Kohde: Pyhä-Luoston kansallispuisto, Luosto

Ajankohta: 27. – 29.7.2021

Leirintäalue: Luosto Camping

Tavoite: patikointi ja vierailu Lampivaaran ametistikaivoksella leikkimässä Roope Ankkaa

Lapin roadtripin ensimmäinen virallinen kohteemme oli Sodankylän lähellä sijaitseva Pyhä-Luoston kansallispuisto, johon meitä vetivät ametistikaivos ja sellaiset paikat kuin Isokuru ja Pyhänkasteenputous. Ensimmäinen oppimamme asia oli puolestaan se, että vaikka kyseessä on Pyhä-Luoston kansallispuisto, Pyhä-tunturin ja Luoston välillä on ”jokunen” kilometri (eli 35) matkaa. Emme siis pääsisi ihan pikku patikoinnilla kaikkiin kohteisiin. Se ei kuitenkaan fiilistä haitannut. Emme ottaneet turhia paineita siitä, missä olisimme ja milloin – tärkeämpää oli nauttia matkasta. Jos jokin paikka viehätti enemmän, olisimme siellä kauemmin. Siksi meillä ei esimerkiksi ollut varattuna ennakkoon mitään leirintäaluepaikkaa.

Majoituimme Luoston camping-alueelle, jonne saimme parkkiluvan ja avaimet Lapland Hotels Luostotunturista. Avaimilla saimme auki pistokepaikan ja pääsisimme myös leirintäalueen rakennuksiin suihkuun tai vessaan. Koska automme oli iso, meille annettiin suosiolla peräti kaksi paikkaa. Maksoimme kahdesta yöstä yhteensä 68 euroa eli hinta olisi puolittunut, mikäli olisimme mahtuneet yhdelle paikalle. Kaiken hyvän lisäksi hintaan kuului myös kylpylä! Arvatkaapa vain, minne suuntasimme heti, kun olimme saaneet iskettyä automme sähköverkkoon.

Keskiviikko oli varattu Lampivaaran ametistikaivokselle. Sää helli vähän liiankin voimallisesti, joten hatut ja aurinkorasva olivat pop. Lähdimme patikoimaan klo 11 aamupäivällä reput täynnä eväitä, juotavaa ja (koska Katja varautuu kaikkeen) ensiapupakkaus sekä laastareita.

Suorin reitti Luostonportilta Lampivaaran ametistikaivokselle on leveähkö hiekkatie, jossa mahtuisi menemään parikin lastenvaunua rinnakkain. Tämä on siis varsin saavutettava polku, joka on myös innokkaiden maastopyöräilijöiden suosima. Reitin helppous oli hieman harmillista, mutta tällöin emme vielä tienneet päätyvämme iltapäivällä keskelle kivikkoa.

Lähemmäs Lampivaaraa pääsee myös autolla: kävelimme Ukko-Luoston ison parkkipaikan läpi matkallamme kaivokselle. Toinen parkki näytti olevan ihan Lampivaaran kahvion alapuolella. Liput kaivokseen (21 € / aikuinen) ostetaan juuri tästä samaisesta kahviosta.

Kello oli 13.05, kun saavuimme kahvion aukealle ja tajusimme, että olimme myöhästyneet sen viitisen minuuttia yhden aikaan lähteneeltä kierrokselta. Kierrokset kaivokseen lähtevät aina tasatunnein oppaan johtamana, ja koronan takia osallistujamäärää tietenkin rajoitetaan. Pidimmekin sitten kunnon lounastauon kahviossa, mikä tuli olemaan erinomainen ratkaisu.

Kaivoksen sisäänkäynnille noustaan melkoinen määrä rappusia, joten se on haasteellinen kohde liikuntarajoitteiselle. Sen jälkeen on toinen mokoma rappusia alas itse kaivokseen.

Tunnin kaivoskierroksen alussa on oppaan pitämä lyhyt esittely kaivoksesta. Lampivaaran ametistikaivos kuuluu niihin harvoihin jalokivikaivoksiin, joihin myös yleisöllä on mahdollisuus päästä tutustumaan. Kaivos työllistää neljä henkilöä, jotka sekä kaivavat (käsipelillä!) että toimivat oppaina. Kaivoksen toiminta rahoitetaan pitkälti turismilla, joten siksikin oli mukava tukea paikallista toimintaa.

Ametistikaivoksella kaivetaan nimensä mukaisesti ametisteja, jotka luokitellaan timanteiksi – joskin kovuusasteikolla ihan sinne häntäpäähän. Kaivoksesta löytyy myös savukvartsia ja valkoista, läpikuultavaa kvartsia. Ametisteja ei viedä ulkomaille, vaan ne toimitetaan Luoston keskustassa olevaan ametistikauppaan. Siellä jalokiviseppä tekee niistä koruja.

Ametistikaivoksen paras anti on kuitenkin se, että sinne pääsee itse kaivamaan! Jokainen vierailija saa oman pikkuhakun ja siivilän, joiden avulla on tarkoitus löytää se ihan oikea jalokivi. Yhden kiven saa pitää lähtiessään, muista pyydetään parin euron nimellinen summa.

Kaivos oli itselleni hieman yllättäen avolouhos eli sielläpä sitten etsittiin auringonpaahteessa kivenmurikoiden joukosta ametisteja. Aikaa oli se hieman vajaa tunti per ryhmä, mutta aika meni kyllä kuin siivillä. Myös paikalla olleet lapset näyttivät nauttivan puuhasta, mutta aurinko alkoi verottaa jaksamista suhteellisen pian.

Jos olet yhtään sellainen (nörtihkö) kivi-intoilija, joka päätyy reissuillaan keräilemään taskuihinsa hauskan mallisia ja värisiä kiviä, Lampivaaran ametistikaivos on sinun paikkasi. Siellä pääset löytämään sisäisen Roope Ankkasi etsiskellessäsi jalokiviä.

Menomatkalla olimme tavanneet paikallisen oppaan, joka ehdotti meille toista reittiä Lampivaaran kaivokselta takaisin. Olimme pohdiskelleet sitä, jaksammeko ravata Ukko-Luoston rappuset edestakaisin, joten opas ehdotti, että lähtisimme kaivokselta polkua pitkin ensin Pikku-Luostolle ja siitä Ukko-Luostolle. Näin meidän tarvitsisi ainoastaan laskeutua mainitut rappuset.

Oh, my sweet summer child…

Opas ei maininnut mitään siitä, millainen tämä kyseinen reitti olisi. Alun mukava metsäpolku vaihtui suoranaiseen kivikkoon, jossa sitten etsittiin värillisiä reittimerkkejä ja mietittiin, kuka tätä sanoo muka poluksi. Jossain vaiheessa istuimme rinteessä juomatauolla ja rakkaat matkatoverini päättivät ensin jäädä asumaan sinne, mutta alkoivat sitten suunnittella, että katkaistaan Katjan jalka, niin saadaan mediheli paikalle.

Matka Lampivaaran kaivokselta Ukko-Luostolle Pikku-Luoston kautta on ”vain” 3,3 kilometriä. Mutta kun se reitti on kivikkoa, nousua, laskua ja kiipeämistä, ei voi sanoa kuin että tuskaa se oli. Ehkä tämäkin polku olisi parhaimmillaan talvella lumikenkäreittinä.

Jos olisimme tienneet, millainen reitti oli kyseessä, olisimme palanneet samaa polkua takaisin. Ensimmäiseksi patikkapäiväksi tämä oli turhankin vaativa rasti. Mutta se tunne, kun saavutimme lopulta Ukko-Luoston huipun! Kyllä siinä sai olla jo vähän ylpeä itsestään (ja kunnostaan).

Pääsimme lopulta myös ne paljon puhutut rappuset alas ja täytyy sanoa, että rappuset ovat paljon rankempia kuin pelkkä maasto, jossa voi itse päättää jalansijansa ja askeleensa pituuden. Rappuset ottavat eniten polviin. Mutta ne, mitkä oikeasti kipeytyivät, olivat pohkeet.

Kello oli jotain seiskan luokkaa, kun saavuimme takaisin lähtöpisteeseen hikisinä ja väsyneinä ja ihan törkeän nälkäisinä. Siinä tilanteessa emme jaksaneet enää välittää ulkonäöstämme, vaan suuntasimme suoraan syömään.

Torstaiaamuna kävimme vielä ostoksilla Pienessä Kaivoskaupassa ja Lumikki living -matkamuistomyymälässä. Pieni Kaivoskauppa on nimensä mukaisesti juuri se kauppa, missä myydään ametistikoruja. Sieltä saa myös parila eurolla sileäksi hiottuja kiviä ja jopa valmiiksi muotoonsa hiottuja korukiviä. Mukaan tarttui niin ihan oma savukvartsikivi kuin paikallista teetä ja inkiväärihunajaa.