Kohde: Kilpisjärvi

Ajankohta: 1.–4.8.2021

Leirintäalue: Kilpisjärven retkeilykeskus

Tavoite: patikointia kolmen valtakunnan rajalle

Se taisi tulla ensimmäistä kertaa vastaan Pinterestissä: kuvakaappaus keskustelusta, joka liittyi Suomen, Ruotsin ja Norjan rajaan. Miten sinne on rakennettu keinotekoinen saari, jonka ympäri pystyy kiertämään ja hihkumaan ”Nyt olen Ruotsissa! Nyt olen Norjassa! Ja nyt olen Suomessa!” No, sinnehän oli pakko päästä kokeilemaan tätä rundia.

Kilpisjärvi oli kenties reittimme pääkohde. Jälkikäteen olimme vahvasti sitä mieltä, että olisimme voineet viettää siellä viikon. Sen verran upea paikka oli ja monta reittiä jäi vielä patikoimatta. Mutta ehkä joku toinen kerta sitten.

Jo matka pitkin Norjan puolelle jatkuvaa E8-tietä oli upea kokemus. Maasto muuttui karuksi, puut kutistuivat entisestään ja tunturit alkoivat saartaa meitä. Viimeiset kilometrit Kilpisjärvelle ja retkeilykeskukseen saivat huokailemaan – niin upeita maisemat olivat. Vaikka emme päässeetkään tänä kesänä ulkomaille, tämä korvasi kyllä kaiken. Erityisesti siinä vaiheessa, kun tajusimme retkeilykeskuksen sijaitsevan kirjaimellisesti Saana-tunturin juurella.

Jos Inarissa vastaanotto oli tympeä, täällä osattiin palvella asiakasta. Sisäänkirjautuminen oli tehokasta ja saimme mukaamme kattavat infolaput reiteistä, aikatauluista ja retkeilykeskuksen tärkeistä tiloista. Parasta oli eritoten hintaan (18 € / karavaanaripaikka/yö) kuuluvat saunavuorot. (Lisäksi maksoimme sähkötolpasta 6 € /yö ja henkilömaksuja 6 € per naama per yö.) Totesimme, että täällähän me ollaan sitten loppuun asti eli kolme yötä – viimeinen yö varataan paluumatkalle. Sää oli vilpoinen, noin kymmenisen astetta, ja sääennusteen perusteella sovimme, että lähdemme maanantaiaamuna Kolmen valtakunnan rajapyykille.

Laiva (tai oikeastaan suurehko vene)[linkki] Kolmen valtakunnan rajapyykille lähtee kahdesti päivässä: aamukymmeneltä ja kolmelta iltapäivällä. Rajapyykille voi kesäisin myös patikoida retkeilykeskukselta noin 12 kilometrin mittaista reittiä pitkin (katso tekstin lopussa oleva kartta) – tai vaihtoehtoisesti mennä jompikumpi matkaosuus veneellä ja toinen jalkapatikassa. Valitsimme kuitenkin venekuljetuksen edestakaisin, koska ajattelimme hieman säästää jalkojamme. Edestakainen lippu maksaa 40 euroa, 30 euroa yhteen suuntaan. (Lapset pääsevät vitosella.) Lippuja myydään suoraan veneessä ja niitä kannattaa tulla jonottamaan noin puoli tuntia ennen lähtöä. Me olimme hyvissä ajoin liikenteessä ja silloinkin jonoa oli jo kertynyt. Kannattaa siis olla ajoissa!

Malla-tuntureiden mukaan nimetty laiva on veneistä tunnetumpi, mutta me lähdimme kohti rajapyykkiä Maria-laivalla, jossa vaikutti olevan enemmän istumapaikkoja. Kopin lisäksi sen katolla oli myös runsaasti tilaa. Turvavälejä ei tietenkään voinut pitää, mutta istuimme maskit naamalla sen puolisen tuntia, minkä matka kesti. Katolla kävi sen verran tuima viima, että tuulitakit ja fleecet pipoineen olivat todella hyvä ratkaisu.

Mikäli haluaa laivamatkan edestakaisin, on patikkareissulla aikaraja. Vene odottaa laiturissa kaksi tuntia: siinä ajassa pitää ehtiä kolmen kilometrin päässä sijaitsevalle rajapyykille ja takaisin. Polku on onneksi suhteellisen helppokulkuinen ja tasaista maastoa, mutta mitään pitkiä eväs- tai maisemanihailutaukoja ei oikein ehdi pitää. Ja koska porukkaa on yleensä liikkeellä sen verran runsaasti, että rajapyykillä joutuu hieman odottelemaan sopivia kuvakulmia, seuraavan kerran lähtisinkin pelkällä menolipulla ja kunnon eväillä. Näin voisi reippailla rauhassa. Monet tekivätkin juuri niin: muun muassa eräs kaverikolmikko, joka oli lähtenyt reissuun ihanien koiriensa kanssa.

Mukana laivalla oli rahastajana toiminut opas, joka antoi meille hiukan taustatietoja ympäristöstä eri kielillä. Rantauduttuamme hän antoi myös selkeät ohjeet siitä, miten polku menee, millaisia reittimerkkejä matkalla on ja missä kohtaa voi mennä vahingossa väärään suuntaan. Oman kokemukseni perusteella erittäin selkeä reitti eikä mitään sen kummempia ongelmia polulla tullut. Aurinko paistoi valtaosan ajasta, välillä pieni tihkusade vihmoi huppujamme, mutta reitti pysyi hyvin kuivana.

Suhteellisen reippaasta aikataulusta huolimatta patikoinnin aikana ehti pitää pieniä juomataukoja ja sekä ihailla että kuvata maisemia. Erityisen innoissani olin villeinä kasvavista hopeapajuista. Tajusin vasta itse reitillä, että niin – venehän tosiaan toi meidät Ruotsiin. Pitkä osa patikkareittiä kulki siis Ruotsin puolella. Jossain vaiheessa ylitimme rajavyöhykkeen ja palasimme Suomeen. Vyöhykkeen erotti lähinnä keltaisiksi maalatuista rajamerkeistä.

Itse rajapyykki oli tosiaan hyvin pieni kivikkoinen ”saari”, jonne vei leveät pitkospuut. Rannalla pitkospuiden vieressä on vuonna 1993 avatun kalottireitin muistokivi. Kalottireitti on se 800 kilometrin pitkä tunturivaellusreitti, joka kulkee pieneltä osin Suomen (70 km), mutta pääosin puoliksi Ruotsin ja puoliksi Norjan puolella. Se reitti veisikin hieman pidemmän ajan… Maiseman taustalla on oppaan ”haineväksi” kutsuma norjalainen vuorenhuippu, virallisesti vuoren nimi on Bárrás – suomeksi Paras.

Reissuamme harmittavasti vaivanneet remontit jatkuivat täälläkin. Selvisi nimittäin, että rajapyykin kiertävä ritiläkehikko oli sekin remontissa. Käytännössä keltaista rajapyykkiä ei siis päässyt kiertämään täysin ympäri, ellei halunnut loikkia kiviä pitkin järveen putoamisen uhalla. En siis päässyt kuvaamaan videota, jossa juoksen ympäri rajapyykkiä. Tästä huolimatta pääsimme kuitenkin astumaan kaikkiin kolmeen valtakuntaan.

Meiltä meni kuuden kilometrin reittiin ja väliposeerauksiin sun muihin se vajaa pari tuntia, kun pidimme yllä reipasta tahtia. Emme siis myöhästyneet laivasta, vaan pääsimme tyytyväisinä takaisin Suomen puolelle.

Reippailun jälkeen syöksyimme heti saunan auetessa sinne nautiskelemaan lämmöstä. Illan kruunasi retkeilykeskuksen ravintolan ruuat. Yksi reissumme isoimmista tavoitteista oli saavutettu!

Seuraavaksi valloitimme Saanan.