20 movies challenge (4.1.2019)
Aloitetaan uusi vuosi listauksella. Twitterissä pyöri vuoden 2018 lopulla 20 leffan haaste eli #20MoviesChallenge. Olikohan se elokuvaohjaaja Ron Howard, joka haasteen laittoi vireille, (korjatkaa, jos olen väärässä), mutta pian haaste täytti myös minun Twitter-fiidini, joten päätin osallistua siihen joulukuussa. Haasteen ideana oli listata 20 itseen vaikuttanutta elokuvaa – ei siis välttämättä parhaita elokuvia, vaan niitä, jotka ovat vaikuttaneet elämään jollain tavalla. Lista piti toteuttaa pelkin ruutukaappauksin, nimiä tai perusteluja ei saanut kirjata. Tässä on minun listani nyt niiden perustelujen kanssa. Se on tehty aakkosjärjestyksessä niin, että animaatiot ovat lopussa erikseen.
1. Aliens (1986). Ensimmäinen Alien-sarjan elokuva, jonka näin. Olin päälle parikymppinen ja ystäväporukkani päätti, että nyt sivistetään Katjaa. Meitä oli kaksi, jotka emme leffaa olleet nähneet, olimme kenties hieman herkkiä ja pelkäsimme kauhuelokuvia. Tästä seurauksena kaverimme päätti sitten säikyttää meidät ei-pelottavassa kohdassa niin pahasti, että potkimme hänen selkänsä mustelmille. Edelleen paras Alien-elokuva, koska Ripley on niin kova muija. Tämän myötä löysin myös H. R. Gigerin, joka on yksi minun ja mieheni lempitaiteilijoista. Kävimme katsomassa Tampereellakin pyörähtäneen Giger-näyttelyn vuosia sitten ja meillä on kolme kehystettyä Giger-julistetta seinällä – Alien on tietenkin yksi niistä. Valitsin tämän kuvan siksi, että siinä on juuri sopivan ahdistava tunnelma.
2. Amélie (2001). Olin lukion jälkeen vuoden Joutsenon opistossa. Ja koska Joutsenossa ei tapahdu mitään, vietimme kämppikseni ja linjatoverini – tulevien hyvien ystävieni kanssa – viikonloput erinäisten leffojen sekä video- että roolipelien parissa. Amélie on yksi niistä elokuvista, jonka näin tuona vuonna ensimmäisen kerran. Rakastan Ranskaa, Pariisia ja ranskan kieltä. Tämä romanttinen söpöys iski minuun oikeaan aikaan ja on edelleen yksi lempielokuvistani. Tämän ruudun valitsin siksi, koska halusin itsekin pienenä olla Zorro.
3. Cats (1998). Mietin hetken, sallitaanko listassa musikaalit, mutta koska joku toinen oli jo listannut Laulavat sadepisarat omaan TOP20:eensä, annoin mennä. Catsin näin noin 15-vuotiaana parhaan ystäväni olohuoneessa VHS-kasetilta. Nimenomaan tämän version, jossa Elaine Page on Grizabella. Cats on kaikkien aikojen lempimusikaalini. Luulen, että osasyynä on se, että nimesimme ystäväni kanssa kaikki kiinnostavimmat kissat tuttujen tyyppien mukaan (minä olin Jemima). Mutta pääsyynä on se, että musikaali on pelkkää tanssia ja laulua ilman turhia löpinöitä. 15-vuotiaalle, juuri tanssiharrastuksen aloittaneelle Katjalle Cats oli unelma ja se, missä joskus olisin halunnut olla. Edelleen ihailen koreografioita, synkronisoituja hyppyjä ja piruetteja, joita en vieläkään osaa. Valitsin tämän kuvan siksi, että Mungojerrien ja Rumbleteazerin yhteiskoreografia kärrynpyörineen on yksi lemppareistani. (Lempikissani on muuten Magical Mr. Mistoffelees.)
4. The Crow (1994). Ensin tuli The 69 Eyesin Brandon Lee. Sitten pitikin selvittää, mihin biisi viittaa, joten löysin Brandon Leen tähdittämän kulttiklassikon, jonka kuvauksissa hän menehtyi tapaturmaisesti. Kosketti fantasiaa ja kauhua ahmivaa myöhäisteiniä vahvasti erityisesti goottiestetiikallaan. Mikään jatko-osa tai tv-sarja ei vedä vertoja alkuperäiselle, koska vettä pitää sataa koko ajan. Kaunis myös rakkaustarinana. Hyllystä löytyy myös O’Barrin sarjakuva. The Crowsta oli hankala löytää ruutuja, mutta tämä on visuaalinen klassikko ja sommitelmallisesti todella kaunis.
5. Die Hard (1988). Kaikkien aikojen jouluelokuva, jonka katseluun en koskaan kyllästy. Toimintaelokuvien eliittiä, jossa sekä Willis että Alan Rickman vetävät huikeat roolit. Vasta myöhemmin opin, että tämä oli Bruce Willisin ensimmäinen toimintarooli. Ei uskoisi. Leffaa katsoessa opin myös, että hän on vasenkätinen. Kuinka moni tunnustaa, ettei ole huomannut? Klassisen ilmastointihormikuvan sijaan otin tämän ruudun, koska siinä on sopivan makaaberi tunnelma. Suosittelen muuten lämpimästi Guyz Niten Die Hard -biisiä!
6. Fifth Element (1997). Tämä taidettiin katsoa kaveriporukalla joskus ysärin loppupuolella, milloin tietenkin katsottiin suurin osa parhaista elokuvista. Bruce Willis, värikäs scifi-tunnelma, kova naispääosa ja Gary Oldman pahiksena – miten tästä leffasta ei voisi pitää? Tämä on niitä harvoja leffoja, joiden musiikit minäkin muistan (en koskaan muista soundtrack-biisejä yhden katselukerran jälkeen, ellen tunne biisiä entuudestaan) ja yksi niistä leffoista, joista on jäänyt ystäväporukallemme kuolemattomia lausahduksia käyttöön. (Mm. ”Aziz, light! – – That’s much better, thank you Aziz.”) Ruutukaappauksessa itseoikeutettuna upea Milla Jovovich Leeloona.
7. Fight Club (1999). Tämä on toinen Joutseno-vuoden leffa. Vaikuttava ei pelkästään päähenkilökolmikon roolisuoritusten, mutta myös yllättävän loppukäänteensä ansiosta. Ja tämä oli aikana, jolloin ne yllättävät loppukäänteet eivät vielä olleet se juttu. Voimakas kokemus, jonka jälkeen istuin kämppiksen lattialla WTF-ilme naamallani. Otin tämän ruudun sen tunnelman ja henkilöiden takia.
8. Jumanji (1995). Tämän taisimme katsoa ala-asteella. Ehkä. Muistan vain sen jännityksensekaisen pelon, kun matalat rummut soivat, sarvikuonot jyrisevät ohi ja se metsästäjähahmo lähtee perään. Aika on syönyt erikoistehosteita, mutta kyseessä on edelleen lapsuuden nostalgian lämpöinen ja vaikuttava elokuva, minkä takia kävin katsomassa myös tuoreen version – ja nautin siitäkin. Ruutukaappausta oli hankala valita niin, että leffan voisi vielä tunnistaa, joten päädyin tähän päähenkilöt esittelevään kuvaan, missä näkyy myös itse lautapeli.
9. Jurassic Park (1993). Klassikko, jonka näin varmaan tv:stä ensimmäisen kerran teini-iän hujakoilla. Pelkäsin raptoreita ihan hillittömästi, mutta loppujen lopuksi elokuvan T-rex on se, joka aiheuttaa edelleen minulle satunnaisia dinosaurus-painajaisia. (Vaikkakin leffasarjassa on oikeastaan se yksi ja sama good guy – tai siis good girl – T-Rex, jonka takia päähenkilöt selvityvät ikävimmistä dinoista.) Katselen edelleen kaikkia osia mielelläni – ja vähän pelkään niitä dinoja. Yllä olevan ruudun valitsin siksi, koska kyseessä on leffan ahdistavin kohtaus.
10. Kadonneen aarteen metsästäjät (1981). Ajaton seikkailuelokuvien klassikko, Harrison Ford ja natsipahikset. Erityisesti arvostan sitä, että sekä Lucas että Spielberg kertoivat ottaneensa vaikutteita tarinaan Barksin Roope Ankka -sarjakuvista. Roope ei siis ole Ankkalinnan Indiana Jones, vaan Indiana Jones onkin Roope Ankka. Ruutu valikoitui haasteeseen tunnistettavan silhuetin ja värimaailman takia.
11. Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (1988). Katsoin tämän joskus kakruna ja muistan siitä vain sen pelottavan loppukohtauksen, joka aiheutti minulle jonkinlaisen leffatrauman, sillä minua pelotti mennä nukkumaan. Kun myöhemmällä iällä uskaltauduin katsomaan tätä leffaa uudestaan, hämmästelin, miten hyvin animaation ja oikeiden näyttelijöiden yhdistäminen on toiminut 1980-luvulla. Ja ahdistuin muuten edelleen loppukohtauksesta. Siksi tuo yllä oleva ruutu. Se on jättänyt lähtemättömät jäljet verkkokalvoilleni.
12. Kuolleiden runoilijoiden seura (1989). Aivan varma en ole, oliko tämäkin elokuva Joutsenon vuodelta (yksi elämäni parhaimpia vuosia muuten), mutta muistelisin niin. Opiskelin silloin avoimessa kirjallisuutta, joten tämä leffa osui ja upposi. Robin Williamsin rooli kannustavana, poikkeavia metodeja käyttävänä opettajana on ollut taatusti takaraivossani tiedostamatta, kun olen omaa opettajauraani rakentanut. Robert Sean Leonard (myöhemmin Housesta tuttu Wilson) vetää sellaisen roolin, että itken joka ikinen kerta. Tämä kyseinen ruutu kuvaa hienosti opiskelijoiden suhdetta englannin opettaja Keatingiin ja millaisen palon tämä on heissä herättänyt.
13. Mad Max 2: Asfalttisoturi (1981). En muista, milloin näin Mad Maxin kakkososan ensimmäisen kerran, mutta näin sen kuitenkin ennen ykköstä. Se teki lähtemättömän vaikutuksen raadollisella, postapokalyptisellä maailmallaan, jossa bensasta taistellaan kuolemaan saakka. Dystopia kuuluu lempigenreihini ja luulen, että tämä leffa on Terminatorin kanssa kaiken alku ja juuri. Ja miksi tämä ruutu? Nuorta Mel Gibsonia katselee ihan mielellään nahkatakissa.
14. The Matrix (1999). Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta ensimmäisestä Matrix-elokuvasta ja yritän nyt tajuta sen, ettei se ysäri ole enää ”silloin kymmenen vuotta sitten”. Kävimme katsomassa tämän kulttuurisen ilmiön aloittaneen klassikon elokuvissa parhaiden ystävieni kanssa ja se jätti meihin kaikkiin lähtemättömän vaikutuksen – kuten varmaan moniin meidän sukupolvemme nuoriin. Tämäkin leffa jätti jälkeensä joukon anekdootteja (valitsenko punaisen vai sinisen pillerin, ”There is no spoon”, jne.) sekä esteettisen tarpeen hankkia pitkä, musta nahkatakki. Valitsin yllä olevan ruudun, koska se näytti katsojalle jo aivan leffan alussa jotain uutta ja poikkeavaa myös erikoistehosteiden osalta. Ja Trinity on vaan niin kova mimmi.
15. Tähtien sota: Uusi toivo (1977). ”Katja, sinun pitää katsoa tämä! Siinä on Harrison Ford ja se on maailman paras elokuva!” Jotenkin näin silloinen paras kaverini totesi minulle. Olin 14 ja sain VHS:llä telkkarista nauhoitetun ensimmäisen Tähtien sodan uudelleenmasteroidun version. Lienee tarpeetonta sanoa, että sinä iltana läksyt jäivät kakkoseksi. Olen vouhannut Tähtien sodasta niin paljon täällä blogissa, ettei minun enää tarvinne perustella fanitustani. Jos minun pitää nimetä lempielokuvani, sanon aina ”alkuperäinen Tähtien sota -trilogia”. Ruutukaappauksessa on tietenkin prinsessa Leia. Sekään ei kaipaa perusteluja.
16. Terminator 2: Tuomion päivä (1991). Muistan, miten ala-asteella kolme vuotta vanhemmat pojat hokivat eräänä vuonna koko ajan ”Hasta la vista, baby”, ja myöhemmin minulle selvisi, miksi. Näin varmaan tämänkin kakkososan ennen ykköstä ja hämmennyin siitä, millaisen muutoksen itsestään selvästi kovana muijana pitämäni Sarah Connor on kokenut leffojen välillä. Koska nuori tyttö tarvitsee hyviä roolimalleja, hän katsoo sellaisia elokuvia, joissa on naisenergiaa. Siksi myös Linda Hamilton ruutukaappauksessa Arskan sijaan.
17. Varjojen valtakunta (2003). Meillä kaikilla on niitä salaisia leffapaheita. Sellaisia, joiden katsomisesta nauttii, vaikka leffa ei olisi erityisen hyvä. Tämä on oma, eikä enää niin salainen, leffapaheeni. Kyseessä on itse asiassa fetissielokuva eli toinen syy, minkä takia omistan pitkän mustan nahkatakin. Aina, kun tarvitsen jotain sopivan goottisynkkää, katson Kate Beckinsalea nahkapuvussa. Ja minä en edes erityisemmin fanita vampyyreja – ihmissudet ovat siistimpiä. (Olen myös sitä mieltä, että leffasarjasta puuttuvat naispuoliset ihmissudet!) Tämä ruutukaappaus näyttää hyvin leffan tyylin.
18. Aladdin (1992). Lapsuuden tärkeitä elokuvia. Suomennos on niin loistava, etten ole sen yhden kerran jälkeen halunnut katsoa leffaa englanniksi. Mielestäni Loiri vetää Hengen roolin paremmin kuin Robin Williams, joten dubbauksen ansaitsema pysti on täysin perusteltu. Pienenä opettelin sekä Pienen merenneidon että Aladdinin ulkoa, ja kävin leffoja läpi mielessäni, kun en saanut unta. Pystyn edelleen vetämään ulkomuistista noin viiden minuutin monologin biiseineen päivineen Aladdinin ja Hengen ensikohtaamisesta. Valittu ruutu on tuo siksi, koska elokuva kertoo myös ystävyydestä ja lupausten pitämisestä.
19. Kaunotar ja hirviö (1991). Tämän katsoin ala-asteella, pienen kyläkoulumme yläkerrassa VHS:ltä. Jo siinä vaiheessa, kun hirviön linna näytettiin ensimmäistä kertaa, olin myyty. Elämäni tärkeitä leffoja. Samaistuin ja samaistun Belleen edelleen todella voimakkaasti. En ole koskaan nähnyt tätä elokuvaa englanniksi ja jännitän sitä hetkeä, jolloin uskallan sen katsoa alkuperäiskielellä. Gaston on yksi Disney-historian kamalimpia pahiksia. Valitsin tämän ruudun siksi, koska siinä Bellen kaipuu muualle näkyy.
20. Liikkuva linna (2004). Listallani on kolme 2000-luvulla julkaistua leffaa, mikä kertoo omasta iästäni. Lapsuudessa ja nuoruudessa koetut tarinat jättävät usein voimakkaimman muistijäljen. Mutta tämä tuorein teos ansaitsee ehdottomasti paikkansa listallani. Näin tämän Diana Wynne Jonesin romaaniin perustuvan Studio Ghiblin animaation ollessani Englannissa vaihto-oppilaana vuonna 2005. En edes muista, oliko se dubattu englanniksi, muistan vain sen huikean visuaalisuuden ja tarinan, joka kietoi mukaansa. Diana Wynne Jonesin romaaneissa fantastinen, taikuutta tihkuva miljöö on aina ihastuttava, mutta tarinoiden suola ovat poikkeukselliset henkilöhahmot, jotka ovat täydellisiä omassa epätäydellisyydessään. Siksi Sophie, Howl ja Calcifer ovat minulle rakkaita. Tässä ruudussa näkyy myös upea linna, jonka halusin näyttää kaikille.
*
BONUS (jota en Twitteriin jakanut): The Descent (2005). Nostan loppuun vielä ylimääräisen elokuvan, jonka asema bonuksena liittyy siihen, miten elokuva on vaikuttanut elämääni. Tämä on se kaikista ahdistavin kauhuelokuva, jota katsoessani säikähdin niin paljon, että sain hillittömän itkukohtauksen. Meidän piti keskeyttää elokuvan katselu, jotta sain kasattua itseni ja katsottua leffan loppuun. Ja milloin tämä tapahtui? Kun olin noin 25-vuotias. (Tämän takia en katso kauhuelokuvia elokuvateatterissa. En pääse silloin piiloon Darth Vader -vilttini alle.)
Vuoden 2019 odotukset ja suunnitelmat (26.2.2019)
Harkitsin jo hetken, että laitan blogin virallisesti tauolle. On tuntunut siltä, ettei ole oikein ollut mitään sanottavaa eikä aikaa sanoa sitä. Olen yrittänyt levätä ja hengittää, mutta sekään ei ole auttanut. Nyt olen kuitenkin viikon talvilomalla ja päätin kasata yhteen päivitykseen tämän vuoden odotukset ja suunnitelmat – ikään kuin ponttooniksi. Kaverini ja kollegani yliopistolta kertoi kuulleensa termin ”ponttoonimatka”, joka tarkoittaa seuraavaa matkaa, joka pitää sinut henkisesti pinnalla. Näistä asioista tulen ainakin huutelemaan blogiin. Ja ehkä jo ennen sitä ehdin suorittaa viime vuoden lukuhaasteen ja katsoa lopultakin The Scrooge Mystery -dokumentin…
Odotukset
- Avi Heikkisen sarjakuvaromaani Valotusaika on juuri ilmestynyt ja saapunut somen perusteella ainakin lempikauppaani Antikvariaatti Lukuhetkeen. Odottelen innolla, milloin saan teoksen omiin käsiini. Olen siinä Goon #2!
- Valmistuminen. Minulla on aika sovittuna arviointikeskusteluun kouluttajan kanssa. Sen jälkeen minusta tulee ihan oikea, virallinen ja pätevä opettaja, joten voin nakata huijarisyndroomallani vesilintua. (Ei se ihan oikeasti niin mene, mutta parempaan suuntaan mennään.)
- Kesäloma. Pitkä ja levontäytteinen. Kirjoja. Pelaamista. Joogaa. Tanssia. Ehkä jokin rokkifestari, jos saadaan aikataulut sovittua ystävän kanssa kohdilleen.
- Rahoitus. Toivon, että se tulisi. Kaipaan tutkimuksen tekoa aivan valtavasti. Olen joka tapauksessa tekemässä uusia suunnitelmia syksyni varalle, joten tämä vuosi ei tule toistumaan töiden osalta ensi vuonna samanlaisena.
Suunnitelmat
- Pyörähdän Tampere Kupliissa täydentämässä sarjakuvahyllyäni. Tarkoituksena on olla paikalla lauantaina 23.3., jos joku haluaa moikata.
- PARIISI. Lähdemme noin kuukauden kuluttua äidin ja siskojen kanssa juhlistamaan äidin pyöreitä pidennetylle viikonloppumatkalle Pariisiin. Suunnitelmissa on ainakin piknik Versaillesin puistossa ja Disneylandin liput on jo ostettu. En malta odottaa.
- Dara Ó Briainin stand-up-keikka Helsingissä! Sitä odotellessa voisi katsoa ainakin videopeliklipin.
- Popcult 11. – 12.4. Olemme tänäkin vuonna puuhaamassa Populaarikulttuurin Tutkimuksen Seuran kanssa tapahtumaan paneelikeskustelua tutkimusnäkökulmasta. Joten sinne siis.
- Finncon Jyväskylässä 5. – 7.7. Olen paikalla vähintään hengaamassa. Tarkoitukseni on olla silloin lomalla, joten en tiedä, onko minulla mitään tutkimuksellista ankka-asiaa ohjelmistoon.
- Rammsteinin keikka Tampereella. ICH WILL.
- Irlanti ja Worldcon elokuussa. Jäsenyys, lennot ja majoitukset on hoidettu. Luvassa Nörtteilyä ja Turisteilua isoilla alkukirjaimilla. Tavoitteena Skellig Michael ja Dublinista lähtevä Game of Thrones -kierros. En malta odottaa, osa 2.
Avi Heikkisen Valotusaika on tämän vuoden kotimaista kärkeä (10.3.2019)
Avi Heikkisen esikoisteosta, sarjakuvaromaani Valotusaikaa (Pokuto), onkin odotettu innolla. Osasyy tähän on tietenkin ollut se, että olen päässyt seuraamaan projektia paikoitellen lähietäisyydeltä: niin kameran edestä kuin takaakin. Nyt, kun julkkarit on pidetty ja oma kappale kovakantista teosta on näpeissä, ei voi kuin ihastella lopputulosta. Eikä pelkästään siksi, että on itse ollut mukana, vaan nimenomaan siksi, että kunnianhimoinen scifisarjis lunastaa odotukset ja jättää lukijan istumaan sohvalle wtf-ilme naamalla. (Ja se on yleensä se paras ilme, koska se tuppaa tulemaan sellaisten loistavien teosten kuin Fight Club, Sharp Objects tai Kolme korttia pakasta jälkeen.)
Johanna Sinisalo kertoi joskus aikoinaan, että hyvä kirja vaatii vähintään kaksi, joskus jopa kolmekin ideaa, joista toimiva teos miljöineen, henkilöhahmoineen ja juonineen syntyy. Yksi ei siis riitä viemään teosta maaliin. Avin esikoisteoksessa ideoita on kolme: Miljöönä tulevaisuuden Jyväskylä, jossa ihminen on luonut esineisiin siirrettävän tekoälyn. Juonta kuljettavana motiivina kamera, jolla voi kuvata menneisyyttä. Ja antisankarihenkisen päähenkilön liikkeellepanevana voimana omat traumaattiset menetykset, jotka osittain vaikuttavat hänen tavoitteeseensa löytää epämääräisissä olosuhteissa kadonnut nuori nainen.
Avi käytti kamera-motiivia jo Oulun Pohjoismaisen sarjakuvakilpailun (2016) voittaneessa sarjakuvanovellissaan ”Syöksykierre”. Samassa novellissa hän myös testasi sarjakuvantekoa valokuvin – tekniikka, jonka hän on onnistuneesti viimeistellyt Valotusaikaan. Sarjakuvan visuaalinen kerronta onkin jotain ainutlaatuista. Ruudut rakentuvat aitojen valokuvien pohjalle. Niitä on käsitelty rankasti, jotta tyyliin on saatu film noir -henkistä tunnelmaa ja rosoa. Paikoitellen sateen viivoittamat ruudut ja äänitehosteiden käyttö tuovat mieleen jopa Frank Millerin.
Ruutujen käytössä ja sommittelussa on paljon kekseliäisyyttä. Osa tarinasta kerrotaan ennakoiden tulevaisuudesta käsin, yksi luku nähdään tekoäly-Possun näkökulmasta. (Possu on ihana!) Aukeamat murenevista muistoista vaativat jopa hetken sulattelua, ennen kuin kaikki tarinan nyanssit aukeavat lukijalle. Ja siksi teos mielestäni toimiikin – mikään ei ole niin ikävää kuin lukijan aliarvioiminen ja tapahtumien yliselittäminen.
Avi esittää itse päähenkilö-Jamoa ja hänen vastentahtoisena kumppaninaan toimii entinen poliisi Osmo (Sami Sorvo). Parivaljakon sanailu ja pelkkä nonverbaalinen viestintä ilmein ja elein ovat teoksen hilpeintä antia. Repeilin lukiessani ääneen, mikä kertoo jo oikeasti jotain. Huumorista huolimatta teos liikkuu myös hyvin koskettavissa vesissä pohtien menetystä, ihmisyyttä ja sen rajoja, teknologian mahdollisuuksia sekä sitä, mitä ihminen on valmis tekemään toisen puolesta.
Yli 200-sivuiseksi paisunut järkäle on kunnianhimoinen esikoisteos Black Mirrorin hengessä. Ja jo nyt voin sanoa, että se on myös parasta kotimaista sarjakuvaa tänä vuonna.
Sarjakuva-Finlandia-ehdokkuutta odotellessa.
Goon #2 kiittää.
Lauantain kuplinnat Tampereella (25.3.2019)
Tänä vuonna pyörähdin Tampere Kupliissa ainoastaan lauantaina päivän visiitillä. Pääsyynä siihen oli ensi viikonloppuna tapahtuva Pariisin matka, mutta osasyynä myös se, että olen viime aikoina viihtynyt vielä vähemmän ihmismassojen keskellä kuin tavallisesti. Jo tuo pelkkä lauantai sai aikaan ihmisyliannostuksen (animeteinit ovat suloisia, mutta niitä oli liikaa), joten olin tyytyväinen lyhyeeseenkin festarikäyntiin.
Ehdin kuitenkin käydä kuuntelemassa neljä eri puheohjelmaa. Heikkisen Avi esitteli Valotusaika-sarjakuvaromaaniaan ja siinä käyttämäänsä tekniikkaa. Hän ei suositellut sarjakuvantekijöitä vaihtamaan suoraan valokuviin, sillä homma vei paljon enemmän aikaa kuin hän alun perin uskoi. Toisaalta teoksen kuvaaminen aidoilla ihmisillä oli paljon sosiaalisempaa ja mahdollisti hyvinkin erilaiset työskentelytavat. Kovasta ja tuskaisesta taipaleesta huolimatta Avi vihjaili jatko-osan suuntaan ja kiitteli vuolaasti muun muassa teoksen esilukijoina toimineita Johanna Sinisaloa ja JP Ahosta. Toinen painos olisi piakkoin tulossa.
Istuin Sopraano-salissa toisenkin tuntisen kuuntelemassa esittelyä oletettavasti ensi vuonna julkaisuun tulevasta Silmukka-albumista. Kimmo Lustin omaelämäkerrallinen teos käsittelee hänen lapsuuttaan päihdevanhemman varjossa. Lust kuvaili prosessia terapeuttiseksi, mutta myös ristiriitaiseksi, sillä hän on joutunut pohtimaan sitä, ketä ja mitä hänellä on oikeus teoksessaan kuvata. Millaisessa valossa hän voi piirtää äitinsä ja tavat, joilla tämä häntä kohteli? Lustille ominainen naivistinen, selkeän viivan tyyli yhdistettynä rankkaan aiheeseen tulee olemaan taatusti tutustumisen arvoinen teos.
Minulla on pieni aihio Kalevala-aiheisesta tutkimushankkeesta, johon ajattelin hakea rahoitusta, joten istahdin myös kuuntelemaan paneelikeskustelun ”Kalevala sarjakuvissa”. Sisällöllisesti siitä ei hirveästi kostunut. Paneelin porukka oli vaihtunut lennosta eikä keskustelulla ollut selvää rakennetta, joskin Petri Hiltunen on aina viihdyttävä ja Sippo Mentusen tietomäärä huikea – vaikkakin korjaus: Rosan sarjakuva on ”Sammon salaisuus” ei ”Sammon ryöstö”. Sain kuitenkin kirjattua ylös kasan ajatuksia hakemusta varten. Katsotaan, miten käy.
Päivän päätteeksi kuuntelin vielä Rosi Kämpen haastattelun. Kämpe on tehnyt päämäärätietoisesti ja aktiivisesti töitä oman kansainvälisen sarjakuvauransa edistämiseksi, joten valtavat aplodit jo pelkästään sen takia. Kun lähdetään tavoittelemaan unelmaa työn tekemisestä Marvelille tai muuallekin, omaa tyyliä on oltava valmis kehittämään, portfolio pitää olla kunnossa ja pitää myös olla valmis lähtemään isommille turuille ja toreille, jossa alan ihmiset pyörivät. Se vaatii työtä ja panostusta. Nyt Kämpe piirtää Marvelille erityisesti Spider-Gweniä, joka tuli suurelle yleisölle tutuksi Spiderman: Into the Spider-Verse -leffan myötä, tekee 6-päiväistä työviikkoa ja piirtää yli kymmenen tuntiä päivässä. Olisitko valmis samaan?
Päädyin poistumaan Tampere-talosta jo viiden pintaan, kun tajusin, että rahani olivat muuttuneet repussa sarjakuviksi ja muuksi säläksi. Oli myös kivaa olla paikalla pelkästään hengaamassa ilman paineita esiintymisestä. Yritän hieman vältellä sitä tänä vuonna, vaikka taidankin olla seuraavaksi Popcultissa osallistumassa paneelikeskusteluun…
Lähdin hakemaan Sarjakuva-Finlandian voittanutta Sisaret 1918 -albumia, uusinta Voroa ja Timo Ronkaisen kokoamaa opasta Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirjan oikeaoppiseksi lukemiseksi. Halusin myös Maiju Äikäksen eli Surkean zinen ja päädyin ostamaan ”Angstipastaa”. Kiitos Maijulle omistuskirjoituksesta! Nautin myös valtavasti kaikista hämmentävistä muotoiluista ja tavoista, joilla sarjakuvia voi tehdä, joten ostin siksi tuon ihanan ”hepodolls are creepy” -c-kasetin. Minulla on varmaan vanha walkman vielä jossain olemassa… Hulk muuttaa autooni, joka on myös Hulk, ja pingviini-tarra oli must, koska pingviini on toteemieläimeni.
Törmäilin muutamiin tuttuihin, mutta muuten olin kovin antisosiaalinen. Pahoittelut siitä.
Sarjakuvahaastattelu Maaseudun tulevaisuudessa (5.5.2019)
Sain tässä taannoin (maaliskuussa itse asiassa) puhelun Maaseudun tulevaisuuden toimittajalta, joka oli tekemässä sarjakuva-aiheista juttua lehteen. Rupateltiin puhelimessa pariin otteeseen ja juttu ilmestyi perjantaina 12.4. Viikonvaihteessa. Samalla minulle selvisi, että haastateltavana oli myös ihana Viivi Rintanen – varsin ansaitusti. Sain nyt skannattua lehtijutun ja laitan sen tänne luettavaksi. Kommenttejani on siis Viivin haastattelun ohessa sekä pienessä kainalojutussa.
Popcult 2019 (25.5.2019)
Popcult, populaarikulttuurin merkkitapahtuma ja ehdottomasti yksi Suomen parhaista koneista palasi tänä vuonna takaisin hyväksi havaittuun Marina Congress Centeriin. Samalla se myös laajeni alkuperäiseen kahden päivän mittaiseen ohjelmapakettiin, joka järjestettiin 11. – 12.5. Kasasimme tänäkin vuonna Suomen Populaarikulttuurin tutkimuksen seuran kanssa tutkimukseen keskittyvän paneelikeskustelun, joten suuntasin innoissani coniin. Tänä vuonna mikään opetusvelvollisuus ei vienyt minulta turhaa aikaa, joten saatoin haahuilla Popcultissa kaksi päivää kaikessa rauhassa.
Lauantai
Popcultin kunniavieraisiin kuuluu perinteisesti joku suomalaisista ääninäyttelijöistä, jonka eläytyminen tiettyyn (tai tiettyihin) hahmoihin on muodostanut osan lapsuuttamme. Tänä vuonna kunniavieraana oli Antti Pääkkönen, joka on muun muassa nykyisen Mikki Hiiren ja Repe Sorsan ääni, Toy Storyn Woody, Monsterit Oy:n Masi Pallopää, Notre Damen kellonsoittajan Clopin ja Disneyn Hullu hatuntekijä. Erityisen ihastuttavaa oli nähdä yleisön reaktiot Pääkkösen eri rooleihin ja se, millaisen vaikutuksen yleisön into ja omistautuminen tekivät. Pääkkönen sanoi itsekin, että yleensä ääninäyttelijä on piilossa roolinsa takana eikä kohtaa fanejaan, joten tämä tapahtuma kosketti häntä kovasti. Ja sen perusteella, millaiset nimmarijonot hän aiheutti, myös fanit saivat paljon.
Yksi eniten odottamiani ohjelmia oli esitelmä Supernaturalista tutun Misha Collinsin ideoimasta GISH-kilpailusta, jonka viime vuotiseen voittajaporukkaan kuuluivat tunnettua Fangirl Quest -blogia pitävät Tiia ja Satu. He ovat aina loistavia puhujia, tarjoavat paljon hyödyllisiä vinkkejä ja kertovat ihania anekdootteja kokemuksistaan. En tiennyt GISHistä aiemmin mitään, mutta esitelmä antoi erinomaisen katsauksen tähän vuonna 2011 alkaneeseen hulluttelukilpailuun, jonka tuotto menee hyväntekeväisyyteen. Käytännössä kilpailussa kootaan 9 – 15 hengen tiimit, jotka ilmoittautuvat viikon mittaiseen kilpailuun. Se järjestetään nykyisin yleensä elokuun alussa. Kilpailun ensimmäisenä päivänä julkaistaan 200+ kohdan tehtävälista kuukautissideaskartelusta kamelilla ratsastamiseen. Tehtävistä suoritetaan niin paljon kuin ehtii, kykenee ja pystyy (eli mahdollisimman paljon) ja ne dokumentoidaan joko valokuvin tai videoin. Mitä vaikeampi tehtävä, sitä enemmän pisteitä. Parhaat pisteet saanut joukkue pääsee GISHin kustantamalle matkalle.
Täytyy sanoa, että pikkaisen alkoi juttu kutkuttaa, joten latasin GISH-sovelluksen heti puhelimeeni ja aloin tutustua ilmiöön. Siitä löytyy lisätietoa netistä osoitteesta www.gish.com sekä eri somekanavista. Kannattaa vilkaista, jos itsensä nolaaminen eri tavoin ei ahdista, tykkää lavastaa kuvia ja pitää hauskaa kavereiden kanssa. Samalla saa kansainvälisiä ystäviä.
Paneelikeskustelumme ”Oivalluksia, sattumuksia vai eksymisiä – tie populaarikulttuurin tutkijaksi” alkoi klo 17.00 Nordia-salissa. Sali ei ollut tupaten täynnä, mutta yleisöä oli kuitenkin ihan mukavasti kuuntelemassa historiastamme populaarikulttuurin tutkijoina. Muistimme myös korostaa, miksi kulttuurintutkimus ylipäätään on tärkeää. Voit lukea varapuheenjohtajamme ja paneelia vetäneen Minja Mäkelän kirjoittaman tarkemman ohjelmakuvauksen seuramme blogista.
Sunnuntaina kävin kuuntelemassa aamulla Marvelin Spider-Gweniä piirtävän Rosi Kämpen haastattelun ja sen jälkeen ohjelmasta yllättäen pongaamani Nanoreality-kuoron konsertin. Kun ohjelmalehtinen lupasi Ankkalinnaa, niin pakkohan sinne oli mennä. Ankkalinnaa tuli jopa kahdesti. Hyväksyn. Hyväksyin myös Monkey Island -pelin tunnarin ja tunsin itseni vanhaksi.
Päivän päätteeksi kävin vielä kuuntelemassa Frida Keräsen esitelmän ”Kuinka aloittaa sueprsankarisarjakuvien harrastaminen?”, joka oli erittäin aloittelijaystävällinen ja informatiivinen, mutta josta tällainen alan tutkijakin sai paljon uutta. Supersankarisarjakuvat eivät koskaan ole olleet minun juttuni, joten keräsin itselleni muistilistan, mistä on hyvä lähteä liikkeelle.
Istuin vielä ihmettelemässä Star Wars -esiosista kertovan esitelmän ja sain aivan uusia näkökulmia tarinan kaareen ja hahmojen – erityisesti Palpatinen – tekoihin. Esiosien eli episodien I – III isoin ongelma on kamala dialogi, jolle edes hyvät näyttelijät eivät voi mitään.
Onnistuin olemaan ostamatta mitään virallisista myyntikojuista. Kirppikseltä mukaan tarttui hieno Star Wars -paita, Star-Lord-Funko Pop ja supersöpö pehmo-Stich. Graduohjattavaltani Apilalta ostin sarvivalas-rintanapin ja tarttuipa mukaan myös Supernatural-logolla varustettu hihamerkki. Muut ostokset ovat lahjoja, joten hys.
Popcult on todellakin lempiconejani. Tunnelma on ihana, järjestelyt toimivat ja ohjelma on monipuolista ja laadukasta. Lisäksi olin huomattavasti ihmisystävällisemmällä tuulella kuin Tampere Kupliissa, joten ihmisten kanssa juttelu ja hengailu tuntui tosi kivalta. Nörtit, olette ihania.
Diagnoosi: työuupumus (30.6.2019)
Tämä on toinen postaus, jonka kirjoittamista ja sisältöä olen pohtinut ja harkinnut kauan. Mutta koska mielenterveysasioista täytyy puhua enemmän eikä niiden käsittely saa olla akateemisessa maailmassakaan tabu, päätin kirjoittaa tästä itseäni turhia sensuroimatta.
Kirjoitin noin vuosi sitten päivityksen omasta henkisestä jaksamisestani ja työuupumuksen uhasta sekä siitä, millainen työkulttuuri yliopistossa tuntuu vallitsevan. Jos olisin ollut fiksu, olisin jo silloin hakenut apua, mutta kuvittelin, että kuukauden kesäloma (=työttömyys) auttaisi.
Ei auttanut.
Olin jo syyskuussa siinä pisteessä, että tarvitsin lisää lomaa. Syysloma ja joululoma menivät ilman merkittäviä levon tuntemuksia. Olin ärtynyt ja unohteleva, koin, että ihmiset ovat idiootteja, huusin teini-ikäisille oppilailleni, en pystynyt keskittymään mihinkään tai kuuntelemaan mitään uutta musiikkia. Halusin olla Muumi: syödä talvivarastoon ja mennä sitten unille.
Kun siskoni kysyi tammikuussa, miten minä voin, hajosin siihen paikkaan. Silloin päätin, ettei tästä tule enää mitään, vaan on hankittava apua. Kun oikeasti istuin autossa työpaikan parkkipaikalla keräämässä energiaa siihen, että jaksan mennä opettamaan tai että istuin työhuoneen lattialla itkemässä sitä, että jokin pieni asia oli mennyt pieleen, ei se tuntunut enää normaalilta käytökseltä. Sain opettajan paperit postissa ja vain tuijotin niitä turtana. Kymmenen vuoden tavoitteeni oli siinä eikä se tuntunut enää miltään. Olin normalisoinut itselleni ne 10 tunnin työpäivät ja sen, että ainahan sitä väsyttää ja vain viikonloppuisin ehtii tehdä jotain. Ja pahinta oli se, että olin jopa ylpeillyt sillä, millaisia työaikoja tein. Olin ahkera, pätevä ja kaikin puolin suorittaja.
Olen siinä mielessä onnekas, että minulla oli työsuhde, jonka kautta pääsin suhteellisen nopeasti työterveyden kautta työterveyspsykologille. Tein masennus- ja työuupumustestit, kritisoin masennustestin muotoiluja (luin myös Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat ja olin hänen kanssaan samaa mieltä testin ongelmallisuudesta): analyyttisenä ihmisenä tartuin kiinni sanamuotoihin ja avauduin siitä, miten testi huomioi vain unettomuuden ja ruokahaluttomuuden – minä taas halusin syödä kaiken ja vain nukkua.
Testi totesi, että minulla on vaikea työuupumus ja lievä masennus. Mutta koska työuupumus ei ole vielä saanut virallista diagnoosiluokitusta (se hyväksyttiin vasta tässä loppukeväästä omaksi diagnoosikseen), sain merkinnäksi masennusdiagnoosin. (Siinä mielessä otsikko on siis virheellinen.)
Ja mitä minä tein? Sinnittelin vielä kuukauden töissä. Ilmoitin tosin tilanteesta kummallekin työnantajalleni. Yliopistolla pari kurssiani peruttiin ja työmääräni vähentyi huomattavasti. Seuraavalla tapaamiskerralla psykologi sanoi suoraan, etten ole työkykyinen, mitä mieltä hän oli ollut jo ensimmäisen tapaamisen jälkeen. Joko en ollut ymmärtänyt, mitä hän sanoi tai en halunnut ymmärtää.
Lopulta kuuntelin asiantuntijoita ja jäin kokonaisuudessaan puolitoista kuukautta kestäneelle sairauslomalle maaliskuun puolessavälissä. Sain depressiohoitajan ja mielialalääkityksen, jonka otin pitkin hampain vastaan, mutta hyväksyin lopulta erään ystäväni todettua suoraan, että ”Jos sinulla on jalka kipeänä, otat siihen lääkettä. Mutta jos mielesi on kipeä, miksi et ottaisi siihen lääkettä?”
Niinpä.
Nyt olen syönyt pientä määrää mielialalääkettä kolme kuukautta. Minulla ei ole ollut mainittavia sivuvaikutuksia, mutta mieleni on paljon positiivisempi kuin aiempina vuosina. Se myös näkyy ulospäin ja tutut ovat sanoneet, että olen taas oma itseni. En vello enää epäonnistumisissani ja jaksan katsoa tulevaisuuteen optimistisemmin. Minusta tuntuu, että olen ensimmäistä kertaa sellainen kuin olin ennen iskän kuolemaa. Ja siitä tulee tässä kuussa kuusi vuotta.
Mutta lääkitys ei yksin auta. Kuten psykologini sanoi viisaasti, mielialalääkkeiden tehtävä on estää serotoniinin eli mielialaan vaikuttavan hormonin takaisinottoa eli konkreettisesti lisätä sen pitoisuutta soluissa. Jos et kuitenkaan tee mitään kivoja asioita, ei mielihyvääkään synny. Tämän takia jokainen työterveyslääkäri, -hoitaja ja -psykologi korosti minulle, että minun tulee tehdä sairauslomani aikana kivoja asioita. Ja minä tein. Disneyland oli ihana paikka. Ready.Set.Polen tanssistudio on viikottainen nautintoni tankotanssin ja ilmajoogan parissa. Löysin hot yin -joogan, jossa rentouduin niin, että nukahdin. Luin. Katsoin tv-sarjoja. Kuuntelin musiikkia. Aloin jaksaa ihmisiä. Ja myös kerroin avoimesti sairauslomastani.
Nyt olen ollut viikon oikealla kesälomalla. On kamalaa, että sitä joutuu ensin sairastumaan ennen kuin tajuaa pitää huolta itsestään, omasta terveydestään ja henkisestä hyvinvoinnistaan. Ja opettajana ensisijaisena tavoitteena on kuitenkin oppilaiden ja opiskelijoiden etu. Mutta miten pidät huolta heistä, jos et ole itse kunnossa? Kuten totesin depressiohoitajalleni, tähän tilanteeseen sopii vertaus lentokoneen turvallisuusohjeista: sinun on ensin kiinnitettävä happilaite omille kasvoillesi – vasta sen jälkeen voit auttaa muita.
Tiesin, että tarvitsen elämääni muutosta. Siksi päätin, että tämä on viimeinen vuoteni kansalaisopistolla. Vaikka jätin ihanan työyhteisön ja mahtavat teinit haikein mielin, tiesin, että tämä on oikea hetki. Seitsemän vuoden jälkeen on aika siirtyä eteenpäin. Ensi lukuvuonna opetan ainoastaan yliopistolla. Ja haen sitä tutkimusrahoitusta.
Olen seurannut ja kuullut pelottavan paljon samankaltaisia kokemuksia yliopistolta. Miten niin professorit kuin väitöskirjan tekijät uupuvat työssään. Meidän työkulttuurimme on todella pielessä, kun jatkuva paine tehdä enemmän ja paremmin on ristiriidassa työajan ja palkkauksen kanssa. Ja pahinta on tietenkin apurahatutkijoilla, joiden työajasta liian iso osa kuluu lisärahoituksen hakemiseen. Ja tästä huolimatta olen palaamassa sinne suurella innolla. Mutta nyt olen oppinut rajani.
”Dolce far niente”
Italiankielinen termi ”dolce far niente – suloinen joutilaisuus” on tämän kesän tavoitteeni. Opettelen olemaan. Opettelen vähentämään suorittajan piirteitäni. Kyllin hyvä ja armollisuus itseä kohtaan ovat avainsanoja. Työnteon ohessa on muistettava kaksi ällää: lepo ja liikunta. Tätä korostin myös ensimmäistä kertaa vetämälläni graduretriitillä. Nyt en tee töitä, vaikkakin kahden kuukauden kesälomallani ”joudun” pitämään kaksi esitelmää kivoissa tapahtumissa. Mutta muuten ajattelin vain nauttia olostani.
Aloitan huomenna perinteeksi muodostuneen heinäkuun somelakon. Huomasin, että sosiaalisen median tuomat uutiset kuormittavat ja vaikuttivat sairauslomalla todella negatiivisesti mielialaani. Viime kesän somelakko teki vain hyvää, joten jatkan sitä tänäkin kesänä. Palaan takaisin kuvioihin elokuussa ja teen sitten kokoavat päivitykset niin Finnconista kuin lääkäriseura Duodecimin seminaarista. Mutta nyt aion
- treenailla nelisen kertaa viikossa
- etsiä ja testata lähimmän uimarannan
- kävellä Järvilinnalle jäätelölle
- tuunata Hulkia
- nörtteillä Finnconissa
- käydä leffassa, musikaalissa ja oopperassa
- katsoa Gilmoren tyttöjä ja Agents of S.H.I.E.L.D.iä
- pelata Assasin’s Creed 2:ta ja Monkey Islandia sekä uutta Harry Potter: Wizards Unite -mobiilipeliä
- tehdä puutarhatöitä.
Ihanaa ja rentouttavaa kesää teille kaikille. Muistakaa kuunnella itseänne ja omaa jaksamistanne. Mielenterveysasiat eivät saa olla enää tabu.
Finncon 2019 (11.8.2019)
Nyt seuraa (toivottavasti) suhteellisen rivakkaan tahtiin someloman ajalta pari päivitystä. Haluan ne pois jaloista ennen kesän suurinta tapahtumaa eli Irlannin reissua, joka sisältää luonnollisesti myös Worldconin. Aloitamme tietenkin kronologisesti Finnconista, joka järjestettiin Jyväskylässä 5. – 7. heinäkuuta.
Viime kesän Finncon jäi minulta poikkeuksellisesti väliin Ilosaarirockin takia. Myös tämän kesän Finncon oli poikkeuksellinen, sillä minulla ei ollut siellä mitään ohjelmaa saati velvoitteita. Pystyinkin ottamaan koko conin iisisti hengaillen ja pyörien siellä, missä miellytti. Samalla testasin myös Worldconiin suunnittelemiani cosplay-asuja ja moikkailin tuttuja.
Lauantaina kävin kuuntelemassa Tolkien-kääntäjänä tunnetun Kersti Juvan kunniavieraspuheen. Juva oli todella topakan oloinen persoona, ja pitää kyllä ollakin, jos 23-vuotiaana kääntämistä aloittelevana opiskelijana toteaa, että minähän voin kääntää tuon omituisen saturomaanin Englannista. Minulle ehkä isoimpana asiana haastattelusta nousi Juvan näkemys siitä, miten kääntäjä on taiteilija. Käännös on siis oma itsenäinen teoksensa, kääntäjän kirja. Siksi Juva haluaa korostaa, että jonkin teoksen soljuva kieli on kääntäjän, ei teoksen luojan käsialaa.
Kersti Juva kertoi työskentelevänsä tekstin kanssa kolmen eri version kautta. Ensimmäinen käännös on raaka mössö, josta muovaillaan toisen version hyvää suomea. Kolmas ja viimeinen versio on se, jossa tarkastetaan suomen sujuvuus ja viimeistellään kieli. Juvan haastattelu sai valtavat aplodit ja kuulin myöhemmin, miten liikuttunut hän oli näistä faneistaan, jotka jonottivat varsin suurella innolla myös hänen nimikirjoitustaan.
Seuraavaksi pääsin intoilemaan monenlaisista maailmanlopuista. Keskustelussa nousi esille se, että maailmanlopputarinat kertovat pohjimmiltaan ihmisten kulloisista peloista. Esimerkiksi siitä, että aina jotain jää eloon, tai siitä, millainen maailma olisi ilman ihmisiä. Myös monissa maailmalopusta kertovissa myyteissä, kuten mayojen saagoissa tai Ragnarökissä sekä scifi-sarjoissa (esim. Battlestar Galactica) kyse ei olekaan maailman loppumisesta täysin, vaan siitä, että maailma aloittaa alusta uuden syklin. Näistä asioista olisi kuunnellut juttua pitempäänkin.
Odotin kiinnostuneena kolmelta alkanutta ”Tieteiskirjallisuusterapiaa”-työpajaa, minne mahduinkin ongelmitta. Ongelma olikin sitten työpajan toteutus. Tehtävät olivat ihan mukavia, ei siinä mitään, mutta pajan pedagogisessa otteessa oli valtavasti parannettavaa.
Ensinnäkin pajan vetäjä ei ottanut tilaa ollenkaan haltuunsa esimerkiksi pitämällä huolta, että kaikki tietävät olevansa oikeassa paikassa ja että heillä on tarvittavat välineet. Sen sijaan hän maastoutui osallistujien joukkoon ja ilmoitti vasta tasalta olevansa pajan pitäjä.
Toisekseen: koska kyseessä on kirjallisuusterapia, hänen olisi pitänyt avata työpajan menetelmät ja selittää niille, joilla ei ole aiheen tuntemusta, mitä kirjallisuusterapia on. Ja vielä korostaa, että kyseessä on turvallinen tila, ja että jokaisella on oikeus jakaa ja olla jakamatta sen verran kuin haluaa. Tehtäviä ei myöskään käyty läpi niin, että jokaiselle olisi tullut selväksi, mikä erilaisten harjoitusten tarkoitus oli.
Omat kokemukseni sarjakuvatyöpajojen ohjauksesta, sanallistamiskoulutuksesta ja nuorten opettamisesta vertautuivat heti työpajaan ja olin todella tyytyväinen, etteivät conissa vierailleet entiset sanislaiseni osallistuneet houkutteluistani huolimatta. Jäi todella pettynyt maku suuhun, mikä oli hirvittävä harmi, koska scifiaiheet olivat kiinnostavia terapeuttisen kirjoittamisen lähtökohdista.
Lauantain lopuksi pyörähdin myös akateemisella puolella kuuntelemassa tuoreimpia tuloksia Game of Thrones -katsojatutkimuksesta sekä taputtamassa tämän vuoden naamiaisosallistujille. Petri Hiltunen oli paikalla tapansa mukaan.
Sunnuntaina päädyin kuuntelemaan ”Suomimytologia kirjallisuudessa” ja ”Potterin jälkeen: Fantastic Beasts ja Cursed Child” -paneeleita, joita kumpaakin veti Luna Lovekivaksi pukeutunut Sini Helminen, jota seuraan Twitterissä. Suomimytologiassa kiinnostivat eniten mainitut eroottiset tonttutarinat, joita yleisökin halusi lukea. Potter-paneeli meni enemmän mielipidekeskusteluksi (mistä tykkää ja miksi), joskin mielipiteen perustelu faktoilla (uuden Fantastic Beastin juonelliset epäloogisuudet) on aina kiinnostavampaa kuin pelkät henkilökohtaiset mieltymykset. Myös aika tuntui loppuvan kesken, mikä on aina paneeleiden ongelma, kun on useampi keskustelija.
Sunnuntain päätin akateemisella sessiolla, jossa tänä keväänä väitelleet Finfarin jäsenet ja tutkijat esittivät lektionsa uudelleen. Essi Variksen lektio olikin tuttu, mutta Mika Loposen esitys irrealiasta ja scifin stereotyyppisistä, jopa rasistisista kuvastoista, oli vielä kuulematta. Lopuksi aikaa oli vielä aiheesta keskusteluunkin.
Ensi vuoden Finncon onkin Tampereella ja siellä on superkiinnostava vieras: Mike Carey eli Unwritten-sarjakuvan käsikirjoittaja! Sinne on pakko päästä fanittamaan. Pitääkin pyrkiä lukemaan koko sarja loppuun tässä vuoden aikana.
Terveyttä taiteesta – Duodecimin seminaarissa (15.8.2019)
Sain viime syksynä sähköpostia Suomalaiselta Lääkäriseura Duodecimilta. He pyysivät minua puhumaan kesän taide ja hyvinvointi -seminaarissa sarjakuvien terapeuttisuudesta. Olin ensin hieman hämmentynyt ja minun piti ihan tarkastaa, oliko viestin lähettäjä varmasti oikea henkilö. Kyllä oli ja kutsu samaten tähän Terveyttä taiteesta -seminaariin, jonka teemana tänä vuonna oli kuva. Seminaari järjestettiin Savonlinnassa 15.7., minulle maksettiin matkat ja majoitus sekä oopperaliput La Scalan Rosvot-oopperan ensi-iltaan, jonne nuorin siskoni lähti mukaan aveciksi.
Majoituimme siskon kanssa idyllisessä Villa Ariassa, joka oli entinen sairaala, nykyinen opiskelija-asuntola. Itse seminaari pidettiin Ravintola Paviljongissa puoli yhdeksästä eteenpäin. Arkkiatri Risto Pelkonen avasi tilaisuuden ja esitteli päivän esitystarjonnan. Olin korjannut oman esitelmäaiheeni jo pari viikkoa sitten järjestäjille, jotka (jostain syystä) olivat olettaneet minun puhuvan Aku Ankan terapeuttisuudesta (kai se voi olla joillekin terapeuttinen sarjakuva, mutta en olisi kokenut aihetta asiantuntijuudelleni sopivaksi). Tämä tieto ei kuitenkaan ollut mennyt arkkiatrin puheeseen, johon hän oli selvästi lukenut Sarjainfon artikkelini Aku Ankan suosiosta Suomessa. Olin melko nolo epäkohdasta, joten korjasin asian heti, kun arkkiatri etsi minut yleisöstä esitelläkseen salille.
Selloesityksen jälkeen neurotieteilijä Riitta Hari piti valtavan kiinnostavan esitelmän siitä, miten aivot luovat kuvan mieleen: neurotieteen mukaan kyseessä on niin sanottu ennakoiva koodaus eli kuva syntyy vasta, kun sitä katsotaan. Tällä oli tietenkin suora yhteys sarjakuvatutkimukseen ja kognitiiviseen näkökulmaan siitä, että sarjakuva saa merkityksen, kun se luetaan ja ruuduista yhdistetään looginen kertomus.
Seuraavakin esitelmä oli oman mahdollisen postdoc-suuntimani kannalta kiinnostava. Kari Kotkavaara ja Tiina Paunio puhuivat ihmeitä tekevistä ikoneista. Pauniolla oli psykologian näkökulma aiheeseen ja hän puhui kollektiivisesta muistista. Esimerkiksi merkittävä tapahtuma kansan historiassa voi kerätä sosiaalisen voiman kautta tunnesiteen ja -kokemuksen, erilaisia symboleja ja muodostaa yhteisen tarinan, niin sanotun ”master narrativen”. Mielessäni pyöri heti postmodernismia edeltänyt modernismi ja suuret kertomukset, suomalaisten muistot ensimmäisestä jääkiekon MM-kullasta, sekä diojen inspiroima Kalevala, johon seuraava apurahahakemukseni liittyy.
Oma esitelmäni oli heti lounaan jälkeen, mikä voi olla hieman epäkiitollinen aika, sillä ihmiset valuvat saliin yleensä hitaasti ja saattavat olla jopa unisia lämpimän ruuan jälkeen. Esitelmäni kuitenkin herätti paljon kiinnostusta ja sain siitä todella hyvää palautetta sekä järjestäjiltä että osallistujilta. Kiitos siitä vielä teille kaikille!
Puhuin siis omaelämäkerrallisten sarjakuvien tekemisestä ja niiden mahdollisesta terapeuttisuudesta tekijälleen. Otin mukaan omat kokemukseni sekä Sanallistamis-koulutuksen että Näkymättömien työpajojen osalta. Lisäksi puhuin Rintasen Viivin kanssa tekemästäni kyselytutkimuksesta Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -hankkeeseen ja sen tuloksista koskien sarjakuvabloggaamista. Annoin myös paljon lukuvinkkejä ja toivon, että osallistujat saivat niistä jotain hyödyllistä irti. Kaiken kaikkiaan todella kiva kokemus, vaikka jännittikin hieman – oma yleisöni kun tuppaa yleensä olemaan jonkinlaisia nörttejä.
Seminaarin viimeisenä puhujana oli kuuluisa valokuvaaja Caj Bremer, joka kertoi tarinoita ottamiensa kuvien taustalta. Erästäkin Kekkos-kuvaa hän oli kytännyt pitkään pihalla sormet ristissä ja kuin taikaiskusta Kekkonen oli avannut Napoleonin talon ikkunan juuri oikeassa asennossa…
Päivän päätteeksi pääsimme Savonlinnan oopperajuhlille, kun Milanon La Scala -ooppera toi Verdin Rosvot Olavinlinnaan. Esityksen ensi-ilta taisi olla loppuunmyyty ja olihan se vaikuttava kokemus. Musiikki ja koreografia olivat näin tanssijan näkökulmasta parasta, kuten myös upeat lauluäänet. Mutta se oopperapuoli ei sitten oikein iskenyt, vaikka seurasinkin esitystä italian kielen osalta mielenkiinnolla. Jos tarina olisi ollut tuttu, olisin ehkä pysynyt ensimmäisen näytöksen lopunkin paremmin hereillä…
Kiitos vielä kerran Duodecimin mukavalle järjestäjäporukalle kutsusta. Nautin seminaarista ja oheisohjelmasta todella paljon (oopperan toisen näytöksen pysyi varsin hyvin hereillä karkkien voimalla)! Ehkä seuraavalla kerralla olen tehnyt jotain taustatutkimuksesta Aku Ankan terapeuttisuudesta ja hahmoon samaistumisesta laajemminkin.
Post doc -apuraha Kalevalaseuralta! (18.10.2019)
Nyt se on fakta: olen jälleen tutkija. Apurahatutkija, post doc -tutkija, tutkijatohtori… Miten sitä haluaakaan itseään määritellä.
Sain siis Kalevalaseuralta kolmen kuukauden rahoituksen Kalevala-aiheisten sarjakuva-adaptaatioiden tutkimukseen. Tarkoitukseni on tutkia pääosin suomalaisen nykysarjakuvan (eli rajaukseni mukaan 1990-luvulta eteenpäin) tulkintoja Kalevalan tarinoista keskittyen visualisointiin ja suomalaisuuden myyttiin. Eniten minua kiinnostaa, painaako Akseli Gallen-Kallelan perintö sarjakuvataiteilijoita Kalevala-versioiden kuvituksessa ja jos painaa, miten paljon. Lisäksi olen kiinnostunut siitä, millaisia tulkintoja sarjakuvataiteilijat tekevät, koska taide on aina sidoksissa julkaisuaikaansa ja sen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin.
Kolmessa kuukaudessa ei ehdi tehdä ihmeitä, mutta tarkoitukseni on tämän loppuvuoden aikana perehtyä Kalevala-tutkimukseen ja erityisesti Kalevala-taiteen tutkimukseen. Yhden artikkelinraakileen toivon myös saavani aikaan ja se keskittyy Kullervon tarinaan. Tulen vertailemaan Marko Raassinan ja Gene Kurkijärven Kullervo-tarinoita toisiinsa. Näitä alustavia huomioita olisi tarkoitus esitellä myös Oulun sarjisfestareilla sunnuntaina 24.11.
Haen projektille lisärahoitusta ainakin Kulttuurirahastolta. Toivoisin pääseväni tutkimaan myös sarjakuva-Kalevalojen naiskuvaa (Raassinan ja Makkosen Kalevalat) ja moderniin aikaan sijoittuvia Kalevalan tarinoita (Hiltunen), jossa keskittyisin kenties henkilöhahmojen roolitukseen. Tässä otan myös huomioon Don Rosan ”Sammon salaisuuden”, vaikka se ei kotimaista tuotantoa olekaan. Saatan myös sivuta Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalaa, koska siinä esimerkiksi Gallen-Kallelan Aino-triptyykin roolit on käännetty herkullisesti päinvastaisiksi.
Tarkoitus olisi kirjoittaa aiheesta ainakin kolme artikkelia ja koota olennaisimmat asiat jonkinlaiseen laajempaan julkaisuun, jossa esittelisin sarjakuva-Kalevalojen historiaa laajemminkin. Kenties siitä voisi tulla antologia, jossa olisi muitakin kirjoittajia. Ehkä tällainen kirja jää vielä haaveeksi, mutta ainahan sen voi mainita tutkimussuunnitelmassa.
Jaan somessa tähän tutkimusaiheeseen liittyviä faktoja ja nostoja jatkossa häshtägillä #postkalevala, jos kiinnostuksesi heräsi.
Koska tutkijoiden urasta valtava osa menee erilaisiin rahoitushakuihin, ajattelin jakaa tarinan oman apurahani takaa, sillä se on itse asiassa aika hämmentävä: näinkin siis voi käydä!
Kalevalaseura julkisti keväällä apurahahaun kolmen vuoden Kalevala-aiheiseen post doc -tutkimukseen. Hain sitä hieman laajemmalla ajatuksella: alkuperäinen ajatukseni oli järjestää aiheeseen liittyviä sarjakuvatyöpajoja, joissa tutkittaisiin samalla, onko suomalaisuuden myytti ja Kalevalan kuvasto muuttunut ja miten. Kun saaja julkistettiin, minulle soitettiin samana päivänä. Kalevalaseuran edustaja kertoi, että hakemuksestani oltiin oltu erityisen kiinnostuneita, mutta se ei ollut tarpeeksi jäntevä. He halusivat tukea tutkimusideaani pienellä summalla, mutta sitä varten minun piti kirjoittaa uusi, tiiviimpi tutkimussuunnitelma. Sain paljon konkreettisia ohjeita ja vinkkejä, joiden perusteella jätin työpajakokonaisuuden pois ja keskityin itse sarjakuviin. Tämä oli itsellenikin mieluisin vaihtoehto, sillä olen aina ollut tekstien ja kuvien analysoija ja tutkija. Hain uudella hakemuksella rahoitusta, mikä myönnettiin syyskuussa kolmeksi kuukaudeksi. Olen edelleenkin hieman hämmentynyt, mutta valtavan iloinen asiasta.
Vaikka rahoitus on pieni, eniten minua ilahduttaa jo pelkkä tieto siitä, että minuun uskotaan tutkijana ja että tutkimusideani nähtiin toteuttamiskelpoisena. En ole oikeastaan tehnyt kunnon tutkimusta sitten väitöskirjani (josta tulee herramunjee viisi vuotta), joten olen niin kaivannut paluuta tutkimuskentälle. Tämä luo uskoa myös omiin kykyihini.
Joten jo tässä vaiheessa erityiskiitos Kalevalaseuralle.
Ja kiitos myös Arribas Brothers -lasinpuhaltajafirmalle Pariisin Disneylandissä siitä, että möitte minulle Aladdinin taikalampun ja lupasitte, että sinne kirjoittamani toive toteutuu taatusti. Nyt se toteutui.
Oulun sarjisfestarit 2019 (28.12.2019)
Oulun sarjakuvafestivaalit järjestettiin tuttuun tapaan marraskuun lopussa. Minun piti kirjoittaa pikaisesta visiitistäni päivitys jo paljon aiemmin, mutta olen jälleen hieman jäljessä niiden kanssa. Piipahdin kuitenkin kutsusta Oulussa 23. – 24.11. puhumassa sarjakuvatutkimuksesta ja oman post doc -tutkimukseni alkuaskelista.
Meitä lähti pieni sarjisporukka autolla Jyväskylästä kolmen hujakoilla kohti Oulua. Meidän piti ehtiä illaksi Oulun Star-leffateatterille, jossa esitettiin Fingerpori-elokuvan erikoisnäytös. Auton takapenkillä istuneiden Vesa Kataiston ja Pertti Jarlan oli tarkoitus puhua leffan jälkeen yleisölle projektista ja sen synnystä. Päädyin myös itsekin katsomaan tämän sarjisadaptaation ja se oli positiivinen yllätys: neljästä episodista koostunut elokuva käytti hyväkseen Jarlan strippien huumoria, mutta muodosti myös itsenäisen kokonaisuuden. Rivo-Riitta oli ehdoton lempparini (miten vaikeaa onkaan näytellä, kun peruukki peittää silmät koko ajan), parhaimmat naurut tulivat taustalla olevista kylteistä ja muista piilovitseistä, mutta elokuvassa oli myös lempistrippini: Elias Tapani Karhu. Episodit olisi tietenkin voinut sitoa ja yhdistää toisiinsa jollain tavalla, mutta kokonaisuus jäi silti plussa puolelle.
Pyörähdin leffan jälkeen muun porukan kanssa paikallisessa Snooker Timessa moikkaamassa tuttuja ja pelaamassa framen snookeria ennen kuin kävin hakemassa iltapalaa ja suuntasin persoonalliseen majapaikkaani, Pikisaaressa sijaitsevaan TurusenSahaan. Ihanissa vanhoissa puutaloissa sijaitseva aamiaismajoitus oli kerrassaan persoonallinen: omassa huoneessani oli esimerkiksi pönttöuuni! Vaikka aamiaisen saanti olikin jäänyt festivaalijärjestäjien taholta epävarmaksi, se oli kuitenkin varattu kaikille paikassa majoittuville festivaalivieraille, mikä selvisi sitten onnellisesti seuraavana aamuna. Lämmin suositus tälle majoituspaikalle!
Pääsin jälleen harmillisesti osallistumaan vain sunnuntain ohjelmaan, mutta vähäisestä ajasta huolimatta ehdin kuuntelemaan pari kiinnostavaa esitelmää ja kiertämään kaikki myyntipöydät. Tänä vuonna festivaali painottui selvästi Oulun kaupunginkirjastolle, mikä oli oikeastaan vain hyvä, sillä se sijaitsi kivenheiton päässä majoituspaikastani. Puoliltapäivin alkaneesta ohjelmasta oman tutkimukseni kannalta must oli Vesa Vitikaisen esitelmä ”Kalevala sarjakuvissa”, joka tarjosi katsauksen Suomessa (ja vähän muuallakin) julkaistuihin Kalevala-aiheisiin sarjakuviin. Mitään maata mullistavan uutta ei esitelmästä valitettavasti löytynyt, sillä olin juuri lukenut Jyrki Korpuan mainion Kalevala-tietoteoksen Lajivirren laulamaa, jossa oli oma lukunsa sarjakuvista. (Jyrki lahjoitti minulle kappaleen kirjaansa vielä samana päivänä.)
Jäin myös kuuntelemaan sarjakuvablogistaankin palkitun Jiipu Uusitalon haastattelua. Uusitalolta oli juuri ilmestynyt tuore sarjakuva-albumi Kukkaisruoska, joka käsittelee rankaisuvaltaa herkullisten hahmojen ja upean kuvituksen avulla. Tämäkin teos päätyi sitten omaan ostoskassiini.
Minun, Jyrki Korpuan ja Harri Filpan muodostama sarjakuvatutkimustrio aloitti sitten nyt jo perinteeksi muodostuneen sarjakuvatutkimuksen nykytilan esittelyn kahden aikaan. Harri, joka oli onnistuneesti buukannut itsensä kahteen paikkaan yhtä aikaa, oli paikalla vain kertomassa omasta sarjakuvaprojektistaan, mutta me Jyrkin kanssa vastailimme myös kysymyksiin ja kommentoimme myös meille lähetettyä sarjakuvatutkimussuunnitelmaa.
Koska Kalevalan sarjakuva-adaptaatioita käsittelevä post doc -tutkimukseni on vasta alussa, pystyin antamaan siitä vain pieniä maistiaisia yleisölle. Käytännössä kerroin tutkimukseni tavoitteista, metodeista ja aineistosta. Keskityin sen jälkeen Kullervon tarinaan, mistä aion kirjoittaa ensimmäisen artikkelini. Vaikka minulla ei ollut yleisölle tarjota mitään konkreettista, kahden Kullervo-sarjakuva-albumin vertailu Kalevala-taiteeseen toi kuitenkin hedelmällisiä huomioita ihan paikan päällä: esimerkiksi Kullervon kaivertamat merkit sisälsivät ampuma-aseella uhkaavan tikku-ukon sekä Kurkijärven että Raassinan teoksissa, mitä en ollut aiemmin edes huomannut. Tästä saa kiinnostavaa analyysia, sillä myöhemmin ilmestyneessä Raassinan Kullervossa ei ole ampuma-aseita: kaikki taistelut käydään teräasein. Mistä pistooli sitten Kullervon kaiverruksiin on päätynyt?
Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja joskus liiankin nopeasti – näin myös Oulun sarjisfestarit. Ehdin kuitenkin tosiaan tavata Pertti Jarlan ja suuresti fanittamani HP Lehkosen henkilökohtaisesti, moikata Apila Pepitaa (ja ostaa hänen ihanan pupu-aiheinen korttinsa) ja pongata myyntipöydiltä huikea venäläinen taiteilija Lena Gnedkova, jolta päädyin sitten ostamaan vähän sitä sun tätä itselleni ja lahjaksi.
Ensi vuonna varaan itselleni koko viikonlopun Oulun keikkaa varten. Silloin minulla onkin jo toivottavasti tuloksia Kullervosta ja ehkäpä myös Kalevalan naiskuvastakin, johon paneudun seuraavaksi.
Ankkatohtorin lokikirja 