Kohde: Kilpisjärvi

Ajankohta: 1.–4.8.2021

Leirintäalue: Kilpisjärven retkeilykeskus

Tavoite: valloittaa Saanan huippu

Viides ja viimeinen kesän reissupostaus. Se kokemus, johon kaikki kulminoitui.

Kiivetä Saanan huipulle.

En ole aivan varma, oliko se edes alkuperäisessä suunnitelmassamme. Jossain vaiheessa googlailin Haltia sillä silmällä, kunnes minulle selvisi, että sinne on Kilpisjärveltä jalkapatikassa yli 50 kilometriä. Ja nimenomaan patikointia: sinne ei siis pääse autolla. Haltin valloitus jäisi sellaiseen kertaan, jolloin olisimme valmiita yön yli kestävään vaellukseen. Mutta päätös kiivetä Saanalle tuntui itsestään selvältä heti siinä vaiheessa, kun tajusimme majoittuvamme sen juurella.

Infotiskiltä saamamme vihkonen kertoi, että matka Saanan huipulle – eli siis ”huiputus” – veisi 3 – 5 tuntia. Nousuun kannatti varustautua runsaalla vedellä sekä lämpimillä ja tuulenpitävillä vaatteilla. Minulla oli sekä vettä että urheilujuomaa (poretabletteja oli kätevä kuljettaa mukana). Otimme myös ihan kunnon eväät, sillä päätimme pitää huipulla rennon piknikin.

Huiputuksen tavoitteena se viisi tuntia, lähtö aamuyhdeltätoista. Tarkoitus oli tähdätä paluu sopivasti naisten saunavuoron alkuun.

Heti ensimmäinen nousu puurajan ohi pisti hikoilemaan niin, että aloin jo hieman katua merinovillakalsareitani. Mutta suomalainen kerrospukeutuminen oli kaikin puolin fiksua, koska huipulla kävi kunnon viima. Siinä vaiheessa sekä kalsarit että Ivalosta ostettu fleece saivat kiitoksia.

Saanan reittiä oli muutettu aiemmasta ja sinne oli rakennettu uudet kiviportaat. Vanha reitti näkyi vielä paikoin, mutta sinne eksyminen oli polun alussa oli estetty puuaidalla. Näin maasto saisi toipua turistien jättämistä jäljistä. Uusi reitti oli kuulemma loivempi kuin edellinen, joten plussat siitä. Mutta portaat – niitä oli tullut kivuttua jo ihan tarpeeksi. Ne kivirappuset olivat tämän nousun ehdottomasti tuskallisin osuus.

Muuten kiipeäminen oli helppoa: vastaan tuli niin pieniä lapsia kuin koiriakin. Parasta oli kuitenkin eräs jo eläkeikään ehtinyt rouvakaksikko kävelysauvojen kanssa: ”Syke on jo 102!” siellä huudeltiin, kun he painoivat meidän ohi. (Puolustukseksi voin sanoa, että olimme silloin lepotauolla.) Ollapa samassa kunnossa siinä iässä.

Pidimme matkalla runsaasti lepo- ja juomataukoja aina, kun siltä tuntui. Juuri niiden kivirappusten yläpäässä oli mukava pieni näköalatasanne ja pari rappuskivistä koottua, istumapaikoiksi tarkoitettuja kehiä. Aikaisempiin patikointeihin verrattuna Saana oli ehdottomasti ruuhkaisin, mutta sen verran maltillisesti, ettei mitään jonoja muodostunut.

Reitti oli merkitty selkeästi keltaisilla merkeillä, mutta tästä huolimatta jotkut samoilivat polun ulkopuolella (ja kuluttivat näin haurasta luontoa). Me pysyimme kiltisti merkityllä reitillä, joka vaihteli silkasta kalliosta kivikon välissä olevaan hiekkapolkuun. Kallio oli kaiken kaikkiaan mukavin kävellä. Piti vain varoa satunnaisia pikkukiviä.

Se, mistä monet Saanan huipulle aiemmin kiivenneet olivat blogipostauksissaan varoittaneet, oli valehuippujen määrä. Kun hetken näytti siltä, että kohta ollaan perillä, huomasi jo parin minuutin kuluttua, ettei olla vielä lähelläkään huippua. Ei se mitään, jos näitä olisi ollut vain se yksi, mutta kun niitä oli lähemmäs viisi. Yritimme pitää silmällä huipulla olevaa (radio)mastoa, mutta sitten selvisi, ettei sekään ole siellä aivan huipulla. Tämä alkoi hieman turhauttaa, kun oli jo pikkuisen väsy ja halusi avata eväscroissanttipussin. Onneksi sai kaikessa rauhassa pysähtyä ihastelemaan näköaloja ja ohi kulkevia porotokkia. Tällä retkellä ei ollut aikarajaa.

Sitten tuli onneksi vastaan viitta, joka osoitti kohti huippua. Orastava turhautuminen muuttui iloksi, kun näimme ihmismassojen kerääntyneen Suomen lipulla koristautuneen kivikasan ympärille. Olimme perillä!

Saanan huipulta löytyi tietenkin myös postilaatikko ja vieraskirja. Oman nimensä raapustaminen siihen tuntui varsin juhlavalta. Olimme saavuttaneet Saanan yli kilometrin (1029 m) korkeudessa olevan huipun!

Emmekä kuolleet.

Eikä kenenkään jalkaa uhrattu.

Vietimme ainakin puolisen tuntia huipulla valokuvaten ja syöden. Tässä vaiheessa tuli jo vilu, joten kiitokset niille merinovillakalsareille. Mutta alaspäin meno oli käytännössä pelkkää laskettelua: siihen meni kenties puolet siitä ajasta, minkä käytimme ylös nousemiseen.

Jaa, mitenkö kävi tavoitteemme? Huiputuksen kokonaiskesto (runsailla tauoilla ja piknikillä) 5 tuntia 5 minuuttia. Ja saunakin oli odotellut meitä, sillä se sinne pääsi vartin normaalia myöhemmin.

Päivät Kilpisjärvellä kruunasivat roadtripimme. Hetkittäin ajattelimme, että olemmeko Suomessa lainkaan, kun katselimme Kilpisjärven tunturimaisemia. Nyt tiedämme, että olimme, ja osaamme suunnata sinne toistekin.

---

Tähän päättyvät raportit Lapin roadtripistä ja karavaanarielämästä. Jossain vaiheessa matkustaminen tulee taas ajankohtaiseksi, mutta sitä odotellessa kokoan toisen blogini matkapostauksia tänne päivitetyssä ja tiivistetyssä muodossa. Ensimmäisenä luvassa kirjaturismia Jyväskylässä.