltäjäntaitoja, jotka tietenkin pääsivät esille myös Roope Ankan elämä ja teot -sarjakuvaromaanin soundtrackissä. Olin tavannut Tuomaksen aiemmin muutama vuosi sitten Helsingin kirjamessuilla, jolloin hän lahjoitti albuminsa kultalevyn Don Rosalle. 

Kuvaukset kestivät aamukymmenestä noin puoli yhteen. Aluksi kuvausten punainen lanka käytiin läpi englanninkielisessä haastattelussa sisätiloissa ja sitten kamerat viriteltiin pihalle. Lunta ei tietenkään ollut, mutta parin tunnin seisoskelu pihalla pienessä tihkusateessa onnistui palelluttamaan meidät kaikki – varsinkin ranskalaisen kuvausryhmän. 

Tuomaksen osuus kattoi hänen taustansa muusikkona, haaveensa meribiologin ammatista ja suhteen Disney-sarjakuviin, erityisesti Rosan tarinoihin Roopen nuoruudesta, joista ”The Last Sled to Dawson” on ollut Tuomakselle merkittävin. The Life and Times of Scrooge tietenkin käsiteltiin faniuden loppuhuipentumana.

Studion puitteet olivat hulppeat ja omistajat olivat varanneet meille kunnolla evästä suomalaisista lakuista kotitekoisiin lihapiirakoihin kasvisversioineen. Ehdin myös jutella Tuomaksen kanssa Aku Ankasta, Donista, sarjakuvista ja Disneystä yleensä ja lahjoittaa hänelle väitöskirjani printattuna kansiossa (koska virallista kirjaversiota siitä en vieläkään ole teettänyt – katsotaan, milloin se tapahtuu). Lisäksi sain häneltä omistuksen The Life and Times of Scrooge -LP-levyyni.

Tuomas Holopaisen nimikirjoitus LP-levyn sisäkannessa.

The Scrooge Mysteryn ensimmäinen osa esitettiin perjantaina 17.11. Kööpenhaminassa, jossa sen näki myös itse Don Rosa. Nyt materiaali on kasassa ja viimeisten osien editointi edessä. Kuvausryhmälle on luvassa näytös Pariisissa juuri joulun alla, joten dokumentti valmistunee siihen mennessä. Sen levittäminen on vielä kuitenkin avoinna. Suomessa neuvotteluja on käyty Ylen kanssa, mutta tähtäimessä on myös Netflix. 

Jos siis haluat nähdä dokumentin, kannattaa lähettää terveisiä niin Ylelle kuin Netflixillekin. Twitterissä ainakin on trendannut hashtag #WhatTheDuckNetflix, jolla yritetään saada dokumenttia suoratoistopalveluun. Suomessa on sen verran ankisteja ja muita faneja, että tämän dokumentin saaminen kaikkien nähtäväksi olisi kulttuuriteko.