Kohde: Ivalo ja Inari

Ajankohta: 30.7. – 1.8.2021

Leirintäalue: Uruniemi Camping*

Tavoite: moikata tuttuja, lepuuttaa jalkoja, käydä museossa ja shoppailla

Yksi varhaisimpia Lapin reissun suunnitelmiamme oli käydä Inarissa moikkaamassa Tiinaa, johon olimme Tupun kanssa tutustuneet ysärin puolenvälin jälkeen kriparilla. Olimme viimeksi nähneet hänet kesällä 2002, kun piipahdimme Sevettijärven porotilalla kesäreissumme aikana. Silloin Tiina kiepautti meidät Norjan puolelle ja Barentsinmeren rantaan. Paljon on tapahtunut sen jälkeen: Tiina on ollut vakiovieraana Linnan juhlissa ja edustanut Saamelaiskäräjiä sen puheenjohtajana.

Niin, kyseessä on siis Tiina Sanila-Aikio, tunnettu saamelaispoliitikko.

Emme lyöneet mitään varmoja suunnitelmia lukkoon, mutta sovimme, että näemme, jos hän sattuu olemaan maisemissa. Valitettavasti hän oli kuitenkin keskellä korpea sijaitsevalla mökillään perheensä kanssa, joten tällä kertaa emme päässeet vaihtamaan kuulumisia kasvotusten. Tiina oli kuitenkin hyvin edustettuna Saamelaismuseo Siidan ulkomuseon näyttelyssä.

Reissun aikana huomasimme toistuvan trendin: kaikissa kohteissamme oli jonkinlainen remontti käynnissä ja tämä remontti sotki alkuperäisiä suunnitelmiamme. Edellisessä postauksessa mainitut Isokurun pitkospuut olivat siis käyttökiellossa, ja myös Saamelaismuseo Siidassa oli menossa laajennus ja perusparannustyö, minkä takia emme päässeet sisälle rakennukseen. Ulkomuseo ja museokauppa olivat kuitenkin auki, joten ihan turhaan emme paikalle saapuneet. (Kilpisjärvellä olikin sitten se kolmas remontti, josta lisää seuraavassa postauksessa.)

Ulkomuseossa oli yllättävän paljon vierailijoita ja isokin opastettu kierros ulkomaalaisille turisteille, joten päädyimme kiertämään museoreitin vastapäivään, mikä tietenkin esitteli meille saamelaisten asumuksia, pyyntikeinoja ja elintapoja vähän hämmentävässä järjestyksessä. Infotaulut olivat kuitenkin selkeitä ja kolmella kielellä: saameksi, suomeksi ja englanniksi.

Remontista huolimatta museon edessä oli hyvin parkkipaikkoja ja paikat erikseen linja- ja matkailuautoille. Kävimme samalla reissulla vielä tien toisella puolella olevassa Inarin Hopea -nimisessä koruliikkeessä, jonka olin pongannut joltain Lapin matkailusivustolta. Ja täytyy sanoa, että olipa ihana paikka! Liikkeen omistaa iäkäs pariskunta, joka otti kaikki vierailijat vastaan avosylin. Toinen omistajista, koruseppä Matti Qvick, tekee korut käsityönä paikan päällä. Korut ammentavat inspiraationsa Lapin luonnosta ja myyteistä, ja saimmekin kunnon tietoiskun aiheesta. Meidät esiteltiin myös liikkeen ”toimitusjohtajana” toimivalle kissalle.

Päädyin sitten osin loistavan palvelun ja myyntipuheen, mutta osin ehdottomasti kiinnostukseni takia ostamaan hopeisen rintaneulan nimeltä Aurinkokarhu. Se oli puhutellut minua koko sen ajan, minkä vietimme liikkeessä. Korun pitäisi antaa kantajalleen voimaa ja se olisi kyllä tarpeen.

Saman rakennuksen toisessa päässä oli pieni kesäkahvila ja kirpputori, jota pitivät omistajapariskunnan poika ja pojantytär – mikäli ymmärsin oikein. Kirppikseltä nappasin mukaani Ray Bradburyn klassikon Fahrenheit 451:n, mutta paras anti oli kyllä kahvilan tarjoama haudutettu tee ja vohvelit hillolla ja jäätelöllä. Kun istuimme sympaattisilla eriparisilla tuoleilla ja sohvalla viltteihin kääriytyneinä kädet teekupin lämmittäminä, tunsimme, että tämä hetki kruunasi koko Inarin matkan.

Inarin ohessa pyörähdimme myös Ivalossa ostoksilla: totesin, että Luoston parinkymmenen asteen helteet olivat vaihtumassa alle kymmenen asteen lämpötiloihin, mitä pohjoisemmaksi menimme, joten ehkä pipo olisi asiallinen valinta. Samalla ostin myös lämmittävän fleecen tuulitakin alle ja hieman tuomisia.

Suurinpiirtein Ivalon ja Inarin puolessavälissä on pieni nähtävyys nimeltä Karhunpesäkivi, jossa kävimme myös testaamassa lettuja. (Letuista ja vohveleista tuli reissumme juttu.) Karhunpesäkivi on käytännössä iso siirtolohkare, joka on kovertunut ontoksi. Tarinan mukaan mies oli hakeutunut sinne suojaan lumimyrskyltä ja herättyään huomannut nukkuvansa karhun seurassa.

Kivelle vie pitkät rappuset tienvarressa olevalta kahvilalta. 200 metriä matkaa kahvilalta kivelle, väitti jokin arvio, tiedä sitten kuinka monta rappusta sitä tuli taas noustua, vaikka niin lupasimme pitää taukoa reippailusta. Matkan aikana sai myös tutustua paikalliseen kasvistoon ja luontoon lukemalla reitin varrella olevia infotauluja (nämäkin useammalla kielellä).

Wikipedia tiesi kertoa, että Karhunpesäkivi on Suomen suurin tafoni (ihan uusi termi minulle). Tafoni syntyy, kun kiven sisus rapautuu veden ja lämpötilavaihteluiden vaikutuksesta. Sisus näytti suhteellisen jännältä, mutta ahtaanpaikankammoisena ja suhteellisen pitkänä ihmisenä tyydyin kurkkaamaan kolosta sisään, koska olin hieman ahdistunut tilan koosta. Itse portaat jatkuivat vielä ylemmäs ja lupailivat hienoa näkyvää Inarinjärvelle, mutta me totesimme suosiolla, että nyt sai luvan riittää tämä rappustelu. Ihan hieno paikka pitää lounastauko, mutta en menisi tätä ihan päätäkauten katsomaan.

Vaikka emme päässeetkään Tiinan kanssa kahville, saimme kuitenkin Ivalon ja Inarin visiiteillämme sitä mitä haimme: hieman lepoa, kulttuuria ja ostoksia.

---

*Lopuksi todettakoon, ettemme suosittele leirintäaluettamme kenellekään. Paikan sijainti oli hieno ja oli kiva heittää talviturkki Inarinjärveen, mutta paikan omistajapariskunnan asiakaspalvelu oli sen verran nuivaa, että tunsimme olevamme ei-toivottuja sen kaksi yötä, jotka olimme paikalla. Jos olisimme tajunneet katsoa Googlen arvosteluja ennen leirintäalueen valintaa, olisimme menneet toisaalle.