2018

Uusi Ducktales testauksessa (14.1.2018)

Päädyin vähän impulsiivisesti tilaamaan uuden DuckTales-lehden tuossa marraskuussa. Puhelinmyyjä soitti ja ensireaktioni jälkeen olin hivenen vaativa asiakas. Halusin lähinnä tietää, mitä tarjous pitää sisällään. Keskustelu meni pääosin näin:

– Tämä uusi DuckTales-lehti olisi nyt puolen vuoden erikoistarjouksessa. Se on siis aivan uusi tuote ja siinä on erilainen piirrosjälki verrattuna Aku Ankkaan ja – –
– Onhan tuota tullut pohdittua. Ketkä siinä on piirtäjinä?
– Anteeksi?
– Niin, että onko taide pääosin italialaisten tekijöiden tuotantoa, vai muuten eurooppalaista?
– Tuota… en kyllä osaa sanoa. Minäpä kysäisen meidän pomolta!

Pomo ei ollut tietoinen, mutta puhelinmyyjä soitti minulle seuraavana päivänä ja oli selvittänyt asian. Piirtäjät ovat siis italialaisia, mikä tutkijana kiinnosti erityisesti. Lehden sisällöt eivät myöskään lopetetun Roope-sedän tavoin tule Lataamoon, joten päätin tarttua tarjoukseen. Siihen kuului vielä kuukauden ilmainen Ruutu+ DuckTales-tv-sarjan katsomista varten. Eipä ole tunnuksia muuten siihen kuulunut, joten pitänee soitella perään.

Lehti saapui siis ajallaan 28. joulukuuta. Odotin paksumpaa ja kiiltäväpintaista kantta, mutta pidin siitä, että lehti oli kooltaan vain hivenen Aku Ankkaa pienempi, mutta paljon paksumpi. Sisällöltään eli tarinoiltaan se vaikutti pitkälti taskarimaiselta, mikä tietenkin johtuu italialaisista tekijöistä. Uuden kulmikkaan piirrostyylin tarinoita oli harmi vain pelkästään yksi, ”Maanalaisten mysteerien majakka”, mutta lisäksi mukana oli hahmoesittelyjä, testi ja ankanpoikien keräilykuvat, jotta uuden tyylin tunnelmaan pääsi mukaan.

Lehdessä pidin siitä, että vaikka kyseessä on DuckTales, Aku oli vahvasti mukana kuvioissa. Myös puhe Akun sisarenpojista ilahdutti kovasti. Lisäksi Ankkalinnan perinteinen, pääosin passiivinen naiskuva saa vähän uutta särmää tarmokkaan Tepan ja tomeran rouva Taatelin myötä. 

Sarjakuvan ruutukerronta oli vauhdikasta ja tavallisista staattisista 3 x 4 ruuduista poikkeavaa, mikä on aika virkistävää. Vierastan kuitenkin edelleen piirrosjälkeä ja sitä, miten ankanpojista on tehty omia persooniaan. Mutta katsotaan, miten se toimii jatkossa.

Muista tarinoista sen verran, että tyypillisesti Taskareissa edustanut Taikaviitta ja supersankarihenkinen ruutukerronta pääsevät nyt isommassa formaatissa paremmin edukseen. Tätä arvostan.

Katsoin myös Ruudusta tv-sarjan kaksi ensimmäistä jaksoa, jotka ovat itse asiassa IMDb:n mukaan sarjan ensimmäinen jakso pilkottuna kahtia. Jatkossa muut jaksot kestävät reilun parikymmentä minuutta. Vaikka se piirrosjälki tuntuu vielä oudolta, kahden ensimmäisen jakson perusteella sarja vaikutti ihan lupaavalta. Se sai minut jopa nauramaan pari kertaa ääneen bussissa, joten ihan susi se ei ole. Suomidubbi oli kuitenkin harmillinen, koska Roopen skottiaksentti katoaa täysin (ja suomenkielinen Roope on Alfred J. Kwakin Korppi, enkä pääse asiasta yli). Jukka Rasilan Aku on varsin toimiva (ja sopivan epäselvä), mutta ankanpoikien äänet vaativat todella paljon totuttelua. Ne ovat vähän turhan ”aikuisia” makuuni. Tepa oli kaikin puolin varsin mainio. 

Eniten nautin kuitenkin Roopen kartanon seinillä olevista Barksin öljyvärimaalauksista ja kuulemani mukaan sekä Barksia että Rosaa tultaisiin sarjassa hyödyntämään.

Hyväksyn.

Nyt selvittelen, josko saan sen Ruutu+:n nyt ilmaiseksi vai en, jotta pääsen jatkamaan sarjan katselua. Normi-Ruudusta muita jaksoja ei vielä pysty katsomaan, enkä sitä suosittele kellekään – se mainosten määrä on aivan kamala. (Varsinkin, kun on katsonut pelkkiä suoratoistopalveluita viimeiset kaksi vuotta.)

Nyt nelosen nettisivu lupailee, että 22.1. tulisi katseluun myös DuckTalesin alkuperäinen, englanniksi puhuttu versio, joten ehkä odottelen sitä suosiolla. Onhan se kuitenkin aivan eri juttu kuunnella skotti-Roopea.

Vanhan Kirjan Talvi 2018 (25.2.2018)

Vanhan Kirjan Talvi järjestettiin tänä vuonna poikkeuksellisen myöhään oletetun presidentinvaalin toisen kierroksen takia. Olin siellä perjantaina puhumassa sarjakuvabloggaamisen terapeuttisuudesta yhdessä Viivi Rintasen kanssa. Kävimme läpi Suomi sata vuotta sarjakuvassa -hankkeeseen teettämämme kyselytutkimuksen tuloksia, esittelimme hankkeessa tuotettua sarjakuvatutkimusta ja kokosimme ajatuksiamme aiheesta. Sarjainfossa (3/17) julkaistu artikkelimme toimi pohjana kommenteillemme.

Esitys meni todella kivasti. Kun on tottunut tähän työpariyhteistyöhön, ei tarvitse turhia säätää, kenen vuoro on puhua ja sanoa mitäkin. Yleisöä oli paikalla ihan kiitettävästi tilaisuuden luonteen huomioon ottaen ja kysymyksiäkin esitettiin. Kiinnostavin kysymys oli kenties se, jatkuuko yhteistyömme. Toivottavasti jatkuisi. Seuraavan kerran tapaamme Viivin kanssa maaliskuun puolessavälissä Turun Comics & Society -konferenssissa, jossa puheenvuoromme ovat päätyneet samaan paneeliin.

Paikalla oli myös Keskisuomalaisen toimittaja, jonka tekemä haastattelu julkaistiin eilen 24.2. Tässä on nyt päivitettynä jutun skannattu versio, joka toivottavasti on hieman valokuvaa parempi.

Keskisuomalaisen lehtijuttu otsikolla Terapiaa piirtämisestä. Haastattelussa Katja Kontturi ja Viivi Rintanen

Olin melkein unohtanut Vanhan Kirjan Talven kirjamyyntipuolen, mutta onnistuin siitä huolimatta hankkimaan sen verran teoksia, että piti juosta jo lähikaupassa käteisen perässä. Stephen Kingin Hohto on klassikko, joka hyllystäni vielä on uupunut. Tämä kirja pelotteli minua teinivuosina mökillä niin pahasti, että jouduin siirtymään mökin varjoista ulos aurinkoon (gasp!), jossa äiti ja siskoni oleilivat tyytyväisinä.

Kaj Stenvallin taidekirja oli vitosen löytö ja pitihän se ottaa mukaan, jos lähden tästä seuraavaksi tutkimaan suomalaisten Aku-suhdetta ja sitä, miten Aku Ankka on vaikuttanut suomalaiseen kulttuuriin. 

Harri Filpan Kuolema meidät erotti oli ostoslistallani. Omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani puolison yllättävästä kuolemasta oli niin väkevä kokemus, että piti pitää miehen kädestä kiinni melkein nukahtamiseen saakka. Uskon, että teos tarjoaa vertaistukea monille läheisensä menettäneille.

Heikkisen Avilta piti ostaa myös tuorein ankkaprintti ja sain vielä mustavalkoisen version siihen kyytiin. Joskus nämäkin pitäisi saada kehyksiin ja esille.

(Näiden lisäksi ostin laatukirjallisuutta eli kaksi harvinaista Neiti Etsivää teossarjaa keräilevälle ystävälleni.)

Lauantain olin töissä nuorten sanataiteilijoiden kanssa Olipa kerran… -lasten- ja nuorten kirjallisuustapahtuman Tietokirjaraadissa, mikä meni todella hyvin. Nautin siitä, että nuoret saivat kerrottua teoksista rehelliset, asiantuntevat mielipiteet, mikä sai myös yleisöltä kiitosta. Katsotaan, miten kirjaston tuleva remontti vaikuttaa Vanhan Kirjan Talveen ensi keväänä.

Sarjakuvatutkijat kokoontuivat Turussa – Comics and Society symposium (24.3.2018)

Maaliskuun 16. ja 17. päivänä järjestettiin Turun yliopistolla Comics and Society -symposium. Nimensä mukaisesti yhteiskunnalliseen teemaan paneutunut tapahtuma keräsi yhteen sekä suomalaisia että ulkomaalaisia tutkijoita keskustelemaan ja puhumaan siitä, miten sarjakuva käsittelee yhteiskunnallisia asioita. Symposium alkoi perjantaina jo yhdeksältä, joten varhaisista aamuherätyksistä viisastuneena saavuin paikalle jo torstai-iltana. Yövyin Turussa jo vakipaikaksi muodostuneessa Hamburger Börssissä, joka piristi tarjoamalla Chromecasteja lainaan respasta. Hotelli-ilta ja Netflix! (Näin vietän aikaani työmatkoilla.)

Turun symposium oli osa NSU:n (Nordic Summer University) toimintaa. Tällä hetkellä porukalla on myös vetämässä rahoitushakemus useamman vuoden mittaiselle sarjakuva-aiheiselle kesäkoululle, joka kiertäisi nyt ainakin Pohjoismaita. Ilmaisin tukeni hankkeelle jo hakemuksessakin, joten toivotaan, että projekti saa rahaa.

Koska teema oli yhteiskunnallinen, ei vaikeilta aiheilta vältytty. Sessiot käsittelivät niin sukupuolta, historiaa, politiikkaa, maahanmuuttoa kuin osallisuutta ja terapeuttisuuttakin. Oslon yliopistosta keynoteksi saapunut Rebecca Scherr esitteli vavahduttavan teoksen, monille (kuten minulle) tuntemattoman Phoebe Gloecknerin La Tristezzan, joka käsittelee murhien aaltoa Meksikon Juarezissa. Nukkeja valokuvin esittelevä teos haastaa lukijan pohtimaan naisten kokemaa seksuaalista väkivaltaa.

Alan Mooren teoksista väitöskirjaansa tekevä Oskari Rantala esitti, että Moore kommentoi Comics Coden sääntöjä ja sen aloittaneen psykiatri Fredric Werthamin ajatuksia humoristisesti sarjakuviensa 1963, Supreme ja Tom Strong metatasoilla.

Ohjelman päätteeksi pyörähdin Turun Kirjakahvilassa katsomassa Siiri Viljakan näyttelyn (nautin erityisesti valon ja varjon suhteesta sekä inhimillistettyjen eläinten ilmeistä ja erikoislähikuvista) ja ehdin myös kuuntelemaan sarjakuvantekijöiden paneelikeskustelua Turun kirjastoon. Historiaa ja konfliktia käsittelevässä paneelissa olivat paikalla mm. Hanneriina Moisseinen sekä symposiumin julisteen tehnyt Mika Lietzén. Minulle kiinnostavin ja uusin tieto oli se, että Hanneriina Moisseisen koskettavalla Kannas-sarjakuvaromaanilla on myös soundtrack! Sitä voi kuunnella Soundcloudista täältä. (Teos on muuten edelleen ostoslistallani.)

Perjantai-ilta päättyi herkulliseen ateriaan Tårget-ravintolassa. Voin todeta, että 45 euron konferenssimaksu oli todella hintansa väärti: kaksi lounasta ja kolmen ruokalajin illallinen olivat kertakaikkisen onnistuneita. Myös seura oli loistavaa, kun pääsin pitkästä aikaa vaihtamaan kuulumisia lelututkija Katriina Heljakan kanssa. Tapasimme silloin joskus muinoin ensimmäisellä PCA-vierailullani Seilin saarelle. Kati kertoi seuranneensa urakehitystäni ja minä hänen reissujaan pienten leluhahmojensa kanssa. Päädyin lähtemään symposiumista hänen väitöskirjansa matkalaukussani. Kenties kokeilemme tehdä jotain yhteistyötä tulevaisuudessa.

Lauantaina saimme aamupäivällä aimo annoksen sarjakuvan politiikkaa mm. Hipster Hitlerin ja neuvostoliittolaisten pilapiirrosten merkeissä sekä esimerkkejä sarjakuvan mahdollisuuksista. Näistä Katriina Heljakan esitelmä oli ehdottomia lemppareitani. Vaikka tietokone teki tenän esitelmän ajaksi, ei se kuulijoita haitannut, kun Kati laittoi kiertämään jättimäisiä, pahvista askartelemiaan Ugly dolls -aiheisia sarjakuvanoppia. Noppia saattoi asetella haluamaansa asentoon ja kuvakulmaan ja rakentaa näin päällekkäisen tai rinnakkaisen tarinan ikään kuin pelinä. Idea on lähtöisin Ranskan oubapo-ryhmältä (ouvroir de bande dessinée potentielle). Tiesin, että kirjallisuudella on samanlainen ryhmä (oulipo), mutta sarjakuvaporukasta en ollut kuullutkaan. Nopealla googletuksella selvisi, että kokeelliseen sarjakuvaan kuuluu noppien lisäksi mm. sarjisdominoita (DoMiPo), joissa sarjakuva muotoutuu järjestelemällä dominopalikoita haluamallaan tavalla. Olin aivan myyty – sarjakuvilla on myös tällaisia sovellus- ja toteutusmahdollisuuksia!

Oma esitelmäni oli samassa sessiossa Viivi Rintasen kanssa. Viivi esitteli Hulluussarjakuvia-projektiaan ja sarjakuvan tekemisen terapeuttisia mahdollisuuksia. Oli hienoa seurata, miten Viivi pääsi puhumaan arvokkaasta työstään myös kansainväliselle yleisölle.

Esittelin symposiumissa Näkymättömät-hankkeemme sarjakuvatyöpajoja ja erityisesti supersankariteemaista settiäni, jonka tavoitteena on saada nuoret pohtimaan omaa osaamistaan ja visualisoimaan sitä sarjakuvan liioittelun keinoin. Näytin esimerkkejä nuorten tekemistä, hyvin arkisiakin superkykyjä omaavista supersankareista ja kerroin hankkeen herättämistä ajatuksista. Nostin esille muun muassa nuorten tarpeen luovalle toiminnalle, joka ei vaadi tiettyjen mallien noudattamista, vaan on vapaata ja omaa ilmaisua tukevaa. Vertaispalaute koettiin pidemmillä sarjiskursseilla mielekkäänä, ja jotkin tehtävänannot antoivat virikkeitä jopa oman tulevaisuuden konkreettiseen suunnitteluun.

(Puhuin tästä samasta aiheesta myös tänään Tampere Kupliissa, joten palaan muihin yksityiskohtiin Kupliin postauksen yhteydessä.)

Sain esitelmästäni hyvää palautetta ja työmme nuorten parissa koettiin merkittäväksi. Mainitsin myös tehtävänantojen sovellutusmahdollisuuksista: olemme muun muassa tehneet akateemisia supersankareita yliopistolla, ja miksi tätä ei voisi käyttää vaikka työpaikalla työhyvinvointipäivän yhteydessä. Olennaista on kuitenkin se, että on itsestä hyvä, positiivinen kuva, mikä voi auttaa saavuttamaan isompiakin tavoitteita.

Juna-aikataulun vuoksi jouduin lähtemään kesken viimeisen session kohti Jyväskylää. Mutta ehdin kuitenkin napata Turun rautatieaseman vieressä olevasta Gaggui-kahvilasta tuliaiskakkua ystävälleni, joka piti autostani huolta reissun ajan. Suosittelen gagguja kaikille!

Symposium jätti hyvin fiiliksen ja yhä kasvavan kaipuun tutkimuksen pariin. Pidän edelleen peukkuja rahoitushakemuksilleni, vaikka suunnitelma B (opettamiseen keskittyminen) on täysin mahdollinen vaihtoehto ensi lukuvuodelle.

PS. Symposium kiinnitti myös median huomion. Tässä Annan ja Lauran haastattelu Ylen uutisissa.

Mitä tapahtuu keväällä 2018? (30.3.2018)

Aloitin viime viikolla kirjoitusviestinnän oppiaineeseen kuuluvan Tutki(ja) bloggaa -kurssin opettamisen ja yksi vältettävistä otsikoista oli keltaisen journalismin suosiossa oleva klikkiotsikko. Joten mikä olisikaan oivallisempi tapa tehdä siitä pilkkaa kuin käyttää sitä itse?

Ennen kuin jaan hieman Tampere Kupliin kuulumisia, ajattelin tehdä koosteen tämän kevään olennaisista tapahtumista ja tutkijanuraani koskevista asioista. Ja ei, odottelen edelleen apurahapäätöksiä, mutta jotain kivaa kuitenkin luvassa.

Tapahtumia:

Näkymättömät-hanke päättyy toukokuussa, joten on aika pistää kokemukset ja tulokset kasaan. Järjestämme Jyväskylän yliopistolla perjantaina 13.4. seminaarin, jossa me Jyväskylän yliopiston osatoteuttajat kerromme omista osaamisalueistamme (terapeuttinen kirjoittaminen, sarjakuva, räp). Lisäksi järjestämme aiheistamme työpajat. Tapahtumalle on Facebook-sivut, josta löytyy tarkempi ohjelma sekä ilmoittautumisohjeet. Seminaari on ilmainen ja avoin kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Suomen Populaarikulttuurin Tutkimuksen Seura järjestää Turun yliopistolla Sirkkalan Janus-salissa (Kaivokatu 12) lauantaina 28.4. seminaarin nimeltä Valtavirrasta marginaaliin – Ulkopuolisuus populaarikulttuurissa. Tapahtuma on toinen osa Tiede sanoo pop -teemaista seminaariohjelmaa, jonka tavoitteena on tuoda populaarikulttuurin tutkimusta tunnetuksi. Minut kutsuttiin tapahtuman keynoteksi (!), ja annoin puheeni otsikoksi blogiani seuraten ”Akateemisen ja populaarin välimaastossa. Kun tyttö Aku Ankkaa halusi tutkia.” Ohjelmassa koko päivän edestä kiinnostavia esitelmiä toiseudesta, ulkopuolisuudesta ja marginaaleista populaarikulttuurissa.

Samaa aihetta sivuten Popcult Day tulee taas, tällä kertaa lauantaina 12.5. Helsingin Kulttuuritalolla. Olin jo menossa tapahtumaan ihan vain hengaamaan (harkitsin jo Olivia Moore -cossia iZombiesta), kun vielä voitin FB-kisasta ilmaislipunkin, mutta sitten yllä mainittu seura kutsui minut tiimiinsä keskustelemaan aiheesta ”Poptutkija fanina, fani poptutkijana – Paneeli popkulttuurin tutkimuksesta”. Paneelikeskustelumme järjestetään tapahtumassa klo 16.30 – 17.15 Henrik-salissa. Meitä tutkijoita paikalla on itseni lisäksi adaptaatiotutkija Anna-Leena Harinen, Noora Kallioniemi, Elina Karvo, Pokémon-tutkija Johannes Koski ja vetäjänä toimii seuran puheenjohtaja Pekka Kolehmainen. Kiinnostavaa keskustelua fandomista siis luvassa.

Meriittejä ja julkaisuja:

Minut valittiin toiseksi Suomen edustajaksi pohjoismaisen sarjakuvatutkijaverkosto NNCORE:n johtoryhmään. Seuraava konferenssi vaikuttaisi olevan syyskuussa Tukholmassa manga- ja Japani-aiheisella teemalla. (Abstrakteja voi lähettää 15.4. saakka.) Uusi johtoryhmä kohdannee konferenssissa ensimmäisen kerran.

Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja on ilmestynyt. Siinä on yhteisartikkeli kollegani Elisa Auvisen kanssa. Otsikkomme on ”Monialaiset taiteet identiteettityön välineinä yläkoulussa ja lukiossa – esimerkkinä kirjallisuusterapiasta inspiroituva sarjakuva”. Artikkeli nojaa pitkälti Näkymättömät-hankkeessa järjestettyjen sarjakuvapajojen kokemuksiin, joiden pohjalta pidimme Elisan kanssa esitelmän viime kevään Kirjoittamisen tutkimuksen seminaarissa. Siitä tämäkin artikkeli sai alkunsa.

Vuosikirjaa voi tilata sekä painettuna että sähköisena Äidinkielen opettajain liiton verkkokaupasta. 

Näkymättömät-hankkeen hieno Topit-käsikirja on julkaistu verkossa! Se täydentyy vielä varmaan toukokuun puolelle linkkien ja videoiden osalta. Sisällöt ovat muuten jo aika pitkälti olemassa ja tutustuttavissa. Käsikirja esittelee luovia taide- ja medialähtöisiä menetelmiä ja tarjoaa konkreettisia ohjeita erilaisten työpajojen järjestämiseen. Lisäksi sieltä voit lainata, kopioida ja varastaa vinkkejä erilaisiin tehtävänantoihin omaa työtäsi ajatellen. Mukana on myös linkkejä tutkittuun tietoon, esimerkiksi Simo Niemisen räpterapiaa käsittelevän gradun voit löytää tätä kautta.

Muuta pientä kivaa:

Kivaa ei ole se, että minulta jää ensimmäistä kertaa vuosiin Finncon väliin. Sen sijaan kivaa on se, että lähden parhaan ystäväni kanssa nostalgisoimaan Ilosaarirockiin, jossa olen viimeksi ollut… hetkinen… No, ainakin 12 vuotta siitä on. Katsotaan, miten vanha jaksaa. Odotan innolla Nightwishiä ja CMX:n yhteiskeikkaa Joensuun kaupunginorkesterin kanssa.

Lisäksi ostin juuri lipun ensi vuoden Worldconiin. Nähdään Dublinissa!

Kevät menee muutoin aika pitkälti opettaessa yliopistolla ja sanataidekoulussa sekä opeopintoja tehdessä. Lisäksi minulla on kesäopetusta yliopistossa. Heinäkuun kohdalle kirjoitin isolla, pinkillä tussilla LOMA ja nautin ajatuksesta. Joskin tulipa siihenkin yksi artikkelipyyntö, jota saatan hieman lomalla työstää. Eihän tässä nyt ihan ranttaliksi tätä loma-asiaa vedetä…

Kuplintaa Tampereella 2018 (15.4.2018)

Tampere Kupliin raportointi on myöhässä, pahoittelut siitä. Todettakoon, että huhtikuu on kamala kuukausi ja yritän nyt vain kovasti selvitä siitä hengissä ilman turhia vaurioita.

Tänä vuonna Kupliin akateeminen osio jäi väliin, koska meillä oli Näkymättömät-hankkeen yhteinen päätösseminaari – sekin tosin sattumoisin ja onnistuneesti Tampereella. Pystyin sitten yhdistämään kaksi työmatkaa ja jäämään kaupunkiin viikonlopuksi. Kävin muun muassa katsomassa perjantai-iltana Tampereen teatterin Cats-musikaalin. Nautin erityisesti tanssitanko-kohtauksesta, joskin Mister Mistoffeleesin sirkustemppuilulla oli mielestäni turhaan korvattu hyvä juonellinen seikka (kyllä, tässäkin musikaalissa on oikeastaan juoni) eli Old Deuteronomyn löytyminen.

Mutta lauantaina pääsin kuitenkin mukaan sarjakuvaväen kuplintaan. Ehdin katsella hetken nörttikuoro Pixel Sistersin esiintymistä Kuplalavalla, ennen kuin minun täytyi rientää omaan esitelmääni. Sen verran haluan antaa palautetta järjestäjille, että älkää enää laittako kuoroja Kuplalavalle. Koska tila ei ole erillinen sali, kaikki käytävän ja myyntisalin meteli häiritsi esitystä todella paljon. Mikkejä oli sen verran vähän, että kuoro hukkui taustahälyyn. Harmitti todella paljon, ettei esityksestä saanut penkkirivien takaosasta ollenkaan selvää.

Esitelmäni ”Sisäistä supersankaria etsimässä – sarjakuvatyöpaja identiteettityön tukena” esitteli hankkeemme tuloksia sarjakuvatyöpajojen näkökulmasta. Koska samaan aikaan toisaalla oli sekä Sarjakuva-Finlandia-palkinnon voittajan ohjelmaa että populaarimpaa supersankariohjelmaa, vähän jännitin, tuleeko ketään paikalle. Mutta tuli ja tuli tarpeeksi, koska tavoitteenani – hankkeen työpajoissa syntyneiden supersankareiden esittelyn lisäksi – oli saada osallistujat myös piirtämään itsestään oma supersankari. Jännitin myös sitä, miten kuuntelijat suhtautuisivat osallistavaan ohjelmaan, mutta kaikki piirsivät ja näyttivät olevan ihan innoissaan asiasta. Tässä muutama tärkeä nosto Näkymättömät-hankkeen sarjakuvatyöpajojen järjestämisestä:

  • Sarjakuvakerronnalle ominainen liioittelu auttoi oman osaamisen kuvaamisessa
  • Supersankarien superkyvyt olivat yllättävän ”tavallisia”: niiden tarkoituksena oli tyypillisesti auttaa läheisiä, eläimiä tai luontoa
  • Työpaja oli tärkeä luova tauko arjen keskellä
  • Sekä luova prosessi että ilmaisun vapaus oli merkittävää: sai tehdä omalla tyylillä ja tavalla ilman paineita
  • Omasta työstä saatu vertaispalaute oli positiivinen voimavara

Supersankari-alter egon luominen on myös hyvä tapa kehittää positiivista mielikuvaa itsestään. Tämä näkyy esimerkiksi niin sanotussa Batman-efektissä, jossa tutkittiin 4 – 6-vuotiaita lapsia. Tutkimuksen mukaan he suoriutuivat tylsistä tehtävistä paremmin, jos he kuvittelivat itsensä Batmaniksi.

Joskus aion vielä testata tätä ja tehdä apurahahakemuksen Batman-asussa.

Esitelmäni sai paljon kiitosta. Jotkut olivat saaneet siitä vinkkejä suoraan työhönsä. Paras kommentti tuli kuitenkin nuorelta tytöltä, joka tuli viimeisenä esitelmäni jälkeen kertomaan, että olen hänen uraidolinsa. Mitäpä siinä oikein kykeni änkyttämään, kun hämmennyin niin pahasti. Voin vaan todeta näin julkisesti, että jatka kirjoittamista! Oman jutun löytyminen on aina tärkeä asia.

Sarjakuvatyöpajojen järjestämisestä ja konkreettisia tehtävänantoja löytyy hankkeemme Topit-käsikirjan verkkosivuilta http://www.kerrotarina.fi. [huom. linkki rikki] Ne päivittyvät vielä toukokuun ajan ja ainakaan vielä kaikkia sarjislinkkejä ei sinne ole lisätty.

Pyörähdin lauantaina kuuntelemassa vielä H-P Lehkosen esitelmää siitä, kuinka hänen transprosessistaan tuli sarjakuvien kautta julkinen. Jos et muuten koskaan ole käynyt kuuntelemassa H-P:tä ja sinulla on siihen mahdollisuus, mene ihmeessä. Hän on loistava ja kerrassaan hillittömän hauska puhuja, ja onnistuu kaiken sen huumorin lomassa takomaan kuulijoiden päähän tiukkaa asiaa.

Lauantain päätti omalta osaltani paneelikeskustelu ”Opinnäytetyö sarjakuvista”, jossa minä, kollegani Laura Antola ja Anne Heinonen sekä moderaattori Atte Timonen keskustelimme sarjakuvista tutkimuskohteena. Nostaisin tästä keskustelusta esille muutaman tärkeän seikan, jos mietit sarjakuvatutkimusta tai mitä tahansa populaarikulttuuriin liittyvää, ns. ”turhaa tutkimusta”.

Jos sitä ei ole tutkittu, sitä pitää tutkia.

Sarjakuva kertoo aikansa kulttuurista ja yhteiskunnasta. Se on aina julkaisuajankohtansa tulos ja sitä on tutkittava konteksti huomioiden. Siksi myös sarjakuva (kuten mikä tahansa populaarikulttuurin tuote) kertoo siitä, millainen ihminen on.

Ja olivathan sellaiset ”korkeakulttuuriset tuotteet”, kuten Kalevala, Shakespearen näytelmät, tai vaikka Dickensin romaanit aikansa populaarikulttuuria. Kalevalan tarinat olivat suullista kerrontaperinnettä (populaarikulttuuria), Shakespearen näytelmiä kävi katsomassa paikallinen rahvas (populaarikulttuuria) ja Dickensin romaaneja julkaistiin sanomalehdissä (populaarikulttuuria). Aika muuttaa tuotteen ja tarinan vastaanottoa. Tulevaisuudessa emme välttämättä edes muista, miksi  sarjakuvia on joskus pidetty huonona viihteenä tai vain lapsille suunnattuina kertakäyttötuotteina.

Joten tutki sitä, mikä sinua kiinnostaa. Muista tekijänoikeudet ja verkostoidu. Suomen sarjakuvatutkijoiden ryhmä löytyy Facebookista!

Sunnuntain tärkein ohjelma oli Ankkalinnan pamauksen päätoimittaja Timo Ronkaisen haastattelu. Juuri päivänvalon nähnyt Barks-teos Ankkamestarin salaisuus on peräisin Ronkaisen kynästä ja kirja oli totta kai Kupliin ostoslistallani. Teos koostuu Pamauksessa julkaistuista Barks-aiheisista esseistä ja on mukaan mahtunut myös paljon uutta. Voisi mennä kesälukemistoksi tämä opus. Kirjoitan siitä sitten blogiin ihan oman merkinnän.

Pyörähdin myös katsomassa, kuinka kollegani Leena Romu haastatteli Emmi Valvetta tämän omaelämäkerrallisesta Armo-teoksesta. Lisäksi kuuntelin Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon esitelmän, kuinka Vihan ja inhon internet -teos syntyi. Tämäkin Sarjakuva-Finlandia-palkintoehdokkaana ollut loistava journalistinen opus oli ostoslistallani. Se on pysäyttävä, informatiivinen ja hyödyllinen kenelle tahansa aiheesta kiinnostuneelle. Erityisen tärkeitä ovat käytännön vinkit siihen, kuinka toimia, jos joutuu itse verkkohäirinnän kohteeksi.

Tajusin hämmentyneenä, että tämän vuoden ostokset painottuivat tietokirjallisuuteen. Edellä mainittujen teosten lisäksi ostin Severi Nygårdin Sarjakuvasensuurin, jonka kannessa on muuten mielenkiintoinen jippo. Ostin kuitenkin myös pienlehtitaivaasta Merkintöjä akatemiasta, joka on sarjakuvapäiväkirja yliopistoarjesta. Rakkaus 2.0 on KESSin eli Keski-Suomen sarjakuvaseuran tämän vuoden tuotos, jonka sain liittyessäni yhdistyksen tukijäseneksi. Ankka-juliste on tietenkin Avi Heikkisen käsialaa! Tarroja on aina pakko saada – xenomorph asettui jo tablettiini. (En muuten ostanut lainkaan pöllötarroja Myrntailta! Mikä häpeä!)

Sydämen malliset rintanapit ovat ajankohtaisia, koska katson juuri Fullmetal Alchemist – Brotherhoodia ja olen liian fiiliksissäni siitä. Näiden ostaminen tuki yhden sarjakuvakoulun nuorten pääsyä Ranskaan. Sitten loottasin pieniä figuja euron kipale. Roope on aina pop, mutta Toad on se, jolla ajan aina Mario Kartia. Ja Repe Sorsan avulla löysin jo pienenä Warner Brosin animaatioista metakerronnan ihanan maailman.

Kuvia tuli otettua tänä vuonna liian vähän. Tampere-talo oli täynnä hienoja cosseja ja oli ihanaa katsoa, miten nuoret ovat löytäneet ilmaistapahtuman ja pystyvät turvallisessa ympäristössä tutustumaan toisiin, samoista asioista innostuneisiin nuoriin. Mutta kieltämättä tunsin oloni ikälopuksi, ahdistuin ihmismassoista ja hieman ärsyynnyin siitä, että joskus sitä vaan vallataan itselleen tila keskeltä eikä huomioida muita. Mutta sopu sijaa antaa. Tampere-talolla on reilusti tilaa meille kaikille nörteille.

Tiede sanoi POP Turussa (1.5.2018)

Lauantaina 28.4. Suomen Populaarikulttuurin Tutkimuksen Seura järjesti Valtavirrasta marginaaliin – ulkopuolisuus populaarikulttuurissa -nimisen seminaarin. Seminaarin yhteistyökumppanina oli Turun yliopiston musiikkitieteen oppiaine, mikä mahdollisti tapahtuman järjestämisen yliopiston tiloissa, Sirkkalan kampuksella. Se näkyi myös seminaarin esiintyjissä, joista moni oli erikoistunut musiikintutkimukseen.

Seminaari oli jo monipuolisen ohjelmakattauksensa puolesta varsin kiinnostava, mutta minulle se oli merkittävä askel urapolullani, koska minut kutsuttiin sen keynote-puhujaksi. (Niille, jotka eivät ole varmoja, mitä keynote tarkoittaa, se on seminaarin tai konferenssin pääpuhuja, tyypillisimmin kyseisen teeman asiantuntija ja alansa isoja nimiä. Se, jolle maksetaan tilaisuudesta vähintäänkin matkakulut.) Kyseessä oli toinen keynote-luentoni, joten kunnia oli suuri ja jännitys valtava. Viimeistelin puhettani vielä perjantaina ja kasasin dioja hostellissa puolenyön aikaan naapurihuoneen asukkaan kuorsauksen saattelemana. Mutta hyvä siitä tuli, ainakin palautteen perusteella.

Nimesin keynote-luentoni tämän blogini mukaan eli puhuin otsikolla ”Akateemisen ja populaarin välimaastossa. Kun tyttö Aku Ankkaa halusi tutkia”. Keynoteni käsitteli omaa polkuani tutkijana hyvänä esimerkkinä siitä, millaisia ennakkoluuloja populaarikulttuurin tutkija voi urallaan kohdata niin akatemian kuin Ankkalinnankin (eli sen muun väestön) taholta. Esittelin muutaman kiinnostavan forum-keskustelun aiheesta, joka on peräisin potku.netin keskustelupalstalta. 

Samaan syssyyn voin todeta, että aina voi lukea meriitiksi sen, jos sinut mainitaan vauva.fi-foorumilla…

Perustelin myös miksi sitä Aku Ankkaa pitää tutkia eli jaoin muutamia olennaisuuksia viime keväänä tekemästäni kyselytutkimuksesta ja Aku Ankan merkityksestä suomalaisille. Niistä voi lukea lisää Sarjainfon artikkelista 4/2017, josta kirjoitin tarkemmin täällä. 

Lopuksi koostin muutaman olennaisen perustelun, miksi on tärkeää tutkia populaarikulttuuria: 

  1. Jos aihetta ei ole tutkittu, sitä pitää tutkia. Koska tutkimus on itseisarvo.
  2. Ihminen on kulttuurinen eläin. Kun me tutkimme kulttuuria, me tutkimme ihmistä.
  3. Populaarikulttuuri on aikansa tuotetta. Se kuvaa niitä historiallisia, yhteiskunnallisia ja sosiaalisia konteksteja, joissa se on luotu.

Näistä asioista puhuinkin jo hieman Tampere Kuplii -postauksen yhteydessä, mutta haluan tuoda esille myös yleisöstä tulleen olennaisen huomion. Ihmisten arvot ja maailmankuva voivat perustua fiktiivisten tarinoiden ja niissä esiintyvien hahmojen pohjalle. Jotta voidaan ymmärtää ihmistä, on tutkittava näitä fiktiivisiä ilmiöitä – eli siis populaarikulttuuria.

Tästä ääriesimerkki on Kapteeni Amerikka -sarjakuvien käsikirjoittajien saamat tappouhkaukset Hail Hydra -yllätyskäännöksen myötä pari vuotta sitten. Näistä pahin oli tämä, nyt tumblrissa luettavissa oleva teksti. Oli kyseessä trolli tai ei, ihmisten tunnepitoiset reaktiot populaarikulttuurin tuotteisiin, tarinoihin ja hahmoihin voivat olla häkellyttäviä. Siksi näitä ilmiöitä pitää tutkia ja näin niitä voi perustella esimerkiksi rahoitushakemuksissa.

Päätin puheeni jakamalla muutaman henkilökohtaisen tavoitteen akateemisella uralla. Todettakoon, että aion olla seuraavan viiden vuoden sisällä alani päivystävä dosentti. Lisäksi haluan muuttaa urbaanin sanakirjan määritelmää sinne positiivisempaan suuntaan.

Yhdeksästä puoli kuuteen kestänyt seminaari herätti paljon ajatuksia. Riikka Taavetti toi esitelmässään esille sen, miten viime vuonna julkaistu Tom of Finland -elokuvassa  sotasankaruus oli tapa tuoda homous esille hyväksyttävänä. Sota-ajan muistelu on yksi osa suomalaista kansallista kertomusta ja sota itsessään voidaan nähdä liminaalitilana, jossa homous on mahdollista ja jopa normaalia käytöstä. Mutta sodan jälkeen seurasi ”kollektiivinen muistinmenetys”, mikä aiheutti sen, ettei sodan aikana tapahtuneista asioista puhuttu. Kannattaa myös lukea Antu Soraisen Tom of Finlandia käsitteleviä artikkeli AntroBlogista. 

Aila Mustamo puhui natsimetallin toiseudesta ja siitä, miten rock-musiikin tarkoitus on järkyttää. Ja kun kirkonpolttometalli ja saatana eivät enää järkytä tarpeeksi, siirrytään natseihin.

Kiinnostavaa oli kuulla, millaista palautetta Mustamo oli saanut esimerkiksi artikkelinsa tarkastajilta. Tutkijankin olisi kuulemma pitänyt tuomita natsit tieteellisessä tekstissään. Natseista ei siis voi puhua neutraalisti edes tutkimuskontekstissa.

Lisäksi nautin hieman liikaa sarjamurhaajia käsittelevistä puheenvuoroista, sain muutaman hyvän tieteellisen lähdevinkin liittyen steretypioihin ja kulttuuriseen identiteettiin ja söin todella hyvää omenapiirakkaa. Päivä oli pitkä, mutta antoisa. Ja loppujen lopuksi olisi voinut olla melkein pidempikin, koska osa esitelmistä oli vain 15 minuutin mittaisia ja sellaisen aikana ehtii vain raapaista pintaa!

Katja kiittää ja kumartaa. Toivottavasti Tiede sanoo POP ensi vuonnakin!

Disney- ja Star Wars -painotteinen Popcult Day (9.6.2018)

Helsingin Kulttuuritalolla järjestetystä Popcult Daystä alkaa olla jo lähes kuukauden päivät, joten on korkea aika raportoida omia kokemuksia ensimmäisestä päivän mittaisesta Popcultista. Alun perin minun piti tulla lauantaina 12.5. järjestettyyn coniin pelkästään vieraaksi omalla kustannuksellani. 

Sitten voitin Popcultin naistenpäivän Facebook-kilpailussa ilmaislipun kertomalla, että lempinaishahmoni on Milla Magia.

Sitten tulikin yhteydenotto Suomen Populaarikulttuurin Tutkimuksen Seuralta ja pyyntö liittyä mukaan seuran järjestämään paneelikeskusteluun tutkijuudesta ja faniudesta.

Päädyinkin lopulta ohjelmanjärjestäjäksi ja diilasin ilmaislippuni siskolle, joka lähti innoissaan mukaan katsomaan Disney-voittoista ohjelmaa.

Popcultin isoin harmi oli tänä vuonna kivan ohjelman sijoittuminen päällekkäin. Piti arpoa, mihin haluaa ja mihin ehtii, muttei pystynyt katsomaan kaikkea. Siksi muun muassa upean Another Castlen keikka jäi välistä.

Päädyimme kovina Disney-faneina sitten katsastamaan vain kaksi ohjelmaa, kumpikin Disney-aiheisia. Disney-animaatioiden historiallisuutta tarkastellut ”Richard Leijonamielestä Venäjän vallankumoukseen – historiauskollisuus animaatioissa” olisi ollut vielä napakampi kokonaisuus, jos tekijät olisivat malttaneet keskittyä yhteen animaatioon ja lypsää siitä kaikki historialliset faktat. Taustatyötä oli selvästi tehty ja puhuttua asiaa olisi voinut vaikka tiivistää dioihin enemmänkin.

Julia Salmisen ”Disney: sankareita, onko heitä?” esitelmä oli viihdyttävä ja herätti ajatuksia siitä, millaisia malleja klassikkoanimaatiot meille oikeastaan tarjoavatkaan. Joskin täytyi olla samaa mieltä erään twiittaajan kanssa siitä, että diat ja esiintymisen olisi voinut ajoittaa fiksummin – niin yleisö ei olisi ensin lukenut koko diaa, nauranut ja sitten Salminen olisi käynyt sitä vielä uudelleen läpi.

Tänä vuonna Popcultin ehdottomasti paras anti oli yhdistyspöytien käytävälle sijoittunut Star Wars Cantina, joka tarjosi pientä Star Wars -aiheista, täysin vegaanista syötävää ja juotavaa pieneen hintaan. Teemaan sopivasti pukeutunut porukka oli iloista, asiakaspalvelualtista ja porgejaan suojelevaa sakkia, jollaista soisi näkevän coneissa enemmänkin. Mieluummin annoin euroni heille kuin turkasen kalliiseen Kulttuuritalon kahvioon.

”Poptutkija fanina, fani poptutkijana – paneeli populaarikulttuurin tutkimuksesta” olikin sitten päivän viimeinen ohjelmanumero. Meitä oli viisi tutkijaa eri tutkijanuran vaiheista aina gradun tehneistä tohtoroituneisiin (eli minuun) Pekka Kolehmaisen vetämässä paneelissa. Mukana porukassa olivat muun muassa tuleva Pokémon-tohtori Johannes Koski ja Tulen ja jään laulusta väitöskirjaa tekevä Anna-Leena Harinen. 

Paneelimme isoin ongelma oli sen lyhyys. Tällaiset keskustelut tuntuvat pääsevän vasta vauhtiin, kun aika sitten loppuukin. Puhuimme siitä, miltä tuntuu tutkia faniuden kohdettaan, mitä tutkijan tulisi ottaa huomioon sellaisessa tilanteessa ja onko tutkimus muuttanut suhdetta fanitukseen.

Voinkin tässä julkisesti todeta saman, mitä sanoin jo paneelissamme: väitöskirja mahdollisti pahimman fanituksen purkamisen. Sen jälkeen olen pystynyt lukemaan muitakin sarjakuvia kuin Don Rosan (ja Barksin) – jopa Mikki Hiiri -tarinoita! *Le GASP* 

(Tilasinkin juuri uuden Mikki-sarjiksen Adlibriksestä, mutta siitä myöhemmin lisää.)

Coni oli kiva, mutta liian lyhyt. Toisaalta se kävi melkein lomasta, mikä on aina positiivista. Uudet legginsini ja Aku-reppu saivat kehuja, ehdin moikata Cillaa ja Nitaa (ja saada Cillalta Päivi Arffmanin väitöskirjan – kiitos!). Lisäksi sisko sai valita itselleen synttärilahjan conin fanisälän joukosta. Itselleni ostin lopulta Taidekujalta ainoastaan suloisen, pöllöaiheisen kanzashin. Se tosin jäänee jemmaan odottamaan hiusten kasvua. Tähän tukkaan ei vielä nutturaa saa.

Uhkana uupumus – tutkijanuran vaarat (18.6.2018)

Reilu kuukausi sitten dosentti Aku Visala kirjoitti Areiopagi-blogiin kolumnin tutkijan mielenterveydestä. Teksti oli pitkä, mutta lukemisen arvoinen. Jaoin sen Twitterissä, mutta se jäi vaivaamaan. Päätin kommentoida asiaa myös blogissani, koska teksti osui ja upposi kaikin puolin. 

Olen parin viimeisen vuoden aikana tehnyt aivan liikaa töitä, mikä alkaa pitemmän päälle kostautua. Tämä kevät oli viimeinen pisara, mikä on näkynyt myös blogini päivitystahdin hidastumisena. Joten olen tehnyt ja olen tekemässä valintoja elämässäni sen suhteen, mitä haluan oikeasti tehdä ja mistä nautin. Mutta ennen yksityiskohtiin menemistä, haluan nostaa Visalan kolumnista muutaman olennaisen asian erityisesti niille, jotka eivät jaksa paneutua koko tekstiin.

Mielenterveydelliset ongelmat, kuten masennus, ovat erittäin tyypillisiä väitöskirjantekijöille. Näin todistavat tutkimukset:

Ensinnäkin jatko-opiskelijoilla on kuusinkertainen riski sairastua masennukseen ja ahdistukseen kuin heidän ei-akateemisilla ikätovereillaan keskimäärin. Esimerkiksi yli 40% tutkituista väitöskirjantekijöistä raportoi ahdistusoireita siinä missä samaa ikäluokkaa olevilla ihmisillä keskimäärin tuo luku on 6% luokkaa. Masennuksen osalta luvut olivat samaa tasoa: 39% vastaajista raportoi oireita, joiden perusteella he voisivat saada keskivaikean tai vaikean masennuksen diagnoosin.

Visala 15.5.2018

Visala lisäsi, että tutkimusten mukaan naisopiskelijat ovat suuremmassa riskissä kuin miesopiskelijat ja transsukupuolisista opiskelijoista jopa lähes 60 % kärsi masennuksesta tai ahdistuksesta. Yksi esille nostetuista riskitekijöistä oli etäinen suhde omaan väitöskirjaohjaajaan.

Yksinäisyys onkin yksi akateemisen maailman isoimmista ongelmista. Luonnontieteissä ja psykologian alalla tutkimusta tehdään jo varsin varhaisessa vaiheessa osana laajempaa tutkimusryhmää, jolloin kollegoiden ja ohjaajien tukiverkosto on saatavilla. Tuntuu siltä, että meillä humanistisella puolella ollaan vasta viime vuosien aikana herätty siihen, että hei – mehän voimme vaikka kirjoittaa tämän artikkelin yhdessä! Muuten kaikki työ on yksinäistä puurtamista. Visala kommentoikin, että yliopisto työympäristönä kuulostaa ilkeän neron suunnittelemalta:

  1. Tutkijat ovat jatkuvassa keskinäisessä kilpailussa keskenään. Tyypillisimmin kilpailu ilmenee rahoituksen tai työsuhteiden hakemisessa. Keskinäinen kilpailu on oiva tapa tuhota ihmissuhteita, vaikka sitä miten yrittäisi pitää yllä jatkuvaa tsemppausta ja iloa kollegoiden saaman rahoituksen puolesta.
  2. Tutkija ei voi koskaan olla täysin tyytyväinen itseensä, koska työ asettaa jatkuvia vaatimuksia, joiden yli tulisi päästä. Aina olisi parempia julkaisukanavia, aina voisi etsiä enemmän tuoretta tutkimusta – aina voisi tehdä enemmän, paremmin ja nopeammin.
  3. Pätkätyöt, projektit ja lyhyet rahoitusputket eivät herätä lohdullisia tulevaisuuden näkymiä. Yliopistoilla, saati sitten niiden pienillä laitoksilla, ei ole resursseja palkata tutkijoita vakituisiin työsuhteisiin. Tutkija voi olla onnellinen, jos hän tietää, mitä tekee kahden vuoden päästä.

Tästä seuraakin väistämättä riittämättömyyden tuntu. Miten etsiä työstään sitä mielekkyyttä, kun suurin osa juuri saadusta rahoituksesta menee tutkimustyön teon sijaan käytännössä siihen, että haet seuraavaa rauhoitusta?

Aika, jolloin tutkijoilla oli mahdollisuus syventyä vuosikausiksi yhteen ongelmaan ilman julkaisemisen, hallinnon ja rahankerjäämisen painetta, on menneisyyttä. Kunkin projektin loppu tulee kohti kuin juna, jonka matkan jatkumista yritän edesauttaa latomalla hätäpäissäni kiskoja sen eteen. Joskus kiskoja ei vaan löydy ladottavaksi. Lisäksi kiireessä sählääminen tuottaa murskaavan riittämättömyyden tunteen.

Visala 15.5.2018

Visala, kuten monet muut meistä tutkijoista, näkee tutkimustyön ja tutkijuuden kutsumusammattina. Se on työn osalta sekä uhka että mahdollisuus. Intohimo asioiden selvittämiseen, kirjoittamiseen ja analysointiin auttaa saavuttamaan omassa työssä niitä tavoitteita ja kenties myös unelmia. Mutta samaan aikaan tutkimus ei jätä sinua koskaan yksin. Se on aina läsnä. Sitä et voi tehdä kahdeksasta neljään ja jättää sitä työhuoneelle, kun menet kotiin (jos joku tähän pystyy, voisi opettaa keinonsa minullekin). Tutkimus on mukanasi keskellä yötä, kun et saa unta. Se on läsnä suihkussa, lenkillä, kun seurustelet ystäviesi kanssa. Se muistuttaa olemassaolostaan, kun yrität nauttia fiktiivisistä teksteistä ja alatkin analysoida kertojan fokalisaation vaihtumisia.

Koska työ on osa minua, tulee työn ongelmista myös osa minua. Epäonnistunut projekti, huono artikkeli tai ankara palaute eivät tarkoita vain yhtä huonoa päivää. Ne tarkoittavat sitä, että minä olen epäonnistunut, minä olen huono eikä minua arvosteta.

Visala 15.5.2018

Olen yrittänyt koko yliopistossa oloni ajan opetella irti sitä ajatuksesta, että teksti olisi yhtä kuin minä itse. Vaikka teksti onkin minun tuottamani, se on erillinen yksikkönsä. Jos tekstini saa huonoa palautetta, se ei tarkoita sitä, että minä olisin huono ihmisenä. Se tarkoittaa vain sitä, etten ole onnistunut pukemaan ajatuksiani sanoiksi niin hyvin kuin kuvittelin. Voin aina jatkaa tekstin työstämistä. 

Näin opetan gradukursseilla. Ja voi kun se olisikin niin helppoa! Kunpa sen muistaisi silloin, kun ne artikkelin arviot tai väitöskirjan esitarkastuslausunnot tulevat ja ensimmäinen jumalautamäoonniinpaska-tunneryöppy iskee päälle.

Visala nostaa esille kaksi tutkijalle ominaista piirrettä, jotka tunnistan itsessäni. Ensiksi on haastavaa tehdä rajanvetoa työn ja vapaa-ajan välillä. Erityisesti silloin, kun tutkii fanittamisen kohdettaan, joka on osa populaarikulttuuria. 

Toiseksi on se huijarisyndrooma, josta kirjoitin viime kesänä. Vaikka silloin tuntuikin, että se nousi enemmän esille opettajaidentiteettiini liittyvissä kysymyksissä, alan tunnistaa itsessäni sitä myös tutkijuuden osalta. Varsinkin nyt, kun en oikeastaan ole kyennyt tekemään oikeaa tutkimusta sitten väitöskirjan.

No, miten tämä liittyy tämänhetkiseen tilanteeseeni?

Tajusin ystäväkollegani kanssa keskustellessani, että jos olisin tänä keväänä mennyt psykologin puheille, olisin todennäköisesti saanut jonkinasteisen työuupumusdiagnoosin. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo siinä vaiheessa, kun aina jonkun kysyessä ”Mitä kuuluu?”, ainut vastaukseni oli ”töitä”. Kun kollegani kysyi tässä keväällä, joko olen ehtinyt käydä uimassa, ensimmäinen ajatukseni oli ”millä ajalla?”.

Minulla on ollut tänä keväänä neljä työsuhdetta, uuden kielen opinnot, opettajan pedagogiset opinnot ja paikallistason opetussuunnitelman laatiminen. Olen tehnyt suuren osan työviikosta 10 – 11-tuntisia työpäiviä ja pitänyt sitä normaalina. Jos olen ollut ennen kuutta kotona, olen ihmetellyt, mitäs tämä nyt on. Olen jaksanut ainoastaan syödä ja nukkua, mikä on näkynyt painon kerääntymisenä. Viime vuonna en halunnut nähdä ihmisiä, varsinkaan työkavereita, työajan ulkopuolella ja jättäydyin siksi kaikista mahdollisista vapaa-ajan aktiviteeteista pois.

Muistini on takkuillut isäni kuolemasta saakka, mutta nyt se on mennyt vielä pahempaan suuntaan. En selviä ilman kalenteria. Jos minulle annetaan jokin tehtävä, minun pitää tehdä se heti, muuten se unohtuu – ellen laita itselleni muistilappua. Minusta onkin tullut pahimman sortin tarralappu-addikti.

Saatan lukea sähköpostin, miettiä, mitä siihen vastaisin ja unohtaa koko asian. Sitten muistan kolmen viikon kuluttua kesken palaverin, että minun piti vastata siihen yhteen kysymykseen silloin joskus.

Olen tutkijan mielenkiinnolla seurannut kognitiivisten kykyjeni heikkenemistä. Sitä, etten herätessäni muista, mikä päivä tänään on ja missä minun pitäisi olla. Loppukeväästä aloin olla kävelevä Alias-peli, kun tavalliset sanat katosivat täysin päästäni ja jouduin selittämään niitä muille ihmisille.

Syy, miksi nyt jaan tämän blogissa, on ehkä tapa myöntää se ääneen ja julkisesti. Mutta myös sen julkinen toteaminen, ettei ole väärin myöntää oma rajallisuutensa. Ei ole heikkoutta olla väsynyt eikä oman henkisen jaksamisen heikentymistä saati mielenterveyden ongelmia pitäisi nähdä stigmana akateemisissa piireissä. Olen alalla, joka vaatii paljon nimenomaan henkisellä puolella. Eikä tilannetta yhtään auta se, että olen persoonana absoluuttinen, perfektionisti ja suorittaja. Siksi olen tehnyt päätöksiä oman jaksamiseni suhteen.

  1. Olen opetellut sanomaan ei. Ei, minä en ehdi, pahoittelut.
  2. Olen luopunut tietyistä yhdistysten vastuutehtävistä ja siirtänyt hommia muille.
  3. Olen hankkinut kesäkortin tanssistudiolle, jossa pyrin käymään 3 – 4 kertaa viikossa treenaamassa kesän ajan. Liikunta auttaa jaksamiseen. #kesätreeni!
  4. Jätän Finnconin väliin, koska joka vuosi se on kuitenkin työkeikka eikä lomaa.
  5. Olen heinäkuun kokonaan lomalla. (Jos en siihen kykene, niin kirjoitan korkeintaan vähän artikkelia kerran viikossa.)
  6. Opettelen olemaan. Aina ei tarvitse puuhailla tai suorittaa jotain.
  7. Teen ainoastaan kahta opetustyötä ensi lukuvuonna. Ei mitään muuta.
  8. Tutkimus jää pieneen sivuosaan, mutta haen joka tapauksessa postdoc-rahoitusta valituista paikoista.
  9. Kaiken ei tarvitse olla niin justiinsa. Kunhan on läsnä.

Yliopisto on edelleen se paikka, jossa haluan työuraani rakentaa. Tutkimus ja opetus ovat molemmat lähellä sydäntäni, joten niiden parissa aion jatkaa, vaikkakin keskityn nyt vain toiseen. Tällä hetkellä se on kuitenkin oman henkisen jaksamiseni kannalta kaikista parhain vaihtoehto. 

Helsingin sarjisfestarit 2018 (16.9.2018)

Tänä vuonna Helsingin sarjakuvafestivaaleilla oli paljon hyvää ja kaunista. Teemana olleet Italia, strippisarjakuva ja metalli sopivat minulle erinomaisesti (joskin italialainen sarjakuva on minulle edelleen Ankka-voittoista) – erityisesti siksi, koska A) tämän vuoden festaritaiteilija oli JP Ahonen, ja B) yksi vieraista oli upea Lise Myhre!

Mikä olisikaan parempi syy viettää syyskuun ensimmäinen viikonloppu Helsingin Suvilahdessa ilmaisilla festareilla?

Saavuimme ystäväni kanssa festareille vasta lauantai-iltapäivästä, mutta ehdimme heti aluksi katsastaa Zinefestin, joka oli tänä vuonna siirretty varsin onnistuneesti Tiivistämölle. Nyt oli tilaa olla, liikkua ja hengittää! Hengasimme siellä pariinkin otteeseen KeSSin pöydän ääressä.

Lauantaina kävimme kuuntelemassa (ennen pakottavaa ruokatarvetta) JP Ahosen haastattelun alkupuolen, jossa hän kertoi Belzebubs-sarjakuvastaan ja uudesta Villimpi Pohjola -albumista. Belzebubsista oli vihdoin ilmestynyt kovakantinen albumi, johon oli koottu kaikki tähän mennessä verkossa julkaistut stripit ja sellaistakin materiaalia, johon en ollut vielä törmännyt. Tavoitteeni oli saada albumi kainaloon omistuksella ja kyllähän näin pääsi käymään. 

Albumi tuli kahlattua läpi heti seuraavana yönä ja junamatkalla kotiin ja todettakoon, että minulle selvisi vasta nyt, että Lilithin parhaan ystävän nimi on Blasphe My! Se selittää hahmon ulkonäön! (Nerokasta!) Siksi arvostan vielä enemmän JP:n minulle piirtämää omistusta. Blasphe on ihana, kuten esikuvansakin.

Kävimme kuuntelemassa myös Wolf Kankaretta, joka puhui uudesta sarjakuvaromaanistaan Subdimensionaalinen portti. Se kuului myös ostoslistaani, joten oli kiinnostavaa kuulla sen taustoista. Kankare lupasi jatkossa piirtää jotain söpöä, joten sitä odotellessa.

Festivaalin kunniavieraan, Charlie Adlardin eli Walking Deadin piirtäjän, kunniaksi Kattilahallissa haahuili lauantaina myös zombeja. Kenkutti, että päädyin vain räpsimään kuvia, sillä olisin saanut niistä kerrassaan ahdistavan videonkin kuvattua. No, aina ei voi zombejakaan voittaa, vaan pitää häipyä vähin äänin.

Sunnuntai oli kuitenkin se päivä, jota odotimme eniten. Eräs suurista idoleistani, Nemin piirtäjä Lise Myhre oli haastateltavana ja jakoi sen jälkeen nimmareita fanilaumalleen. (Kaksi suurinta nimmarijonoa taisi muodostua Lisen ja JP Ahosen pöytien ääreen tänä viikonloppuna.) 

Lise oli ihana. Kerrassaan sympaattinen ja helposti lähestyttävä persoona, joka kertoi arvostavansa kaikkia fanejaan. Haastattelun aikana hän kertoi ensimmäistä kertaa julkisesti, miksi Nemin äiti ei esiinny sarjakuvissa. Koska monet lukijat ja toimittajat samaistavat Lisen Nemiin, hän ei voinut piirtää Nemin äitiä, koska hahmojen suhde olisi vertautunut hänen äiti-suhteeseensa. Ja hän totesi rakastavansa äitiään.

Toinen mieleenpainunut kommentti oli Lisen vastaus, mitä aloittelevan sarjakuvapiirtäjän tulisi ottaa huomioon. ”Olla oma itsensä ja kertoa oma tarinansa”, oli Lisen vastaus. Kukaan ei kerro tarinaasi niin hyvin kuin sinä, joten sinä olet se oikea henkilö tekemään sen.

Haastattelutilanne olisi kuitenkin voinut olla paljon parempi, sillä haastattelija oli todella epäonnistunut valinta. Tyyppi istui hattu ja aurinkolasit päässä koko ajan, mikä tuntui todella epäkunniottavalta haastateltavaa kohtaan, jonka pitäisi nähdä keskustelukumppaninsa silmät. (Oliko sitten edellinen ilta mennyt liian pitkäksi, tiedä häntä. Kyseessä oli kuitenkin Nemiä suomentanut henkilö!) Tankeroenglanti yhdistettynä pitkiin, epäselviin kysymyksiin teki Lisen hämmentyneeksi ja sai yleisön kiemurtelemaan. Kun jokainen yleisössä kysymyksiä esittänyt muodosti selkeämpiä ja fiksumpia lauseita, jäi haastattelusta niin nolo fiilis, ettei ole tosi. Onneksi se ei kuitenkaan näyttänyt pilaavan Lisen päivää.

Lisen nimmarijono oli pitkä, mutta kaikki oli sen arvoista. Sain hillittyä pahimman fanityttökohtaukseni, kun Lise avasi keskustelun kehumalla vuolaasti Kaunotar ja hirviö -paitaani. Sitten vertailimme kenkiämme ja minä avauduin, miten olen fanittanut Nemiä ensimmäisestä numerosta saakka. Sain nimmarin (kaksi), piirroksen ja yhteisen valokuvan. Ostin vielä kassinkin, joka loistaa pimeässä! (Tai on heijastin. Tämä jäi epävarmaksi, mutta kumpi tahansa on varsin siistiä!)

Ennen siirtymistä takaisin Keski-Suomeen kävin vielä hakemassa yksinäisen oloiselta Luke McGarrylta Sad Chewie -pinssin. Sain kaupan päälle Poen, joten se oli kannattava, vaikkakin lyhyt moikkaus.

Edellä mainittujen teosten lisäksi ostin ihanan Siiri Viljakan zinen Closure & Failure, jonka olin luvannut hankkia jo näkemäni näyttelyn perusteella. Lisäksi mukaan tarttui Belzebubs-pinssit ja olisi varmaan tarttunut myös t-paita, elleivät ne olisi olleet loppuunmyytyjä siinä vaiheessa. Mutta nettikaupasta saa ainakin oikeita kokoja ja lady-fittiä. Pikkaisen jäi harmittamaan se, että Mari Ahokoivun Oksi ehti kadota muiden ostajien taskuun, mutta lisään sen hankintalistan ykköseksi sitten seuraaville sarjisfestareille – jotka ovat *DAM DAM DAA* Oulun sarjisfestarit! Näemme siis siellä!

Katja kiittää järjestäjiä ja toivoo ensi vuodelle lisää ruokakojuja ja pikkaisen eri sijaintia lavalle, sillä baarin puolelta tuleva möykkä välillä hieman häiritsi. Mutta viime vuoteen verrattuna jo pelkkä lavan olemassaolo oli pop!

Syyskuun Star Wars: A New Hope -konsertti (17.10.2018)

Olen opettajalle ominaisesti kipeänä näin syyslomaviikon, joten pidempiä postauksia odotellessa (luvassa ainakin Akatemian hakuprosessia) pieni katsaus syyskuun 8. järjestettyyn Star Wars: A New Hope in Concert -tapahtumaan. Hartwall Arenassa järjestetty konsertti oli yhtä aikaa elokuvanäytös ja sinfoniaorkesterin tähdittämä massiivinen spektaakkeli. Itkin jo siinä vaiheessa, kun Lucasfilmin logo ilmestyi valkokankaalle. 

Oli kiinnostavaa huomata, miten välillä keskittyi orkesteriin, välillä elokuvaan. Vaikka Uusi toivo on nähty niin monesti, että sen dialogin osaa jo ulkoa, löytyi silti jotain uutta. (Tällä kertaa metsästimme Han Solon kultaisia noppia.) Vantaan viihdeorkesteri tarjosi elokuvan soundtrackin – ja nimenomaan soundtrackin eli elokuvan katsojille tarkoitetun, tunnelmaa luovan musiikin. Tämä avautui minullekin siinä vaiheessa, kun pettymyksekseni Cantina Bandin tuttu tiluttelu tulikin elokuvan ääniraidalta. Cantina Bandin musiikkihan kuuluu elokuvan sisäiseen maailmaan, ei taustoittamaan sitä. Vaikka olisin kovin mielelläni kuullut myös tämän kappaleen sinfoniaorkesterin soittamana.

(En myöskään muistanut, että The Imperial March todellakin soi vasta Imperiumin vastaiskussa. Sen leffanäytöstä odotellessa…)

Paikkamme olivat mukavasti permannolla, joten meillä ei ollut joidenkin katsojien kommentoimia ääniongelmia. Dialogista sai selvän lähes poikkeuksetta eivätkä äänet särkyneet tai kadonneet.

Olen elokuvien katsojana vahvasti visuaalinen ja muistan asioita herkemmin näkömuistini kautta. Siksi en pysty aina paikantamaan tietyn taustamusiikin kohtaa, ellei musiikki ole pääroolissa esimerkiksi dialogin kustannuksella. Konsertti oli siksikin kiinnostava kokemus tarkkailla niitä hetkiä, jolloin taustalla ei soinut mitään suhteessa niihin hetkiin, jolloin dialogia säesti hienovarainen tunnelmointisävel.

Nautin kovasti ja toivon lisää vastaavia elämyksiä!

Turun Taru sormusten herrasta ihastutti (11.11.2018)

Olen kaiken sortin kiireiden takia myöhässä päivityksissäni, joten pahoittelut siitä. Yritän seuraavaksi kertoa kokemuksiani Mission in Jedha -tapahtumasta, mutta se saattaa mennä ensi viikonloppuun. Tässä kuitenkin lyhyt arvio ja ajatuksia Turun kaupunginteatterin mahtipontisesta Taru sormusten herrasta -teatteriesityksestä (josta jostain syystä puhuin pitkään musikaalina – ei mitään käsitystä, miksi tällainen harhaluulo).

Kävin siis katsomassa syyslomalla (flunssatoipilaana) nelituntisen spektaakkelin, joka sisälsi kaksi väliaikaa. Olin varannut lipun jo kesällä, kun onnekkaana löysin yhden vapaan paikan neljännestä rivistä ja vielä aivan keskeltä.

Tarun esityskausi jatkuu joulukuun 28:aan päivään saakka, joten jos et ole vielä ehtinyt näytöstä katsastaa, varoituksen sana, sillä alla oleva teksti sisältää spoilereita muun muassa lavastuksen ja dramatisoinnin toteutuksesta.

Kun oma visuaalinen mielikuva pohjaa pitkälti Peter Jacksonin filmatisointiin, ymmärtää ohjaajan ja dramatisoijan haasteet liittyen siihen, mitä kuvataan ja miten. Ymmärrän, ettei kolmiosaista eeposta voi mitenkään kattavasti mahduttaa vajaaseen neljään tuntiin, mutta Rohanin puuttuminen teki Éowynistä harmittavalla tavalla irrallisen. En tiedä, olisinkin itse kaivannut Tom Bombadilia niin paljon, että olisin kokenut tarpeelliseksi mahduttaa hänet mukaan Rohanin sijaan. Rohan olisi tietenkin vienyt todennäköisemmin isomman ajallisen osion näytelmästä kuin Tom Bombadil.

Toisaalta muun muassa Frodon ja Samin matka Klonkun johdattamana kohti Tuomiovuorta oli paljon miellyttävämpää katsella, kun se ei ollut niin pitkä ja puuduttava.

Näyttelijöistä Hannes Suomisen Sam oli herttainen ja juuri sellainen kuin Samin pitääkin olla. Teemu Aromaa ja Markus Riuttu lempihobitteinani Merrinä ja Pippininä pelasivat hyvin yhteen ja toivat tarinaan maanläheisyyttä yhdessä Samin kanssa. Mutta Miska Kaukonen Klonkkuna veti kyllä pisteet kotiin niin verbaalisella kuin fyysisellä esityksellään. Klonkun tarinan traagisuus tiivistyi kauniisti kohtaukseen, jossa tämä (tosin stunttinäyttelijän esittämänä) putoaa hitaasti katosta Tuomiovuoren laavaan. Kohtausta seuranneet pyrot lämmittivät melko hyvin neljättä riviä…

Pidin erityisesti mustista ratsastajista hevosten selässä. Ne oli toteutettu mainiosti. Kun ensimmäinen niistä saapui Kontuun, kaikki käsivarsieni ihokarvat nousivat pystyyn. Vastaava tunne tuli siitä, kun Gandalf kohtasi Balrogin. Oli muuten tyylikästä. 

Lavastus toimi mainiosti: pyörivä lava mahdollisti samojen elementtien käytön useissa eri kohtauksissa. Brii ja Pomppivan ponin majatalon toteutus oli kerrassaan mainio nousevan lavan osalta. Muihin lemppareihini lukeutui Gandalfin ja Sarumanin taistelu Rautapihassa. Lisäksi Puuparta ja muut entit olivat kerrassaan ihania!

Viihdyin ja nautin esityksestä aivan valtavasti. Siinä seikkailu ja matka nousivat tärkeämpään rooliin kuin taistelupainotteisissa elokuvafilmatisoinneissa. Tuli oikeasti tarve kaivaa romaani hyllystä ja palata pitkästä aikaa Keski-Maahan.

Kiitos kaikesta, Turku!

Tehtävä Jedhassa – kokemuksia tapahtumasta 20.10. (28.11.2018)

Päivitystahtini on auttamattomasti jäljessä, mutta koettakaa kestää. Syysloman flunssa (joka olisi näin opettajana pitänyt olla ilmiselvä fakta) sotki aikatauluja, jotka olivat töiden takia muutenkin kiireisiä. Yritän nyt kuitenkin vähän kerrallaan tyrkätä teille päivityksiä olennaisista tapahtumista.

Käytin siis syyslomani kulttuuririentoihin Etelä-Suomessa. Taru sormusten herrasta -teatteriesityksen jälkeen siirryin Helsinkiin, jossa järjestettiin immersiivinen Star Wars -tapahtuma Mission in Jedha. Perjantaina 19. ja lauantaina 20. lokakuuta järjestettyjä tapahtumia mainostettiin jo kevään Popcultissa larpin kaltaisiksi tarinoiksi, joissa katsoja pääsee osallistumaan tarinaan niin halutessaan. 28 € hinta oli tällaiselle fanille pieni, joten heti kun aikataulu selvisi, ostin oman lippuni Kulttuuriareena Gloriassa järjestettyyn tapahtumaan.

Perjantain tapahtuma oli avoin koko perheelle, lauantain K-18, jolloin baarikin oli auki. Osallistuin lauantain tapahtumaan ihan vain sen takia, että aikataulu sopi minulle paremmin (ja pyrin välttelemään lapsiperheitä). Alusta asti tapahtumasta kerrottiin hyvin epämääräisesti. Sen perusteella, mitä itse olin ymmärtänyt, oletin, että meille esitettäisiin ikään kuin näytelmää, johon me saisimme halutessamme osallistua. Miten halukkuus sitten ilmaistaisiin, oli toinen juttu. Olin kuitenkin varautunut asiankuuluvasti eli pukeutunut kapinalliseksi Jyn Erso -takissani ja maihareissani. 

Tilaisuus alkoi kuudelta ja ilmoittautuneita otettiin sisään vartin välein. Tapahtuman järjestäjät eivät olleet suomalaisia, joten kieli tulisi olemaan ainakin osittain englanti. Täytimme pienen ilmoittautumislomakkeen ja jo siinä vaiheessa olin kapinoimassa viemällä vesipulloa sisään. (Ei omia juomia, joten Stormtrooper-pulloni jäi naulakkoon.) Pääsin ensimmäisten joukossa sisään ”sukkulaan”, joka vei meidät Jedha-planeetalle. Meille kerrottiin, että olimme kauppiaita (trader), joiden tehtävä oli selvittää, mitä Imperiumi teki planeetalla. Lyhyen ohjeistuksen mukaan meille annettiin neuvo mennä torille ja selvittää, millaista kauppaa siellä käytiin.

Tässä vaiheessa siis tarina alkoi ja minä olin aivan pihalla.

Kun oli yksin koko tapahtumassa ilman ketään tuttua, kynnys lähteä tutkimaan ja selvittämään asioita oli suuri. Siksi käytännössä hengasin ensimmäisen tunnin Cantinassa juomassa sinistä maitoa ja tarkkailemassa ihmisiä. Paikalla oli useita näyttelijöitä, kuten Lando Carlissian, prinsessa Leia, joitain jedejä, jawa ja Boba Fett. Mitään ei näyttänyt tapahtuvan. Ihmisiä tuli kuitenkin koko ajan lisää. Jossain vaiheessa tajusin, etten ollut näyttänyt kenellekään pääsylippuani tai saanut sisäänpääsyleimaa. Kävin korjaamassa leima-asian.

Kun ensimmäiset samalla sukkulalennolla tulleet ihmiset alkoivat kantaa ympäriinsä isoja pahvilaatikkoja ja tarjoilla jawalle pieniä esineitä, tajusin, että jotainhan tässä pitää tehdä, kun ei mitään tarinaa näytä olevan. Olin tarkkaillut Landon peliä (korttiversio kivi–paperi–sakset-pelistä) ja tulin siihen tulokseen, että olen oppinut hänen korttijärjestyksensä, joten päätin kokeilla onneani. Onnistuinkin taktikoimaan niin, että voitin Landon ja sain hyödyllisen vinkin, mistä oikeasti pitää lähteä liikkeelle. Joten menin marketille, jossa minua pyydettiin tuomaan heille pahvilaatikko. Neuvottelin sellaisen itselleni jeditemppelin ovella. 

Sitten tarina alkoi kulkea eteenpäin muistuttaen puzzle-tietokonepelin ja larpin yhdistelmää: pahvilaatikkoa vastaan sain tietokonesirun, joka piti tarjota jawalle (se oli vääränlainen, joten jouduin hakemaan uuden ja paremman), joka antoi minulle pelimerkin, joka piti käydä pelaamassa alakerran uhkapeliluolassa, josta sai voitolla palkkioksi kristallin, jolla pääsi jeditemppeliin, jossa oppi jedi mind trickin, jolla huijasi palkkionmetsästäjän, jonka ohi päästyään löysi imperiumin keskuksen, josta piti napata mukaan Kuolemantähden piirustukset ja toimittaa ne kapinallisille. 

Tässä vaiheessa oltiin jännän äärellä. Olin jo ollut liian lähellä uhkapeliluolaa, kun sieltä pidätettiin joukko porukkaa. Nyt olin juuri piilottanut Kuolemantähden piirustukset hihaani ja marssimassa ulos Imperiumin tiloista, kun joukko upseereita tulee vastaan ja kysyy, milläs asioilla olen. Onnistuin nopeasti näyttämään superviattomalta ja sanomaan, etten millään, ja pääsinkin vähän liian helposti kuin koira veräjästä. (Olin jo ollut valmis vilauttamaan takkini alta Imperiumin logoa ja väittämään kivenkovaan, että olin heidän agenttinsa, mutta eipä sitten tarvinnut.)

Loppujen lopuksi tässä itse ”pelissä” minulla meni noin tunti ja sitten istuin seuraavan tunnin katselemassa ihmisiä Cantinan sohvilla ja näyttämässä tyytyväiseltä itseeni. Yhdeksältä tarina päättyi elokuvanäytökseen, joka oli odotetusti Rogue One. (Leffan alkua oli tosin pätkitty pois, joten aloitimme suoraan Jedha-kohtauksesta.) Leffan aikana näyttelijät vielä elävöittivät sotakohtauksia ammuskelemalla laseraseilla ympäri salia.

Illan parasta antia oli ehdottomasti muiden fanien kanssa juttelu ja vertailu, missä vaiheessa kukakin oli menossa ja mitä kannatti tehdä seuraavaksi. Oma strategiani oli ”tarkkaile ja tee sitten itse perässä”, mikä tuntui toimivan aika hyvin. Pelin juoni oli myös kivasti kirjoitettu, kunhan siihen pääsi sisään. Alussa kaikki tuntui vain todella epäselvältä. Olisin siis kaivannut hieman selkeämpää opastusta siihen, että meidän oikeasti pitää itse rakentaa se tarina.

Näyttelijät olivat mainiosti mukana rooleissaan, mutta pari kertaa koko tapahtuma keskeytettiin ja Imperiumin sotilaat käskivät meidät alakertaan seuraamaan jotain näyteltyä pätkää, mikä oli sitten mielestäni täysin juoneen liittymätön taistelukohtaus. Olisin näiden asemasta kaivannut selkeämpiä tarinapätkiä, jotka olisivat tapahtuneet eri paikoissa ja ne, jotka sattuivat olemaan paikalla, olisivat nähneet ne ja saaneet niistä jotain lisävinkkiä. Sitten olisimme osallistujinakin joutuneet pelaamaan enemmän yhteen.

Alun säädöstä huolimatta minulla oli todella kivaa, lavasteet olivat toimivia ja pelaajien kanssa vaikuttaneet näyttelijähahmot mukavia. Erityispisteet lopulle, jossa paikalle saapui itse Darth Vader. Sen ansiosta jopa leffasalin kamala kylmyys tuntui paremmalta.

Satuja, fantasiaa ja adaptaatioita Tampereella (30.11.2018)

Perjantaina 16.11. järjestettiin Tampereen yliopistolla kirjallisuustieteen syysseminaari otsikolla ”Ihmesaduista adaptaatioihin. Näkökulmia sadun ja fantasian tutkimukseen”. Olen koko syksyn kaivannut vahvemmin ja vahvemmin paluuta täysipainoisen tutkimuksen pariin, mutta koska se ei vielä ole mahdollista, ajattelin aloittaa kevyesti ja tarjota abstraktia seminaariin. Kun se meni läpi, olin todella iloinen ja innostunut, että pääsisin edes päiväksi esittämään oikeaa tutkijaa.

Päivä alkoi puoli kymmeneltä ja kesti huimat yhdeksän tuntia. Mutta mielenkiinto pysyi mukavasti yllä, sillä ohjelma oli kattava ja monipuolinen. Adaptaatioita tarkasteltiin satukirjasovelluksissa, perinteisissä saduissa, animaatioissa, sarjakuvissa kuin tietokonepeleissäkin. Mukana oli myös kirjailijavieraana Magdalena Hai, joka esitteli omaa Kurnivamahainen kissa -satukirjaansa sekä sivusi lyhyesti YA-romaaniaan Kolmas sisar. Kumpikin on ollut pitkään lukulistallani. Hai kertoi teostensa olevan kommentteja siitä, mikä häntä nykymaailmassa ahdistaa. Lapsetkin puhuvat ilmastonmuutoksesta, joten fiktio on hyvä keino käsitellä tällaisia teemoja. Kolmannesta sisaresta puhuttaessa hän huomautti, että nuorten aikuisen romaaneissa valkoinen cis-hetero ei ole enää nykyaikaa, joten hahmokavalkadin on oltava monipuolisempi. Samalla hän myös avasi teoksen mangavaikutteita: kuvauksissa on söpöyttä, pinkkiä ja glitteriä, kuten mangan taikatyttöjen taikuudessa konsanaan. 

Nautin myös paljon tutkijavieras Minttu Ollikaisen puheenvuorosta, jossa hän avasi omaa tutkimuskohdettaan eli suomalaista reaalifantasiaa unen ja fantasian näkökulmasta. Hänen jälkeensä Claudia Nierste esitelmöi puheen illuusiosta fantasiakirjallisuudessa, mikä oli kirjoittamisen opettamisen kannalta kiinnostava aihe. Eli millä tavalla hahmot puhuvat, mitä sanavalintoja he käyttävät, ja millaisen kuvan se luo fantasiamaailmasta. Noora Raiskion esitelmä sai minut kiinnostumaan Noituri– eli Witcher-sarjasta, Oskari Rantalan puolestaan Alan Mooren eroottisesta satuadaptaatiosta Lost Girls.

Oma esitelmäni oli hieman päivitetty versio muutaman vuoden takaisesta Finncon-esitelmästäni, joka käsitteli Tarina vailla loppua -romaanin ankka-adaptaatiota ja sen sarjakuvallisia erityispiirteitä, kuten metalepsistä. Vaikka en ehtinytkään harjoitella esitelmääni niin hyvin kuin olisin toivonut, oli mukavaa palata takaisin ankkojen pariin ja puhua italialaisesta sarjakuvasta ja sen erityispiirteistä. Positiivista oli myös se, että vaikka meidät sarjakuvatutkijat oli niputettu illan viimeiseen sessioon, paikalla oli vielä sinnikkäitä kuuntelijoita, jotka olivat parhaimmillaan istuneet Virta-rakennuksen salissa aamusta asti.

Päivän päätteeksi Finfar oli järjestänyt pienen illanistujaisen Tullin saunalle, jonne viimeinen sinnikäs sakki kerääntyi syömään ja keskustelemaan tutkimuksesta. Pääsin jo antamaan mahdolliselle ankkagradun tekijälle lähdevinkkejä ja intoilemaan Ducktalesin hämmentävän modernista naiskuvasta. Näitä päiviä pitää saada lisää.

Piipahdus Oulun sarjisfestareilla (20.12.2018)

Oulun sarjakuvafestivaalit järjestettiin 23. – 25.11.2018 ja minut kutsuttiin sinne puhumaan sarjakuvatutkimuksesta. Koska olin sattunut suunnittelemaan viikonloppuopetukseni yliopistolla juuri sille viikonlopulle, pääsin paikan päälle vasta lauantai-iltana eli onnistuin missaamaan kaikki myyntipöydät ja muun kiinnostavan ohjelman. Mutta lyhyestäkin käynnistä jäi hyvä mieli. 

Olin siis mukana sunnuntaina klo 12 alkaneessa ”Suomen sarjakuvatutkimuksen nykytila” -ohjelmassa, joka oli osin paneelikeskustelu, osin pienimuotoinen esitelmä. Jännitin, tuleeko paikalle enää sunnuntaina ketään, joten olikin ilo seurata, miten pieni elokuvasali Valveen yläkerrassa täyttyi sarjakuvatutkimuksesta kiinnostuneista ihmisistä. Lisäjännitystä aiheutti LibreOffice, joka päätti heittää kaikki Powerpointtini muotoilut hevon tuuttiin, joten ainakin yleisö sai seurata, miten Katja säätää diojen ulkoasuja kohdilleen kymmenen minuuttia ennen esitelmää.

Noin vartin mittainen puheenvuoroni avasi ohjelman. Tarkoitukseni oli luoda nopea katsaus Suomen sarjakuvatutkimukseen ja vilkaista pääkohdittain, mitä on jo tehty ja mitä tällä hetkellä ollaan tekemässä. Eli käytännössä kerroin, kuka tekee mitäkin missäkin yliopistossa ja mistä aiheista. Samalla todettiin, että piirit on pienet ja lisää väitöskirjantekijöitä tarvitaan aina. Kannustin myös liittymään Facebookissa olevaan Suomen sarjakuvatutkijat -ryhmään, oli tekeillä sitten gradu tai kandi sarjakuvista.

Avauksen jälkeen minä, Korpuan Jyrki ja Filpan Harri keskustelimme laajemmin sarjakuvatutkimuksesta, mitä itse teemme ja mitä haluaisimme kentällä nähdä. Nostimme esille suomenkielisen tutkimuksen tärkeyden, tarpeen yhdistää teoriaa ja käytäntöä esimerkiksi oman sarjakuvalaitoksen voimin, mikä liittyi myös Harrin päätökseen tehdä oma väitöskirjansa sarjakuvamuodossa. Sovimme sitten jo puolivahingossa, että aloitamme Herkmanin Sarjakuvan kieli ja mieli -teoksen päivittämisen porukalla. 20 vuotta vanha opus kaipaakin jo uutta näkökulmaa esimerkiksi digitaalisen sarjakuvan osalta.

Keskustelun päätteeksi annoimme palautetta sarjakuva-aiheisen gradun tutkimussuunnitelmasta. Ohjelman ideaan sisältyi alun perin myös tekstipajaluontoinen osuus, johon sai tarjota omaa sarjakuva-aiheista tutkimustekstiään asiantuntijoiden kommentoitavaksi. Saimme deadlineen mennessä vain yhden, mutta se oli minulle sitäkin kiinnostavampi, että se käsitteli Kultu Kimallusta! Olin niin innoissani aiheesta, että jatkoimme keskustelua vielä ohjelman jälkeen teekupposen äärellä. Toivottavasti en paasannut liikaa ja hukuttanut graduntekijää kaikkiin lukuvinkkeihin…

Tapasin myös Aalto-yliopistossa graduaan tekeviä nuoria ja juttelimme pitkät tovit heidän aiheistaan, sarjakuvatutkimuksen ohjauksesta ja sarjakuvien tekemisen terapeuttisuudesta. Olin sivunnut asiaa jo paneelikeskustelussa, jossa olimme pohtineet yhdessä Jyrkin ja Harrin kanssa, mikä olisi sopiva suomennos englannin graphic medicinelle. Emme saaneet ainakaan vielä mitään neronleimausta, mutta puhun itse mieluummin aina terapeuttisuudesta kuin terapiasta välttääkseni mahdolliset sudenkuopat.

Lyhyestä visiitistä huolimatta ehdin piipahtaa myös Turun sarjakuvakaupassa ja onnistuin hankkimaan itselleni Mari Ahokoivun upean Oksin. Ehdin pongaamaan Marin juuri ennen lähtöäni, joten sain uutukaiseen vielä omistuspiirroksenkin.

Kun istuin Jyväskylän bussiin, olo oli jotenkin seesteinen: tuntui hyvältä olla tutkija, kun Suomen sarjisskenessä ollaan näin innostuneita myös tutkimuspuolesta. Uutta tutkimusta on tulossa ainakin gradupuolella koko ajan. Sovimme, että tästä akateemisesta osiosta tulee perinne Oulun sarjisfestareille, joten ehkä ensi vuonna meillä on enemmän papereita kommentoitavana. Kiitos Oulu, ensi vuonna tavataan taas!

Avoin kirje Joulupukille (31.12.2018)

Rakas Joulupukki,

kirjoitan sinulle näin vuoden viimeisenä päivänä, kun tiedän, että pahimmat kiireesi ovat ohitse. Toiveeni tulee joulun kannalta myöhässä, mutta sillä ei ole merkitystä. Toivon kuitenkin, että jonkinlainen joulun ihme tapahtuisi keväällä 2019.

Viime keväänä tein aivan liikaa töitä. Neljä työsuhdetta, opettajan pedagogiset opinnot, paikallistason opetussuunnitelman teko ja italian opiskelu ajoivat minut työuupumuksen partaalle. Sen jälkeen olen pohtinut tämän kaiken mielekkyyttä ja sitä, mitä oikeasti haluan tässä elämässäni tehdä. Otin kesällä heinäkuun iisisti ja lupasin itselleni vähentää työmäärääni: vain kaksi työsuhdetta tälle lukuvuodelle – ja pitää itsestäni parempaa huolta. Sen olen toteuttanutkin. Mutta se mielekkyys on edelleen hakusessa.

Syyskuussa väänsin Akatemian tutkijatohtorin hakemusta deadlinea edeltävänä viikonloppuna iltayhdeksästä puoli kahteen yöllä ja olin aivan flow-tilassa. Mielestäni hakemuksesta tuli hyvä, erityisesti siksi, että sain siihen asiantuntevaa apua. Edellisvuoden hakemus oli jo ensikertalaiselta varsin toimiva paketti ja toivon, että tästä tuli vielä parempi. Kun sitten maanantaina lähetin hakemuksen, menin töihin ja huomasin kaipaavani tutkimussuunnitelman tekoa.

Väitöksestäni tuli tässä kuussa neljä vuotta. Sen jälkeen en ole pystynyt panostamaan kunnolla tutkimuksen tekoon. Kolmevuotinen tutkijatohtorin pestini Näkymättömät-hankkeessa ei ollut tutkimuksen tekoa, vaan yhteiskunnallinen projekti. Se antoi minulle paljon, mutta osoitti myös sen, että olen pohjimmiltani tutkija.

Artikkelien kirjoittaminen vaatii aikaa ja olen yrittänyt sitä repiä jostakin vapaa-ajan syrjästä. Uusimpien tutkimusten lukeminen vaatii aikaa, mutta siihen en ole pystynyt panostamaan lainkaan. Rakas Joulupukki: minä haluan sitä aikaa, koska huolimatta epävarmoista tulevaisuudenkuvista, jatkuvista rahoitushauista, ja kaikista yliopiston ongelmista, minä rakastan tutkimuksen tekoa.

Kirjoitin tänä syksynä yhden artikkelin ja toinen on edelleen työn alla. Pidin esitelmän Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen syysseminaarissa ja sain sähköpostitse kutsun tulla puhumaan sarjakuvien terapeuttisista mahdollisuuksista Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin poikkitieteelliseen seminaariin ensi heinäkuussa. Niin, ja abstraktini hyväksyttiin helmikuussa järjestettävään sarjakuva-symposiumiin Tanskassa.

Pienenä unelma-ammattini oli salapoliisi ja sitähän tutkijan työ oikeastaan on: faktojen selvittelyä, taustojen tutkimista, analysointia ja aineiston pohjalta tehtyjä, perusteltuja tulkintoja. Tämä on se, minkä koen mielekkääksi – tätä minä haluan oikeasti tehdä. (Ja tarpeen vaatiessa hieman opettaa siinä sivussa.)

Rakas Joulupukki. Minä uskon edelleen tutkimusrahoitukseen, olen tehnyt sen eteen töitä ja aion tehdä vastaisuudessakin. Tarvitsisin vain nyt sen joulun ihmeen, joka toisi minulle unelma-ammattini takaisin syksylle 2019.

Rakkain terveisin
tohtori Katja Kontturi (se Ankkatohtori)

PS. Jos tutkimusrahoitus ei tunnu onnistuvan, toivon saavani lisää mielekkyyttä ja vaihtelua työtehtäviini jollain muulla tavalla, ja että ilta- ja viikonlopputyöni vähentyisivät. Näin stressitasoni laskisi ja pystyisin antamaan enemmän aikaani elämäni tärkeille ihmisille.

Kiitos.