Comic Con oli ollut bucket-listallani jo aika monta vuotta. Tunnetuin Comic Con lienee se jättimäinen San Diegon tapahtuma, jossa sarjakuvat tuntuvat esiintyvän lähinnä nimellisesti. Euroopassa nimellä Heroes Comic Con kulkeva tapahtuma rantautui Suomeen ja Tampereelle ensimmäisen kerran keväällä 2024, jolloin tapahtuma jäi muiden kiireiden takia välistä. Olin kuitenkin jo oppinut suhtautumaan amerikkalaishenkisiin coneihin hieman nihkeästi, joten tämä ei silloin harmittanut. Nyt minut kutsuttiin Messukeskukseen siirrettyyn coniin esiintyjäksi eli haastateltavaksi uuden kirjan tiimoilta – eli pääsisin tapahtumaan ilmaiseksi! (No mikä jottei.) Ja kun vielä juttelin Don Rosan kanssa sähköpostitse ja lupauduin tarvittaessa avustamaan häntä kojullaan, niin syy lähteä oli selvä.

Tässä postauksessa onkin luvassa tunnelmia conista sekä oman kirjamyynnin että Don Rosan avustajana toimimisen näkökulmasta. Ja lopuksi niitä huomioita, miksi Comic Con ei kuitenkaan ole minun ”teekupposeni”.

Vietin valtaosan coniajasta ja koko perjantain Turun Sarjakuvakaupan / Zum Teufelin myyntipisteellä. Don ei tarvinnut minua perjantaina, joten keskityin keskustelemaan asiakkaiden kanssa kirjastani ja vastailemaan kysymyksiin. Kirjoitin myös useamman nimmarin omistuskirjoituksella. Kirjaani oli kuulemma mainostettu jopa Don Rosan jonossa, minkä takia joku oli lähtenyt ostamaan sitä! (Hillitöntä oli myös huomata, että esimerkiksi klassikkoverkkosivu Muropaketti oli huomioinut kirjani.) Samalla sain kuulla, että Sarjainfo-lehteen on tulossa kirjasta arvio. Niitä ei olekaan tullut vastaan missään, joten on kiinnostavaa kuulla, mitä mieltä kirjasta on oltu. Arvioija itse kertoi lukukokemuksen olleen miellyttävä. (Eli hän oli selvinnyt postmodernismiosionkin läpi kunnialla.)

Tapasin myös kustantajan agentin, joka tuumi, että kirjalla olisi menekkiä myös Euroopassa, esimerkiksi Ranskassa ja Italiassa. Olen ihan samaa mieltä, että käännös olisi kiva juttu, ja samalla myös täysin valmis lähtemään Angoulêmen sarjakuvafestivaaleille puhumaan tutkimuksestani. Joko mennään?

Kirjani oli muuten koko viikonlopun myydyin teos Turun Sarjakuvakaupan pisteellä. Olen häkeltynyt ja iloinen!

Tapasin muutenkin paljon hienoja ankkafaneja, joiden kanssa kävin pitkiä keskusteluja Rosa-tutkimuksesta ja faniudesta ylipäätään. Olen viime aikoina puhunut paljon faniuden kerrostumista ja jatkumoista: Don itse sanoo olevansa fani (hän ei tee Disney-sarjakuvia, vaan Carl Barks -sarjakuvia), joka teki sarjakuvansa muille faneille. Minun faniuteni päätyi väitöskirjatutkimukseen, Tuomas Holopaiselta syntyi musiikkialbumi. Me kaikki ilmennämme ankkainnostustamme eri tavoin, mutta olemme osa samaa jatkumoa. (Tähän näkökulmaan palaan myöhemmin, koska uudet tutkimussuuntimat liittyvät juuri näihin asioihin!) Seuraavassa blogipostauksessani aionkin esitellä muutaman ankkafanin ja heidän projektinsa.

Oma haastatteluni oli sunnuntai-iltapäivänä. Puoli tuntia oli aivan liian lyhyt aika puhua tutkimuksesta, kirjasta ja ankoista – olisin voinut höpistä toisen mokoman! (Yleisössä ollut työkaverini totesi, että myös yleisö olisi taatusti kuunnellut mielellään pidempään.) Haastattelu meni kaikin puolin tosi kivasti, vaikka olinkin saanut ristiriitaista tietoa siitä, onko paikalla tietokonetta vai ei, joten lopulta juoksin edestakaisin hakemassa muistitikkua, jotta sain näytettyä muutamia valikoituja kuvia teoksestani.

Ehdimme kuitenkin puhua tutkimuksen synnystä, kirjan kirjoittamisesta, siitä, että olisin halunnut astella väitössaliin Tuomas Holopaisen ”Duel & Cloudscapes” -biisin tahtiin ja että Vesuviuksella muuten on Milla Magian mökki eli ankkaturistin toivekohde on oikeasti olemassa! (Tästäkin ajattelin kirjoittaa myöhemmin lisää.) Sain myös pari kiperää yleisökysymystä, joten erityiskiitos niistä! Yleisöä oli muutenkin reilusti: tuntui, että kaikki Heroes Talk -lavan eteen varatut istumapaikat olivat täynnä ja jokunen jäi vielä seisomaankin.

Don Rosan avustushommiin pääsin lauantai- ja sunnuntai-iltapäivinä, kun hänen tanskalainen avustajansa Line kävi paikallisten ystäviensä kanssa kaupungilla. Oli taas jokseenkin jännittävää jutella Donin kanssa (viimeksi olemme nähneet varmaan kymmenen vuotta sitten), vaikka mikään ei tässä välissä ole oikeastaan muuttunut. Fanijonot vain kasvavat, eikä Donilla ole siksi aikaa enää kirjoittaa omistuksia, ainoastaan nimikirjoituksia. Häkellyttävintä oli seurata sitä hetkeä, kun ovet ovat juuri avautuneet ja fanilauma kirjaimellisesti rynnistää Donin kojulle, jotta varmasti ehtii saamaan oman jonotusnumeronsa.

Donin avustajana pääsee lähinnä huolehtimaan siitä, että fanit saavat kuvan idolinsa kanssa, ja laskemaan kävijöiden määrää. Jokaiselle päivälle oli jaossa keskimäärin 200 ilmaista nimmarilippua, mutta siltikin tuntui, etteivät kaikki lipun hakeneet koskaan vaivautuneet paikalle, koska aikaa jäi yli ja laskuri alle 200:n. Tämä harmitti Donia kovasti, koska kun 200 lippua on jaettu, ei jonoon enää pääse jälkikäteen. Hänellä olisi ihan hyvin ollut aikaa jakaa enemmänkin nimmareita, mutta jostain syystä halukkaat eivät palanneet takaisin. Katsotaan, millainen jonotuskäytäntö tulevaisuudessa on: annetaanko tietyille numeroille tietty kellonaika, jolloin jonoon kannattaa palata.

Mietin myös, että koska fanisukupolvi on nuorentunut, eivätkä kaikki fanit ole niin perehtyneitä Don Rosaan, kuten toiset (allekirjoittanut on lukenut ”muutaman” haastattelun ja elämänkerrallisen tekstin), voisin Rosan seuraavaa visiittiä varten kirjoittaa jonkinlaisen vinkkilistan, kuinka varautua tapaamiseen Don Rosan kanssa. Ainakin kannattaa tiedostaa, että Don on hyvin vanhanaikainen, mitä tulee tatuointeihin eli ei kannata pyytää nimmaria iholle ja mainita, että aikoo tatuoida sen myöhemmin siihen pysyvästi… (Siksi minullakin on aina pitkähihainen päällä, kun herran seurassa istun.)

Sunnuntaiaamulla pidetyssä Don Rosan haastattelu / Q & A -tilaisuudessa tuli hieman minullekin uutta tietoa, mikä on aina virkistävää! Tässä koottuina kiinnostavimmat faktat.

Don Rosa ja Suomi: Maailman omistautuneimmat ankkafanit ovat suomalaisia, siksi Don piirsi meille ”Sammon salaisuuden”. Aku Ankka -sarjakuvat ovat suomalaisille tärkeitä muun muassa siksi, koska Aku Ankka -lehti julkaistiin toisen maailmansodan jälkeen ja se oli ensimmäinen amerikkalaista kulttuuria edustava halpa julkaisu. Amerikkalaisuutta ihannoitiin siksi, koska Yhdysvallat oli voittanut sodan ja ”pelastanut maailman”.

Don Rosa ja politiikka: Jos voisi, Don muuttaisi Meksikoon Yhdysvaltojen tämänhetkisen poliittisen tilanteen takia. (Kanada on valitettavasti liian kylmä, kuten Suomikin.)

Don Rosa ja fanit: Don kokee olevansa itse fani fanien joukossa, ja häkeltyy siksi saamastaan huomiosta. Mutta hän elättää itsensä kiertämällä coneissa tapaamassa faneja, ja pitää sitä tärkeänä. Hän hämmentyy siitä, miten fanit jännittävät ja tärisevät hänen seurassaan. Don myös liikuttuu kaikista niistä fanien kertomista tarinoista, mitä hänen sarjakuvansa ovat näille merkinneet. Hän suosittelee suomalaisille faneille tulemista amerikkalaisiin sarjakuvatapahtumiin, jossa hänellä on kaikki maailman aika jutella, tehdä omistuksia ja jopa piirustuksia faneilleen. Kerro, että olet Suomesta, niin saat jopa kaksi piirustusta!

Don Rosa ja uran lopetus: Don lopetti uransa sekä Disneyn käytänteiden takia, mutta myös siksi, koska käytti parhaan ideansa ”White Agony Creekin vankiin”. (Ja toki myös näköongelmiensa vuoksi.)

---

Kolmipäiväinen Comic Con oli melkoinen kokemus niin jaksamisen osalta kuin myös tunnetasolla. En loppujen lopuksi edes ostanut mitään, ainoastaan Alfons Muchan ”Zodiac” -aiheisen lasinalusen ja Jupe Parkkosen sarjakuvan Witches of the Western Wilds -sarjakuvan, joka voitti Pienlehtimarssin parhaan zinen palkinnon Helsingin sarjisfestareilla vuonna 2024. Donilta sain rahasäiliön piirustukset ja Tuomas Holopaisen levynkansikuvan printteinä ja nimmaroituina (koska rahani ei siellä kelvannut). Ronkaisen Timolta sain Ankkalinnan dollarin ja Sihijuoman etikettejä, ja Petri Hiltusen kanssa tehtiin kustantajan kautta vaihtarit: minä sain uuden Praedor-albumin nimmarilla ja Praeduck-piirroksella, Petri sai minun kirjani omistuksella.

Mutta ehkä parasta oli, kun vastaan tullut Jawa antoi minulle kassistaan muttereita.

Miksi sitten suhtauduin Comic Coniin hieman nihkeästi? Ensinnäkin olen tottunut vapaaehtoisvoimin järjestettäviin suomalaisiin coneihin, joihin ei ole pääsymaksua. Poikkeuksia toki on, mutta mahdolliset pääsymaksut ovat silti varsin pieniä. Comic Conin viikonloppulippu maksoi 85 euroa, kun hintoja viimeksi katselin. Hinta oli toki edullisempi, jos lipun osti aiemmin.

Toisekseen, suomalaisissa coneissa parasta on asiantunteva puheohjelma – myös vapaaehtoisvoimin järjestettynä. Comic Conissa puheohjelma loisti poissaolollaan. Valtaosa ohjelmistosta pyöri kansainvälisten kunniavieraiden haastattelujen ja kysy ja vastaa -ohjelmien ympärillä. (Olen myös liian vanha tunnistamaan yhtään tubettajaa nimeltä saati naamalta.)

Kolmanneksi voin olla samaa mieltä Don Rosan kanssa siitä, etten ymmärrä nimikirjoituksista ja valokuvista maksettavia lippuja. Mietin todella kauan, maksaisinko kenenkään nimikirjoituksesta tai valokuvasta oikeasti kahdeksaakymmentä euroa tai enemmän. (Harrison Ford olisi aika kova. Silloin joutuisin oikeasti harkitsemaan.) Eli kaupallisuus hiertää ikävästi vasten omaa käsitystä conien järjestysmentaliteetista.

Näin jälkikäteen yleisfiilis on vähän kaksijakoinen. Toisaalta kokemus oli tosi hieno: pääsin juttelemaan monien eri ihmisten kanssa sarjakuvista ja Don Rosasta ja toki omasta kirjastani. Olin periaatteessa töissä eli tein kirjan PR-myyntityötä ja avustushommia, enkä ehtinyt hirveästi haahuilla tapahtumassa muuten. Mutta sen verran, mitä haahuilin, niin tavallinen conifiilis puuttui. Olisin kaivannut pieniä saleja, joihin istahtaa kuuntelemaan kiinnostavaa puheohjelmaa. Kotimaisten sarjakuvataiteilijoiden vierailut menivät minulta täysin ohi, koska niitä ei mainittu isossa ohjelmassa. Jos olisin tajunnut ajoissa, että Eisner-palkinnon saanut Max Sarin oli oikeasti paikalla, olisin ottanut oman Sarjainfo-lehteni mukaan ja pyytänyt häntä nimmaroimaan kuvan, jonka piirsi aikoinaan minusta ja Ronkaisen Timosta.

Entä ensi vuonna? Jos Rosa pyytää avukseen, kyllähän minä menen. Taisin jo puolivahingossa luvata ostaa jonkin Roope-keräilypatsaankin Stefanilta…